17.12.2009

Joulublogi

On se hyvä, että Jeesus syntyi Palestiinassa. Miten helppo onkaan pukea lapset joulunäytelmään paimeniksi, ei muuta tarvita kuin isän aamutakki paimenille päälle, äidin pellavainen pyyheliina päähän ja jonkinlainen keppi paimensauvaksi käteen. Yhtä helppoa on puvustaa Joosef ja Maria ja ne kaikki tietäjät. Talli on kätevä lavastaa ja nukke löytyy varmasti Jeesus -lapseksi. Paha olisi, jos Jeesus olisi syntynyt Grönlannissa, Kongossa tahi Australiassa. Mistäpä löytäisit lapselle hylkeennahkaisen anorakin, entä ilkeisitkö lapsesi laittaa puolialastomana näyttämölle. Tuotantoeläiminä eivät olisi kesyt lampaat, joten paimentolaisten sijaan Jeesus -lasta kumartamaan tulisivat villieläimiä pyytävät metsästäjä-kalastajat ja keräilijät. Jeesus makaisi iglussa tai lehtimajassa ja ympärillä pyörisi hylkeitä, hyppisi kenguruita ja luikertelisi erilaisia matelijoita. Tai entä jos Jeesus olisi syntynyt villiin länteen, keitä olisivat itäisten maiden viisaat miehet. Huonoja synnyinseutuja olisivat olleet myös vallankumousajan Ranska, Texas, Kiina. Puvustus saattaisi onnistua, mutta uskon tunnuksena ei olisi risti, sillä kidutus- ja surmavälinenä olisi käytetty giljotiinia, myrkkyneulaa tai teloitusryhmää.

Synnintuntoa on taas herätelty yliopistoväessä. Jokainen on henkilökohtaisesti vastuussa yliopiston budjettivajeesta, tieteentason laskusta, kansainvälisten refereejulkaisujen vähyydestä. Ja eilen se sanottiin ensimmäisen kerran: tohtoreita tulee liikaa. Professoreita on kymmenen liikaa. Pelastussanoma on ulkopuolisen rahoituksen hankkimisessa. Maakunnasta kerätään rahaa ja maakunnallisuutta samaan aikaan hävetään. Huono olet ihminen, jos et velvollisuuttasi yliopistotalkoissa täytä. Heikolla on yksilö, kun oma sisäinen velvollisuus vaatii muuta ja ulkoinen kontrolli toista.

Hyvää joulua!

Ismo Björn

4.12.2009

Taiteilija ja kansainväliset suhteet

Viime viikkoina Suomen tiedotusvälineissä on kohistu Sofi Oksasen Tanskan tv:lle antamista lausunnoista, joissa hän kritisoi suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisten miesten väkivaltaisuutta. Monille tapausta seuranneille koko hässäkkä tuntui varmaankin naurettavalta myrskyltä vesilasissa, mutta toisaalta tv-esiintyminen jaksoi kuohuttaa mieliä varsinkin internetin keskustelupalstoilla. Venäjäntutkijan ominaisuudessa en voinut olla leikittelemättä ajatuksella, millaisia tulkintoja vastaavista kommenteista ja sitä seuraavasta mediakohusta olisi tehty, jos maataan kritisoiva taitelija olisikin ollut venäläinen ja kommentit olisi Tanskan tv:n sijaan esitetty kotoisen Yleisradiomme taajuuksilla.

Elokuussa 2008 mediassa kohistiin päätöksestä olla kutsumatta Oksasta Pietarissa järjestettyyn Suomen konsulaatin runoiltaan. Pääkonsulin mukaan kutsun peruuntumisen syynä oli se, että Oksanen ei ole runoilija, vaan kirjailija. Oksanen itse arveli, että hänen osallistumisensa peruuntuminen liittyi hänen aiempiin Venäjää kritisoiviin lausuntoihinsa. (HS 5.8.2008). Tulloin "virallinen" Suomi, ulkoministeri Stubb mukaanlukien nuhteli konsulaattia päätöksestä. Pidettiin pöyristyttävänä sitä, että kirjailijan matka Venäjälle estyi. Helsingin Sanomien (9.8.2008) mukaan Stubb kommentoi asiaa sanomalla: "Pidän häntä erittäin lahjakkaana ja erittäin raikkaita mielipiteitä ilmaisevana henkilönä. Niin että antaa palaa vaan ja konsulaattiin lausumaan runoja".

Missä välissä Oksasen raikkaista mielipiteistä tuli uhka Suomen brändille ja kansainväliselle maineelle? Tapahtuiko se sillä hetkellä, kun hän suuntasi tarkkaavaisen katseensa Venäjän ja Viron suhteista tänne kotimaamme kamaralle?

Voisin kuvitella, millainen puhina täällä nousisi tilanteessa, jossa Suomessa vierailevan venäläisen taitelijan kotimaastaan lausuvat kriittiset kommentit teilattaisiin Venäjän tiedotusvälineissä. Todennäköisesti taustalla arvioitaisiin olevan vähintäänkin valtiollinen salaliitto, jolla uskottaisiin pyrittävän vaikuttamaan vuoden 2012 presidentinvaalien tulokseen. Voin jo nähdä mielessäni tv-toimittajan innosta hehkuvan katseen, kun hän saa haastateltavakseen oikean dissidentin, yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvan venäläisen taitelijan.

Kuinka kummassa venäläisten taitelijoiden sananvapaus on niin paljon arvokkaampaa kuin suomalaisten? Jokseenkin pöyristyttävänä pidin radiosta kuulemaani kommenttia, että onhan sillä Oksasella oikeus kritistoida suomalaista elämänmenoa, mutta miksi se piti mennä tekemään valtiorajojen ulkopuolella. Pidetään siis mölyt mahassa, kun liikutaan ulkomailla mutta mölistään kunnolla, kun muunmaalaiset yrittävät tukkia maanmiestensä suut vastaavassa tilanteessa.

Niin että antaa palaa vaan!

Tiina Sotkasiira

Oon köyhä, kuljen allapäin

ei pennin pyörylää, vaan rikkaat nauraa ilkkuen, pilkkaa kuulla saan, köyhä mä oon, ou jee. Näin laulaa eräs tunnetuimmista pohjoiskarjalaisista, savolaisuuden ilmentymä Esa Pakarinen ainoalla kultaa myyneellä levyllään Pakarock 1.

