Pätkätyöt ovat tulleet jäädäkseen, tämä lienee itsestäänselvyys, jota tuskin tarvitsee tässä yhteydessä mitenkään todistaa. Yritän lyhyessä alustuksessani selvittää, mitä tämä työelämän muutos, prekarisaatio tarkoittaa yksilöiden arjessa. Käytän mielelläni prekarisaation käsitettä (vrt. esim. Eeva Jokinen, Jussi Vähämäki, Juhana Venäläinen, Jukka Könönen, Leena Åkerblad), koska se kuvaa nykyihmisen arkea kokonaisvaltaisemmin kuin pätkätyö-termin käyttö. Arjen prekarisaatiossa on näet kysymys kaikenasteisesta arjen epävarmistumisesta ja laajasti myös hyvinvointivaltion rakenteiden muutoksesta. Prekarisaatio terminä ei ole pelkästään negatiivinen termi, se pitää sisällään myös mahdollisuuden muutoksesta johonkin uuteen ehkä parempaankin. Työelämäkontekstissa prekarisaatio kuitenkin usein viittaa totutun palkkatyörakenteen murtumaan, työelämän muutokseen kohti työn feminisoitumista, joka pitää sisällään mm. pätkätyöläistymisen, työaikojen epämääräistymisen ja työehtojen huononemisen.
Olen seurannut pätkätyö / prekarisaatio keskustelua viimeisen 10 kymmenen vuoden aikana varsin arkisesta vinkkelistä. Oma työurani koostuu pätkätöistä Joensuun / Itä-Suomen yliopiston palveluksessa. Viimeisen 15 vuoden aikana pisin yksittäinen työsuhteeni on ollut kaksi vuotta. Olen myös toiminut ay-aktiivina Tieteentekijöiden liitossa, ja sitä kautta tullut tietoiseksi yliopistotyöntekijöiden arjen prekarisaation ongelmista. Koulutukseltani olen yhteiskuntapolitiikan tutkija, ja tutkimuskohteeni on ollut Suomessa asuvat venäläiset maahanmuuttajanaiset, joiden työmarkkina-asemia olen tutkimuksissani tarkastellut – he ovat mielestäni olleet prekarisaation edelläkävijöitä. Juhana Venäläinen on todennut, että prekarisaatio tuli Suomeen vuonna 2007, mutta omien aineistojeni perusteella voin todeta, että venäläisten maahanmuuttajanaisten arjessa se oli nähtävissä jo tuotakin aikaisemmin.
Näkemykseni mukaan prekarisaatio ja työmarkkinoiden epävakaistuminen näkyy ihmisten arjessa kaikenlaisena epävarmuutena. Prekaareissa työasemissa elävät ihmiset kokevat jatkuvaa epävarmuutta, riittämättömyyttä ja keskeneräisyyden tunnetta. Samaan aikaan työmarkkinoiden epävakaistumisen kanssa uusliberalistinen talouspolitiikka on ohjannut yhteiskunnallista kehitystä myös murentamaan hyvinvointivaltiota, mikä pätkätyöarkea elävien keskuudessa tarkoittaa entisestään lisääntyvää epävarmuutta. Tämä epävarmuus näkyy paitsi epävarmuutena suhteessa taloudelliseen toimeentuloon (leikkaukset työttömyysturvassa), mutta myös suhteessa palveluihin. Esimerkiksi nykyisen hallituksen kaavailut siitä, että työttömien vanhempien lasten päivähoito-oikeutta rajataan, hankaloittaa pätkätyöläisten mahdollisuutta työllistyä entisestään. Sillä kuinka joustavat työmarkkinat ja lasten päivähoitoon esitetyt leikkaukset ovat yhteen sovitettavissa? Tiedämme, että päivähoitopaikoista on monilla paikkakunnilla sen verran pula, että jo nykyisellään asioita hoitavat virkamiehet tekevät hartiavoimin työtä, jotta onnistuvat järjestämään hoitopaikan lapselle lakisääteisessä ajassa (3 kk hakemuksen jättämisestä). Jos vanhemman työ (kuten esimerkiksi omani) on lyhyissä pätkissä, joiden välillä on työttömyysjaksoja ja uudet hankkeet, jotka eivät aina edes ole tuon kolmen kuukauden pituisia, alkavat usein lyhyillä varoajoilla, niin miten vanhemman oletetaan pystyvän ottamaan työtä vastaan, jos lapset ovat kotona puolipäiväisesti. Tämä tilanne koskettaa työntekijöitä nykyisellään kaikissa ammateissa ja kaikilla koulutusasteilla. Esittämäni tilanne on arjen realiteetti hyvin monissa prekaareissa töissä (työt ovat pätkissä ja niihin pitää reagoida lyhyillä varoajoilla, pitää olla valmis ottamaan työ vastaan vaikka viikon päästä).
Tämän esityksen otsikossa minua pyydettiin tuomaan esiin arjen selviytymiskeinoja näillä prekaareilla työmarkkinoilla – valitettavasti joudun toteamaan, etten osaa vastata tuohon annettuun tehtävään. Voin kuitenkin kertoa, että tutkimusten mukaan monet, erityisesti nuoret naiset, etsivät merkitystä elämäänsä työelämän ulkopuolisista asioista, siis perheestä, lapsista ja mm. vapaaehtoistyöstä. Tämä onkin varmasti totta ja auttaa yksilöitä jaksamaan arjessaan ja samaan sisältöä elämäänsä. Jokaisen yksilön on rakennettava arjestaan merkityksellistä, niiden mahdollisuuksien asettamissa rajoissa, joita hänellä on. Alustukseni tarkoitus ei myöskään ole korostaa sitä, että vain työ ja työssäkäyvät olisivat jollakin tapaa merkityksellistä elämää eläviä yksilöitä. Taloudellinen toimeentulo on kuitenkin arjessa selviytymisen perusedellytys ja palkkatyön kautta tämän edellytyksen pystyy parhaiten takaamaan. Vaikka kaihdankin ajatusta siitä, että perustelen ajatustani omien ja vertaisryhmäni kokemusten pohjalta, niin tässä yhteydessä teen niin: arjen selviytymisessä keskeinen elementti on mielestäni taloudellinen turvallisuus. Jatkuva taloudellinen epävarmuus luo yksilön ja perheiden arkeen keskeisen negatiivisen elementin. Arjesta on mahdollista selvitä niukoilla resursseilla ja myös pätkätöiden keskellä, mutta jatkuva taloudesta ja perheen toimeentulosta huolehtiminen syö ihmisen voimavaroja ja vaikuttaa koko hänen elämäänsä. Myös vanhemmuuteen se tuo ikävän lisäelementin, mikäli sinulla on jatkuva huoli siitä, kuinka perheentoimeentulo on mahdollista järjestää.
Kuten totesin, niin kaihdan ajatusta, että tuon tällaisessa yhteydessä esiin omia kokemuksiani työttömyydestä, pätkätöistä ja prekaarista arjesta, mutta katson, että niiden kautta voin valaista keskustelua varsin konkreettisella tavalla. Kohdattuani itse työttömyyden ensimmäisen kerran elämässäni tänä keväänä – yli nelikymppisenä, kolmen lapsen (koulutettuna) äitinä – oli kokemus minulle hyvin järisyttävä ja kokonaisvaltainen. Olen ollut yliopistolla pätkätöissä 15 vuotta, mutta työttömäksi jäin ensimmäisen kerran keväällä 2015. Kevään ja kesän aikana minulla on ollut kolme lyhyttä työsuhdetta yliopistoon ja kaksi eripituista työttömyysjaksoa. Kevät on ollut raskas, huolen täyttämä ja täynnä häpeää. Yksi tapa, jolla olen yrittänyt selvitä esimerkiksi kesän työttömyydestä, on ollut se, että olen kertonut ihmisille epämääräisesti olevani lomilla. Häpeä, joka työttömyydestä on seurannut, on ollut keskeinen tunne. Olen hävennyt sitä, että koulutettuna ihmisenä minä en ole onnistunut työllistämään itseäni. Olen hävennyt myös sitä, että minun työttömyyteni on aiheuttanut perheelleni taloudellista epävarmuutta. Huoli perheen taloudesta ja esimerkiksi lasten mahdollisuuksista harrastaa on ollut suuri. Toisaalta toivoa ja uskoa on luonut se ajatus, että akateemiseen uraan tällaiset katkokset rahoituksessa ikään kuin kuuluvat.
Kevät ei kaikessa epätoivoisuudessaan ole ollut vain huono, se on ollut myös täynnä tohkeisuutta ja toivoa. Tohkeisuus on Eeva Jokisen (2015) käyttämä termi prekaarin ajan tunnetilasta, jossa innostutaan ja yritetään aina uudella luomisvoimalla siirtyä kohti jotakin uutta (Ks. Prekarisaatio ja affekti –kirja). Omassa arjessani tohkeisuus ja toivo ovat liittyneet jatkuviin rahoitushakemusten tekoprosesseihin. Tutkijalle rahoitushakemusten tekeminen on sama asia kuin työhakemuksen tekeminen monissa muissa ammateissa (sillä erotuksella, että rahoitushakemusten tekeminen vie enemmän aikaa kun työpaikkahakemuksen tekeminen). Tohkeisuutta ja toivoa ovat kuitenkin seuranneet useat pettymykset, kun sitten hartaasti tehty rahoitushakemus onkin saanut kielteisen rahoituspäätöksen. Samalla tavalla työhakemusten tekeminen aiheuttaa prekaareissa työmarkkinatilanteissa elävillä ihmisillä toivon ja epätoivon, odotuksen ja pettymyksen välisen kierteen. Arjessa selviytymistä on auttanut se, että olen uskaltanut puhua omasta tilanteestani (häpeästä huolimatta) mahdollisimman monien ihmisten kanssa eri yhteyksissä. Vertaistuki on ollut tärkeää. Vertaistuki on myös auttanut siihen, ettei tilanne kotona ole käynyt liian kuormittavaksi – epävarmasta työasemasta huolimatta olen pystynyt jollakin tavalla olemaan läsnä kotona perheeni elämässä, kun olen voinut purkaa työelämääni liittyviä negatiivisia kokemuksia ja tunteita työkavereideni kanssa.
Keväällä julkaistussa kirjassa Prekarisaatio ja affekti (Eeva Jokinen & Juhanna Venäläinen toim., 2015) käydään laajasti läpi prekaareja affekteja ts. tälle ajalle tyypillisiä tunteita ja tuntemuksia. Kirja koostuu artikkeleista, joissa kuvataan erilaisilla aineistoilla ja tutkimusmenetelmillä sitä, millaisia tunteita ihmiset arjessaan kohtaavat tänä prekarisaation aikana. Nämä tunteet ovat niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Näiden tunteiden ymmärtäminen ja niiden hyväksyminen osana prekaaria arkea on auttanut minua selviämään hiukan paremmin työmarkkinoiden epävarmuuden aiheuttamasta prekaarista arjesta. Kirjan artikkelit ovat toimineet minulle ikään kuin karttana ja toivon ylläpitäjänä: riittämättömyys sen enempää kuin tohkeisuuskaan eivät ole mitään pysyviä olotiloja tai tuntemuksia. Aamuni saattaa alkaa onnellisesti, mutta päivä voi päättyä epätoivoon – toisaalta epätoivoiselta näyttävä aamu kääntyä päivän mittaan innostuneeksi illaksi.
Luulen, että pätkätyöläisen selviytymiskeinot epävarmassa arjessa ovat hyvin yksilöllisiä: jotkut miettivät uudelleen kouluttautumista, toiset säästävät elinkustannuksista, yksi alkaa ay-aktiiviksi, toinen syyttää ammattiyhdistystä kykenemättömäksi hoitaa asioita, jotkut pitävät vanhempainvapaita ja toiset siirtävät lapsihaaveita tulevaisuuteen jne. Se mikä auttaa toista jaksamaan (esimerkiksi perhe ja lapset) voikin toiselle olla lisää jaksamattomuutta ja riittämättömyyttä tuottava asia. Olen kuitenkin tämän alustukseni ja henkilökohtaisen kokemukseni kautta halunnut nostaa esiin sen seikan, että avoimuus ja avoimesti ikävistä asioista (työn epävarmuudesta ja työttömyydestä) puhuminen tuskin pahentaa kenenkään selviytymismahdollisuuksia. Avoimesti ja mahdollisuuksien mukaan häpeämättä kokemusten jakaminen mahdollisimman monien (erityisesti omaan viitekehykseen kuuluvien henkilöiden) kanssa on auttanut ainakin minua selviämään arjestani uskoakseni paremmin kuin kaiken pitäminen vain itselläni. Pätkätyöläisen arki on monella tapaa kuluttavaa ja siitä selviäminen vaatii niin henkisiä, fyysisiä kuin taloudellisiakin voimavaroja, mutta siitä huolimatta arkea pitää voida kuositella (ks. Jokinen 2005) myös prekaareissa elämäntilanteissa.
