Yks’ pikku juttu vaan – maailma ja ihminen

Kaikkeen sitä mieleni jääkin kiinni viikonloppuaamuna onnellisia puutarhatöitä odottaessa. Uusimmassa Talouselämässä Suomen pankin johtaja Erkki Liikanen varoitti, että Suomen talouskasvu nojaa liikaa yksilöiden velkaantumiseen. Minä muistin heti keskustelun, joka käytiin Labour Netin seminaarissa Joensuussa 15.-16.5.2012. Pohdimme, mitä on nuorten elämänhallinta. Tanja Kuronen kommentoi, että nuorten elämänhallinnalla tarkoitetaan lähinnä heidän kykyään olla ottamatta pikalainoja, mutta tämä on mahdotonta, koska yhteiskunta huutaa heille kokoajan: ”Kuluta. Kuluta!” Elämänhallinnassa ei usein olekaan kyse töistä tai työn puutteesta, sillä nuoret tekevät paljon erilaisia töitä vapaa-ajallaan. Noita töitä vain ei tunnusteta oikeiksi yhteiskunnallisesti tuottaviksi töiksi tai talouskasvua tuoviksi töiksi. Nuorilla on puute rahasta, jolla he voisivat vastata yhteiskunnallisten rakenteiden heille asettamiin odotuksiin. Liikasen kommenttikin kertoo siitä, että voimme olla huolissamme ilmiöstä. Nojautuuko talouskasvu arvontuotantoon vai velkaantumiseen?

Niinpä aloin analysoida asiaa. Onko talouskasvu vain sitä, kuinka paljon raha kiertää ja eli kuinka paljon sitä kulutetaan, vai onko kyse siitä, mikä on tuottavaa työtä? Onko mahdollista tarkastella työtä yhteiskunnallisesti ja muiden arvojen kuin taloudellisen arvontuotannon kautta? Työllä tuemme myös muita yhteiskunnallisia arvoja, kuten solidaarisuutta kanssaihmisiämme kohtaan ja moraalisia siteitä. Nyt kun sain tämän ajatuksen tähän paperille, tajuan, että minähän olen kirjoittanut jo yhden blogin. Myös mm. Yrittäjänaisten toimitusjohtaja Heli Järvinen nostaa esille blogissaan näkymättömän työn ja naisten aseman yhteiskunnassa. Hänen mielestään taloudellinen kriisi on muuttunut myös sosiaaliseksi kriisiksi.

Alkuviikosta kokoonnuimme jälleen Työverkon opiskelijoiden ja opettajien kanssa Tampereelle monitasomallinnuksen menetelmäkurssille. Siellä käsiini sattui 1990-luvun alun laman jälkimainingeissa kirjoitettu teos yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta. Timo Hämäläinen aloittaa kirjan siteeraamalla Parsonsia: ”On suuri virhe olettaa, että taloudellinen kehitys riippuu suuren rakennemuutoksen oloissa vain tehokkaampien tuotantotapojen löytämisestä. Taloudellisen kehityksen suurin este on yhteiskunnan arvojen ja institutionaalisten normien muutosten vastustus.” Tätä ajatusta voi kenties analysoida monella tavalla, mutta minulle sen sisältö tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, kuinka ns. vanhat arvot ovat nousemassa uudestaan ohjaamaan nuorten ihmisten ja nuorten aikuisten elämää. Puhumme familialismin uudesta noususta, kotiäitiyden uudesta arvostuksesta, kotitöiden arvostuksen kasvusta ja palkkatöiden ulkopuolella tehtävän työn merkityksestä. Isät alkavat ottaa entistä enemmän roolia myös kodeissa ja arkielämän järjestämisessä jne. Strategiaguru Gary Hamel puhuu työelämän arvopohjan muuttumisesta. Hänen mukaansa kyse on vastuunottamisesta omasta elämästään, valinnoistaan ja hyvinvoinnistaan. Miljoonien mahdollisuuksien kaoottisessa maailmassa kaikkea on tarjolla liikaa. Ympärillä olevaa maailmaa pystyy jäsentämään vain omalla kohdallaan. Omalle työlle ja elämälle haetaan merkitystä pienistä, lähellä olevista asioista. Siitä, että on sinut itsensä, työnsä ja elämänsä kanssa.

Tämä uudenlainen arvojärjestys ja myös toiminta noiden arvojen mukaisesti on ymmärrettävää siinä mielessä, että palkkatyö ja yksilön ura eivät enää kehity lineaarisesti elämän kulussa, vaan palkkatyö on pilkkoutunut pätkittäisiksi työskentelyjaksoiksi erilaisissa organisaatioissa. Myöskään uralla kehittyminen ei välttämättä ole mahdollista, vaan on otettava vastaan se työ, mikä eteen sattuu, vaikka se tarkoittaisi heikompaa palkkaa eikä minkäänlaista lupausta jatkosta. Toisaalta kuitenkaan näitä uusia arvoja ja niiden mukaisesti toimivia nuoria, nuoria aikuisia ja aikuisia ei taloudellinen eliitti tunnu ymmärtävän. Downsiftaajat tuomitaan itsekkäiksi ja ihmetellään, miksi nuoret aikuiset eivät enää halua kilpailla. Uhkana nähdään se, että ’väärillä’ arvoilla varustettujen ihmisten toiminnan kautta talouskasvu hidastuu tai pysähtyy. Talouskasvulle ja tuottavuudelle ei ole kuin yksi mahdollisuus ja se on palkkatyössä oleminen.