Köyhyys Suomessa paikannettiin aina toiseen maailmansotaa saakka Kainuuseen. Etelän rikkaat tekivät retkiä nälkämaahan. Suomussalmi ja etenkin Juntusranta oli suomalaisen kurjuuden kehto. Takapajuisuus ja köyhyys valuivat Pohjois-Karjalaan 1950-luvulla ja 1960-luvun kurjuuskuvastossa Pohjois-Karjalalla on jo keskeinen sija. Pientilallinen ja hänen ryskätyössä varhain vanhentunut emäntänsä kuvasivat ja kuvavat yhä maaseudun rappiota.

Pohjois-Karjalalle on luotu taloudellista, poliittista ja kulttuurista olemusta ei ainoastaan maakunnan asukkaiden vaan myös ulkopuolisten näkökulmasta. Ulkopuolisten näkemys maakunnasta palautuu 1800-luvun kansallisen heräämisen myötä kehittyneeseen idealistiseen kulttuurikuvaan. Mielikuvaan Pohjois-Karjalasta sisältyy yhtä aikaa käsitys taloudellisesta huono-osaisuudesta ja epämääräiseen karjalaisuuteen perustuneesta kulttuurisesta rikkaudesta. Pohjoiskarjalaiset edustivat historiallisista juuristaan huolimatta kansallisessa kuvastossa mytologista karjalaisuutta ja alkusuomalaisuutta. Sakari Topelius loi Maamme -kirjassaan kuvan hieman yksinkertaisesta, vilkkaasta, pikaisesti vihastuvasta, mutta nöyrästä ja alistuvasta pohjoiskarjalaisesta prototyypistä. Tuo tyyppi on edelleen löydettävissä pohjoiskarjalaisisia kuvaavista romaaneista ja kertomuksista (Turunen, Turunen, Lappalainen, Hämäläinen). Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Rahikainen vahvisti kansallista näkemystä pohjoiskarjalaisesta ihmisestä: lunki ja pinnari. Sihvonen oli samaa heimoa, jopa samalta kylältä ja täysin erilainen: Sihvonen oli tohottaja. Rahikainen, siis pohjoiskarjalainen, oli ahne omaneduntavoittelija.

Populaarikulttuurin puolella Ismo Alanko on luonut uutta kuvaa pohjoiskarjalaisuudesta: täällä ystävyys osoitetaan vittuiluna. Gösta Sundqvistin Pohjois-Karjalassa farkut vaihdetaan verkkarihousuun. Markku Pölönen nostaa pohjoiskarjalaisuudesta esiin turjottamisen. Turjottaminen on sitä, että istutaan vaiti. Parhaat kaverit saattavat istua puoli tuntia sanomatta mitään, eikä kumpikaan tunne oloaan vaivaantuneeksi.

Toistakymmentä vuotta on maailmalla puhuttu slow-cityistä, slow-ruuasta, slow-toimistoista. Kiireisen, dynaamisen, tehokkuutta uhkuvan elämäntavan rinnalle on ilmaantunut halu palata entiseen, hitaaseen elämään, unohdettujen arvojen pariin. Suomessa paikkakunta toisensa perään on kiirehtinyt julistautumaan hitaan elämän kaupungiksi, jossa välillä nautitaan saavutuksista ja eletään paikallisilla ehdoilla, rytimitetään elämää vuorokauden ja vuodenkulun mukaan. Turjotetaan.

Ismo Björn

24.11.2009

B-to-B or not to be, do-be-do-be-bob

Suomi, pieni kansakunta, on aika merkityksetön juttu, noin globaalisti ajatellen. Kuitenkin meistä jokainen on yksilönä tärkeä, ja voimme varmastikin arvostaa omaa kieltämme ja kulttuuriamme – meillä on paljon kaunista. Olemassaolomme on tärkeää ainakin meille itsellemme.

Lasten kasvatuksessa olen havainnut erään erityislaatuisuuden: sen sijaan, että kannustaisimme lapsiamme käyttäytymään vanhojen sovinnaisten käytössääntöjen ja tapojen mukaan, kannustamme lapsiamme luovuuteen. Kun lukee lehdistä tai katsoo tv:stä lastenkasvatusvinkkejä, kohtaa joka kerran luovuuden. Haluamme tehdä lapsistamme selviytyjiä. Tämä piirre nostetaan myös kerta toisensa jälkeen keskeiseksi tekijäksi Suomen menestyksessä: on se sitten taloudellista, kasvatuksellista tai sosiaalista menestystä. Meillä kehitetään uusia juttuja ja tehdään uusia asioita ensimmäisenä maailmassa, ja kun ne ovat muuttuneet yleisiksi, me menemme eteenpäin, keksimme aina uudet selviytymiskeinot.

Nyt (taas kerran) on tilanteemme se, että meidän tulee selvitä kriisistä. Emme voi enää turvautua pelkkään kännykkän myyntiin. Emme voi myöskään palata perinteiseen teollisuuteen tai paperiteollisuuteen. Kilpailu on liian kovaa. Nyt pitäisi kehittää puunjalostusta (tätä virttähän on veisattu jo pitkään, eikä se mihinkään ole johtanut), pitäisi myös löytää uusia rakoja sosiaalisen median kehittämiseen. Suuri kasvava ala on palvelut, kun väestö länsimaissa vanhenee ja rikastuu, voi palvelusektorilla nähdä kasvumahdollisuuksia. Myös kasvava globaali palvelusektori tarvitsee globaaleja palveluja – b-to-b or not to be?*

Missä siis kasvaa nämä uudet ideat ja luovuus? Onko se kunnan virastojen palveluntuotannossa; Kenties yliopistojen tutkijanhuoneissa; Ehkäpä se vain syntyy itsestään; Takaako kaiken kansan korkeakoulutus idearikkauden ja ideoiden toteuttamisen mahdollisuudet? Epäilen suuresti, että tämä luovuus olisi jokin sisäsyntyinen kansanpiirre. Se on todennäköisemmin monien osien summa, jossa helpottavana tekijänä on yhteiskunnan pyrkimys kaikenlaiseen tasa-arvoisuuteen, ja tietenkin tuo ainainen sotakorvausponnisteluja muistuttava pakko selvitä kriiseistä.

Mutta miksi kaiken täytyy aina olla selviytymistä? Martin Perez Fanac sanoo tämän päivä Hesarissa, että ”Suomi on kätketty helmi, mutta jos haluaa nähdä todellista surua, kannattaa matkustaa raitiovaunulla aamulla.” Jospa jatkomme olisikin turvallisempi ja luovuutemme kukoistaisi, jos eläisimme luottavaisemmin iloiten ja laulaen vai kävisikö meille kuten Peukaloliisan pääskyselle: kyllähän se kauniista lauleli koko kesän, mutta sitten tuli talvi.