YTT Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos ja Yhteiskuntatieteiden laitos
Itä-Suomen yliopisto
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hyvinvointi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste hyvinvointi. Näytä kaikki tekstit
1.9.2015
25.5.2012
Yks’ pikku juttu vaan – maailma ja ihminen
Kaikkeen sitä mieleni jääkin kiinni viikonloppuaamuna onnellisia puutarhatöitä odottaessa. Uusimmassa Talouselämässä Suomen pankin johtaja Erkki Liikanen varoitti, että Suomen talouskasvu nojaa liikaa yksilöiden velkaantumiseen. Minä muistin heti keskustelun, joka käytiin Labour Netin seminaarissa Joensuussa 15.-16.5.2012. Pohdimme, mitä on nuorten elämänhallinta. Tanja Kuronen kommentoi, että nuorten elämänhallinnalla tarkoitetaan lähinnä heidän kykyään olla ottamatta pikalainoja, mutta tämä on mahdotonta, koska yhteiskunta huutaa heille kokoajan: ”Kuluta. Kuluta!” Elämänhallinnassa ei usein olekaan kyse töistä tai työn puutteesta, sillä nuoret tekevät paljon erilaisia töitä vapaa-ajallaan. Noita töitä vain ei tunnusteta oikeiksi yhteiskunnallisesti tuottaviksi töiksi tai talouskasvua tuoviksi töiksi. Nuorilla on puute rahasta, jolla he voisivat vastata yhteiskunnallisten rakenteiden heille asettamiin odotuksiin. Liikasen kommenttikin kertoo siitä, että voimme olla huolissamme ilmiöstä. Nojautuuko talouskasvu arvontuotantoon vai velkaantumiseen?
Niinpä aloin analysoida asiaa. Onko talouskasvu vain sitä, kuinka paljon raha kiertää ja eli kuinka paljon sitä kulutetaan, vai onko kyse siitä, mikä on tuottavaa työtä? Onko mahdollista tarkastella työtä yhteiskunnallisesti ja muiden arvojen kuin taloudellisen arvontuotannon kautta? Työllä tuemme myös muita yhteiskunnallisia arvoja, kuten solidaarisuutta kanssaihmisiämme kohtaan ja moraalisia siteitä. Nyt kun sain tämän ajatuksen tähän paperille, tajuan, että minähän olen kirjoittanut jo yhden blogin. Myös mm. Yrittäjänaisten toimitusjohtaja Heli Järvinen nostaa esille blogissaan näkymättömän työn ja naisten aseman yhteiskunnassa. Hänen mielestään taloudellinen kriisi on muuttunut myös sosiaaliseksi kriisiksi.
Alkuviikosta kokoonnuimme jälleen Työverkon opiskelijoiden ja opettajien kanssa Tampereelle monitasomallinnuksen menetelmäkurssille. Siellä käsiini sattui 1990-luvun alun laman jälkimainingeissa kirjoitettu teos yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta. Timo Hämäläinen aloittaa kirjan siteeraamalla Parsonsia: ”On suuri virhe olettaa, että taloudellinen kehitys riippuu suuren rakennemuutoksen oloissa vain tehokkaampien tuotantotapojen löytämisestä. Taloudellisen kehityksen suurin este on yhteiskunnan arvojen ja institutionaalisten normien muutosten vastustus.” Tätä ajatusta voi kenties analysoida monella tavalla, mutta minulle sen sisältö tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, kuinka ns. vanhat arvot ovat nousemassa uudestaan ohjaamaan nuorten ihmisten ja nuorten aikuisten elämää. Puhumme familialismin uudesta noususta, kotiäitiyden uudesta arvostuksesta, kotitöiden arvostuksen kasvusta ja palkkatöiden ulkopuolella tehtävän työn merkityksestä. Isät alkavat ottaa entistä enemmän roolia myös kodeissa ja arkielämän järjestämisessä jne. Strategiaguru Gary Hamel puhuu työelämän arvopohjan muuttumisesta. Hänen mukaansa kyse on vastuunottamisesta omasta elämästään, valinnoistaan ja hyvinvoinnistaan. Miljoonien mahdollisuuksien kaoottisessa maailmassa kaikkea on tarjolla liikaa. Ympärillä olevaa maailmaa pystyy jäsentämään vain omalla kohdallaan. Omalle työlle ja elämälle haetaan merkitystä pienistä, lähellä olevista asioista. Siitä, että on sinut itsensä, työnsä ja elämänsä kanssa.
Tämä uudenlainen arvojärjestys ja myös toiminta noiden arvojen mukaisesti on ymmärrettävää siinä mielessä, että palkkatyö ja yksilön ura eivät enää kehity lineaarisesti elämän kulussa, vaan palkkatyö on pilkkoutunut pätkittäisiksi työskentelyjaksoiksi erilaisissa organisaatioissa. Myöskään uralla kehittyminen ei välttämättä ole mahdollista, vaan on otettava vastaan se työ, mikä eteen sattuu, vaikka se tarkoittaisi heikompaa palkkaa eikä minkäänlaista lupausta jatkosta. Toisaalta kuitenkaan näitä uusia arvoja ja niiden mukaisesti toimivia nuoria, nuoria aikuisia ja aikuisia ei taloudellinen eliitti tunnu ymmärtävän. Downsiftaajat tuomitaan itsekkäiksi ja ihmetellään, miksi nuoret aikuiset eivät enää halua kilpailla. Uhkana nähdään se, että ’väärillä’ arvoilla varustettujen ihmisten toiminnan kautta talouskasvu hidastuu tai pysähtyy. Talouskasvulle ja tuottavuudelle ei ole kuin yksi mahdollisuus ja se on palkkatyössä oleminen.
Vaikka ymmärrän, että Suomen valtiolle ja sen rahoittamiselle keskeistä on palkkatöistä saatavat vero-eurot ja myös palkkatyön tuottama lisäarvo, mutta samalla tulen väkisinkin pohtineeksi sitä, olisiko modernin palkkatyötä ja talouskasvua painottavan länsimaisen yhteiskunnan jälkeen nousemassa esiin uusi sosiaalinen yhteiskunta. Tämä olisi utopia, sellainen yhteiskunta, jossa ihmisyys ymmärretään myös muiden kuin taloudellisen tuottavuuden kautta.
Kun katson asiaa Parsonsin väitteen kautta, sanoisin, että nykyisessä rakennemuutoksessa kenties suurin taloudellisen kasvun este onkin vanhojen tuottavuutta painottavien ihmiskäsitysten ja instituutioiden vastustus nousevaa uutta arvopainotusta vastaan. Kenties, jos meitä sosiologeja olisi kuuleminen, ymmärtäisimmekin, että uudesta arvorakenteesta muodostuu tulevaisuuden talouden elpyminen. Onhan tästä jo merkkejä mm. sosiaalisen median tuottavuuden ja sen tuomien uusien innovaatioiden vuoksi, mutta tämän asian syvällinen ymmärtäminen ja hyväksyminen – tervetulleeksi toivottaminen, voisi sittenkin tuoda taloudellista kasvua yhteiskuntaamme nopeammin kuin muutoksen vastustaminen ja kieltäminen.
PS. Translation in english: One more little thing – the world of humanity In LabourNet Blog.
Niinpä aloin analysoida asiaa. Onko talouskasvu vain sitä, kuinka paljon raha kiertää ja eli kuinka paljon sitä kulutetaan, vai onko kyse siitä, mikä on tuottavaa työtä? Onko mahdollista tarkastella työtä yhteiskunnallisesti ja muiden arvojen kuin taloudellisen arvontuotannon kautta? Työllä tuemme myös muita yhteiskunnallisia arvoja, kuten solidaarisuutta kanssaihmisiämme kohtaan ja moraalisia siteitä. Nyt kun sain tämän ajatuksen tähän paperille, tajuan, että minähän olen kirjoittanut jo yhden blogin. Myös mm. Yrittäjänaisten toimitusjohtaja Heli Järvinen nostaa esille blogissaan näkymättömän työn ja naisten aseman yhteiskunnassa. Hänen mielestään taloudellinen kriisi on muuttunut myös sosiaaliseksi kriisiksi.
Alkuviikosta kokoonnuimme jälleen Työverkon opiskelijoiden ja opettajien kanssa Tampereelle monitasomallinnuksen menetelmäkurssille. Siellä käsiini sattui 1990-luvun alun laman jälkimainingeissa kirjoitettu teos yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta. Timo Hämäläinen aloittaa kirjan siteeraamalla Parsonsia: ”On suuri virhe olettaa, että taloudellinen kehitys riippuu suuren rakennemuutoksen oloissa vain tehokkaampien tuotantotapojen löytämisestä. Taloudellisen kehityksen suurin este on yhteiskunnan arvojen ja institutionaalisten normien muutosten vastustus.” Tätä ajatusta voi kenties analysoida monella tavalla, mutta minulle sen sisältö tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, kuinka ns. vanhat arvot ovat nousemassa uudestaan ohjaamaan nuorten ihmisten ja nuorten aikuisten elämää. Puhumme familialismin uudesta noususta, kotiäitiyden uudesta arvostuksesta, kotitöiden arvostuksen kasvusta ja palkkatöiden ulkopuolella tehtävän työn merkityksestä. Isät alkavat ottaa entistä enemmän roolia myös kodeissa ja arkielämän järjestämisessä jne. Strategiaguru Gary Hamel puhuu työelämän arvopohjan muuttumisesta. Hänen mukaansa kyse on vastuunottamisesta omasta elämästään, valinnoistaan ja hyvinvoinnistaan. Miljoonien mahdollisuuksien kaoottisessa maailmassa kaikkea on tarjolla liikaa. Ympärillä olevaa maailmaa pystyy jäsentämään vain omalla kohdallaan. Omalle työlle ja elämälle haetaan merkitystä pienistä, lähellä olevista asioista. Siitä, että on sinut itsensä, työnsä ja elämänsä kanssa.
Tämä uudenlainen arvojärjestys ja myös toiminta noiden arvojen mukaisesti on ymmärrettävää siinä mielessä, että palkkatyö ja yksilön ura eivät enää kehity lineaarisesti elämän kulussa, vaan palkkatyö on pilkkoutunut pätkittäisiksi työskentelyjaksoiksi erilaisissa organisaatioissa. Myöskään uralla kehittyminen ei välttämättä ole mahdollista, vaan on otettava vastaan se työ, mikä eteen sattuu, vaikka se tarkoittaisi heikompaa palkkaa eikä minkäänlaista lupausta jatkosta. Toisaalta kuitenkaan näitä uusia arvoja ja niiden mukaisesti toimivia nuoria, nuoria aikuisia ja aikuisia ei taloudellinen eliitti tunnu ymmärtävän. Downsiftaajat tuomitaan itsekkäiksi ja ihmetellään, miksi nuoret aikuiset eivät enää halua kilpailla. Uhkana nähdään se, että ’väärillä’ arvoilla varustettujen ihmisten toiminnan kautta talouskasvu hidastuu tai pysähtyy. Talouskasvulle ja tuottavuudelle ei ole kuin yksi mahdollisuus ja se on palkkatyössä oleminen.
Vaikka ymmärrän, että Suomen valtiolle ja sen rahoittamiselle keskeistä on palkkatöistä saatavat vero-eurot ja myös palkkatyön tuottama lisäarvo, mutta samalla tulen väkisinkin pohtineeksi sitä, olisiko modernin palkkatyötä ja talouskasvua painottavan länsimaisen yhteiskunnan jälkeen nousemassa esiin uusi sosiaalinen yhteiskunta. Tämä olisi utopia, sellainen yhteiskunta, jossa ihmisyys ymmärretään myös muiden kuin taloudellisen tuottavuuden kautta.