Vaikka ymmärrän, että Suomen valtiolle ja sen rahoittamiselle keskeistä on palkkatöistä saatavat vero-eurot ja myös palkkatyön tuottama lisäarvo, mutta samalla tulen väkisinkin pohtineeksi sitä, olisiko modernin palkkatyötä ja talouskasvua painottavan länsimaisen yhteiskunnan jälkeen nousemassa esiin uusi sosiaalinen yhteiskunta. Tämä olisi utopia, sellainen yhteiskunta, jossa ihmisyys ymmärretään myös muiden kuin taloudellisen tuottavuuden kautta.

Kun katson asiaa Parsonsin väitteen kautta, sanoisin, että nykyisessä rakennemuutoksessa kenties suurin taloudellisen kasvun este onkin vanhojen tuottavuutta painottavien ihmiskäsitysten ja instituutioiden vastustus nousevaa uutta arvopainotusta vastaan. Kenties, jos meitä sosiologeja olisi kuuleminen, ymmärtäisimmekin, että uudesta arvorakenteesta muodostuu tulevaisuuden talouden elpyminen. Onhan tästä jo merkkejä mm. sosiaalisen median tuottavuuden ja sen tuomien uusien innovaatioiden vuoksi, mutta tämän asian syvällinen ymmärtäminen ja hyväksyminen – tervetulleeksi toivottaminen, voisi sittenkin tuoda taloudellista kasvua yhteiskuntaamme nopeammin kuin muutoksen vastustaminen ja kieltäminen.

PS. Translation in english: One more little thing – the world of humanity In LabourNet Blog.

Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta

Itä-Suomen yliopistossa otetaan uusia askelia ikääntyvien henkilöstöresurssien ja henkisen pääoman ikääntymisen hallintaan. Uudet otteet herättävät keskustelua kahvipöydissä – mitä toimia ja kuinka kussakin yksikössä ja kunkin henkilökohtaisesti tulisi ikääntymisen osalta tehdä… ja mitä ajatella? Luin junassa eilen Anxon ja Erhelin kirjoituksen ikääntymisestä ja työmarkkinoista. Jaan heränneet näkemykset kanssanne, ja toivon, että niistä on jotain apua tähän ’vanhenemisen pelkoomme’.

Länsimaista yhteiskuntaa on puhututtanut jo 1970-luvulta lähtien työvoiman ikääntyminen. Se asettaa haasteita erityisesti sosiaali- ja eläkejärjestelmien rahoitukselle. Tilastoja tarkastellen pääasiassa työssä oltiin 1970 – 1980 -luvuilla 25 – 50 -vuotiaina. Tavoitteeksi asetettiin tuolloin, että 2010 55 – 64 -vuotiaiden työllisyysaste olisi 50 %. Suomessa asetettiin jopa kovempia tavoitteita, mutta kuitenkin on jouduttu huomaamaan, että tämäkään ei välttämättä riitä, koska taloudelliset taantumat vaikuttavat yhteiskunnan rahoitusjärjestelmiin. Nämä uhkakuvat ovat meille kansalaisille tulleet selväksi jo aikaa sitten tiedotusvälineistä ja muista mielipiteenmuokkauskanavista.

Eläköitymisikä kuitenkin vaihtelee huomattavasti maittain ja yhteiskuntajärjestelmittäin. Pohjoismaissa yli 60-vuotiaiden työllisyys on korkeaa (työllisyysaste 2005 n. 60% verrattuna mm. Italian ja Ranskan 40%:iin). Sitä paitsi on myös muita tapoja tarkastella ikääntyvien työllisyyttä ja aktiivisuutta. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa yli 55-vuotiaiden osa-aikaisuus ja työsuhteiden lyhyys muodostivat ongelman, kun taas Saksassa erityisesti yli 55-vuotiaiden työttömyys oli korkeaa. Työssäolo onkin kokonaisuus, johon vaikuttavat paitsi eläkejärjestelmät, myös työpaikkojen suhtautuminen ikääntymiseen, senioriteettiasemat työpaikoilla, ikääntyvien mahdollisuudet työllistyä ja heidän työskentelyolosuhteensa. Yksilöille annettavat porkkanat ja kepit ovat vain yksi, hyvin pieni osa, siitä, kuinka kukin meistä jaksaa ja haluaa olla työelämässä.

Anxo ja Erhel ehdottavatkin uusia neuvotteluihin perustuvia tapoja luoda kestävä yhteiskuntajärjestelmä ikääntymisen yhteiskunnallisten riskien hallintaan. Tässä halutaankin (tulkintani mukaan) painottaa sitä, että ikääntymisen luomia uhkia on turha päivitellä liikaa, vaan on pystyttävä näkemään mahdollisuuksia myös ratkaista nämä uhat kestävällä tavalla. Tulisi olla mahdollista neuvotella yksilön omien tarpeiden, yhteiskunnan tukimuotojen (elinikäisen oppimisen, terveydenhuollon jne.) sekä työnantajien tarjoamien mahdollisuuksien (lyhennetty työpäivä, erilaiset vapaajärjestelmät ja hiljaisen tiedon siirtyminen eteenpäin) yhdistämisestä.