Noh, teen yhden ihmisen kokeen, kuinkahan minulle käyneenkään. Yritän pysyä iloisella mielellä myös vaikeina aikoina: ”Do-be-do-be-bob!”

*business to business -palvelut

16.11.2009

Voihan innovaatio

Sotarauta (2009) kysyy: ” … ovatko Suomen innovaatio- ja aluekehittämisjärjestelmät kehittämistä vai olemmeko sortuneet hallinnoimaan kehittämistoimintaa? Olemmeko syleilemässä innovaation kuoliaaksi ja tukehduttamassa avaintoimijat? Onko niin, että Suomen kehittämispolitiikat eivät uskalla riittävästi luottaa alhaalta nouseviin ideoihin ja tietoon, vaan yrittävät liiaksi valvoa ja kontrolloida sekä tutkimusta että innovaatiotoimintaa ennalta valittujen painopisteiden alle?” Voisin vastata: Kyllä, oi kyllä!

Perustelut tulevat yksittäisen tapauksen kautta: Tutkimus- ja innovaatiopalvelut kehittyvät Itä-Suomen yliopistossa. Palvelu pyrkii koordinoimaan tutkimusta niin, että rahoituskanavat ja aiheet ovat yliopiston painopistealueisiin sopivia. Keskittämällä pyritään takaamaan tutkimuksen kilpailukyky ja taso. Keskustelua aiheesta on käyty myös Hesarissa viime aikoina. Kysymykseni kuuluukin: johtuuko tieteen tason tipahdus siitä, että tutkimus on pirstaloitunut rahoitussysteemiemme vuoksi? (Kyllä.) Kadotammeko osaamista, kun projektit ja aiheet vaihtuvat alinomaa? (Kyllä.) Onko tieteemme sisäsiittoista? (Kyllä.) Teemmekö liikaa soveltavaa tutkimusta ja onko sen taso heikompaa kuin muun tutkimuksen? (Emme ja ei.) Kun keskitämme tutkimusta, mistä tiedämme, että valintamme on osunut oikeaan? (Emme tiedä.) Mitä innovatiivista voimme kehittää, jos tutkimuksen tulee kuulua ennalta määrättyjen aiheiden piiriin? (Emme mitään.) Ja viimeisenä: miten niin? Miksi kilpailukyky paranisi, jos maassamme olisi aina vain yksi taho joka tekee tietyn alan tutkimusta?

Kuulemma tutkimuspalvelujen kehittämisessä ei ole kyse niinkään tutkimuksen innovatiivisuudesta vaan pikemminkin keksinnöistä ja muista innovaatioista. Toisen näkökulman olen saanut prof. Koistiselta (TaY). Hän on puhunut jo pitkään sosiaalisten innovaatioiden tärkeydestä. Eli siitä, kuinka nyky-yhteiskunnassa ei pärjätä ainoastaan teollisuudella vaan on kehitettävä immateriaaleja tuotteita: menetelmiä, työtapoja, palvelukonsepteja. Eikös työministerimmekin juuri vähän aikaa sitten tullut julkisuuteen ajatuksellaan siitä, että Suomi voisi olla vanhustenpalveluiden edelläkävijä, kehittäjä ja innovaattori. Siinä olisi uusi vientiala. Näiden innovaatioiden tunnistamisessa ja kehittämisessä tarvitsemme myös tutkimusta. Tuottavat innovaatiot liittyvät siis sosiaalisuuteen eivät materiaan. Tässä näkökulmassa sosiaalinen ON IN!

Minusta tuntuu, että tutkimuksen painopisteillä ei ole mitään tekemistä innovatiivisuuden tai kilpailukyvyn kanssa. Niiden avulla vain alamme töniä toisiamme. Vinkki tutkimuksen tukipalveluiden kehittäjille: tarvitsemme pidempijänteistä rahoitusta ja onnistumisien selkeämpää palkitsemista, moniäänisyyttä ja tästä muodostuvaa tarvetta osoittaa olevansa oikeassa ja innovatiivisuutta. Tarvitsemme myös sosiaalisuutta ”ja sitä taivaallista ystävyyttä”. Annetaan tukipalveluja kaikille tasapuolisesti. Usein kaikkein oudoimmilta kuulostavat ajatukset ovatkin niitä tulevaisuuden juttuja.

Tai sitten laitetaan tutkimus- ja innovaatiopalveluille sopivampi nimi: tutkimusrahoitushallinto.

10.11.2009

(Karjalan) kieli poskessa

Karjala-teemat muuttuvat ajassa. Näin esimerkiksi asuttamisen ja jälleenrakennuksen, kaupungistumisen ja teollistumisen ja EU-Suomen aikakausien Karjala-keskustelut poikkeavat toisistaan. Puhetta Karjalasta hallitsevat kunakin aikana eri tahot. Tutkimuskysymykset ja teemat ovat niin ikään erilaisia. Karjala-aktiivisuus on kokenut jälleen uuden muutoksen. Eu-Suomen uudeksi teemaksi on noussut karjalan kieli. Mistä on kyse?

Turvallisen uhkan - Neuvostoliiton - katoaminen ja EU-kytkös aiheuttivat Suomessa kulttuurisen murroksen. Tuttuun järjestykseen puhkesi aukko, ja tästä aukosta etsittiin jotain vanhaa ja pysyväksi koettua kulttuuriseksi rakennuspuuksi. Suomalaiset palasivat juurille metsään ja ajattomaan kalevalaisuuteen. Pyhää etsittiin jälleen Karjalasta. Tämä oli aiempaa helpompaa, sillä suljetulta rajalta tuntunut raja oli auki ja karjalaiset pääsivät käymään kotiseuduillaan. Lapsuus rajan takana oli jälleen tavoitettavissa. Karjalalaiset juuret olivat löydettävissä ja näytettävissä läheisille. Evakkojen suhde toisiin (muihin suomalaisiin) kääntyi ainakin osin nyt suhteeseen Karjalan uusiin asukkaisiin ja venäläisiin.

Karjalaiset nousivat kulttuurivähemmistöksi 1997 saamelaisten, juutalaisten ja muslimien ja romaniväestön rinnalle. Samaan aikaan ilmestyivät ensimmäiset avoimet vaatimukset ns. luovutetun Karjalan palauttamisesta Suomelle. Euroopan unioni tarjosi uuden toimintakentän, mahdollisuuden saada karjalalle vähemmistökielen asema. Saamen kieli oli saanut virallisesti tunnustetun aseman vuonna 1991. Ruotsi hyväksyi meänkielen vuonna 2000. Suomessa meänkieltä on vaikea mieltää omaksi kieleksi, se on ennemmin suomen murre. Suomessa sallittu kieli oli ollut Ruotsissa pitkään kielletty, ja siksi selkeästi osa paikallista identiteettiä. Karjalan kieli on suomalaisille ongelmallinen. Minkä alueen ja keiden kielestä nyt puhutaan? Määrittelijöitä ja sellaisiksi haluavia on ainakin enemmän. Evakot ja heidän jälkeläisensä eivät hallitse yksin puhetta Karjalasta. Suomeen oli muuttanut väkeä Venäjän Karjalasta ja heillä ovat omat karjalansa.