Kun katson asiaa Parsonsin väitteen kautta, sanoisin, että nykyisessä rakennemuutoksessa kenties suurin taloudellisen kasvun este onkin vanhojen tuottavuutta painottavien ihmiskäsitysten ja instituutioiden vastustus nousevaa uutta arvopainotusta vastaan. Kenties, jos meitä sosiologeja olisi kuuleminen, ymmärtäisimmekin, että uudesta arvorakenteesta muodostuu tulevaisuuden talouden elpyminen. Onhan tästä jo merkkejä mm. sosiaalisen median tuottavuuden ja sen tuomien uusien innovaatioiden vuoksi, mutta tämän asian syvällinen ymmärtäminen ja hyväksyminen – tervetulleeksi toivottaminen, voisi sittenkin tuoda taloudellista kasvua yhteiskuntaamme nopeammin kuin muutoksen vastustaminen ja kieltäminen.
PS. Translation in english: One more little thing – the world of humanity In LabourNet Blog.
18.11.2011
Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta
Itä-Suomen yliopistossa otetaan uusia askelia ikääntyvien henkilöstöresurssien ja henkisen pääoman ikääntymisen hallintaan. Uudet otteet herättävät keskustelua kahvipöydissä – mitä toimia ja kuinka kussakin yksikössä ja kunkin henkilökohtaisesti tulisi ikääntymisen osalta tehdä… ja mitä ajatella? Luin junassa eilen Anxon ja Erhelin kirjoituksen ikääntymisestä ja työmarkkinoista. Jaan heränneet näkemykset kanssanne, ja toivon, että niistä on jotain apua tähän ’vanhenemisen pelkoomme’.
Länsimaista yhteiskuntaa on puhututtanut jo 1970-luvulta lähtien työvoiman ikääntyminen. Se asettaa haasteita erityisesti sosiaali- ja eläkejärjestelmien rahoitukselle. Tilastoja tarkastellen pääasiassa työssä oltiin 1970 – 1980 -luvuilla 25 – 50 -vuotiaina. Tavoitteeksi asetettiin tuolloin, että 2010 55 – 64 -vuotiaiden työllisyysaste olisi 50 %. Suomessa asetettiin jopa kovempia tavoitteita, mutta kuitenkin on jouduttu huomaamaan, että tämäkään ei välttämättä riitä, koska taloudelliset taantumat vaikuttavat yhteiskunnan rahoitusjärjestelmiin. Nämä uhkakuvat ovat meille kansalaisille tulleet selväksi jo aikaa sitten tiedotusvälineistä ja muista mielipiteenmuokkauskanavista.
Eläköitymisikä kuitenkin vaihtelee huomattavasti maittain ja yhteiskuntajärjestelmittäin. Pohjoismaissa yli 60-vuotiaiden työllisyys on korkeaa (työllisyysaste 2005 n. 60% verrattuna mm. Italian ja Ranskan 40%:iin). Sitä paitsi on myös muita tapoja tarkastella ikääntyvien työllisyyttä ja aktiivisuutta. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa yli 55-vuotiaiden osa-aikaisuus ja työsuhteiden lyhyys muodostivat ongelman, kun taas Saksassa erityisesti yli 55-vuotiaiden työttömyys oli korkeaa. Työssäolo onkin kokonaisuus, johon vaikuttavat paitsi eläkejärjestelmät, myös työpaikkojen suhtautuminen ikääntymiseen, senioriteettiasemat työpaikoilla, ikääntyvien mahdollisuudet työllistyä ja heidän työskentelyolosuhteensa. Yksilöille annettavat porkkanat ja kepit ovat vain yksi, hyvin pieni osa, siitä, kuinka kukin meistä jaksaa ja haluaa olla työelämässä.
Anxo ja Erhel ehdottavatkin uusia neuvotteluihin perustuvia tapoja luoda kestävä yhteiskuntajärjestelmä ikääntymisen yhteiskunnallisten riskien hallintaan. Tässä halutaankin (tulkintani mukaan) painottaa sitä, että ikääntymisen luomia uhkia on turha päivitellä liikaa, vaan on pystyttävä näkemään mahdollisuuksia myös ratkaista nämä uhat kestävällä tavalla. Tulisi olla mahdollista neuvotella yksilön omien tarpeiden, yhteiskunnan tukimuotojen (elinikäisen oppimisen, terveydenhuollon jne.) sekä työnantajien tarjoamien mahdollisuuksien (lyhennetty työpäivä, erilaiset vapaajärjestelmät ja hiljaisen tiedon siirtyminen eteenpäin) yhdistämisestä.
Yksittäisen työyhteisön osalta tämä ei tarkoita työhönsä tympiintyneiden ja työhön pakotettujen kiinnipitämisestä kynsin hampain 70-vuotiaiksi, eikä myöskään sitä, että yli 60-vuotiaita (muka tuottamattomia, HAH!) työnnetään yhteiskunnan tukimuotojen piiriin (työttömiksi, eläkkeille jne.) vaan neuvotteluja yksilökohtaisesti siitä, minkälaisilla keinoilla ja panoksilla kukin olisi valmis edesauttamaan kaikkien yhteistä hyvää. Nyt valtio syyttää työntekijöitä ja työnantajia liian varhaisista eläköitymisistä, työnantajat syyttävät valtiota (liian korkea verot) ja työntekijöitä (liian huono tuottavuus) ja työntekijät odottavat eläkkeelle jääntiä pelastuksena ja vapautuksena kaikista paineista. Toisten tökkiminen pitää lopettaa heti paikalla!
Jatkan otsikkoani… Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta, mutta ENNEN KAIKKEA ”Hei, me kaikki ikäännytään!” Sillä ratkaisu tilanteeseen ei voi olla se, että alamme aktiivisesti ikääntyä jättämällä terveysintoilut ja vanhusten hoidon sikseen (nihilistinen, "kyllä luonto hoitaa" asenne). Ratkaisu ei myöskään ole se, että yhteiskunta lamautuu ikääntymisen myötä. Ratkaisu on, että todella ymmärrämme ikääntymisen kiinteänä osana ihmiselämää ja yhteiskuntaamme.
Lähde:
Dominique Anxo ja Christine Erhel (2005): Irreversibility of time, reversibility of choices? A Transitional Labour Market approach. Working paper. Position Paper Workpackage 6 & 7. Tlm.net Managing.Social:risks.through.Transitional.Labour.Markets.
http://www.siswo.uva.nl/tlm/
Länsimaista yhteiskuntaa on puhututtanut jo 1970-luvulta lähtien työvoiman ikääntyminen. Se asettaa haasteita erityisesti sosiaali- ja eläkejärjestelmien rahoitukselle. Tilastoja tarkastellen pääasiassa työssä oltiin 1970 – 1980 -luvuilla 25 – 50 -vuotiaina. Tavoitteeksi asetettiin tuolloin, että 2010 55 – 64 -vuotiaiden työllisyysaste olisi 50 %. Suomessa asetettiin jopa kovempia tavoitteita, mutta kuitenkin on jouduttu huomaamaan, että tämäkään ei välttämättä riitä, koska taloudelliset taantumat vaikuttavat yhteiskunnan rahoitusjärjestelmiin. Nämä uhkakuvat ovat meille kansalaisille tulleet selväksi jo aikaa sitten tiedotusvälineistä ja muista mielipiteenmuokkauskanavista.
Eläköitymisikä kuitenkin vaihtelee huomattavasti maittain ja yhteiskuntajärjestelmittäin. Pohjoismaissa yli 60-vuotiaiden työllisyys on korkeaa (työllisyysaste 2005 n. 60% verrattuna mm. Italian ja Ranskan 40%:iin). Sitä paitsi on myös muita tapoja tarkastella ikääntyvien työllisyyttä ja aktiivisuutta. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa yli 55-vuotiaiden osa-aikaisuus ja työsuhteiden lyhyys muodostivat ongelman, kun taas Saksassa erityisesti yli 55-vuotiaiden työttömyys oli korkeaa. Työssäolo onkin kokonaisuus, johon vaikuttavat paitsi eläkejärjestelmät, myös työpaikkojen suhtautuminen ikääntymiseen, senioriteettiasemat työpaikoilla, ikääntyvien mahdollisuudet työllistyä ja heidän työskentelyolosuhteensa. Yksilöille annettavat porkkanat ja kepit ovat vain yksi, hyvin pieni osa, siitä, kuinka kukin meistä jaksaa ja haluaa olla työelämässä.
Anxo ja Erhel ehdottavatkin uusia neuvotteluihin perustuvia tapoja luoda kestävä yhteiskuntajärjestelmä ikääntymisen yhteiskunnallisten riskien hallintaan. Tässä halutaankin (tulkintani mukaan) painottaa sitä, että ikääntymisen luomia uhkia on turha päivitellä liikaa, vaan on pystyttävä näkemään mahdollisuuksia myös ratkaista nämä uhat kestävällä tavalla. Tulisi olla mahdollista neuvotella yksilön omien tarpeiden, yhteiskunnan tukimuotojen (elinikäisen oppimisen, terveydenhuollon jne.) sekä työnantajien tarjoamien mahdollisuuksien (lyhennetty työpäivä, erilaiset vapaajärjestelmät ja hiljaisen tiedon siirtyminen eteenpäin) yhdistämisestä.
Yksittäisen työyhteisön osalta tämä ei tarkoita työhönsä tympiintyneiden ja työhön pakotettujen kiinnipitämisestä kynsin hampain 70-vuotiaiksi, eikä myöskään sitä, että yli 60-vuotiaita (muka tuottamattomia, HAH!) työnnetään yhteiskunnan tukimuotojen piiriin (työttömiksi, eläkkeille jne.) vaan neuvotteluja yksilökohtaisesti siitä, minkälaisilla keinoilla ja panoksilla kukin olisi valmis edesauttamaan kaikkien yhteistä hyvää. Nyt valtio syyttää työntekijöitä ja työnantajia liian varhaisista eläköitymisistä, työnantajat syyttävät valtiota (liian korkea verot) ja työntekijöitä (liian huono tuottavuus) ja työntekijät odottavat eläkkeelle jääntiä pelastuksena ja vapautuksena kaikista paineista. Toisten tökkiminen pitää lopettaa heti paikalla!
Jatkan otsikkoani… Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta, mutta ENNEN KAIKKEA ”Hei, me kaikki ikäännytään!” Sillä ratkaisu tilanteeseen ei voi olla se, että alamme aktiivisesti ikääntyä jättämällä terveysintoilut ja vanhusten hoidon sikseen (nihilistinen, "kyllä luonto hoitaa" asenne). Ratkaisu ei myöskään ole se, että yhteiskunta lamautuu ikääntymisen myötä. Ratkaisu on, että todella ymmärrämme ikääntymisen kiinteänä osana ihmiselämää ja yhteiskuntaamme.
Lähde:
Dominique Anxo ja Christine Erhel (2005): Irreversibility of time, reversibility of choices? A Transitional Labour Market approach. Working paper. Position Paper Workpackage 6 & 7. Tlm.net Managing.Social:risks.through.Transitional.Labour.Markets.
http://www.siswo.uva.nl/tlm/
20.5.2011
Hallintaa vai palvelua?
Julkinen hallinto parantaa palveluaan. Jatkuvasti kehitetään uusia menetelmiä ja palvelumalleja, joilla saataisiin työllistämiseen, sosiaali- ja terveyspalveluihin, koulutukseen, liikenteeseen jne. uutta tehokkuutta ja vaikuttavuutta. Tämä onkin järkevää, eihän ole viisasta tuhlata vähiä resursseja toimimattomiin tai tarpeettomiin palveluihin.
Olen seurannut tätä jatkuvaa paranemista ja tehostumista 2000-luvulla tekemällä arviointitutkimusta julkisen hallinnon kehittämishankkeista. Arvioinnissa on ollut omat hankaluutensa, mutta selkeimmin esille nousee huoli siitä, minkälaista julkista palvelua me haluamme Suomen hyvinvointivaltiossa. Vaikka uusia toimintamalleja on luotu ja paljon hyviä palvelukokonaisuuksia on luotu kansalaisille, samalla nämä hienot saavutukset herättävät ihmetystä. Kansalaisten kannalta kysymys on siitä, kuka meitä hallitsee ja millä oikeutuksella.