Yksittäisen työyhteisön osalta tämä ei tarkoita työhönsä tympiintyneiden ja työhön pakotettujen kiinnipitämisestä kynsin hampain 70-vuotiaiksi, eikä myöskään sitä, että yli 60-vuotiaita (muka tuottamattomia, HAH!) työnnetään yhteiskunnan tukimuotojen piiriin (työttömiksi, eläkkeille jne.) vaan neuvotteluja yksilökohtaisesti siitä, minkälaisilla keinoilla ja panoksilla kukin olisi valmis edesauttamaan kaikkien yhteistä hyvää. Nyt valtio syyttää työntekijöitä ja työnantajia liian varhaisista eläköitymisistä, työnantajat syyttävät valtiota (liian korkea verot) ja työntekijöitä (liian huono tuottavuus) ja työntekijät odottavat eläkkeelle jääntiä pelastuksena ja vapautuksena kaikista paineista. Toisten tökkiminen pitää lopettaa heti paikalla!

Jatkan otsikkoani… Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta, mutta ENNEN KAIKKEA ”Hei, me kaikki ikäännytään!” Sillä ratkaisu tilanteeseen ei voi olla se, että alamme aktiivisesti ikääntyä jättämällä terveysintoilut ja vanhusten hoidon sikseen (nihilistinen, "kyllä luonto hoitaa" asenne). Ratkaisu ei myöskään ole se, että yhteiskunta lamautuu ikääntymisen myötä. Ratkaisu on, että todella ymmärrämme ikääntymisen kiinteänä osana ihmiselämää ja yhteiskuntaamme.


Lähde:
Dominique Anxo ja Christine Erhel (2005): Irreversibility of time, reversibility of choices? A Transitional Labour Market approach. Working paper. Position Paper Workpackage 6 & 7. Tlm.net Managing.Social:risks.through.Transitional.Labour.Markets.

http://www.siswo.uva.nl/tlm/

Luomu kiinnostaa - taas

Luomuun liittyvä keskustelu oli Suomessa pitkään melko hiljaista. Viime vuoden lopulla alkoi tapahtua. Suomen maabrändivaltuuskunnan loppuraportissa yhdeksi Suomen tehtäväksi esitettiin, että Suomen maataloudessa ryhdyttäisiin painottamaan luomutuotantoa huomattavasti nykyistä enemmän. Tavoitteena on, että vuoteen 2030 mennessä vähintään puolet tuotannosta olisi luomua. Valtuuskunnan puheenjohtajan, Jorma Ollilan, mukaan tämä on täysin mahdollista, mutta ei helppoa. Ollila ei ole vielä esittänyt, miten tavoitteeseen päästään.

Kun mahdollisuuksia mietitään, kannattaa lähteä liikkeelle perusasioista. Luomutuotannossa pyritään säästämään ympäristöä ja luonnonvaroja sekä tuottamaan ravitsemuksellisesti korkeatasoista ruokaa. Luomu on lakisääteistä elintarvikkeiden tuotantoa. Tämä tarkoittaa, että tuotantoehtojen noudattamista valvotaan tarkasti.

Luomun merkitykset ovat moninaiset ja vaihtelevat. Kansainvälisesti luomu on osa sitä keskustelua, jota käydään globaalin elintarvikejärjestelmän kehityksestä, ilmastonmuutoksesta ja ruokaturvasta. Erityisesti on pohdittu sitä, voisiko luomu olla ilmastonmuutosta hillitsevä tuotantotapa ja voisiko luomulla ruokkia maapallon alati kasvavaa väestöä. Vastaukset näihin isoihin kysymyksiin ovat auki. Ruoan tuottamiseen liittyvät skandaalit ja tehomaatalouden aiheuttamat, niin ympäristön tilaan kuin tuotantoeläinten kohteluun liittyvät ongelmat ovat lisänneet luomun kysyntää. Luomua pidetään turvallisena ruokana, siihen voi luottaa.

Suomessa keskustelu luomusta on tiivistynyt kysynnän ja tarjonnan kohtaamattomuuteen. Elintarvikejärjestelmän keskeiset toimijat - alkutuottajat, jatkojalostajat, kauppa ja kuluttajat – ovat syytelleet toisiaan luomun heikosta menestyksestä. Lisäksi todetaan, että kaikki suomalainen maatalous on luomua.

Suomalainen luomu on kehittynyt vähän niin kuin vuorovesi. Kaksi kertaa on ollut huima nousu: kun luomuviljelyä alettiin tukea taloudellisesti ja kun Suomesta tuli EU:n jäsen. Kolmas nouseva aalto on odotuttanut itseään. Nyt se näyttää lähestyvän.

Vuoden 2010 loppupuolella uutisoitiin luomun vyöryvän kauppoihin. Kysyntä oli kasvanut ja valikoimat laajentuneet. Niin ikään viime vuoden lopulla perustettiin Luomualan organisointiryhmä, joka on nyt ehdottanut, että Suomeen pitäisi perustaa tulevan hallituskauden mittainen luomualankehittämis- ja kasvuohjelma. Hajanainen luomukenttä pitäisi eheyttää ja saada toimimaan yhdessä. Tätä tehtävää edistämään on perustettu Pro Luomu ry.

Sitra julkaisi parisen viikkoa sitten maaseutu – barometrin. Sen mukaan suomalaiset toivovat maaseudulta erityisesti luomu- ja lähiruoan parempaa saatavuutta (64 % vastaajista). Vastaajista 47 prosenttia uskoo näin myös olevan vuonna 2025. Nämä tulokset eivät ole yllättäviä. Suomalaisten kuluttajien kiinnostus luomua kohtaan on ollut korkealla jo pitkään.