Ismo Björn

3.11.2009

Kaikissa meissä asuu pieni härkä eli bullshitismista

Bullshitin puhuminen on nykyisessä kulttuurissamme vallitseva ilmiö. Sitä tapaa joka suunnalla. Kun vain avaat television tai radion, törmäät ilmiöön. Samoin, jos osallistut palavereihin tai nostat esiin tärkeitä kysymyksiä. Toisaalta myös tieteelliset kansainväliset referee journaalit ovat usein täynnä bullshittia. Pidän bullshitismia vaarallisena ilmiönä, joka pitäisi vähintään tunnistaa myös yliopistomaailmassa. Sitä pitäisi myös pystyä vastustamaan.

Hevonpaskan puhuminen on pahempaa kuin suora valehtelu. Valehtelija kertoo epätotuutta tietoisesti. Hevonpaskan puhuja voi sotkea toisiinsa totuutta ja hieman minusta tuntuu ajattelua. Näin valheen tunnistaminen puheesta ja keskustelusta muuttuu vaikeammaksi. Valhe alkaa vähitellen muuttua todeksi. Toisaalta kyse ei ole valheesta, kunhan puhuja vain itse kokee puhuvansa totta: näin hänestä tuntuu. Hän kertoo vain omista tunteistaan. Bullshit on avointa ja vilpitöntä.

Harry G. Frankfurt, Princetonin yliopiston tunnettu filosofi, kirjoittaa teoksessaan bullshitista, että siinä puhuja haluaa joidenkin tiettyjen tarkoitusperien mukaan vääristää viestiään. Hän pyrkii luomaan itsestään tietynlaisen kuvan. Hevonpaskan jauhaja on usein viattoman oloinen.

Tieteellisessä tutkimuksessa bullshitismi on mielestäni läsnä, kun pyritään esittämään hienoja teoreettisia argumentteja ilman pätevää todistusaineistoa tai kun pyritään esittämään viisaampaan kuin ollaankaan. Bullshitin erän piirre nousee esille harmillisen usein ainakin sosiaalitieteellisissä referee artikkeleissa. Niissä ei pyritäkään analysoimaan ja tuomaan esille yhteiskunnan ongelmia, jotta niitä voitaisiin korjata. Niissä kirjoitetaan vain tietyille arvioitsijoille sopivaa tekstiä, hienostunutta epistemologista bullshittia. Toki tieteenteorian kehittyminen on tärkeää, mutta vanhan tietoteorian toistaminen uudestaan ja uudestaan, ei vie asiaa eteenpäin.

Mistä voisimme tunnistaa lähiympäristömme bullshitin? Tässä tarvitsisimme paitsi retoriikan koulutusta ja harjoitusta myös kriittistä otetta keskusteluun. Jos keskustelun lomassa pystyisimme analysoimaan: kuka puhuu, millä tarkoitusperillä, mitä hän oikeastaan sanoikaan ja mihin se johtaa, olisimme jo pitkällä. Olisi tietysti hyvä, jos meistä jokainen pystyisi myös itse hieman reflektoimaan itseämme – milloin minä itse jauhan bullshittia. Kun jokainen pyrkisi omasta puheestaan karsimaan tämän ilmiön, olisimme jo paljon paremmassa tilanteessa. Asuuko meissä kaikissa pieni härkä?

(Ks. Bullshitista Frankfurt, H.G. (2005): On Bullshit. Princeton University Press: New Jersey. Image 3/2008: Bullshit valloittaa maailman.)

29.10.2009

Research seminar + film on a Finn in Africa

Dear all,

I would like to invite you to the next research seminar of our Institute on 10 November, 10:00-12:00, room AU104. There will be two presenters:

- Oxana Krutova will speak about her project on the quality of employment in Euregio Karelia; and
- Seppo Sivonen will present the film "A man from the Congo river". We shall have the opportunity to see this film (53 minutes) before its first official public viewing!

This film is about Akseli Leppänen. He was an ordinary man from Finland. After disappointment in love he decided to go to the Congo to meet the new world and become rich. Instead, he met the hard reality of colonialism - and he met himself...
The movie tells the story of Akseli Leppänen through his own diaries and letters. These unique documents are the framework for the film. His estate includes almost 100 photographs and other documents. There is also fascinating film footage from Belgian and Swedish archives. The film has scenes also from present day Congo, where the sad traces of colonialism can still be seen.

Welcome!

Dmitry

28.10.2009

Hyvää vointia kaikille!

Hyvinvointi on nykyisin makrotrendi. Sillä tarkoitetaan melkein mitä vain ja sen alle voidaan liittää melkein mitä vain. Myös kaikki sosiaalinen ja sosiaalisuuteen viittaava piilotetaan hyvinvoinnin taakse, sillä sosiaalinen on nyt vaan niin out! Tampereen yliopistossa on kuitenkin perustettu sosiaalitutkimuksen laitos. Miten ne kehtasivat? Että ne on vanhanaikaisia. Meillä täällä tutkimuslaitoksellakin on onneksi työn ja hyvinvoinnin tutkimusta. Toisaalta, eihän siinä mitään pahaa ole, jos me tunnistamme määrittelystä itsemme, ja pystymme näin linkittymään paremmin Kuopion terveystieteiden tutkimuksiin. Entäs sitten kolmas tapaus: Terveyden ja hyvinvoinnin tutkimuslaitos, joka kait kohta on pelkkä terveyden tutkimuslaitos. Onneksi määrittelen itseni enemmänkin tuohon työn kuin hyvinvoinnin tutkimukseen. HUH. Läheltä liippaa.

Mutta takaisin hyvinvointiin. Julkisuudessa on taas esitelty paljon huolestuttavia asioita tämän hyvinvointimme tilasta. Vaikkakin Suomi on maailman hyvinvoivin maa, on herännyt huoli Rauman tehtaan työntekijöistä: onko uusi vuorotyömalli niin raskas, että se ajaa itsemurhiin. Lisäksi nostettiin huoli nuorista työntekijöitä; melkein joka kymmenes alle 30-vuotias pelkää työkykynsä menettämistä jaksamisen heikkoudesta johtuen parin seuraavan vuoden sisällä. Laman seurauksena on työhyvinvoinnin lasku, tätä on jo näkyvissä. Kun on vähennetty työvoimaa työpaikoilta, jäljelle jäävät väsyvät ja ahdistuvat.

