Venäjä-venäjä-venäjä - palautetta televisiosta nähdystä

Ukrainan levottomuudet ja Venäjän osallistuminen niihin väistämättä vaikuttavat Suomeen monella tapaa. Karjalan tutkimuslaitos on tarttunut aiheeseen järjestämällään Bannye tshtenija- venäjänkielisessä keskustelukerhossa sekä Vera-breakfastilla 10. ja 11.4. Päävieraina olivat Eilina Gusatinsky Spektr-lehdestä ja vapaa toimittaja, mediayrittäjä Polina Kopylova Helsingistä. Keskustelimme niin tapahtumien kulusta ja syistä kuin siitä, kuinka ne heijastuvat Suomessa asuviin venäläisiin.

Samaan aiheeseen muiden rinnalla tarttui Yle järjestämällään Venäjä-illalla 15.4. En rupea analyisoimaan keskustelua kokonaisuudessaan, vaan julkaisen tässä Ylelle lähettämäni palautteen. Ukrainan ja Venäjän tapahtumat sekä niiden käsittely mediassa tarjoavat meille tutkijoille valtavan tutkimusaineiston, jos asiaan suhtautuu kyynisesti. Jos ei, niin mielestäni tässä on tutkijoiden kansalaisaktiivisuudelle oiva paikka edes yrittää pienentää vahinkoa, jota voi saada aikaan niin helposti - mitä monet toimijat, Yle mukaanlukien, tekee.

Alla palautteeni Ylen toimitukselle Venäjä-illasta 15.4.

Hei,
kuten moni muukin katsoin eilisen Venäjä-illan. Ohjelma oli suuri pettymys, ennen kaikkea toimituksen tekemien valintojen takia.

Kaikkein pahimpana epäonnistumisena pidän toimituksenne pyrkimystä puhua näin herkistä asioista viihdeformaatissa. Infotainment ei mielestäni ole sopiva muoto, vaikka sitä on monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa puolustettukin sillä perusteella, että se johtaa loppujen lopuksi vakavaan asialliseen keskusteluun. Nimenomaan asiapitoista keskustelua kuitenkin toivoisi näkevän juuri ylen kanavilta, koska on enää hyvin vähän mediumeja, jotka kykenevät sellaiseen ja Venäjä-suhteesta olisi juuri tänä aikana ”terapeuttisinta” keskustella nimenomaan analyyttisesti eikä ”huutoäänestyksellä”, kuten kävi ohjelmassanne niin toimittajien työn kuin monien kutsuttujen vieraiden takia. Siis: mielestäni viihdeformaatti on väärä tällaisten asioiden käsittelyyn ja sotii ylen toimintaperiaatteita vastaan, ja tämä formaatti on johtanut vääriin keskustelijavalintoihin (netin ja lööppien esille nostamat hahmot, kuten Bäckman, Hellevig, Hyrskynlahti) sekä vääriin kysymyksenasetteluihin toimittajien taholta. Kun pyritään kosiskelemaan yleisöä ja saada ohjelmaan keskustelijat kritiikittömästi yleisön ehdotusten perusteella, ja kun itse ohjelmasta pyritään tekemään mahdollisimman ”koukuttava” toimittajien valitsemien ”räväköiden” kysymysten avulla, niin tulos on mielestäni hajottava, eikä rakentava.

Suomalainen yhteiskunta on monikulttuurinen, ja tämä on sekä tosiasiallinen tilanne, että lainsäädännössä vahvistettu tila. Yleisradio, joka toimii monikulttuurisen yhteiskunnan lainsäädännön mukaan sekä monikulttuurisen yhteiskunnan verovaroin, on velvollinen ottamaan tämän asiantilan ainakin asiaohjelmissa todesta, eikä vitsinä. Tällä lausumalla siirryn seuraavaan kohtaan, jota koin henkilökohtaisesti erittäin loukkaavana sekä monikulttuurisuutta halveeraavana.

