Hallintaa vai palvelua?

Julkinen hallinto parantaa palveluaan. Jatkuvasti kehitetään uusia menetelmiä ja palvelumalleja, joilla saataisiin työllistämiseen, sosiaali- ja terveyspalveluihin, koulutukseen, liikenteeseen jne. uutta tehokkuutta ja vaikuttavuutta. Tämä onkin järkevää, eihän ole viisasta tuhlata vähiä resursseja toimimattomiin tai tarpeettomiin palveluihin.

Olen seurannut tätä jatkuvaa paranemista ja tehostumista 2000-luvulla tekemällä arviointitutkimusta julkisen hallinnon kehittämishankkeista. Arvioinnissa on ollut omat hankaluutensa, mutta selkeimmin esille nousee huoli siitä, minkälaista julkista palvelua me haluamme Suomen hyvinvointivaltiossa. Vaikka uusia toimintamalleja on luotu ja paljon hyviä palvelukokonaisuuksia on luotu kansalaisille, samalla nämä hienot saavutukset herättävät ihmetystä. Kansalaisten kannalta kysymys on siitä, kuka meitä hallitsee ja millä oikeutuksella.

Palvelu antaakin erilaisen näkökulman julkiseen valtaan. Palvelua tarjotaan asiakkaille, mutta mielestäni olisi keskeistä kysyä, mitä hallintaa ja vallankäyttöä palvelu sisältää ja voiko tuota hallintaa harjoittaa joku muu kuin virkamies. Helpoin tämä on ymmärtää esimerkiksi työllistämispalveluissa – niihin sisältyy paljon asiakkaiden oikeusturva kysymyksiä. Ongelmien ilmaantuessa kansalaisen oikeusturvan kannalta olisi myös keskeistä ymmärtää, kuka on vastuussa? Uudet palvelutuotteet toteutetaan verkostoissa, joita hallitaan erilaisten tulostavoitteiden avulla. Tällainen hallinta tai vastuun jakautuminen ei kuitenkaan luo selkeitä seurattavissa olevia ketjuja. Voiko julkinen viranomainen vastata toisessa organisaatiossa tehdyistä päätöksistä?

Byrokratia kuulostaakin jo kirosanalta. Siitä täytyy pyristellä irti. Kaikki haluavat jättää turhan paperin pyörittelyn. Mutta byrokratialla oli ja on omat hyvätkin puolensa. Se kehittyi yhteiskuntien modernisoituessa turvaamaan kansalaisia valtion (joka oli ennen demokratiaa yksinvaltaisuutta) mielivaltaa vastaan. Byrokratia on systeemi, jossa kansalaiset itse säätelevät heihin käytettyä valtaa vaaleilla valittujen edustajien välityksellä. Byrokratia on kokoelma viranomaisia sääteleviä ohjeita ja lakeja, jotka rajoittavat sitä, kuinka virkamies voi pompotella kansalaisia.

Toisaalta kehittämisen myötä on päästy yli hallinnon eri sektoreiden välisistä raja-aidoista. On alettu toimia yhdessä yhteisten tavoitteiden eteen. Tämä yhteistyö on myös mahdollistanut asiakkaille laajempia valinnan mahdollisuuksia ja nopeampaa palvelua, kun kansalaisen ei tarvitse aina juosta luukulta luukulle. Yhteistyö sinänsä tehostaa toimintaa ja karsii päällekkäisyyksiä julkisesta hallinnosta.

Kehittäminen onkin kaksiteräinen miekka. Sillä tavoitellaan usein hyvä asioita ja yhteistyö on avannut byrokraattisia rajoja, mutta samalla julkinen palveluntuotanto on pirstaloitunut. Julkisenhallinnon rakenteen pirstaloituminen ei täten koske vain hallintoa vaan se liittyy laajempiin kokonaisuuksiin yhteiskunnan arvoperusteista ja ymmärrykseemme siitä, mitä ovat valtion ja julkisen vallan tehtäviä. Kenties hallinnon kehittämisessä on vanhan byrokratian hyvät puolet jääneet lapsipuolen asemaan. Kehittämisessä onkin tärkeä pitää mielessä, että byrokratian tehtävä oli myös suojella kansalaisia valtion ’mielivallalta’. Mikä rooli julkisella vallankäytöllä ja vastuulla on uudessa palveluntuotannossa? Pitäisikin käydä keskustelua siitä, minkälaista hyvinvointivaltiota haluamme rakentaa ja mikä taho (omaiset, viranomaiset vai yksityinen sektori) viimekädessä on se, jolle uskomme turvaverkkona toimimisen tärkeän tehtävän.

Näitä ajatuksia esittelen tarkemmin lisensiaatin tutkimuksessani "Yhteistyö ja julkinen palveluntuotanto". Pidämme Arja Kurvisen kanssa yleisölle avoimen luennon työn menettämisestä ja työllistämishankkeista Kuopiossa torstaina 26.5.2011 klo 15.00 - 16.30. Luento pidetään Itä-Suomen yliopiston Snellmania-rakennuksen (Yliopistonranta 1 E) salissa L22. Tilaisuuteen on vapaa pääsy ja se on maksuton.