Nämä kaikki uutiset kalahtavat korvaani pahoilta. Jotain olisi keksittävä, mutta mitä? Onneksi olen työelämän tutkija, ehkäpä voisin kehitellä hankkeen tähän liittyen! Tutkimuskysymyksen voisin muotoilla vaikka, kuinka työvoiman eri ikäluokat kokevat työelämän mielekkyyden eri toimialoilla? Millä toimilla työelämän mielekkyyttä voisi nostaa? Jotta saisin rahaa, on minun kuitenkin nyt pystyttävä määrittelemään tämän makrotrendin merkitys hankkeelleni.

Cooke (1984) esitti, että työmarkkinat ovat yhteiskunnallinen mekanismi, joka määrittelee työvoiman arvoa, kysyntää ja tarjontaa. Ne ovat samalla tuotantoa, vaihtoa, kulutusta ja hyvinvointia välittävä mekanismi. Näin työmarkkinatutkimus on muutakin kuin taloustiedettä – työvoimantarjontaan vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi hyvinvointiodotukset, kulutustavat jne. Mitä tämä hyvinvoinnin makrotrendi sitten oikein käytännössä tarkoittaa? Ehkäpä nyt hyvinvointiodotukset ja työelämän mielekkyys ja siihen vaikuttavat sosiaaliset ilmiöt nousevat tärkeiksi tutkimusaiheiksi. Lupaa hyvää hankkeelleni.

Tai sittenkin, kun ajattelen... Tarkoittaako se pikemminkin sitä, että vaikeat sosiaaliset kysymykset tehdastyöväestöstä ja vihaisista nuorista miehistä (ja naisista), työttömyys, työelämän sosiaaliset jaot, syrjintä ja suosinta työpaikoilla jne. voidaan tämän hienon käsitteen kautta muuttaa hyvinvointikysymyksiksi. Heti näille ilmiöille tulee positiivisempi kaiku. Kysymykset voidaan ohjata sosiaalisuuden ja yhteiskunnan ulkopuolelle, terveyden piiriin. Näin esimerkiksi työmarkkinoiden huonon toiminnan sosiaaliset vaikutukset ovatkin hyvinvointivaikutuksia ja ne voidaan ohjata terveydenhuoltohenkilökunnan hoidettaviksi. Määrätään pillereitä!

Tämähän helpottaa huomattavasti minun, sosiologin, työtä! Enää ei tarvitse tarkastella sosiaalisuutta, rakenteita tai pohtia syy-seuraus suhteita. Ai niin, mutta nythän jouduin takaisin siihen, että kuulunko sittenkin mieluummin työn vai hyvinvoinnin tutkijoihin. Hm… hyvinvointilogi, hyvinvoilogi, hyvinvoiva logi, well-beingist…

23.10.2009

Poliittinen Karjala

Kulttuurintutkimus on Suomessa poliittinen tiede. Kansankulttuurilla ja sen tutkimuksella on ollut Suomessa poikkeuksellisen vahva asema kansallista identiteettiä koskevien käsitysten tuottajana ja suomalaisuuden rakentajana. Karjalaan on liitetty vahva kansallista identiteettiä tukeva, eräänlainen pyhän maan arvo. Karjala on kansallisessa kuvauksessa taistelukenttä, jossa ja josta idän ja lännen joukot ovat kamppailleet. Kansallinen historiakirjoitus kertoo sotasankareista Pontus de la Gardiesta Antti Rokkaan.

Karjala-keskusteluissa, olivat ne näennäisesti kuinka epäpoliittisia tahansa, on mukana aina poliittinen ulottuvuus. Kansallisen tieteen kautta kansakunnan syntyyn vaikuttaneen nationalistisen perinteen lisäksi mukaan keskusteluun tulevat automaattisesti heimoaatteen, alueluovutuksen, väestönsiirtojen ja kaipuun teemat. Jokainen Karjala-aiheen valinnut tutkija on tekee aina, itse usein asiaa tiedostamatta, poliittista tutkimusta. Näin on, koski tutkimus sitten karjalan äänneoppia tai häätapoja. Karjala-tutkimus on poliittista myös Venäjällä, mutta hieman toisesta perinteestä lähtien.

Erilaisilla kansankulttuurin kartastoilla on piirretty Suomelle kulttuurirajoja. Ne ulottuvat Suomen nykyisten valtiollisten rajojen ulkopuolelle Venäjän Karjalaan, Ruotsin Länsipohjaan ja Norjan Ruijaan. Kartoissa esitetään alueita, joissa suomalaista tai suomalais-karjalaista väestöä on asunut. Kansatieteellisten karttojen poliittinen luonteesta kertoo, että kansatieteellistä kartoitustyötä on tehty nimenomaan Itä- ja Keski-Euroopan väliseltä vyöhykkeeltä. Kartoilla on haluttu muodostaa kuvaa yhtenäisestä Euroopasta.

Historiallisilla kartoilla osoitetaan rajojen siirrot. Kartat rakentavat kansallista identiteettiä visuaalisesti. Kartat ovat aktiivisia toimijoita ja vaikuttajia, jotka luovat kuvan maan olemuksesta ja rajoista. Kartoilla on ollut tärkeä merkitys Suomi-kuvan rakentajana. Suomi on esitetty Suomi-neitona, ensin seisovana, sittemmin lännestä polvillaan rukoillen apua anovana hahmona.

Ismo Björn

Venäläinen Pohjois-Karjala ja ruotsalainen

Pohjois-Karjalan matkailua on kehitetty kansallisen perinteen mukaan, joten matkailussa toistuvat samat teemat kuin muualla Suomessa: metsäinen järvimaisema ja kalevalaisuus. Lippulaivana on Koli, jossa yhdistyvät niin maisema kuin kansallisen kulttuurin rakentajien hahmot. Matkailukohteet jatkavat tässä suhteessa kansakunnan rakentamisen linjaa. Ne on tarkoitettu suomalaisille, Suomi-kuvaa rakentamaan. Suomalaisuuden uskotaan kiinnostavan myös ulkomaalaisia. Pohjois-Karjalan toinen matkailuperinne liittyy karjalaisuuteen ja siihen kuuluvaksi katsottuun ortodoksiseen kirkkoon. Ne esitetään myös kansallisessa, tosin eksoottisessa muodossa. Ortodoksisesta kulttuurista tulleen silmin niiden erikoisuusarvo on epäselvä. Läntisen kirkon vaikutusalueelta tullut ei välttämättä koe niitä edes kiinnostavina.