Tilastojen perusteella suomalaisella luomulla menee melko hyvin. Luomupeltoala laajenee ja on yli 7 prosenttia pelloista. Luomutiloja on kuutisen prosenttia kaikista tiloista. Luvut ovat kansainvälisesti tarkasteltuna korkeita. Luomutilat ovat suuria; niiden keskikoko on yli 43 hehtaaria. Kun tarkastellaan luomun osuutta suomalaisesta päivittäistavarakaupasta, tilanne näyttää toisenlaiselta. Luomutuotteiden osuus on pysytellyt alle yhdessä prosentissa jo pitkään. Tässä olemme pahasti luomun kärkimaita jäljessä. Esimerkiksi Tanskassa osuus on 6 prosenttia ja Itävallassa reilut viisi prosenttia. Nyt jos koskaan näyttää siltä, että luku ylittää maagisen yhden prosentin rajan.

Tuore luomubarometri kertoo, että joka viides suomalainen ostaa luomua säännöllisesti vähintään kerran viikossa. Kun lisäksi lehdet uutisoivat, että luomulihan kysyntä on erittäin suurta, tilanne näyttää kiinnostavalta. Tutkijan näkökulmasta jopa herkulliselta.

Monen katse kääntyy kohti suomalaisia viljelijöitä. Luomutuottajia pitäisi olla enemmän, koska tarjonta ei vastaa kysyntää tässä huimassa nosteessa. Ennen joulua sähköpostissa kiersi erään suomalaisen ex-luomuviljelijän kirje, jossa hän kertoi millaista oli elämä luomuviljelijänä. Heidän tilansa tarkastettiin 10 vuoden aikana yli 80 kertaa! Viljelijä ei jaksanut enää epäilyjen kohteena olemista ja pisti tilan myyntiin. Kaikki luomutilat eivät ole yhtä tarkan valvonnan kohteena, mutta näitä tiloja on paljon. On surullista, jos luomun nykyinen noste lakastuisi viranomaisten epäluottamukseen. Auttaisiko asiaa, jos Ollila ärähtäisi?

Toisaalta kannattaa katsoa myös peiliin. Samaan aikaan kun suomalaiset selvitykset puhuvat luomun puolesta ja kuluttajien suuresta kiinnostuksesta, kasvaa tuontiruoan määrä.

Uunituoreen tiedotteen mukaan maabrändityöryhmä sai suomalaiset ottamaan luomun vakavasti ja siitä voi taas puhua lupaa kysymättä. Mutta onko taas kysymys vain hetkellisestä innostuksesta? Kiinnostuksen ja toiveiden sekä luomua puoltavien puheiden pitäisi muuttua todellisiksi teoiksi.

Tuija Mononen

LUOVAT ALAT ITÄ-SUOMEN KORKEAKOULUISSA

Luova Pohjois-Karjala II –hanke kuuluu osana Joensuun seudun ja Keski-Karjalan alueelliseen koheesio- ja kilpailukykyohjelmaan (KOKO). Sen yhtenä toimenpiteenä Itä-Suomen yliopiston Alue- ja kuntatutkimuskeskus Spatia teki selvityksen luovien alojen osaamisesta ja kehittämistoiminnasta Itä-Suomen yliopistossa, Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa ja Savonia-ammattikorkeakoulussa. Selvityksessä kartoitettiin haastattelujen avulla myös kysymystä, kuinka osaaminen ja kehittämistoiminta hyödyttävät luovan talouden ja erityisesti kulttuurimatkailun kehittämistä Pohjois-Karjalassa.

Strategioiden, opetuksen, tutkimuksen ja hanke- ja innovaatiotoiminnan perusteella korkeakoulut profiloituvat luovilla aloilla eri tavoin. Kehittämissuunnitelmien ja haastattelujen perusteella luovat alat on määrätietoisimmin nostettu tärkeäksi painoalaksi Pohjois-Karjalan ammatti-korkeakoulussa. Luovien alojen kasvava merkitys tunnustetaan myös Savonia-ammattikorkeakoulussa, missä ne pyritään integroimaan osaksi korkeakoulun muiden alojen opetus- ja kehittämistoimintaa. Itä-Suomen yliopistossa luovat alat eivät lukeudu keskeisiin kehittämiskohteisiin. Vaikka yliopisto ei ole yhtä aktiivinen luovien alojen hanketoiminnassa kuin ammattikorkeakoulut, katsovat sen edustajat myötävaikuttavan toimialaan aktiivisesti tutkimus- ja opetustyön sekä asiantuntijatehtävien kautta. Niin yliopistoa kuin ammattikorkeakoulujakin kiinnostaa Venäjä ja sen kulttuuria koskevan tiedon lisääminen Itä-Suomessa.

Luovien alojen kehittäminen hanke- ja innovaatiotoiminnan kautta liiketaloudellisesti menestyväksi luovaksi taloudeksi ei selvityksessä tehtyjen haastattelujen perusteella ole ongelmatonta. Molemmissa ammattikorkeakouluissa matkailu on hanketoiminnassa tärkeässä asemassa ja toisaalta muotoilualalla on luontevat yhteydet yrityselämään. Matkailun ideoimisessa Itä-Suomen yliopiston kulttuuriosaamisesta voisi löytyä nykyistä enemmän uutta sisältöosaamista.