Palvelu antaakin erilaisen näkökulman julkiseen valtaan. Palvelua tarjotaan asiakkaille, mutta mielestäni olisi keskeistä kysyä, mitä hallintaa ja vallankäyttöä palvelu sisältää ja voiko tuota hallintaa harjoittaa joku muu kuin virkamies. Helpoin tämä on ymmärtää esimerkiksi työllistämispalveluissa – niihin sisältyy paljon asiakkaiden oikeusturva kysymyksiä. Ongelmien ilmaantuessa kansalaisen oikeusturvan kannalta olisi myös keskeistä ymmärtää, kuka on vastuussa? Uudet palvelutuotteet toteutetaan verkostoissa, joita hallitaan erilaisten tulostavoitteiden avulla. Tällainen hallinta tai vastuun jakautuminen ei kuitenkaan luo selkeitä seurattavissa olevia ketjuja. Voiko julkinen viranomainen vastata toisessa organisaatiossa tehdyistä päätöksistä?
Byrokratia kuulostaakin jo kirosanalta. Siitä täytyy pyristellä irti. Kaikki haluavat jättää turhan paperin pyörittelyn. Mutta byrokratialla oli ja on omat hyvätkin puolensa. Se kehittyi yhteiskuntien modernisoituessa turvaamaan kansalaisia valtion (joka oli ennen demokratiaa yksinvaltaisuutta) mielivaltaa vastaan. Byrokratia on systeemi, jossa kansalaiset itse säätelevät heihin käytettyä valtaa vaaleilla valittujen edustajien välityksellä. Byrokratia on kokoelma viranomaisia sääteleviä ohjeita ja lakeja, jotka rajoittavat sitä, kuinka virkamies voi pompotella kansalaisia.
Toisaalta kehittämisen myötä on päästy yli hallinnon eri sektoreiden välisistä raja-aidoista. On alettu toimia yhdessä yhteisten tavoitteiden eteen. Tämä yhteistyö on myös mahdollistanut asiakkaille laajempia valinnan mahdollisuuksia ja nopeampaa palvelua, kun kansalaisen ei tarvitse aina juosta luukulta luukulle. Yhteistyö sinänsä tehostaa toimintaa ja karsii päällekkäisyyksiä julkisesta hallinnosta.
Kehittäminen onkin kaksiteräinen miekka. Sillä tavoitellaan usein hyvä asioita ja yhteistyö on avannut byrokraattisia rajoja, mutta samalla julkinen palveluntuotanto on pirstaloitunut. Julkisenhallinnon rakenteen pirstaloituminen ei täten koske vain hallintoa vaan se liittyy laajempiin kokonaisuuksiin yhteiskunnan arvoperusteista ja ymmärrykseemme siitä, mitä ovat valtion ja julkisen vallan tehtäviä. Kenties hallinnon kehittämisessä on vanhan byrokratian hyvät puolet jääneet lapsipuolen asemaan. Kehittämisessä onkin tärkeä pitää mielessä, että byrokratian tehtävä oli myös suojella kansalaisia valtion ’mielivallalta’. Mikä rooli julkisella vallankäytöllä ja vastuulla on uudessa palveluntuotannossa? Pitäisikin käydä keskustelua siitä, minkälaista hyvinvointivaltiota haluamme rakentaa ja mikä taho (omaiset, viranomaiset vai yksityinen sektori) viimekädessä on se, jolle uskomme turvaverkkona toimimisen tärkeän tehtävän.
Näitä ajatuksia esittelen tarkemmin lisensiaatin tutkimuksessani "Yhteistyö ja julkinen palveluntuotanto". Pidämme Arja Kurvisen kanssa yleisölle avoimen luennon työn menettämisestä ja työllistämishankkeista Kuopiossa torstaina 26.5.2011 klo 15.00 - 16.30. Luento pidetään Itä-Suomen yliopiston Snellmania-rakennuksen (Yliopistonranta 1 E) salissa L22. Tilaisuuteen on vapaa pääsy ja se on maksuton.
Olen seurannut tätä jatkuvaa paranemista ja tehostumista 2000-luvulla tekemällä arviointitutkimusta julkisen hallinnon kehittämishankkeista. Arvioinnissa on ollut omat hankaluutensa, mutta selkeimmin esille nousee huoli siitä, minkälaista julkista palvelua me haluamme Suomen hyvinvointivaltiossa. Vaikka uusia toimintamalleja on luotu ja paljon hyviä palvelukokonaisuuksia on luotu kansalaisille, samalla nämä hienot saavutukset herättävät ihmetystä. Kansalaisten kannalta kysymys on siitä, kuka meitä hallitsee ja millä oikeutuksella.
Palvelu antaakin erilaisen näkökulman julkiseen valtaan. Palvelua tarjotaan asiakkaille, mutta mielestäni olisi keskeistä kysyä, mitä hallintaa ja vallankäyttöä palvelu sisältää ja voiko tuota hallintaa harjoittaa joku muu kuin virkamies. Helpoin tämä on ymmärtää esimerkiksi työllistämispalveluissa – niihin sisältyy paljon asiakkaiden oikeusturva kysymyksiä. Ongelmien ilmaantuessa kansalaisen oikeusturvan kannalta olisi myös keskeistä ymmärtää, kuka on vastuussa? Uudet palvelutuotteet toteutetaan verkostoissa, joita hallitaan erilaisten tulostavoitteiden avulla. Tällainen hallinta tai vastuun jakautuminen ei kuitenkaan luo selkeitä seurattavissa olevia ketjuja. Voiko julkinen viranomainen vastata toisessa organisaatiossa tehdyistä päätöksistä?
Byrokratia kuulostaakin jo kirosanalta. Siitä täytyy pyristellä irti. Kaikki haluavat jättää turhan paperin pyörittelyn. Mutta byrokratialla oli ja on omat hyvätkin puolensa. Se kehittyi yhteiskuntien modernisoituessa turvaamaan kansalaisia valtion (joka oli ennen demokratiaa yksinvaltaisuutta) mielivaltaa vastaan. Byrokratia on systeemi, jossa kansalaiset itse säätelevät heihin käytettyä valtaa vaaleilla valittujen edustajien välityksellä. Byrokratia on kokoelma viranomaisia sääteleviä ohjeita ja lakeja, jotka rajoittavat sitä, kuinka virkamies voi pompotella kansalaisia.
Toisaalta kehittämisen myötä on päästy yli hallinnon eri sektoreiden välisistä raja-aidoista. On alettu toimia yhdessä yhteisten tavoitteiden eteen. Tämä yhteistyö on myös mahdollistanut asiakkaille laajempia valinnan mahdollisuuksia ja nopeampaa palvelua, kun kansalaisen ei tarvitse aina juosta luukulta luukulle. Yhteistyö sinänsä tehostaa toimintaa ja karsii päällekkäisyyksiä julkisesta hallinnosta.
Kehittäminen onkin kaksiteräinen miekka. Sillä tavoitellaan usein hyvä asioita ja yhteistyö on avannut byrokraattisia rajoja, mutta samalla julkinen palveluntuotanto on pirstaloitunut. Julkisenhallinnon rakenteen pirstaloituminen ei täten koske vain hallintoa vaan se liittyy laajempiin kokonaisuuksiin yhteiskunnan arvoperusteista ja ymmärrykseemme siitä, mitä ovat valtion ja julkisen vallan tehtäviä. Kenties hallinnon kehittämisessä on vanhan byrokratian hyvät puolet jääneet lapsipuolen asemaan. Kehittämisessä onkin tärkeä pitää mielessä, että byrokratian tehtävä oli myös suojella kansalaisia valtion ’mielivallalta’. Mikä rooli julkisella vallankäytöllä ja vastuulla on uudessa palveluntuotannossa? Pitäisikin käydä keskustelua siitä, minkälaista hyvinvointivaltiota haluamme rakentaa ja mikä taho (omaiset, viranomaiset vai yksityinen sektori) viimekädessä on se, jolle uskomme turvaverkkona toimimisen tärkeän tehtävän.
Näitä ajatuksia esittelen tarkemmin lisensiaatin tutkimuksessani "Yhteistyö ja julkinen palveluntuotanto". Pidämme Arja Kurvisen kanssa yleisölle avoimen luennon työn menettämisestä ja työllistämishankkeista Kuopiossa torstaina 26.5.2011 klo 15.00 - 16.30. Luento pidetään Itä-Suomen yliopiston Snellmania-rakennuksen (Yliopistonranta 1 E) salissa L22. Tilaisuuteen on vapaa pääsy ja se on maksuton.
24.3.2011
Luomu kiinnostaa - taas
Luomuun liittyvä keskustelu oli Suomessa pitkään melko hiljaista. Viime vuoden lopulla alkoi tapahtua. Suomen maabrändivaltuuskunnan loppuraportissa yhdeksi Suomen tehtäväksi esitettiin, että Suomen maataloudessa ryhdyttäisiin painottamaan luomutuotantoa huomattavasti nykyistä enemmän. Tavoitteena on, että vuoteen 2030 mennessä vähintään puolet tuotannosta olisi luomua. Valtuuskunnan puheenjohtajan, Jorma Ollilan, mukaan tämä on täysin mahdollista, mutta ei helppoa. Ollila ei ole vielä esittänyt, miten tavoitteeseen päästään.
Kun mahdollisuuksia mietitään, kannattaa lähteä liikkeelle perusasioista. Luomutuotannossa pyritään säästämään ympäristöä ja luonnonvaroja sekä tuottamaan ravitsemuksellisesti korkeatasoista ruokaa. Luomu on lakisääteistä elintarvikkeiden tuotantoa. Tämä tarkoittaa, että tuotantoehtojen noudattamista valvotaan tarkasti.
Luomun merkitykset ovat moninaiset ja vaihtelevat. Kansainvälisesti luomu on osa sitä keskustelua, jota käydään globaalin elintarvikejärjestelmän kehityksestä, ilmastonmuutoksesta ja ruokaturvasta. Erityisesti on pohdittu sitä, voisiko luomu olla ilmastonmuutosta hillitsevä tuotantotapa ja voisiko luomulla ruokkia maapallon alati kasvavaa väestöä. Vastaukset näihin isoihin kysymyksiin ovat auki. Ruoan tuottamiseen liittyvät skandaalit ja tehomaatalouden aiheuttamat, niin ympäristön tilaan kuin tuotantoeläinten kohteluun liittyvät ongelmat ovat lisänneet luomun kysyntää. Luomua pidetään turvallisena ruokana, siihen voi luottaa.
Suomessa keskustelu luomusta on tiivistynyt kysynnän ja tarjonnan kohtaamattomuuteen. Elintarvikejärjestelmän keskeiset toimijat - alkutuottajat, jatkojalostajat, kauppa ja kuluttajat – ovat syytelleet toisiaan luomun heikosta menestyksestä. Lisäksi todetaan, että kaikki suomalainen maatalous on luomua.
Suomalainen luomu on kehittynyt vähän niin kuin vuorovesi. Kaksi kertaa on ollut huima nousu: kun luomuviljelyä alettiin tukea taloudellisesti ja kun Suomesta tuli EU:n jäsen. Kolmas nouseva aalto on odotuttanut itseään. Nyt se näyttää lähestyvän.
Vuoden 2010 loppupuolella uutisoitiin luomun vyöryvän kauppoihin. Kysyntä oli kasvanut ja valikoimat laajentuneet. Niin ikään viime vuoden lopulla perustettiin Luomualan organisointiryhmä, joka on nyt ehdottanut, että Suomeen pitäisi perustaa tulevan hallituskauden mittainen luomualankehittämis- ja kasvuohjelma. Hajanainen luomukenttä pitäisi eheyttää ja saada toimimaan yhdessä. Tätä tehtävää edistämään on perustettu Pro Luomu ry.