Oletettavasti ulkomaalaiset ovat kiinnostuneita löytämään Pohjois-Karjalasta jotain omaa, omaan kokemukseen ja omaan kansaan liittyviä merkkejä. Tässä suhteessa Pohjois-Karjalalla on annettavaa niin ruotsalaisille, saksalaisille ja ennen muuta venäläisille, jotka muodostavat suurimman matkailijajoukon. Matkailusta kannattaa hylätä kansallinen näkökulma ja kääntää Pohjois-Karjala Ruotsin, Venäjän ja Saksan Pohjois-Karjalaksi.

Maakunnan alue liitettiin Venäjästä Ruotsiin 1617. Täyssinän rauhan raja 1595 kulki vielä Ohtaansalmessa. Uudelleen Pohjois-Karjalasta tuli osa Venäjää 1809. Maakunta kuului Venäjään tosiasiallisesti aina vuoteen 1918. Maakunnan historiasta ja kulttuurista löytyy runsaasti venäläisiä muistomerkkejä, tapahtumapaikkoja ja nähtävää, jos sitä katsoo suoraan Venäjä-näkökulmasta. Sellaisia ovat vaikka maakunnan venäläiset huvilat (Joensuussa esimerkiksi Linnunniemi), talot, ensimmäisen maailmasodan venäläiset linnoitteet, eri aikakausien taistelupaikat, joissa venäläiset ovat sotineet ruotsalaisia ja suomalaisia vastaan. Toisen maailmansodan ajalta löytyy suomalaisten ja saksalaisten sotavankileirien paikkoja, joissa venäläisiä vankeja säilytettiin metsä- kaivos- ja maatöiden lomassa. Vankileirit ja sota-aika kiinnostavat erityisryhmiä myös Saksassa. Saksalaisia joukkoja vieraili Pohjois-Karjalassa ensimmäisen maailmansodan aikana ja taisteli toisessa maailmasodassa.

Ismo Björn

21.10.2009

Ihania Naisia Työelämässä

Ruotsissa Malin Person Giolito kirjoitti kirjan julmista kokemuksistaan työelämässä, Ruotsin lakimaailmassa. Hänelle kävi varsin kurjasti tultuaan äidiksi ja kolmannen lapsen ilmoitettua tulostaan, hänet irtisanottiin. Täällä meillä päin taas esimerkiksi Pohjois-Karjalan maakuntaliitossa iloitaan – ainakin julkisuudessa – työntekijöiden lapsibuumista. Mutta mikä sitten onkaan totuus näiden kaikkien kirjoitusten taustalla? Kuka palaa, ja minkälaiseen työelämään?

Omakohtainen kokemukseni yliopistotyön ja äitiyden yhdistämisestä ei ole ruusuinen. Iloisen uurastukseni ja myönteisen asenteeni taakse kätken paljon kokemuksia, joista ei kait saisi puhua ääneen. No nytpä ajattelin puhua! Lukiessanne huomioikaa, että en puhu vain omasta laitoksestani, nämä asiat ovat vähän niin kuin ilmassa.
Huomio kaikki perheestä haaveilevat naiset. Näin minua on opastettu kokeneiden tutkijoiden taholta tultuani äidiksi. Ensinnäkin väitöskirjanteko ei onnistu, jos on äiti. Katsokaatte, koska väitöskirjaa kirjoitetaan iltaisin ja viikonloppuisin. Näin on kuulemma aina ollut, joten näin sen täytyy olla edelleen. Toisekseen eikös se ole niin, että kun nainen hankkii lapsia, hän valitsee äitiyden uran itselleen ja luopuu muista urista! Toisaalta ymmärtänette myös sen, että Teille ei juuri nyt (raskauden näkyessä) voida antaa pysyvää työsuhdetta, vaikka sinun näkökulmasi mukaan, muille, lyhyemmän työuran tehneille miespuolisille kollegoille, sellainen voidaankin antaa. Työsuhteeseen pääseminenhän tapahtuu aivan sääntöjä ja ohjeita seuraten, joten emme voi valittaa. Voimme vain ihmetellä ja tottua ajatukseen Joensuun kaupunkilisän mahdollisesta menettämisestä. Lisäksi tietäkäätte, että jos olette hankkinut itsellenne pätkätyön, joka päättyy äitiyslomaan, voi siihen tulla kaikenlaisia kummallisuuksia, kuten ylimääräisiä kustannuksia rahoittajalle, koska teillä on ”kasvanut todennäköisyys joutua sairaslomalle”. Ja sitä paitsi tällaisessa tilanteessa – pätkätöiden jatkuttua vuosia – voidaan katsoa, että ette ole saaneet uutta pätkää äitiysloman takia, mikä olisi tietenkin laitonta. Näin ollen työnantajan kannattaa estää pätkätyönne ja lähettää teidän työttömyyskortistoon. (Tämähän on tietenkin maantapa kaikilla työelämän sektoreilla.) Silloin siitä aiheutuu vain kyseessä oleville yksilöille ja perheille hieman harmia, esimerkiksi tulojen merkittävää vähenemistä äitiyslomalla, kun palkkakertymä vähenee. Tietenkin mielipahaa ja harmia syntyy siihen ihanaan raskauden loppuaikaan ja pieni vauva -vaiheeseen, ja ehkä pientä tai suurta epävarmuutta, pelkoakin tulevaisuudesta tässä kovasti kilpaillussa maailmassa. Toisaalta onkohan se niin, että äitiyden onnen huuruissa näistä asioista ei jaksa murehtia. Lisäksi, ennen äitiyttä, oli vain hieman vaivaannuttavaa kuulla miespuolisten tutkijoiden keskustelevan käytävällä kovaan ääneen siitä, kuinka mukava on tavata uusia naisopiskelijoita seminaarireissuilla ja kuinka pantavia he ovatkaan. Tulikohan niistä tytöistä myöhemmin äitejä, sitä tarina ei kerro.

Eipä silti. Vaikkakin hieman hämmentyneenä ja pohtien oman ajatteluni pätevyyttä tieteellisessä maailmassa, jatkan edelleen yliopistouraa, ja teenpä jopa väitöskirjaa. Minä teen sitä päivisin työaikaan klo 8.00 - 16.00, jona aikana en suinkaan haaveile tuoreista miesopiskelijoiden ”ajatuksista”, vaan pyrin ajattelemaan ihan itse. (Toisaalta, voisihan sitä aikaansa muuhunkin mukavampaan haaveiluun käyttää.) Pyrin luottamaan itseeni ja pörhistelen käytävillä kävellen lantio heiluen (äitiyttänihän en voi kieltää) ja kätkien huulikiiltooni epävarmuuteni ja huokaukseni sukupuolten tasa-arvon todellisesta tilanteesta.