Ohjelman toisessa osassa toimittajat tekivät ”kokeen” kysymällä läsnä olevilta ”venäläisiltä” (joiden taustat ja elämäntilanteet ovat selkeästi moninaiset ja ”moninapaiset”, eli transnationaalit: heidän siteensä sekä Suomeen että Venäjään ovat syviä ja henkilökohtaisia, persoonaan meneviä ja sitä muokkaavia) kenen puolella he olisivat Suomi-Venäjä jääkiekko-ottelussa ja mahdollisessa sodassa. Kysymys on pöyristyttävä siinä mielessä, että se siirtää monia kuulumisia sallivaan monikulttuurisuuden tilaan yhden ja ainoan lojaliteetin tunnustavan kansallisvaltion logiikan. Tätä urheilun kautta maahanmuuttajien lojaalisuutta testaavaa ”krikettitestiä” on tutkimuksessa valtavasti ja perusteellisesti kritisoitu mm. siitä, että vaatimalla maahanmuuttajilta täyttä lojaalisuuden vaihtoa ja sen julkista tunnustamista vastaanottajavaltio tekee väkivaltaa, assimiloi maahanmuuttajia ja tuottaa samalla väärää tietoa: ihmisten elämät ovat monimutkaisempia kuin ”integraation” mallin antama kuva. On mahdotonta ja myös tarpeetonta jättää taakseen vanhat sitoutumiset jotta tulisi ”uuden yhteiskunnan jäsen”. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa jäsenyyksiä ja osallisuuksia on monenlaisia, ja sota mallina ihmisten identifioitumiselle on tällaisessa yhteiskunnassa väärä. Esittämällä tämän kysymyksen läsnä oleville ”venäläisille” toimittajat toisaalta osoittivat täyden kyvyttömyytensä ymmärtämään monikulttuurisuutta, joka ei olisi ”kulttuurien mosaiikkia” tai maahanmuuttajien ”kotoutumista” vastaanottavan valtion ehdoin vaan jatkuvaa neuvottelua ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten luovaa yhteistoimintaa. Me teemme asioita sanoilla. Ohjelman toimittajat kysymyksenasettelullaan ovat tehneet vääryyttä ja hallaa Suomen monikulttuurisuudelle yksinkertaistamalla ja profanoimalla sitä.

”Venäläisten” vastaukset olivat malliesimerkkejä siitä, että tällainen kysymyksenasettelu on väkivaltaista. Kaikki toivat esille taustansa, jotka osoittivat, että valinta kuvitteellisen Venäjän ja kuvitteellisen Suomen välillä on heidän kohdallaan mahdotonta. Molemmat maat ovat sekä sukujen historiassa että omakohtaisessa kokemuksessa sekä tulevaisuuden suunnitelmissa täysin kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat meidän elintilan, niin fyysisen kuin henkisen. Tätä sanotaan mm. hybriidisyydeksi. Tästäkin on keskusteltu valtavasti niin tutkimuksessa kuin muutenkin monikulttuurisuuteen liittyen. Olen sitä mieltä, että sitä tulee kunnioittaa ja tuoda esille jollain muulla tavalla kuin panemalla suorassa lähetyksessä ihmisiä seinää vasten ja vaatimalla heiltä lojaalisuuden tunnustusta jommallekummalle valtiolle. Näen tätä ammattitaidottomuutena. Jos kerran keskustelette näistä asioista, niihin täytyy perehtyä etukäteen, ehkä koko henkilökunnan täydennyskoulutuksen muodossa.

Ohjelmassa tuli myös esille, kuinka tällainen sotaan ja vastakkainasetteluun perustuva kansallisen identiteetin logiikka toimii. Niin Igor Parrin kuin Lauri Koposen kommenteissa tuli esille, että heitä on lapsina Suomessa kiusattu, kun lapset omaksuvat mm. koulun sodan kontekstissa opettamat kansalliset identiteetit hyvin yksioikoisina (ks. Anne-Mari Soudon väitöskirja Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista) ja tämä johtaa arkipäivän rasismiin, joka voi puolestaan johtaa Igorin tapaiseen kompensatoriseen ”kansallismielisyyteen”. Tällaisen ilmapiirin luomiseen ohjelmanne osallistui, toivottavasti tahtomatta, mikä ei vähennä sen vahingollisuutta.