Sitra julkaisi parisen viikkoa sitten maaseutu – barometrin. Sen mukaan suomalaiset toivovat maaseudulta erityisesti luomu- ja lähiruoan parempaa saatavuutta (64 % vastaajista). Vastaajista 47 prosenttia uskoo näin myös olevan vuonna 2025. Nämä tulokset eivät ole yllättäviä. Suomalaisten kuluttajien kiinnostus luomua kohtaan on ollut korkealla jo pitkään.
Tilastojen perusteella suomalaisella luomulla menee melko hyvin. Luomupeltoala laajenee ja on yli 7 prosenttia pelloista. Luomutiloja on kuutisen prosenttia kaikista tiloista. Luvut ovat kansainvälisesti tarkasteltuna korkeita. Luomutilat ovat suuria; niiden keskikoko on yli 43 hehtaaria. Kun tarkastellaan luomun osuutta suomalaisesta päivittäistavarakaupasta, tilanne näyttää toisenlaiselta. Luomutuotteiden osuus on pysytellyt alle yhdessä prosentissa jo pitkään. Tässä olemme pahasti luomun kärkimaita jäljessä. Esimerkiksi Tanskassa osuus on 6 prosenttia ja Itävallassa reilut viisi prosenttia. Nyt jos koskaan näyttää siltä, että luku ylittää maagisen yhden prosentin rajan.
Tuore luomubarometri kertoo, että joka viides suomalainen ostaa luomua säännöllisesti vähintään kerran viikossa. Kun lisäksi lehdet uutisoivat, että luomulihan kysyntä on erittäin suurta, tilanne näyttää kiinnostavalta. Tutkijan näkökulmasta jopa herkulliselta.
Monen katse kääntyy kohti suomalaisia viljelijöitä. Luomutuottajia pitäisi olla enemmän, koska tarjonta ei vastaa kysyntää tässä huimassa nosteessa. Ennen joulua sähköpostissa kiersi erään suomalaisen ex-luomuviljelijän kirje, jossa hän kertoi millaista oli elämä luomuviljelijänä. Heidän tilansa tarkastettiin 10 vuoden aikana yli 80 kertaa! Viljelijä ei jaksanut enää epäilyjen kohteena olemista ja pisti tilan myyntiin. Kaikki luomutilat eivät ole yhtä tarkan valvonnan kohteena, mutta näitä tiloja on paljon. On surullista, jos luomun nykyinen noste lakastuisi viranomaisten epäluottamukseen. Auttaisiko asiaa, jos Ollila ärähtäisi?
Toisaalta kannattaa katsoa myös peiliin. Samaan aikaan kun suomalaiset selvitykset puhuvat luomun puolesta ja kuluttajien suuresta kiinnostuksesta, kasvaa tuontiruoan määrä.
Uunituoreen tiedotteen mukaan maabrändityöryhmä sai suomalaiset ottamaan luomun vakavasti ja siitä voi taas puhua lupaa kysymättä. Mutta onko taas kysymys vain hetkellisestä innostuksesta? Kiinnostuksen ja toiveiden sekä luomua puoltavien puheiden pitäisi muuttua todellisiksi teoiksi.
Tuija Mononen
Kun mahdollisuuksia mietitään, kannattaa lähteä liikkeelle perusasioista. Luomutuotannossa pyritään säästämään ympäristöä ja luonnonvaroja sekä tuottamaan ravitsemuksellisesti korkeatasoista ruokaa. Luomu on lakisääteistä elintarvikkeiden tuotantoa. Tämä tarkoittaa, että tuotantoehtojen noudattamista valvotaan tarkasti.
Luomun merkitykset ovat moninaiset ja vaihtelevat. Kansainvälisesti luomu on osa sitä keskustelua, jota käydään globaalin elintarvikejärjestelmän kehityksestä, ilmastonmuutoksesta ja ruokaturvasta. Erityisesti on pohdittu sitä, voisiko luomu olla ilmastonmuutosta hillitsevä tuotantotapa ja voisiko luomulla ruokkia maapallon alati kasvavaa väestöä. Vastaukset näihin isoihin kysymyksiin ovat auki. Ruoan tuottamiseen liittyvät skandaalit ja tehomaatalouden aiheuttamat, niin ympäristön tilaan kuin tuotantoeläinten kohteluun liittyvät ongelmat ovat lisänneet luomun kysyntää. Luomua pidetään turvallisena ruokana, siihen voi luottaa.
Suomessa keskustelu luomusta on tiivistynyt kysynnän ja tarjonnan kohtaamattomuuteen. Elintarvikejärjestelmän keskeiset toimijat - alkutuottajat, jatkojalostajat, kauppa ja kuluttajat – ovat syytelleet toisiaan luomun heikosta menestyksestä. Lisäksi todetaan, että kaikki suomalainen maatalous on luomua.
Suomalainen luomu on kehittynyt vähän niin kuin vuorovesi. Kaksi kertaa on ollut huima nousu: kun luomuviljelyä alettiin tukea taloudellisesti ja kun Suomesta tuli EU:n jäsen. Kolmas nouseva aalto on odotuttanut itseään. Nyt se näyttää lähestyvän.
Vuoden 2010 loppupuolella uutisoitiin luomun vyöryvän kauppoihin. Kysyntä oli kasvanut ja valikoimat laajentuneet. Niin ikään viime vuoden lopulla perustettiin Luomualan organisointiryhmä, joka on nyt ehdottanut, että Suomeen pitäisi perustaa tulevan hallituskauden mittainen luomualankehittämis- ja kasvuohjelma. Hajanainen luomukenttä pitäisi eheyttää ja saada toimimaan yhdessä. Tätä tehtävää edistämään on perustettu Pro Luomu ry.
Sitra julkaisi parisen viikkoa sitten maaseutu – barometrin. Sen mukaan suomalaiset toivovat maaseudulta erityisesti luomu- ja lähiruoan parempaa saatavuutta (64 % vastaajista). Vastaajista 47 prosenttia uskoo näin myös olevan vuonna 2025. Nämä tulokset eivät ole yllättäviä. Suomalaisten kuluttajien kiinnostus luomua kohtaan on ollut korkealla jo pitkään.
Tilastojen perusteella suomalaisella luomulla menee melko hyvin. Luomupeltoala laajenee ja on yli 7 prosenttia pelloista. Luomutiloja on kuutisen prosenttia kaikista tiloista. Luvut ovat kansainvälisesti tarkasteltuna korkeita. Luomutilat ovat suuria; niiden keskikoko on yli 43 hehtaaria. Kun tarkastellaan luomun osuutta suomalaisesta päivittäistavarakaupasta, tilanne näyttää toisenlaiselta. Luomutuotteiden osuus on pysytellyt alle yhdessä prosentissa jo pitkään. Tässä olemme pahasti luomun kärkimaita jäljessä. Esimerkiksi Tanskassa osuus on 6 prosenttia ja Itävallassa reilut viisi prosenttia. Nyt jos koskaan näyttää siltä, että luku ylittää maagisen yhden prosentin rajan.
Tuore luomubarometri kertoo, että joka viides suomalainen ostaa luomua säännöllisesti vähintään kerran viikossa. Kun lisäksi lehdet uutisoivat, että luomulihan kysyntä on erittäin suurta, tilanne näyttää kiinnostavalta. Tutkijan näkökulmasta jopa herkulliselta.
Monen katse kääntyy kohti suomalaisia viljelijöitä. Luomutuottajia pitäisi olla enemmän, koska tarjonta ei vastaa kysyntää tässä huimassa nosteessa. Ennen joulua sähköpostissa kiersi erään suomalaisen ex-luomuviljelijän kirje, jossa hän kertoi millaista oli elämä luomuviljelijänä. Heidän tilansa tarkastettiin 10 vuoden aikana yli 80 kertaa! Viljelijä ei jaksanut enää epäilyjen kohteena olemista ja pisti tilan myyntiin. Kaikki luomutilat eivät ole yhtä tarkan valvonnan kohteena, mutta näitä tiloja on paljon. On surullista, jos luomun nykyinen noste lakastuisi viranomaisten epäluottamukseen. Auttaisiko asiaa, jos Ollila ärähtäisi?
Toisaalta kannattaa katsoa myös peiliin. Samaan aikaan kun suomalaiset selvitykset puhuvat luomun puolesta ja kuluttajien suuresta kiinnostuksesta, kasvaa tuontiruoan määrä.
Uunituoreen tiedotteen mukaan maabrändityöryhmä sai suomalaiset ottamaan luomun vakavasti ja siitä voi taas puhua lupaa kysymättä. Mutta onko taas kysymys vain hetkellisestä innostuksesta? Kiinnostuksen ja toiveiden sekä luomua puoltavien puheiden pitäisi muuttua todellisiksi teoiksi.
Tuija Mononen
19.3.2011
LUOVAT ALAT ITÄ-SUOMEN KORKEAKOULUISSA
Luova Pohjois-Karjala II –hanke kuuluu osana Joensuun seudun ja Keski-Karjalan alueelliseen koheesio- ja kilpailukykyohjelmaan (KOKO). Sen yhtenä toimenpiteenä Itä-Suomen yliopiston Alue- ja kuntatutkimuskeskus Spatia teki selvityksen luovien alojen osaamisesta ja kehittämistoiminnasta Itä-Suomen yliopistossa, Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa ja Savonia-ammattikorkeakoulussa. Selvityksessä kartoitettiin haastattelujen avulla myös kysymystä, kuinka osaaminen ja kehittämistoiminta hyödyttävät luovan talouden ja erityisesti kulttuurimatkailun kehittämistä Pohjois-Karjalassa.
Strategioiden, opetuksen, tutkimuksen ja hanke- ja innovaatiotoiminnan perusteella korkeakoulut profiloituvat luovilla aloilla eri tavoin. Kehittämissuunnitelmien ja haastattelujen perusteella luovat alat on määrätietoisimmin nostettu tärkeäksi painoalaksi Pohjois-Karjalan ammatti-korkeakoulussa. Luovien alojen kasvava merkitys tunnustetaan myös Savonia-ammattikorkeakoulussa, missä ne pyritään integroimaan osaksi korkeakoulun muiden alojen opetus- ja kehittämistoimintaa. Itä-Suomen yliopistossa luovat alat eivät lukeudu keskeisiin kehittämiskohteisiin. Vaikka yliopisto ei ole yhtä aktiivinen luovien alojen hanketoiminnassa kuin ammattikorkeakoulut, katsovat sen edustajat myötävaikuttavan toimialaan aktiivisesti tutkimus- ja opetustyön sekä asiantuntijatehtävien kautta. Niin yliopistoa kuin ammattikorkeakoulujakin kiinnostaa Venäjä ja sen kulttuuria koskevan tiedon lisääminen Itä-Suomessa.
Luovien alojen kehittäminen hanke- ja innovaatiotoiminnan kautta liiketaloudellisesti menestyväksi luovaksi taloudeksi ei selvityksessä tehtyjen haastattelujen perusteella ole ongelmatonta. Molemmissa ammattikorkeakouluissa matkailu on hanketoiminnassa tärkeässä asemassa ja toisaalta muotoilualalla on luontevat yhteydet yrityselämään. Matkailun ideoimisessa Itä-Suomen yliopiston kulttuuriosaamisesta voisi löytyä nykyistä enemmän uutta sisältöosaamista.
Kulttuurimatkailuun liittyen selvityksessä luotiin hankkeen yrityspartnereiden kiinnostuksesta katsaus pohjoiskarjalaisen kiven, kaivannaisalan ja kaupan perinteeseen ja sen yhteyksiin Venäjälle. Katsauksen tarkoituksena oli avata uusia näkymiä kivi- ja kaivannaisalan tarjoamiin mahdollisuuksiin kehittää esimerkiksi maailmalla nopeasti kehittyvää geomatkailua, jossa kohteen geologisen kiinnostavuuden lisäksi otetaan huomioon sen kulttuurihistorialliset kerrostumat. Pohjois-Karjalan kulttuurimatkailussa kivi- ja kaivannaisalan lisäksi ei ole riittävästi hyödynnetty myöskään maakunnan kaupan ja merenkulun rikasta perinnettä. Joensuuta kutsuttiin aikoinaan ”lähtevien laivojen kaupungiksi” ja Joensuu oli 1800-luvun lopulla Suomen kolmanneksi suurin laivanvarustajakaupunki. Yksistään kauppaneuvos Antti Mustosella oli merellä 5 purjelaivaa, jotka seilasivat Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja Espanjaan ja lisäksi toistakymmentä hinaajaa ja lotjaa Saimaalla.