5.10.2009

Osaamisromantisoinnin ja tuotteistamisen ajan sankarihistorioitsija

Tämän päivän sankarihistorioitsija on englanniksi kansainvälisiin tieteellisiin aikakauskirjoihin kirjoittava tutkija, joka on tehnyt itsestään myyvän tuotteen. Näin ei aina ole ollut, sillä sankarihistorioitsijan rooli on muuttuva. Kansallisen kulttuurin nousun aikaan (1870-1940) sankari oli kutsumuksellinen kansanvalistaja. Hänen tehtävänään oli luoda sivistynyt kansalainen ja rakentaa yhtenäinen kansakunta. Työn kohteena oli rahvas ja strategiana kansanvalistus. Vihollinen oli helppo määritellä: se oli sivistymättömyys. Monessa tapauksessa taustaltaan ruotsinkieliset miehet kirjoittivat suomeksi.

Hyvinvointivaltion kauden (1950-1990) sankarihistorioitsija oli institutionalisoitunut tutkija, jonka työpaikkana oli yliopisto tai jokin tutkimuslaitos. Historiankirjoittajan tehtävä oli tasa-arvon lisääminen ja
kohteena olivat kansalaiset. Strategia lähti kulttuuridemokratiasta: tieto kuuluu kaikille. Vihollisiksi voitiin määritellä kaupallisuus ja osin myös viihde. Suomenkieliset naiset ja miehet kirjoittivat suomeksi.

Markkinatalouden, EU:n ja osaamisromantisoinnin ajan (2000-) sankareita ovat kansainvälistyneet tutkijat ja historiayrittäjät. Tehtävinä ovat tekstien myyminen, historian tuotteistaminen, elämysten myynti ja pärjääminen tiedekilpailussa. Kohteena ovat kansainvälisen tiedemaailman huippu ja kuluttajat. Tämä hetken vihollisia ovat aiemmat vanhanaikaiset käsitykset historian kasvatus- ja sivistystehtävästä, tasa-arvosta ja demokratiasta.

Kansakunnan synnyttämisen aikaan historioitsijat olivat säätyläisiä ja varakkaita miehiä, joilla oli varaa harrastaa. Heidän asemansa maan eliitissä oli vahva ja monet historioitsijat toimivat näkyvillä paikalla yhteiskunnassa aina valtiomiestasolla saakka, joukossa oli arkkipiispoja, ministereitä. Tunnettuja nimiä olivat esimerkiksi Carl Gabriel von Bonsdorff, Otto Immanuel Colliander, Johan Richard Danielson-Kalmari ja Väinö Voionmaa.

Toisessa vaiheessa historioitsijoina saattoivat toimia myös kansan parista, maataloista ja työläiskodeista tulleet naiset ja miehet. Marjatta Hietala on varastonhoitajan tyttö, Riitta Hjerppen isä oli rautatiekirjuri, Hannu Soikkasen ajoi työkseen autoa.

Keitä ovat tämän päivän sankarihistorioitsijat? Millaisen taustan omaavat henkilöt valikoituvat yrittäjiksi? Ketkä voivat elättää itsensä historialla? Kuka pärjää tiedekilpailussa.

Pisimmälle historian tuotteistaneet historioitsijat ovat itse osa tuotetta. Kulttuurihistorioitsija Anna Kortelainen ulkoiselta olemukseltaan ja käytökseltään soveltuu täydellisesti aiheisiinsa: Läpimurtoteos Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina. Muita Levoton nainen - hysterian kulttuurihistoriaa, Päivä naisten paratiisissa (tavaratalossa) Naisen tie - L. Onervan kapina. Kortelainen on myös kolumnisti ja usein äänessä radiossa ja TV:ssa. Tuttu naistenlehtien sivuilta. Heikki Ylikangas äksynä miehenä on jo käsite, joka myy. Tuote on kokonaisuus. Et lue pelkästään Kortelaisen tai Ylikankaan kirjaa, vaan samalla näet kirjoittajan kasvot, tunnet hänen tarinansa. Kortelainen tuo selkeästi esille naiseuttaan. Hän on luonut ja luo tarpeen kulttuuriselle naishistorialle. Ylikangas pitää yllä myyttiä oikeuden voitosta ja oikean totuuden löytämisestä virallisen totuuden sijaan. Nimi takaa laadun ja luo odotuksen. Tuote vaatii esillä oloa ja näkyvyyttä.

Ismo Björn

30.9.2009

Kippis muutokselle!

Sitä kun on vanha koira, eikä oikein tahdo uusille tavoille oppia, niin viimeisen vuoden aikana on ollut varsin hankalaa tämä työnteko. Siihen on tietysti monta syytä, koska pienen lapsen äidillä työn ja perheen yhteensovittaminen ei aina ole helppoa, muutos Joensuun yliopistosta Itä-Suomen yliopistoksi, ja vielä yliopistolakikin on uusi, eikä tämä virkamiehestä työntekijäksi siirtyminen taida ihan mutkattomasti onnistua (vaikka työnantajan taholta sellaista vakuutellaankin). Ja sitten on vielä tämä ay-politiikan ja yo-politiikan välinen suhde. Kun olen itse mukana sekä ay-toiminnassa että yo-politiikassa laitostasolla (Karjalan tutkimuslaitoksen johtoryhmässä), niin välillä aina mietin, että tietääkö täällä yliopistolla kovinkaan moni meistä toimijoista, että missä roolissa sitä milloinkin maailmaa katsoo? Välillä tuntuu, että ammattiyhdistysliikkeestäkin on yliopistossa tulossa osa ”koneistoa”, nimittäin aika lukuisat on ne strategia- ja ohjesääntöpaperit, joihin pienen ammattiyhdistysliikkeen aktiivien voimin olemme viimeisen vuoden sisällä lausuntoja tehneet (johtosääntöluonnoksesta henkilöstöstrategiaan).