Huippututkimusta ja laajaa sivistyspohjaa?

Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin on todettu tulleen tiensä päähän. Erityisen näkyväksi tämä on tullut 1990-luvun Suuren laman myötä terveys- ja sosiaalitoimen kohdalla (palveluita karsitaan ja palveluihin oikeutettujen määriä supistetaan). 1990-luvun laman jälkeen talouselämän muutokset, ja uudet taloustieteen opit ovat pureutuneet myös hyvinvointivaltion sivistyseetoksen uudelleen määrittelyyn. Tieteiden moninaisuus ja laaja-alaisuus, ei ole tässä uudelleenmäärittelyssä ollut tavoitteiden keskiössä. Euroopan unionin tavoitteisiin, myös koulutuspolitiikassa, on tietenkin myös Suomi sitoutunut. Tällä hetkellä koulutuspoliittisia ylirajaisia ja ylikansallisia tavoitteita viedään läpi suomalaisessa korkeakoulutuksessa. Uusi vuoden alusta realisoitunut yliopistolaki on tästä vain yksi esimerkki.

Sosiaalipolitiikan tutkijana ymmärrän, että hyvinvointivaltiolla on taloudelliset reunaehdot ja rajoitteensa, ja kun kerran muualtakin yhteiskunnasta hyvinvointivaltion pohjaa, palveluita ja universaaliuden periaatetta puretaan, niin tälle tietenkin on luonnollinen jatkumo se, että myös koulutuksen ja korkeakoulutuksen hinta-laatu-suhteeseen kiinnitetään huomiota – siis säästetään ja keskitetään. Tämän mantran me hyvinvointivaltion kasvatit ja sen kukoistuksen kokeneet 1970-luvulla syntyneet olemme oppineet toistamaan ja ”hiljaisesti hyväksymään” jo peruskoulua käydessämme.

Silti en voi olla huolestumatta siitä, miten yhteiskuntamme makaa ja lepää ja miten siellä elämäänsä harkitsevat ja järjestävät tulevat sukupolvet (esim. Suuren laman jälkeen syntyneet) elävät ja voivat aktiivivuosinaan tai eläkepäivinään? Miten tämä sitten liittyy yliopistouudistukseen ja sivistykseen. Kokemukseni siitä, miten yliopistolaki on kuluvan vuoden aikana lähtenyt realisoitumaan, on varsin synkkä ja pelottava, ennen kaikkea kehitys vaikuttaa ennakoimattomalta. Näyttäisi siltä, että uudessa korkeakoulupolitiikassa ei olekaan enää tavoitteena laaja-alainen väen tai sukupolvien sivistäminen ja ihmisten kannustaminen omien vahvuuksiensa löytämiseen ja kriittiseen, oma-aloitteiseen ja kehittävään ajatteluun. Pikemminkin tavoitteena on hyvällä hinta-laatu-suhteella tapahtuva ohjattu ennakointi. Eli jos 70 % tulevista ikäluokista tulee kouluttaa korkeakouluissa, niin onhan ymmärrettävää, että koulutuksen tehokkuuteen tulee kiinnittää huomiota. Liian pitkään ja laajasti itseään ja ajatteluaan kehittävät yksilöt eivät ole toivottuja, he eivät todennäköisesti ole tulevia huippututkijoita, koska käyttävät opiskelussaan turhaa aikaa, ja sitä kautta koulutuksen resursseja, itsensä kehittämiseen ja ehkä kehittyvät kriittisiksi ajattelijoiksi. Huippututkija on todennäköisesti henkilö, joka suorittaa tohtorin tutkinnon ja pari-kolme maisterin tutkintoa alle kolmekymppisenä. Ennakointia on puolestaan se, että jonkun tulee pystyä löytämään nämä huippulahjakkaat yksilöt tarpeeksi ajoissa, ja tietenkin ensimmäisenä, niin että huippututkija saa jo ”alusta” alkaen ohjausta oikeaan ajatteluun ja oikeille painopistealoille, eikä harhaile koulutuksen viidakossa päämäärättömästi löytääkseen lopulta oman osaamisensa ja kriittisen ajattelun.