Seppo Sivonen
Strategioiden, opetuksen, tutkimuksen ja hanke- ja innovaatiotoiminnan perusteella korkeakoulut profiloituvat luovilla aloilla eri tavoin. Kehittämissuunnitelmien ja haastattelujen perusteella luovat alat on määrätietoisimmin nostettu tärkeäksi painoalaksi Pohjois-Karjalan ammatti-korkeakoulussa. Luovien alojen kasvava merkitys tunnustetaan myös Savonia-ammattikorkeakoulussa, missä ne pyritään integroimaan osaksi korkeakoulun muiden alojen opetus- ja kehittämistoimintaa. Itä-Suomen yliopistossa luovat alat eivät lukeudu keskeisiin kehittämiskohteisiin. Vaikka yliopisto ei ole yhtä aktiivinen luovien alojen hanketoiminnassa kuin ammattikorkeakoulut, katsovat sen edustajat myötävaikuttavan toimialaan aktiivisesti tutkimus- ja opetustyön sekä asiantuntijatehtävien kautta. Niin yliopistoa kuin ammattikorkeakoulujakin kiinnostaa Venäjä ja sen kulttuuria koskevan tiedon lisääminen Itä-Suomessa.
Luovien alojen kehittäminen hanke- ja innovaatiotoiminnan kautta liiketaloudellisesti menestyväksi luovaksi taloudeksi ei selvityksessä tehtyjen haastattelujen perusteella ole ongelmatonta. Molemmissa ammattikorkeakouluissa matkailu on hanketoiminnassa tärkeässä asemassa ja toisaalta muotoilualalla on luontevat yhteydet yrityselämään. Matkailun ideoimisessa Itä-Suomen yliopiston kulttuuriosaamisesta voisi löytyä nykyistä enemmän uutta sisältöosaamista.
Kulttuurimatkailuun liittyen selvityksessä luotiin hankkeen yrityspartnereiden kiinnostuksesta katsaus pohjoiskarjalaisen kiven, kaivannaisalan ja kaupan perinteeseen ja sen yhteyksiin Venäjälle. Katsauksen tarkoituksena oli avata uusia näkymiä kivi- ja kaivannaisalan tarjoamiin mahdollisuuksiin kehittää esimerkiksi maailmalla nopeasti kehittyvää geomatkailua, jossa kohteen geologisen kiinnostavuuden lisäksi otetaan huomioon sen kulttuurihistorialliset kerrostumat. Pohjois-Karjalan kulttuurimatkailussa kivi- ja kaivannaisalan lisäksi ei ole riittävästi hyödynnetty myöskään maakunnan kaupan ja merenkulun rikasta perinnettä. Joensuuta kutsuttiin aikoinaan ”lähtevien laivojen kaupungiksi” ja Joensuu oli 1800-luvun lopulla Suomen kolmanneksi suurin laivanvarustajakaupunki. Yksistään kauppaneuvos Antti Mustosella oli merellä 5 purjelaivaa, jotka seilasivat Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja Espanjaan ja lisäksi toistakymmentä hinaajaa ja lotjaa Saimaalla.
Seppo Sivonen
1.3.2011
Aktivointia?
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi tänään arviointinsa Suomen perusturvan tasosta ja sen riittävyydestä (THL – Avauksia 4/2011, Perusturvan riittävyyden arviointiraportti). Raportin luvut puhuvat puolestaan.
Yksinasuvilla perusturva kattaa laskennallisesta tarpeesta vain 63 % (Kuluttajatutkimuskeskuksen muodostamaan viitebudjettiin). Konsensusmenetelmällä laadittuun budjettiin (kuinka paljon suomalaiset katsovat tarvittavan yhden ihmisen elämiseen) kautta tarkasteltuna perusturva kattaa 62 % menoista. Tulokset ovat siis lähellä toisiaan ja tukevat toisiaan. Mielenkiintoisia ovat myös luvut siitä kuinka perusturva kattaa kaksilapsisen perheen menoja (noin 74 %) ja pariskunnilta (ilman lapsia) 64 %. (THL – Avauksia 4/2011, s. 67).
Perusturvan jälkeen yksinasuvan pitäisi vielä etsiä jostain 36 - 38 % lisätuloja tai karsia aivan välttämättömistä (ruoka, vaatetus) menoistaan tuon verran. Käytännössähän tämä siis tarkoittaa ruokajonoja tai harmaita tuloja eli rikollisuutta. Onko tämä aktivointia?
Tällä kertaa luvut puhuvat puolestaan. Minä menin sanattomaksi.
Yksinasuvilla perusturva kattaa laskennallisesta tarpeesta vain 63 % (Kuluttajatutkimuskeskuksen muodostamaan viitebudjettiin). Konsensusmenetelmällä laadittuun budjettiin (kuinka paljon suomalaiset katsovat tarvittavan yhden ihmisen elämiseen) kautta tarkasteltuna perusturva kattaa 62 % menoista. Tulokset ovat siis lähellä toisiaan ja tukevat toisiaan. Mielenkiintoisia ovat myös luvut siitä kuinka perusturva kattaa kaksilapsisen perheen menoja (noin 74 %) ja pariskunnilta (ilman lapsia) 64 %. (THL – Avauksia 4/2011, s. 67).
Perusturvan jälkeen yksinasuvan pitäisi vielä etsiä jostain 36 - 38 % lisätuloja tai karsia aivan välttämättömistä (ruoka, vaatetus) menoistaan tuon verran. Käytännössähän tämä siis tarkoittaa ruokajonoja tai harmaita tuloja eli rikollisuutta. Onko tämä aktivointia?
Tällä kertaa luvut puhuvat puolestaan. Minä menin sanattomaksi.
16.7.2010
IWPLMS 2010 / Raportti II / Solidaarisuus kriisissä?
Eilen saimme täällä Valencian IWPLMS konferenssissa kuvauksen siitä, kuinka mikin Euroopan maa on reagoinut kriisiin ja mitkä lyhyen aikavälin vaikutukset maan hyvinvointiin ovat olleet. Useimmista maista raportoitiin samaa, eli työttömyys on iskenyt nuoriin kaikkein pahiten. sukupuolittain tarkasteltuna miesten työttömyys on noussut lyhyellä aika välillä enemmän kuin naisten, mutta se on tunnettu laman seuraus, sillä miehiä työllistävät sektorit ovat teollisuudessa ja yksityisellä sektorilla, kun naisten työskentelevät pääasiassa palveluissa ja julkisella sektorilla. Näihin laman vaikutukset iskevät voimakkaimmin viipeellä. Kreikan tilanne kuulosti kamalalta, mikä ei tietenkään ole yllätys.
Mutta Saksassa on tapahtunut yllättävää solidaarisuutta. Työnjakamisen seurauksena työttömyys ei ole noussut juuri ollenkaan ja työllisyysaste on säilynyt pitkälti ennallaan. Työlliset ovat siis lyhentäneet työtään päivällä, ja suostuneet palkan lievään alenemiseen, jotta työttömille voidaan tarjota työtä. Saksan mallia oli hämmästyttävää kuunnella. Varsinkin kun sitten iltapäivällä kuuntelin Satu Ojalan esitystä Suomessa tehtävästä palkattomasta ylityöstä. N. 35 % työllisistä informaatioalan työntekijöitä tekee palkatonta ylityötä. Työtä siis on Suomessa, mutta sitä tekevät ovat ylikuormittuneita, eivätkä ehdi tehdä työtään varsinaisella työajalla. Tässähän ei ole mitään tolkkua. Voisiko Suomesta löytyä samanlaista solidaarisuutta kuin Saksassa? Olisitko sinä valmis vähentämään työaikaasi ja antamaan jotain esimerkiksi rutiinitöitä työttömälle?
Mutta Saksassa on tapahtunut yllättävää solidaarisuutta. Työnjakamisen seurauksena työttömyys ei ole noussut juuri ollenkaan ja työllisyysaste on säilynyt pitkälti ennallaan. Työlliset ovat siis lyhentäneet työtään päivällä, ja suostuneet palkan lievään alenemiseen, jotta työttömille voidaan tarjota työtä. Saksan mallia oli hämmästyttävää kuunnella. Varsinkin kun sitten iltapäivällä kuuntelin Satu Ojalan esitystä Suomessa tehtävästä palkattomasta ylityöstä. N. 35 % työllisistä informaatioalan työntekijöitä tekee palkatonta ylityötä. Työtä siis on Suomessa, mutta sitä tekevät ovat ylikuormittuneita, eivätkä ehdi tehdä työtään varsinaisella työajalla. Tässähän ei ole mitään tolkkua. Voisiko Suomesta löytyä samanlaista solidaarisuutta kuin Saksassa? Olisitko sinä valmis vähentämään työaikaasi ja antamaan jotain esimerkiksi rutiinitöitä työttömälle?
14.7.2010
International Working Party on Labour Market Segmentation Theorists 2010 / Raportti I
Terveisiä täältä Universita De Valenciasta, Facultat d’Economiasta! Pidämme täällä hottia konferenssia taskulämpimästä aiheesta, nimittäin Euroopan taloudellisen tilanteen kriisistä ja työmarkkinoista. Joustavatko markkinat vai ihmiset?
Ennen kuin mitään ehti alkaa, minä ikävöin kotiin. Täällä on paljon ystäviä ja tuttuja, mutta silti tunsin oloni yksinäiseksi hotellissani ja kulkiessani Valencian historiallisessa keskustassa, siemaillessani Cafe con lecceä, (joka oli muuten aivan mielettömän hyvää). Osatekijä ikävässäni oli varmasti se, että laukkuni hävisi matkalla. Hieman ärtyisä virkailija yöllä vakuutti, että se tuodaan aivan pian. En ole vielä nähnyt laukkua. Ainakin juna- ja lentomatkailun palvelutaso on kriisissä. (Junassa yhdessä vaunussa ilmastointi ei pelannut…)
Arvatkaapa, mistä löysin lohtua ikävääni, viinistä, kenties sangriasta? Ei suinkaan, vaan ruokakaupasta. Hermostuneisuuteni ja hämmennykseni katosivat ja muuttuivat leveäksi hymyksi naamallani, kun löysin hammastahnaa ja muuta tarpeellista. Lisäksi kaupassa käyskenteli muita naisia rauhallisesti valiten päivän menuihinsa sopivia hedelmiä ja lihoja. Oloni oli huojentunut, olin päässyt omieni pariin.
Kotitalous on sama täällä kuin siellä, oli talouden kriisiä tai ei. Päivän ruoka täytyy jonkun tehdä. Tästä pääsenkin mukavasti juuri menossa olevaan prof. Paola Villan (University of Trento) esitelmään sukupuolten tasa-arvosta. Hän argumentoi, että Euroopan työllisyysstrategiassa on vuodesta 1997 lähtien tasa-arvon painoarvo hävinnyt ja siitä on tullut alakohta työllisyyden parantamisessa. Tässä tietenkin tullaan siihen, että kiinnitetäänkö huomiota työllisyysasteisiin huomioimatta sukupuolta. Jos näin käy, pitäisikö meidän tähdätä vaikka miesten täystyöllisyyteen, jolloin naiset olisivat kotona ja kokonaistyöllisyysaste olisi 50, kun se nyt (julk. 22.5.2010 Tilastokeskus) on Suomessa 68,6 % (miehillä 68,3 ja naisilla 69,00)?
Palaaminen kotirouvatalouteen, ei ole siis mahdollista, jos haluamme säilyttää eurooppalaisen sosiaalisen systeemin – vaikkakin silloin minäkin löytäisin lohtua eri puolilla Eurooppaa päivittäistavarakaupoista. Naisten panosta tarvitaan työmarkkinoilla, heidän taitojensa ja osaamisen hylkääminen on tehotonta toimintaa. Mutta samalla kuitenkin strategioissa ja politiikoissa hyväksytään syrjintä piilottamalla epätasa-arvoa, luomalla tasa-arvosta illuusioita, joka ei kestä tarkastelua.