Kulttuurimatkailuun liittyen selvityksessä luotiin hankkeen yrityspartnereiden kiinnostuksesta katsaus pohjoiskarjalaisen kiven, kaivannaisalan ja kaupan perinteeseen ja sen yhteyksiin Venäjälle. Katsauksen tarkoituksena oli avata uusia näkymiä kivi- ja kaivannaisalan tarjoamiin mahdollisuuksiin kehittää esimerkiksi maailmalla nopeasti kehittyvää geomatkailua, jossa kohteen geologisen kiinnostavuuden lisäksi otetaan huomioon sen kulttuurihistorialliset kerrostumat. Pohjois-Karjalan kulttuurimatkailussa kivi- ja kaivannaisalan lisäksi ei ole riittävästi hyödynnetty myöskään maakunnan kaupan ja merenkulun rikasta perinnettä. Joensuuta kutsuttiin aikoinaan ”lähtevien laivojen kaupungiksi” ja Joensuu oli 1800-luvun lopulla Suomen kolmanneksi suurin laivanvarustajakaupunki. Yksistään kauppaneuvos Antti Mustosella oli merellä 5 purjelaivaa, jotka seilasivat Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja Espanjaan ja lisäksi toistakymmentä hinaajaa ja lotjaa Saimaalla.

Seppo Sivonen

IWPLMS 2010 / Raportti II / Solidaarisuus kriisissä?

Eilen saimme täällä Valencian IWPLMS konferenssissa kuvauksen siitä, kuinka mikin Euroopan maa on reagoinut kriisiin ja mitkä lyhyen aikavälin vaikutukset maan hyvinvointiin ovat olleet. Useimmista maista raportoitiin samaa, eli työttömyys on iskenyt nuoriin kaikkein pahiten. sukupuolittain tarkasteltuna miesten työttömyys on noussut lyhyellä aika välillä enemmän kuin naisten, mutta se on tunnettu laman seuraus, sillä miehiä työllistävät sektorit ovat teollisuudessa ja yksityisellä sektorilla, kun naisten työskentelevät pääasiassa palveluissa ja julkisella sektorilla. Näihin laman vaikutukset iskevät voimakkaimmin viipeellä. Kreikan tilanne kuulosti kamalalta, mikä ei tietenkään ole yllätys.

Mutta Saksassa on tapahtunut yllättävää solidaarisuutta. Työnjakamisen seurauksena työttömyys ei ole noussut juuri ollenkaan ja työllisyysaste on säilynyt pitkälti ennallaan. Työlliset ovat siis lyhentäneet työtään päivällä, ja suostuneet palkan lievään alenemiseen, jotta työttömille voidaan tarjota työtä. Saksan mallia oli hämmästyttävää kuunnella. Varsinkin kun sitten iltapäivällä kuuntelin Satu Ojalan esitystä Suomessa tehtävästä palkattomasta ylityöstä. N. 35 % työllisistä informaatioalan työntekijöitä tekee palkatonta ylityötä. Työtä siis on Suomessa, mutta sitä tekevät ovat ylikuormittuneita, eivätkä ehdi tehdä työtään varsinaisella työajalla. Tässähän ei ole mitään tolkkua. Voisiko Suomesta löytyä samanlaista solidaarisuutta kuin Saksassa? Olisitko sinä valmis vähentämään työaikaasi ja antamaan jotain esimerkiksi rutiinitöitä työttömälle?

International Working Party on Labour Market Segmentation Theorists 2010 / Raportti I

Terveisiä täältä Universita De Valenciasta, Facultat d’Economiasta! Pidämme täällä hottia konferenssia taskulämpimästä aiheesta, nimittäin Euroopan taloudellisen tilanteen kriisistä ja työmarkkinoista. Joustavatko markkinat vai ihmiset?

Ennen kuin mitään ehti alkaa, minä ikävöin kotiin. Täällä on paljon ystäviä ja tuttuja, mutta silti tunsin oloni yksinäiseksi hotellissani ja kulkiessani Valencian historiallisessa keskustassa, siemaillessani Cafe con lecceä, (joka oli muuten aivan mielettömän hyvää). Osatekijä ikävässäni oli varmasti se, että laukkuni hävisi matkalla. Hieman ärtyisä virkailija yöllä vakuutti, että se tuodaan aivan pian. En ole vielä nähnyt laukkua. Ainakin juna- ja lentomatkailun palvelutaso on kriisissä. (Junassa yhdessä vaunussa ilmastointi ei pelannut…)

Arvatkaapa, mistä löysin lohtua ikävääni, viinistä, kenties sangriasta? Ei suinkaan, vaan ruokakaupasta. Hermostuneisuuteni ja hämmennykseni katosivat ja muuttuivat leveäksi hymyksi naamallani, kun löysin hammastahnaa ja muuta tarpeellista. Lisäksi kaupassa käyskenteli muita naisia rauhallisesti valiten päivän menuihinsa sopivia hedelmiä ja lihoja. Oloni oli huojentunut, olin päässyt omieni pariin.

Kotitalous on sama täällä kuin siellä, oli talouden kriisiä tai ei. Päivän ruoka täytyy jonkun tehdä. Tästä pääsenkin mukavasti juuri menossa olevaan prof. Paola Villan (University of Trento) esitelmään sukupuolten tasa-arvosta. Hän argumentoi, että Euroopan työllisyysstrategiassa on vuodesta 1997 lähtien tasa-arvon painoarvo hävinnyt ja siitä on tullut alakohta työllisyyden parantamisessa. Tässä tietenkin tullaan siihen, että kiinnitetäänkö huomiota työllisyysasteisiin huomioimatta sukupuolta. Jos näin käy, pitäisikö meidän tähdätä vaikka miesten täystyöllisyyteen, jolloin naiset olisivat kotona ja kokonaistyöllisyysaste olisi 50, kun se nyt (julk. 22.5.2010 Tilastokeskus) on Suomessa 68,6 % (miehillä 68,3 ja naisilla 69,00)?