Ja sitten kun pitäisi vielä pysyä kärryillä näistä termeistä, juuri kun olin oppinut, että EPOilla tarkoitetaan ei-palvelussuhteisia työntekijöitä yliopistoissa, jotka muuten tekevät huomattavan osuuden yliopiston tuloksesta ainakin Tampereella (vrt. Tatten selvitys http://www.tatte.fi), niin minulle selviääkin, että Itä-Suomen yliopisto on alkanut käyttää EPOista nimitystä UFOt. UFOilla ymmärrykseni mukaan viitataan niihin henkilöihin, joille kuuluu oikeus päästä yliopiston tietoverkkoon, mutta jotka eivät ole palvelussuhteessa yliopistoon. Toivotaan, ettei lapsi menisi pesuveden mukana, ja ettei tässä muutoksen tuiverruksessa ja termeillä kikkailussa unohtuisi esim. se, että apurahatutkijoiden aseman parantaminen on sekä yliopiston tehtävä että ammattiyhdistysliikkeen edunvalvonnallinen kysymys. Toivottavasti muutos tuo tullessaan muutoksen parempiin työoloihin myös esim. tälle ”marginaaliselle” ryhmälle.

Pirjo Pöllänen

24.9.2009

Yritysviestintä ja yliopisto

Mainonnan ja markkinoinnin ihmiset taittavat verkossa peistä siitä, kaatuvatko yritysten blogit omaan mauttomuuteensa ja hajuttomuuteensa. Jari Parantaisen teesien mukaan yritykset eivät saa blogejaan toimimaan, koska 1) Yrityksessä kukaan ei uskalla toimia äänitorvena, koska mädät tomaatit osuisivat häneen. 2) Yrityksellä ei saa olla mielipidettä, koska joku saattaa pahastua siitä. Yrityksessä kuvitellaan, että sen kohderyhmä on ihmiskunta – ja luultavasti osa eläinkuntaa vielä lisäksi. 3) Yritys ei voi kertoa mistään totuutta ilman sensuuria. Siksi se ei voi sanoa mitään todella tuoretta. 4) Ihmisistä ei voi puhua, koska se on juorulehtien hommaa. 5) Yrityksen täytyy säilyttää moitteeton ja virheetön julkisivunsa hinnalla millä hyvänsä.

Mikä on akateemisen mailman vastaus näihin väitteisiin? Saako yliopistolainen olla blogissaan henkilökohtainen, ärhäkkä ja virheissään inhimillinen? Tieteessähän eivät ihmiset tappele, vaan paradigmat. Onko tieteellistä, moniäänistä argumentointia mahdollista siirtää sosiaaliseen mediaan, kuten blogiin vai tuleeko meistä tietotyöläisistä verkossa hymisteleviä jees-miehiä ja naisia? Työyhteisön verkkomedia kertoo oleellisen työpaikasta ja työyhteisöstä. Löytyykö sen sisältä innostusta, kipinää, halukkutta, vuorovaikutukseen ja tarvittaessa väittelyyn ympäröivän maailman kanssa vai haluammeko toimia vain omalla kentällämme, omien sääntöjemme suojissa?

17.9.2009

Old Russian books for historians - старые книги

There is an excellent source where you can download full-text versions of Russian books, published in the 18-early 20th centuries. (Most of them can be also found at books.google.com, but you can download them from my link much faster.) For instance, there are books about Finnish history, the Finnish war 1808-09, Finnish regions (including the Kuopio Governorship), visit of Emperor Alexander the First to Kajaani, etc... This list of books grows by the day! Here is the direct link.

Дореволюционные российские книги по истории можно скачать по ссылке (см. выше). Там есть книги по истории Финляндии, о Финской войне 1808-09 годов, о финских регионах, о визите Александра Первого в Каяни и много чего еще. Общий "вес" библиотеки - 70 GB!

Dima

16.9.2009

Reunalta näkee paremmin

Karjalan tutkimuslaitos sijaitsee Euroopan Unionin pohjoisella reunalla Suomen itänurkassa. Itä-Suomen yliopistoon siirryttäessä sijainti ei muutu mutta tarjolla on mahdollisuus pohdiskella katseen fokusta uudelleen. Yksi haastavimmista ja kiehtovimmista asioista Karjalan tutkimuslaitoksessa on se, että jatkuvasti mietimme miten kansainvälisesti ja kansallisesti kiinnostava tutkimus yhdistetään alueellisesti tärkeisiin kysymyksiin. Itä-Suomen yliopiston tapauksessa yhteiskunnallinen vaikuttavuus on enemmän kuin asiantuntijoiden koulutusta ja yleissivistyksen levittämistä, niitä lainkaan väheksymättä. Se on myös tutkimuksen pureutumista alueen ja sen väestön kannalta tärkeisiin kysymyksiin. Me pystymme paremmin kuin muut tunnistamaan alueen erikoispiirteet ja sitä kautta rakentamaan rikkaampaa synteesiä ja vivahteikkaampaa kokonaiskuvaa kuin valtakunnan tai valtakeskusten lähellä toimivat asiantuntijaorganisaatiot.

Vuorovaikutus toimii monella kanavalla. Kun Itä-Suomessa on korkeatasoista tutkimusta, pystymme tieteen kansainvälisillä kentillä terävämmin erittelemään uusien käsitteiden mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tämä on erityisen tärkeää silloin kun päättäjät ja heidän neuvonantajansa innostuvat uusista voimakäsitteistä, jotka sitten alkavat ohjata hallinnon ja kehittämisorganisaatioiden toimintaa. Uudet yhteiskuntapolitiikan käsitteet on muodostettu työkaluiksi keskusten kokemien haasteiden ymmärtämiseen. Etelän kasvukolmion ulkopuolisen todellisuuden tunteminen auttaa huomaamaan uusien voimakäsitteiden puutteet nopeammin kuin pelkkä juokseminen kansainvälisten thinktankkien hotspot tapahtumissa. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä että uusien valtavirtausten mahdollisuudetkin täytyy tunnistaa.

Karjalan tutkimuslaitos on tiivistämässä omaa ymmärrystään Itä-Suomen kannalta tärkeistä tutkimuskysymyksistä. Laitoksen painoalat eivät ole mitään nurkkakuntaisia savokarjalaisen puuhastelun aiheita vaan ne ovat haastavia kansainvälisiä tutkimusaiheita. Otetaan esimerkiksi vaikka sellaiset teemat kuin eri kulttuuritaustoista tulevien kohtaaamiset, aluekehitys Euroopan pohjoisosissa, syrjäisen maaseutun roolit, rajat ja niiden ylitykset. Näiden tutkimuksella ja parhaiden tutkijoiden yhteistyöllä on kansainvälistä ja kansallista merkitystä sekä tieteen että yhteiskunnallisen toiminnan kannalta.

Jukka Oksa

15.9.2009

Welcome to our blog!

This is an official blog of the Karelian Institute - Karjalan tutkimuslaitos - a part of the University of Eastern Finland. This blog is designed as a place to share information and exchange opinions on the Institute's current research projects and ideas for the future.

Welcome and don't hesitate to begin new topics and make comments! You can contribute in the Finnish, English or Russian language.