Kiinnitetään työmarkkinat tiukemmin hoivaan ja myönnetään vihdoinkin, että yhteiskunnassa on monenlaista työtä, joka ei näy työllisyysastemittauksissa. Kuka tekee hoiva- ja kotityön, jos julkinen sektori ei pysty siihen taloudellisesti. Tätä kysyy Angelica Kuemmerling täällä torstai-iltapäivänä. (Raportoin siitä ehkä sitten.) Joustavatko ihmiset, muuttuvatko perherakenteet vai muuttuuko systeemi?
Ennen kuin mitään ehti alkaa, minä ikävöin kotiin. Täällä on paljon ystäviä ja tuttuja, mutta silti tunsin oloni yksinäiseksi hotellissani ja kulkiessani Valencian historiallisessa keskustassa, siemaillessani Cafe con lecceä, (joka oli muuten aivan mielettömän hyvää). Osatekijä ikävässäni oli varmasti se, että laukkuni hävisi matkalla. Hieman ärtyisä virkailija yöllä vakuutti, että se tuodaan aivan pian. En ole vielä nähnyt laukkua. Ainakin juna- ja lentomatkailun palvelutaso on kriisissä. (Junassa yhdessä vaunussa ilmastointi ei pelannut…)
Arvatkaapa, mistä löysin lohtua ikävääni, viinistä, kenties sangriasta? Ei suinkaan, vaan ruokakaupasta. Hermostuneisuuteni ja hämmennykseni katosivat ja muuttuivat leveäksi hymyksi naamallani, kun löysin hammastahnaa ja muuta tarpeellista. Lisäksi kaupassa käyskenteli muita naisia rauhallisesti valiten päivän menuihinsa sopivia hedelmiä ja lihoja. Oloni oli huojentunut, olin päässyt omieni pariin.
Kotitalous on sama täällä kuin siellä, oli talouden kriisiä tai ei. Päivän ruoka täytyy jonkun tehdä. Tästä pääsenkin mukavasti juuri menossa olevaan prof. Paola Villan (University of Trento) esitelmään sukupuolten tasa-arvosta. Hän argumentoi, että Euroopan työllisyysstrategiassa on vuodesta 1997 lähtien tasa-arvon painoarvo hävinnyt ja siitä on tullut alakohta työllisyyden parantamisessa. Tässä tietenkin tullaan siihen, että kiinnitetäänkö huomiota työllisyysasteisiin huomioimatta sukupuolta. Jos näin käy, pitäisikö meidän tähdätä vaikka miesten täystyöllisyyteen, jolloin naiset olisivat kotona ja kokonaistyöllisyysaste olisi 50, kun se nyt (julk. 22.5.2010 Tilastokeskus) on Suomessa 68,6 % (miehillä 68,3 ja naisilla 69,00)?
Palaaminen kotirouvatalouteen, ei ole siis mahdollista, jos haluamme säilyttää eurooppalaisen sosiaalisen systeemin – vaikkakin silloin minäkin löytäisin lohtua eri puolilla Eurooppaa päivittäistavarakaupoista. Naisten panosta tarvitaan työmarkkinoilla, heidän taitojensa ja osaamisen hylkääminen on tehotonta toimintaa. Mutta samalla kuitenkin strategioissa ja politiikoissa hyväksytään syrjintä piilottamalla epätasa-arvoa, luomalla tasa-arvosta illuusioita, joka ei kestä tarkastelua.
Kiinnitetään työmarkkinat tiukemmin hoivaan ja myönnetään vihdoinkin, että yhteiskunnassa on monenlaista työtä, joka ei näy työllisyysastemittauksissa. Kuka tekee hoiva- ja kotityön, jos julkinen sektori ei pysty siihen taloudellisesti. Tätä kysyy Angelica Kuemmerling täällä torstai-iltapäivänä. (Raportoin siitä ehkä sitten.) Joustavatko ihmiset, muuttuvatko perherakenteet vai muuttuuko systeemi?
1.4.2010
Ei lisäydinvoimalle, jaa uusiutuvalle
Energiapolitiikan tulevien vuosikymmenten – jopa tulevan vuosisadan – linjapäätös on käsillä tänä keväänä, kun hallituksen esitys ydinvoimaluvista tulee eduskunnan päätettäväksi. Eri yhteyksissä – etenkin poliitikkojen haastatteluissa - kuulee sanottavan, että lisäydinvoimasta päättäminen ja uusiutuvan energian kehittäminen ovat toisistaan riippumattomia asioita. Eihän asia näin voi olla, kun energian tarve kotimaassa ja kehittämisresurssit ovat kuitenkin rajalliset.
Kestävän energiapolitiikan tulee mielestäni laaja-alaisesti tukea suomalaista työllisyyttä, perustua kotimaisiin raaka-aineisiin ja turvata kansallista huoltovarmuutta. Näitä piirteitä on vaikea löytää uraanienergiasta. Itse asiassa ydinenergian lisäämistä voidaan pitää jopa ydinenergialain vastaisena, joka edellyttää sen edistävän yhteiskunnan kokonaisetua. Nyt se palvelisi vain joidenkin teollisten toimijoiden ja energian tuottajien taloudellisia intressejä – ydinsähköstähän on kaavailtu vientituotetta. Koko kansakunnan kannalta olisi hyödyllisempää suunnata voimavarat energiatehokkuuden edistämiseen, energian säästöön ja uusiutuvien energiamuotojen kehitysharppausten edistämiseen.
Käynnissä oleva vuosikymmen voidaan nähdä eräänlaisena uusiutuvan energian etsikkoaikana. Lähtökohdat vahvalle kehitykselle ovat hyvät, mutta yhtenä merkittävänä uhkatekijänä voidaan nähdä ydinenergiaan liittyvät suunnitelmat. Tähänkin asti uusiutuvan energian kehittämisen jarruna on ollut valtiovallan hapuileva politiikka – selkeät, päämäärätietoiset ja pitkäjänteiset linjaukset alan kehittämiseksi ovat puuttuneet. Sen vuoksi monella uusiutuvan energian osa-alueella olemme jääneet jälkeen esimerkiksi Ruotsista, Itävallasta ja Saksasta. Näissä erilaisin tukitoimin on ensin luotu vahvat uusiutuvan energian kotimarkkinat, mikä on synnyttänyt vankan pohjan alan tutkimus- ja kehitystoiminnalle sekä viennille. Ydinvoiman lisärakentaminen ja tässä vaiheessa myönteiset lupapäätökset olisi valtiovallalta selkeä signaali energiantuotannon kehityssuunnasta ja väistämättä veisi uskottavuutta uusiutuvan energian tavoitteilta.
Lisäydinvoimalle ei ole mitään tarvetta nyt eikä lähitulevaisuudessa. Nykyinen ydinenergian tuotantokapasiteetti on käytössä vielä pitkään ja rakenteilla oleva Olkiluodin yksikkö – joskus valmistuessaan - tuo merkittävän kapasiteettilisäyksen. Nyt on selkeästi uusiutuvan ja kotimaisen energian kasvun aika. Toivottavasti kansamme edustajilta löytyy viisautta antaa sille tähän mahdollisuus.
Pasi Saukkonen
Kestävän energiapolitiikan tulee mielestäni laaja-alaisesti tukea suomalaista työllisyyttä, perustua kotimaisiin raaka-aineisiin ja turvata kansallista huoltovarmuutta. Näitä piirteitä on vaikea löytää uraanienergiasta. Itse asiassa ydinenergian lisäämistä voidaan pitää jopa ydinenergialain vastaisena, joka edellyttää sen edistävän yhteiskunnan kokonaisetua. Nyt se palvelisi vain joidenkin teollisten toimijoiden ja energian tuottajien taloudellisia intressejä – ydinsähköstähän on kaavailtu vientituotetta. Koko kansakunnan kannalta olisi hyödyllisempää suunnata voimavarat energiatehokkuuden edistämiseen, energian säästöön ja uusiutuvien energiamuotojen kehitysharppausten edistämiseen.
Käynnissä oleva vuosikymmen voidaan nähdä eräänlaisena uusiutuvan energian etsikkoaikana. Lähtökohdat vahvalle kehitykselle ovat hyvät, mutta yhtenä merkittävänä uhkatekijänä voidaan nähdä ydinenergiaan liittyvät suunnitelmat. Tähänkin asti uusiutuvan energian kehittämisen jarruna on ollut valtiovallan hapuileva politiikka – selkeät, päämäärätietoiset ja pitkäjänteiset linjaukset alan kehittämiseksi ovat puuttuneet. Sen vuoksi monella uusiutuvan energian osa-alueella olemme jääneet jälkeen esimerkiksi Ruotsista, Itävallasta ja Saksasta. Näissä erilaisin tukitoimin on ensin luotu vahvat uusiutuvan energian kotimarkkinat, mikä on synnyttänyt vankan pohjan alan tutkimus- ja kehitystoiminnalle sekä viennille. Ydinvoiman lisärakentaminen ja tässä vaiheessa myönteiset lupapäätökset olisi valtiovallalta selkeä signaali energiantuotannon kehityssuunnasta ja väistämättä veisi uskottavuutta uusiutuvan energian tavoitteilta.
Lisäydinvoimalle ei ole mitään tarvetta nyt eikä lähitulevaisuudessa. Nykyinen ydinenergian tuotantokapasiteetti on käytössä vielä pitkään ja rakenteilla oleva Olkiluodin yksikkö – joskus valmistuessaan - tuo merkittävän kapasiteettilisäyksen. Nyt on selkeästi uusiutuvan ja kotimaisen energian kasvun aika. Toivottavasti kansamme edustajilta löytyy viisautta antaa sille tähän mahdollisuus.
Pasi Saukkonen
24.11.2009
B-to-B or not to be, do-be-do-be-bob
Suomi, pieni kansakunta, on aika merkityksetön juttu, noin globaalisti ajatellen. Kuitenkin meistä jokainen on yksilönä tärkeä, ja voimme varmastikin arvostaa omaa kieltämme ja kulttuuriamme – meillä on paljon kaunista. Olemassaolomme on tärkeää ainakin meille itsellemme.
Lasten kasvatuksessa olen havainnut erään erityislaatuisuuden: sen sijaan, että kannustaisimme lapsiamme käyttäytymään vanhojen sovinnaisten käytössääntöjen ja tapojen mukaan, kannustamme lapsiamme luovuuteen. Kun lukee lehdistä tai katsoo tv:stä lastenkasvatusvinkkejä, kohtaa joka kerran luovuuden. Haluamme tehdä lapsistamme selviytyjiä. Tämä piirre nostetaan myös kerta toisensa jälkeen keskeiseksi tekijäksi Suomen menestyksessä: on se sitten taloudellista, kasvatuksellista tai sosiaalista menestystä. Meillä kehitetään uusia juttuja ja tehdään uusia asioita ensimmäisenä maailmassa, ja kun ne ovat muuttuneet yleisiksi, me menemme eteenpäin, keksimme aina uudet selviytymiskeinot.
Nyt (taas kerran) on tilanteemme se, että meidän tulee selvitä kriisistä. Emme voi enää turvautua pelkkään kännykkän myyntiin. Emme voi myöskään palata perinteiseen teollisuuteen tai paperiteollisuuteen. Kilpailu on liian kovaa. Nyt pitäisi kehittää puunjalostusta (tätä virttähän on veisattu jo pitkään, eikä se mihinkään ole johtanut), pitäisi myös löytää uusia rakoja sosiaalisen median kehittämiseen. Suuri kasvava ala on palvelut, kun väestö länsimaissa vanhenee ja rikastuu, voi palvelusektorilla nähdä kasvumahdollisuuksia. Myös kasvava globaali palvelusektori tarvitsee globaaleja palveluja – b-to-b or not to be?*
Missä siis kasvaa nämä uudet ideat ja luovuus? Onko se kunnan virastojen palveluntuotannossa; Kenties yliopistojen tutkijanhuoneissa; Ehkäpä se vain syntyy itsestään; Takaako kaiken kansan korkeakoulutus idearikkauden ja ideoiden toteuttamisen mahdollisuudet? Epäilen suuresti, että tämä luovuus olisi jokin sisäsyntyinen kansanpiirre. Se on todennäköisemmin monien osien summa, jossa helpottavana tekijänä on yhteiskunnan pyrkimys kaikenlaiseen tasa-arvoisuuteen, ja tietenkin tuo ainainen sotakorvausponnisteluja muistuttava pakko selvitä kriiseistä.