Palaaminen kotirouvatalouteen, ei ole siis mahdollista, jos haluamme säilyttää eurooppalaisen sosiaalisen systeemin – vaikkakin silloin minäkin löytäisin lohtua eri puolilla Eurooppaa päivittäistavarakaupoista. Naisten panosta tarvitaan työmarkkinoilla, heidän taitojensa ja osaamisen hylkääminen on tehotonta toimintaa. Mutta samalla kuitenkin strategioissa ja politiikoissa hyväksytään syrjintä piilottamalla epätasa-arvoa, luomalla tasa-arvosta illuusioita, joka ei kestä tarkastelua.

Kiinnitetään työmarkkinat tiukemmin hoivaan ja myönnetään vihdoinkin, että yhteiskunnassa on monenlaista työtä, joka ei näy työllisyysastemittauksissa. Kuka tekee hoiva- ja kotityön, jos julkinen sektori ei pysty siihen taloudellisesti. Tätä kysyy Angelica Kuemmerling täällä torstai-iltapäivänä. (Raportoin siitä ehkä sitten.) Joustavatko ihmiset, muuttuvatko perherakenteet vai muuttuuko systeemi?

Järki ja tunteet

Yliopiston yt-neuvotteluista ilmoitettiin tiistaina. Olen siitä asti pohtinut, mitä kirjoittaisin asiasta blogissa. Mitä ihmettä minä ajattelen asiasta?

Ensimmäisenä tietenkin tulee mieleen nuo meidän oman laitoksen hallinto- ja tukipalveluhenkilöstön jäsenet. Ei heistä ketään voi karsia, kun he ovat muutenkin niin kiireisiä. Sitten tulee mieleen oma työni, jos joku heistä ei ole paikalla, omat työni hidastuvat huomattavasti. Joudun taistelemaan rahoitushakemusten täytön kanssa, joudun taistelemaan atk-laitteiden toimivuuden kanssa, en osaa sitä ja en osaa tuota. Kuka tietää, mistä ja mitä? Sitten taas palaan ajatuksissani tukemaan yt-neuvottelujen alla olevia ihmisiä.

Blogin kirjoittamiseen kaipaisin kuitenkin jotain jännitettä, jotain teoreettista näkökulmaa, joka puhkaisisi tämän paiseen. Lähestyn ajatusta irtisanomistutkimuksista, mutta en saa siitä otetta. Palaan takaisin yksilöihin ja heidän kokemuksiinsa irtisanomisesta – en löydä positiivisia puolia tästä ilmiöstä yksilöille. No joo, ’yliopiston talouden tervehdyttäminen’, mitä jargoniaa se on ja miksi. Voiko niin isot säästöt muka tulla pienipalkkaisesta tukihenkilöstöstä? Mistä muualta se säätö tai lisätulo voitaisiin hankkia? Kaipa sitä on mietitty paljon, mutta.

- Ajatukseni katkeaa jälleen ja pongahdan käsittelemästäni möykystä taas kauemmas. Se on kumia ja väistelee ajatuksiani. -

Toisaalta mieleeni palaa paperimiesten solidaarisuus vuosia sitten, kun paperitehtaiden siivoojat meinattiin ulkoistaa. Paperiteollisuuden nykyisen kurjimuksen kyllä tunnemme nyt, mutta silloin tuo tuki tuntui uskomattomalta, jopa kadehdittavalta. Kaverista pidettiin huolta. Mutta ei nykyisin – tämähän on talouden sanelemaa. - Ajatukseni menettää taas otteensa, mutta pakotan itseni jatkamaan. – Onko se talous, joka aiheuttaa minun mieleeni tämän möykyn? En tunne sitä, en tiedä talouden realiteetteja ja jään siten tunteideni valtaan. Onko tässä järki vastaan tunteet?

Haluan yhdistää tunteeni järkeeni. Haluaisin löytää tien, jossa nämä kaksi kulkevan käsikädessä toisiaan tukien.

Työyhteisömme puolesta

Tiina Soininen

Ei lisäydinvoimalle, jaa uusiutuvalle

Energiapolitiikan tulevien vuosikymmenten – jopa tulevan vuosisadan – linjapäätös on käsillä tänä keväänä, kun hallituksen esitys ydinvoimaluvista tulee eduskunnan päätettäväksi. Eri yhteyksissä – etenkin poliitikkojen haastatteluissa - kuulee sanottavan, että lisäydinvoimasta päättäminen ja uusiutuvan energian kehittäminen ovat toisistaan riippumattomia asioita. Eihän asia näin voi olla, kun energian tarve kotimaassa ja kehittämisresurssit ovat kuitenkin rajalliset.

Kestävän energiapolitiikan tulee mielestäni laaja-alaisesti tukea suomalaista työllisyyttä, perustua kotimaisiin raaka-aineisiin ja turvata kansallista huoltovarmuutta. Näitä piirteitä on vaikea löytää uraanienergiasta. Itse asiassa ydinenergian lisäämistä voidaan pitää jopa ydinenergialain vastaisena, joka edellyttää sen edistävän yhteiskunnan kokonaisetua. Nyt se palvelisi vain joidenkin teollisten toimijoiden ja energian tuottajien taloudellisia intressejä – ydinsähköstähän on kaavailtu vientituotetta. Koko kansakunnan kannalta olisi hyödyllisempää suunnata voimavarat energiatehokkuuden edistämiseen, energian säästöön ja uusiutuvien energiamuotojen kehitysharppausten edistämiseen.