Olette ohjelmassanne soveltaneet samanlaista etnistävää logiikkaa kuin mitä nyky-Venäjän hallinto käyttää propagandassaan: kaikki ihmiset nähdään ennen kaikkea kansallisuutensa edustajina ja sitä kautta kansallisuutensa valtioihin ja niiden johtoon sidottuina. Ukraina-konfliktissa tapahtuu sama, mikä tapahtui Georgian sodan ja Pronssisotilaan jupakan aikana: Suomeen muuttaneet venäläiset pakolla liitetään Venäjään, ja juuri sitä nyky-Venäjän hallinto toimillaan tavoittaakin, mm. esittämällä kaikki venäjänkieliset omana diasporana, ”maanmiehinä”, joita sillä on oikeus ”puolustaa”. On turhaa vastustaa tätä toimintaa saman koordinaattijärjestelmän, eli kansallisvaltiologiikan sisältä, jos suinkin tälle vanhakantaiselle ajattelutavalle halutaan esittää vaihtoehtoja.

Olga Davydova-Minguet
tutkija
Joensuun seudun monikulttuurisuusyhdistyksen (JoMoni ry) pj
Joensuun seudun monikielisten perheiden yhdistyksen vpj
Itä-Suomen Etnisten suhteiden neuvottelukunnan vpj

Coffee Break Conversations with Jussi Laine:

“Cross-border cooperation is motivated by personal interests. - Who would do this, if not us?”

By Tiina Soininen

In your dissertation you studied the cross-border cooperation in Finnish Russian case. Your main argument is that civic neighborhood cross-border cooperation is a bottom-up alternative to the official policy of European neighborhood. What do you mean by this?

”With the term ‘civic’ I don’t refer only to associations but also, and maybe even more importantly, to all kind of civic activities that individuals take in relation to the border and Russia. In the Finnish context this action most often is turned into organized civic action because we tend to found third sector organizations for every event. It is the traditional way in Finland. But anyhow, the cooperation on civic level was established even before Finland joined the European Union.” Laine explains the cross-border co-operation. He walks through his thought and continues to explaining the EU framework for cross-border cooperation. “Then EU, it has very forcefully, and also elegantly, promoted its actions in the border region, but these argument cumulate from the geopolitical targets that seem quite distant to everyday problems of the people who live in border area. The empty phrases of EU don’t link up to individual needs.” Then Laine carries on to final conclusion. “So, the cross-border action in practice is based on local needs. It is people to people action. This creates a situation that is in line with EU politics, but motivated by personal interests. It is very pragmatic and rather distant from the power politics.”

But it might be argued that these individuals are just a part of power politics because EU funds these cooperative actions. If there hadn’t been EU funding available, would the neighborhood cooperation be differently constructed?

“Actually, I don’t think it would have made much difference. Many civil society organizations in this area have had only little funding from the EU. Many have taken part in EU funded contact forums etc., but a trip to St. Petersburg to see a theater play or a ballet can hardly be called cross-border cooperation.” Laine defends his argument and motions further. “For people this cooperation is a question of real neighborhood. It is not a project! Neighborhood is constant, indifferent to power politics. It needs to be maintained and nurtured. It is created by people living next to each other and these people are tied together. They feel companionship.”

What do you mean with companionship?

“In the interviews, that I made, I approached the question of individual motivation from many different angles. There weren’t one all encompassing motive for cross-border cooperation. But what stood out between the lines was that cooperation across the border, especially with Karelia, was seen as ‘our duty’ or the respondents would refer to the idea of neighborhood in terms of proximity. Often informants also challenged me and asked back: “Who would do this, if not us?”

Is it about charity, then?

“Well, maybe in the beginning it was about charity, but it has changed into more balanced co-operation where information, knowledge and other resources are exchanged both ways. On both sides of the border the individuals gain some new resources from the co-operation. Each actor has their own targets and receive something that they aspire for. It enriches peoples’ lives in many ways. They might start to understand different cultures, they meet new people, they even meet their future spouses, etc.” Laine smiles and sips the last of his coffee. “This then, of course, corresponds to many social theoretical ideas, for example familiarity. People get socially closer. Furthermore, it is then in line with power politics which stresses for importance to diminish contradictions between people.”

Jussi Laine is a researcher in the University of Eastern Finland, Karelian Institute. He defends his doctoral thesis entitled New Civic Neighborhood. Cross-border Cooperation and Civil Society Engagement at the Finnish-Russian Border  in 26.6., at 12 o’clock, AU100, Aurora, Joensuu campus. Opponent is professor Vladimir Kolossov (Russian Academy of Sciences) and custodian is professor Heikki Eskelinen, University of Eastern Finland.

‘Coffee break conversations’ is a series introduces research done in the Karelian Institute.