Mutta miksi kaiken täytyy aina olla selviytymistä? Martin Perez Fanac sanoo tämän päivä Hesarissa, että ”Suomi on kätketty helmi, mutta jos haluaa nähdä todellista surua, kannattaa matkustaa raitiovaunulla aamulla.” Jospa jatkomme olisikin turvallisempi ja luovuutemme kukoistaisi, jos eläisimme luottavaisemmin iloiten ja laulaen vai kävisikö meille kuten Peukaloliisan pääskyselle: kyllähän se kauniista lauleli koko kesän, mutta sitten tuli talvi.
Noh, teen yhden ihmisen kokeen, kuinkahan minulle käyneenkään. Yritän pysyä iloisella mielellä myös vaikeina aikoina: ”Do-be-do-be-bob!”
*business to business -palvelut
Lasten kasvatuksessa olen havainnut erään erityislaatuisuuden: sen sijaan, että kannustaisimme lapsiamme käyttäytymään vanhojen sovinnaisten käytössääntöjen ja tapojen mukaan, kannustamme lapsiamme luovuuteen. Kun lukee lehdistä tai katsoo tv:stä lastenkasvatusvinkkejä, kohtaa joka kerran luovuuden. Haluamme tehdä lapsistamme selviytyjiä. Tämä piirre nostetaan myös kerta toisensa jälkeen keskeiseksi tekijäksi Suomen menestyksessä: on se sitten taloudellista, kasvatuksellista tai sosiaalista menestystä. Meillä kehitetään uusia juttuja ja tehdään uusia asioita ensimmäisenä maailmassa, ja kun ne ovat muuttuneet yleisiksi, me menemme eteenpäin, keksimme aina uudet selviytymiskeinot.
Nyt (taas kerran) on tilanteemme se, että meidän tulee selvitä kriisistä. Emme voi enää turvautua pelkkään kännykkän myyntiin. Emme voi myöskään palata perinteiseen teollisuuteen tai paperiteollisuuteen. Kilpailu on liian kovaa. Nyt pitäisi kehittää puunjalostusta (tätä virttähän on veisattu jo pitkään, eikä se mihinkään ole johtanut), pitäisi myös löytää uusia rakoja sosiaalisen median kehittämiseen. Suuri kasvava ala on palvelut, kun väestö länsimaissa vanhenee ja rikastuu, voi palvelusektorilla nähdä kasvumahdollisuuksia. Myös kasvava globaali palvelusektori tarvitsee globaaleja palveluja – b-to-b or not to be?*
Missä siis kasvaa nämä uudet ideat ja luovuus? Onko se kunnan virastojen palveluntuotannossa; Kenties yliopistojen tutkijanhuoneissa; Ehkäpä se vain syntyy itsestään; Takaako kaiken kansan korkeakoulutus idearikkauden ja ideoiden toteuttamisen mahdollisuudet? Epäilen suuresti, että tämä luovuus olisi jokin sisäsyntyinen kansanpiirre. Se on todennäköisemmin monien osien summa, jossa helpottavana tekijänä on yhteiskunnan pyrkimys kaikenlaiseen tasa-arvoisuuteen, ja tietenkin tuo ainainen sotakorvausponnisteluja muistuttava pakko selvitä kriiseistä.
Mutta miksi kaiken täytyy aina olla selviytymistä? Martin Perez Fanac sanoo tämän päivä Hesarissa, että ”Suomi on kätketty helmi, mutta jos haluaa nähdä todellista surua, kannattaa matkustaa raitiovaunulla aamulla.” Jospa jatkomme olisikin turvallisempi ja luovuutemme kukoistaisi, jos eläisimme luottavaisemmin iloiten ja laulaen vai kävisikö meille kuten Peukaloliisan pääskyselle: kyllähän se kauniista lauleli koko kesän, mutta sitten tuli talvi.
Noh, teen yhden ihmisen kokeen, kuinkahan minulle käyneenkään. Yritän pysyä iloisella mielellä myös vaikeina aikoina: ”Do-be-do-be-bob!”
*business to business -palvelut
28.10.2009
Hyvää vointia kaikille!
Hyvinvointi on nykyisin makrotrendi. Sillä tarkoitetaan melkein mitä vain ja sen alle voidaan liittää melkein mitä vain. Myös kaikki sosiaalinen ja sosiaalisuuteen viittaava piilotetaan hyvinvoinnin taakse, sillä sosiaalinen on nyt vaan niin out! Tampereen yliopistossa on kuitenkin perustettu sosiaalitutkimuksen laitos. Miten ne kehtasivat? Että ne on vanhanaikaisia. Meillä täällä tutkimuslaitoksellakin on onneksi työn ja hyvinvoinnin tutkimusta. Toisaalta, eihän siinä mitään pahaa ole, jos me tunnistamme määrittelystä itsemme, ja pystymme näin linkittymään paremmin Kuopion terveystieteiden tutkimuksiin. Entäs sitten kolmas tapaus: Terveyden ja hyvinvoinnin tutkimuslaitos, joka kait kohta on pelkkä terveyden tutkimuslaitos. Onneksi määrittelen itseni enemmänkin tuohon työn kuin hyvinvoinnin tutkimukseen. HUH. Läheltä liippaa.
Mutta takaisin hyvinvointiin. Julkisuudessa on taas esitelty paljon huolestuttavia asioita tämän hyvinvointimme tilasta. Vaikkakin Suomi on maailman hyvinvoivin maa, on herännyt huoli Rauman tehtaan työntekijöistä: onko uusi vuorotyömalli niin raskas, että se ajaa itsemurhiin. Lisäksi nostettiin huoli nuorista työntekijöitä; melkein joka kymmenes alle 30-vuotias pelkää työkykynsä menettämistä jaksamisen heikkoudesta johtuen parin seuraavan vuoden sisällä. Laman seurauksena on työhyvinvoinnin lasku, tätä on jo näkyvissä. Kun on vähennetty työvoimaa työpaikoilta, jäljelle jäävät väsyvät ja ahdistuvat.
Nämä kaikki uutiset kalahtavat korvaani pahoilta. Jotain olisi keksittävä, mutta mitä? Onneksi olen työelämän tutkija, ehkäpä voisin kehitellä hankkeen tähän liittyen! Tutkimuskysymyksen voisin muotoilla vaikka, kuinka työvoiman eri ikäluokat kokevat työelämän mielekkyyden eri toimialoilla? Millä toimilla työelämän mielekkyyttä voisi nostaa? Jotta saisin rahaa, on minun kuitenkin nyt pystyttävä määrittelemään tämän makrotrendin merkitys hankkeelleni.
Cooke (1984) esitti, että työmarkkinat ovat yhteiskunnallinen mekanismi, joka määrittelee työvoiman arvoa, kysyntää ja tarjontaa. Ne ovat samalla tuotantoa, vaihtoa, kulutusta ja hyvinvointia välittävä mekanismi. Näin työmarkkinatutkimus on muutakin kuin taloustiedettä – työvoimantarjontaan vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi hyvinvointiodotukset, kulutustavat jne. Mitä tämä hyvinvoinnin makrotrendi sitten oikein käytännössä tarkoittaa? Ehkäpä nyt hyvinvointiodotukset ja työelämän mielekkyys ja siihen vaikuttavat sosiaaliset ilmiöt nousevat tärkeiksi tutkimusaiheiksi. Lupaa hyvää hankkeelleni.
Tai sittenkin, kun ajattelen... Tarkoittaako se pikemminkin sitä, että vaikeat sosiaaliset kysymykset tehdastyöväestöstä ja vihaisista nuorista miehistä (ja naisista), työttömyys, työelämän sosiaaliset jaot, syrjintä ja suosinta työpaikoilla jne. voidaan tämän hienon käsitteen kautta muuttaa hyvinvointikysymyksiksi. Heti näille ilmiöille tulee positiivisempi kaiku. Kysymykset voidaan ohjata sosiaalisuuden ja yhteiskunnan ulkopuolelle, terveyden piiriin. Näin esimerkiksi työmarkkinoiden huonon toiminnan sosiaaliset vaikutukset ovatkin hyvinvointivaikutuksia ja ne voidaan ohjata terveydenhuoltohenkilökunnan hoidettaviksi. Määrätään pillereitä!
Tämähän helpottaa huomattavasti minun, sosiologin, työtä! Enää ei tarvitse tarkastella sosiaalisuutta, rakenteita tai pohtia syy-seuraus suhteita. Ai niin, mutta nythän jouduin takaisin siihen, että kuulunko sittenkin mieluummin työn vai hyvinvoinnin tutkijoihin. Hm… hyvinvointilogi, hyvinvoilogi, hyvinvoiva logi, well-beingist…
Mutta takaisin hyvinvointiin. Julkisuudessa on taas esitelty paljon huolestuttavia asioita tämän hyvinvointimme tilasta. Vaikkakin Suomi on maailman hyvinvoivin maa, on herännyt huoli Rauman tehtaan työntekijöistä: onko uusi vuorotyömalli niin raskas, että se ajaa itsemurhiin. Lisäksi nostettiin huoli nuorista työntekijöitä; melkein joka kymmenes alle 30-vuotias pelkää työkykynsä menettämistä jaksamisen heikkoudesta johtuen parin seuraavan vuoden sisällä. Laman seurauksena on työhyvinvoinnin lasku, tätä on jo näkyvissä. Kun on vähennetty työvoimaa työpaikoilta, jäljelle jäävät väsyvät ja ahdistuvat.
Nämä kaikki uutiset kalahtavat korvaani pahoilta. Jotain olisi keksittävä, mutta mitä? Onneksi olen työelämän tutkija, ehkäpä voisin kehitellä hankkeen tähän liittyen! Tutkimuskysymyksen voisin muotoilla vaikka, kuinka työvoiman eri ikäluokat kokevat työelämän mielekkyyden eri toimialoilla? Millä toimilla työelämän mielekkyyttä voisi nostaa? Jotta saisin rahaa, on minun kuitenkin nyt pystyttävä määrittelemään tämän makrotrendin merkitys hankkeelleni.
Cooke (1984) esitti, että työmarkkinat ovat yhteiskunnallinen mekanismi, joka määrittelee työvoiman arvoa, kysyntää ja tarjontaa. Ne ovat samalla tuotantoa, vaihtoa, kulutusta ja hyvinvointia välittävä mekanismi. Näin työmarkkinatutkimus on muutakin kuin taloustiedettä – työvoimantarjontaan vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi hyvinvointiodotukset, kulutustavat jne. Mitä tämä hyvinvoinnin makrotrendi sitten oikein käytännössä tarkoittaa? Ehkäpä nyt hyvinvointiodotukset ja työelämän mielekkyys ja siihen vaikuttavat sosiaaliset ilmiöt nousevat tärkeiksi tutkimusaiheiksi. Lupaa hyvää hankkeelleni.
Tai sittenkin, kun ajattelen... Tarkoittaako se pikemminkin sitä, että vaikeat sosiaaliset kysymykset tehdastyöväestöstä ja vihaisista nuorista miehistä (ja naisista), työttömyys, työelämän sosiaaliset jaot, syrjintä ja suosinta työpaikoilla jne. voidaan tämän hienon käsitteen kautta muuttaa hyvinvointikysymyksiksi. Heti näille ilmiöille tulee positiivisempi kaiku. Kysymykset voidaan ohjata sosiaalisuuden ja yhteiskunnan ulkopuolelle, terveyden piiriin. Näin esimerkiksi työmarkkinoiden huonon toiminnan sosiaaliset vaikutukset ovatkin hyvinvointivaikutuksia ja ne voidaan ohjata terveydenhuoltohenkilökunnan hoidettaviksi. Määrätään pillereitä!
Tämähän helpottaa huomattavasti minun, sosiologin, työtä! Enää ei tarvitse tarkastella sosiaalisuutta, rakenteita tai pohtia syy-seuraus suhteita. Ai niin, mutta nythän jouduin takaisin siihen, että kuulunko sittenkin mieluummin työn vai hyvinvoinnin tutkijoihin. Hm… hyvinvointilogi, hyvinvoilogi, hyvinvoiva logi, well-beingist…
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)