Käynnissä oleva vuosikymmen voidaan nähdä eräänlaisena uusiutuvan energian etsikkoaikana. Lähtökohdat vahvalle kehitykselle ovat hyvät, mutta yhtenä merkittävänä uhkatekijänä voidaan nähdä ydinenergiaan liittyvät suunnitelmat. Tähänkin asti uusiutuvan energian kehittämisen jarruna on ollut valtiovallan hapuileva politiikka – selkeät, päämäärätietoiset ja pitkäjänteiset linjaukset alan kehittämiseksi ovat puuttuneet. Sen vuoksi monella uusiutuvan energian osa-alueella olemme jääneet jälkeen esimerkiksi Ruotsista, Itävallasta ja Saksasta. Näissä erilaisin tukitoimin on ensin luotu vahvat uusiutuvan energian kotimarkkinat, mikä on synnyttänyt vankan pohjan alan tutkimus- ja kehitystoiminnalle sekä viennille. Ydinvoiman lisärakentaminen ja tässä vaiheessa myönteiset lupapäätökset olisi valtiovallalta selkeä signaali energiantuotannon kehityssuunnasta ja väistämättä veisi uskottavuutta uusiutuvan energian tavoitteilta.

Lisäydinvoimalle ei ole mitään tarvetta nyt eikä lähitulevaisuudessa. Nykyinen ydinenergian tuotantokapasiteetti on käytössä vielä pitkään ja rakenteilla oleva Olkiluodin yksikkö – joskus valmistuessaan - tuo merkittävän kapasiteettilisäyksen. Nyt on selkeästi uusiutuvan ja kotimaisen energian kasvun aika. Toivottavasti kansamme edustajilta löytyy viisautta antaa sille tähän mahdollisuus.

Pasi Saukkonen

Elämää ja työtä Perloksen jälkeen

Muistan vielä sellaisenkin ajan (v. 2002), jolloin Spatia teki ennakointitutkimusta muovi- ja metallialan työvoimantarpeesta. (Spatia raportteja 2/2002.) Työvoimantarve vaikutti yllättävän suurelta eläköitymisen seurauksena sekä myös perustuen yritysten ilmoittamaan noin 2 % vuosikasvuun. Tähän sitten Pohjois-Karjalassa panostettiin mm. erilaisen koulutuksen muodoissa. Ensi reaktiot Perloksen sulkemisuutisen jälkeen (v. 2007) olivatkin tyrmistyneitä. Se tuli kuin kirkkaalta taivaalta. Mitä oli tapahtunut? Oliko ala tosiaan muuttunut niin paljon viidessä vuodessa?

Meiltä työelämän tutkijoilta oltiin kysymässä kommentteja ja vaatimassa kannanottoja. Muistan itsekin kieli keskellä suuta selittäneeni: ”Rakennemuutos on tosiasia länsimaissa. Toisaalta ’luova tuho’ voi tässäkin tapauksessa tuottaa paljon uutta. Perloksen työvoiman ikä- ja ammattirakenne olivat kuitenkin varsin hyvät uudelleen työllistymistä ajatellen. Toisaalta työmarkkinoiden toiminta voisi ohjata työttömien entistä laajempaan syrjäytymiseen työelämästä tai muuttamaan pois maakunnasta.” Toisaalta – toisaalta.

Arja Kurvinen ja Arja Jolkkonen kuitenkin halusivat luoda heti suoraan ainutlaatuisen tutkimuksen, kuinka joukkoirtisanominen vaikuttaa yhteiskuntaan tällaisella työmarkkina-alueella kuin Pohjois-Karjalakin on. Nyt tämän tutkimuksen tuloksia on luettavissa. Tiedämme, että perloslaiset työllistyivät aluksi (hyvän taloudellisen suhdanteen imussa) hyvin (ks. myös Spatia raportteja 1/2009). Eihän tämä ollutkaan katastrofi – voitiin huokaista.

Kuitenkin ajan kuluttua ja muututtua on huomattu, että alueen työttömyys on huipussaan. Uusi tutkimus myös kertoo irtisanomisen vaikutusten sosiaalisesta selektiivisyydestä – eli tietyt sosiaaliset ryhmät (erit. naiset ja yli 50-vuotiaat) ovat suuremmassa vaarassa jäädä työelämän ulkopuolelle. Tämä kertoo omaa kieltään yhteiskunnastamme. Katsommeko, että tilanne on korjattu hyvin, jos kuitenkin 46 % entisistä perloslaisista etsii itselleen sopivampaa paikkaa työhallinnon työnhakijoina. Tämähän ei tarkoita sitä, että he olisivat työttöminä, vaan sitä, että osa heistä on koulutuksessa, määräaikaisissa tehtävissä tms. Heidän työuransa ovat epävakaistuneet. Vaikka virallisesti työttöminä on tällä hetkellä entisistä perloslaisista vain n. 20 %, niin huomattavan useaa on kuitenkin kohdannut työuran katkoksellisuus ja heikentynyt urakehitys. Pertti Koistinen toi tutkimuksen julkistamistilaisuudessa (2.2.2010) myös esille sen, että koettu työttömyys ei vaikuta yksilön tai perheen elämään vain hetkellisesti, vaan sillä on useiden vuosien jopa vuosikymmenten vaikutus tulokehitykseen ja henkiseen hyvinvointiin.