Toistaiseksi ainut määritelmä, jonka olen huippututkijalle kuullut ääneen lausutun, ovat nämä kvantitatiiviset määreet siitä, minkä ikäisenä ”huippuyksilö” väittelee ja ehkä senkin, kuinka monessa maassa hän on tutkintojaan suorittanut. Korvaako määrä siis yksilötasolla ja rakenteiden tasolla laadun? Tuleeko Suomesta kansainvälinen innovaatioreservi sillä, että korkeakoulutettujen ja jatko-opinnot suorittaneiden määrää lisätään. Kiinnostaako ketään se, mitä opiskelijat oppivat, kuinka hyvin maisterit tuntevat kansallisen ja kansainvälisen toimintakenttänsä (esim. yhteiskunnan rakenteet, globalisaation haasteet, ympäristön muutokset, taloustieteen uudet opit). Katson, että vain yksilön ja rakenteiden näkökulmasta toteutetun laaja-alaisen sivistyksen leviäminen takaa myös tulevaisuudessa sen, että AIV:n ja Nokian kaltaisia ”innovaatiota” ja ”keksintöjä” pystytään Suomessa tuottamaan. Toisin sanoen siis oppijalle (opiskelijalle, tutkijalle jne.) pitää olla tarjolla mahdollisimman laajasti eri tieteenalojen opintoja ja mahdollisuus tarttua näihin tarjottuihin mahdollisuuksiin mahdollisimman laveasti. Ja näiden kautta itse kukin voi löytää omimman osaamisalansa ja näkökulmansa. Saattaa aluksi näyttää siltä, että on liian kallista maksaa opiskelijan ja tutkijan kuluja siihen, että hän keskittyy Wittgensteinin tractatukseen, mutta ilman sen tyyppistä tutkimusta ei myöskään uudet-nokiat saa kasvualustaa. Vai kuka sitten pystyy löytämään ne nuoret huippututkijat, joiden harteilla ”tulevaisuus lepää”? Penkkiurheilijana mieleeni on jäänyt mm. se, kuinka lahjakkaita olivat Toni Nieminen ja Pekka Suorsa, päinvastoin kuin Janne Ahonen. Silti häneen kai kuitenkin kannatti satsata resursseja?

Pirjo Pöllänen

B-to-B or not to be, do-be-do-be-bob

Suomi, pieni kansakunta, on aika merkityksetön juttu, noin globaalisti ajatellen. Kuitenkin meistä jokainen on yksilönä tärkeä, ja voimme varmastikin arvostaa omaa kieltämme ja kulttuuriamme – meillä on paljon kaunista. Olemassaolomme on tärkeää ainakin meille itsellemme.

Lasten kasvatuksessa olen havainnut erään erityislaatuisuuden: sen sijaan, että kannustaisimme lapsiamme käyttäytymään vanhojen sovinnaisten käytössääntöjen ja tapojen mukaan, kannustamme lapsiamme luovuuteen. Kun lukee lehdistä tai katsoo tv:stä lastenkasvatusvinkkejä, kohtaa joka kerran luovuuden. Haluamme tehdä lapsistamme selviytyjiä. Tämä piirre nostetaan myös kerta toisensa jälkeen keskeiseksi tekijäksi Suomen menestyksessä: on se sitten taloudellista, kasvatuksellista tai sosiaalista menestystä. Meillä kehitetään uusia juttuja ja tehdään uusia asioita ensimmäisenä maailmassa, ja kun ne ovat muuttuneet yleisiksi, me menemme eteenpäin, keksimme aina uudet selviytymiskeinot.

Nyt (taas kerran) on tilanteemme se, että meidän tulee selvitä kriisistä. Emme voi enää turvautua pelkkään kännykkän myyntiin. Emme voi myöskään palata perinteiseen teollisuuteen tai paperiteollisuuteen. Kilpailu on liian kovaa. Nyt pitäisi kehittää puunjalostusta (tätä virttähän on veisattu jo pitkään, eikä se mihinkään ole johtanut), pitäisi myös löytää uusia rakoja sosiaalisen median kehittämiseen. Suuri kasvava ala on palvelut, kun väestö länsimaissa vanhenee ja rikastuu, voi palvelusektorilla nähdä kasvumahdollisuuksia. Myös kasvava globaali palvelusektori tarvitsee globaaleja palveluja – b-to-b or not to be?*

Missä siis kasvaa nämä uudet ideat ja luovuus? Onko se kunnan virastojen palveluntuotannossa; Kenties yliopistojen tutkijanhuoneissa; Ehkäpä se vain syntyy itsestään; Takaako kaiken kansan korkeakoulutus idearikkauden ja ideoiden toteuttamisen mahdollisuudet? Epäilen suuresti, että tämä luovuus olisi jokin sisäsyntyinen kansanpiirre. Se on todennäköisemmin monien osien summa, jossa helpottavana tekijänä on yhteiskunnan pyrkimys kaikenlaiseen tasa-arvoisuuteen, ja tietenkin tuo ainainen sotakorvausponnisteluja muistuttava pakko selvitä kriiseistä.

Mutta miksi kaiken täytyy aina olla selviytymistä? Martin Perez Fanac sanoo tämän päivä Hesarissa, että ”Suomi on kätketty helmi, mutta jos haluaa nähdä todellista surua, kannattaa matkustaa raitiovaunulla aamulla.” Jospa jatkomme olisikin turvallisempi ja luovuutemme kukoistaisi, jos eläisimme luottavaisemmin iloiten ja laulaen vai kävisikö meille kuten Peukaloliisan pääskyselle: kyllähän se kauniista lauleli koko kesän, mutta sitten tuli talvi.

Noh, teen yhden ihmisen kokeen, kuinkahan minulle käyneenkään. Yritän pysyä iloisella mielellä myös vaikeina aikoina: ”Do-be-do-be-bob!”

*business to business -palvelut