Mietityttää. Kuka lopulta on jäänyt kantamaan vastuuta tehtaan lopettamisesta? Entä miten tulevaisuudessa? On vaikea hahmottaa tästä ajasta niitä merkittävimpiä muutoskulkuja, joiden pohjalta loisimme uutta. Harmi ettemme ole ennustajia, emmekä vielä osaa taivuttaa aika-tila avaruutta siten, että voisimme tarkastella tulevaisuutta. Kuitenkin Perlos oli kokonaisuutenaan hyvä juttu maakunnallemme. Niin kuin Timo Hirvonen sanoi: Perlos oli ”taloudellisia indikaattorieta katsoen aluetta kohdannut onnenpotku” ja P. Koistinen muotoili asian siten, että kenties olemme kuitenkin eläneet tehtaan valoissa emmekä sen varjossa. Toivottavasti jatkossa saamme vielä paljon uusia valoja syttymään tänne Pohjolaan.

Economic Monitoring of Northwest Russia: new reports

New reports of the Economic Monitoring Project have been recently published, they can be freely downloaded here: http://www.hse.fi/EN/cemat/projects/economicmonitoring/reports/2009 These reports describe economic and social developments in the first half of 2009. At this site you can also find our previous reports covering the period from 2000 till 2009. Each report describes one of the following regions of NW Russia: Murmansk, Russian Karelia, Leningrad oblast, St. Petersburg, Novgorod and Kaliningrad. In addition, there is a summary report. All the reports are available in Finnish, Russian and English.

I have co-authored the reports on Russian Karelia and the Leningrad and Novgorod regions.

Dima

B-to-B or not to be, do-be-do-be-bob

Suomi, pieni kansakunta, on aika merkityksetön juttu, noin globaalisti ajatellen. Kuitenkin meistä jokainen on yksilönä tärkeä, ja voimme varmastikin arvostaa omaa kieltämme ja kulttuuriamme – meillä on paljon kaunista. Olemassaolomme on tärkeää ainakin meille itsellemme.

Lasten kasvatuksessa olen havainnut erään erityislaatuisuuden: sen sijaan, että kannustaisimme lapsiamme käyttäytymään vanhojen sovinnaisten käytössääntöjen ja tapojen mukaan, kannustamme lapsiamme luovuuteen. Kun lukee lehdistä tai katsoo tv:stä lastenkasvatusvinkkejä, kohtaa joka kerran luovuuden. Haluamme tehdä lapsistamme selviytyjiä. Tämä piirre nostetaan myös kerta toisensa jälkeen keskeiseksi tekijäksi Suomen menestyksessä: on se sitten taloudellista, kasvatuksellista tai sosiaalista menestystä. Meillä kehitetään uusia juttuja ja tehdään uusia asioita ensimmäisenä maailmassa, ja kun ne ovat muuttuneet yleisiksi, me menemme eteenpäin, keksimme aina uudet selviytymiskeinot.

Nyt (taas kerran) on tilanteemme se, että meidän tulee selvitä kriisistä. Emme voi enää turvautua pelkkään kännykkän myyntiin. Emme voi myöskään palata perinteiseen teollisuuteen tai paperiteollisuuteen. Kilpailu on liian kovaa. Nyt pitäisi kehittää puunjalostusta (tätä virttähän on veisattu jo pitkään, eikä se mihinkään ole johtanut), pitäisi myös löytää uusia rakoja sosiaalisen median kehittämiseen. Suuri kasvava ala on palvelut, kun väestö länsimaissa vanhenee ja rikastuu, voi palvelusektorilla nähdä kasvumahdollisuuksia. Myös kasvava globaali palvelusektori tarvitsee globaaleja palveluja – b-to-b or not to be?*

Missä siis kasvaa nämä uudet ideat ja luovuus? Onko se kunnan virastojen palveluntuotannossa; Kenties yliopistojen tutkijanhuoneissa; Ehkäpä se vain syntyy itsestään; Takaako kaiken kansan korkeakoulutus idearikkauden ja ideoiden toteuttamisen mahdollisuudet? Epäilen suuresti, että tämä luovuus olisi jokin sisäsyntyinen kansanpiirre. Se on todennäköisemmin monien osien summa, jossa helpottavana tekijänä on yhteiskunnan pyrkimys kaikenlaiseen tasa-arvoisuuteen, ja tietenkin tuo ainainen sotakorvausponnisteluja muistuttava pakko selvitä kriiseistä.

Mutta miksi kaiken täytyy aina olla selviytymistä? Martin Perez Fanac sanoo tämän päivä Hesarissa, että ”Suomi on kätketty helmi, mutta jos haluaa nähdä todellista surua, kannattaa matkustaa raitiovaunulla aamulla.” Jospa jatkomme olisikin turvallisempi ja luovuutemme kukoistaisi, jos eläisimme luottavaisemmin iloiten ja laulaen vai kävisikö meille kuten Peukaloliisan pääskyselle: kyllähän se kauniista lauleli koko kesän, mutta sitten tuli talvi.

Noh, teen yhden ihmisen kokeen, kuinkahan minulle käyneenkään. Yritän pysyä iloisella mielellä myös vaikeina aikoina: ”Do-be-do-be-bob!”

*business to business -palvelut