Pätkätyöläisen selviytymiskeinot epävarmassa arjessa. Pirjo Pölläsen alustus Tieteen päivillä Itä-Suomen yliopistossa 28.-29.8.2015

Pätkätyöt ovat tulleet jäädäkseen, tämä lienee itsestäänselvyys, jota tuskin tarvitsee tässä yhteydessä mitenkään todistaa. Yritän lyhyessä alustuksessani selvittää, mitä tämä työelämän muutos, prekarisaatio tarkoittaa yksilöiden arjessa. Käytän mielelläni prekarisaation käsitettä (vrt. esim. Eeva Jokinen, Jussi Vähämäki, Juhana Venäläinen, Jukka Könönen, Leena Åkerblad), koska se kuvaa nykyihmisen arkea kokonaisvaltaisemmin kuin pätkätyö-termin käyttö. Arjen prekarisaatiossa on näet kysymys kaikenasteisesta arjen epävarmistumisesta ja laajasti myös hyvinvointivaltion rakenteiden muutoksesta. Prekarisaatio terminä ei ole pelkästään negatiivinen termi, se pitää sisällään myös mahdollisuuden muutoksesta johonkin uuteen ehkä parempaankin. Työelämäkontekstissa prekarisaatio kuitenkin usein viittaa totutun palkkatyörakenteen murtumaan, työelämän muutokseen kohti työn feminisoitumista, joka pitää sisällään mm. pätkätyöläistymisen, työaikojen epämääräistymisen ja työehtojen huononemisen.

Olen seurannut pätkätyö / prekarisaatio keskustelua viimeisen 10 kymmenen vuoden aikana varsin arkisesta vinkkelistä. Oma työurani koostuu pätkätöistä Joensuun / Itä-Suomen yliopiston palveluksessa. Viimeisen 15 vuoden aikana pisin yksittäinen työsuhteeni on ollut kaksi vuotta. Olen myös toiminut ay-aktiivina Tieteentekijöiden liitossa, ja sitä kautta tullut tietoiseksi yliopistotyöntekijöiden arjen prekarisaation ongelmista. Koulutukseltani olen yhteiskuntapolitiikan tutkija, ja tutkimuskohteeni on ollut Suomessa asuvat venäläiset maahanmuuttajanaiset, joiden työmarkkina-asemia olen tutkimuksissani tarkastellut – he ovat mielestäni olleet prekarisaation edelläkävijöitä. Juhana Venäläinen on todennut, että prekarisaatio tuli Suomeen vuonna 2007, mutta omien aineistojeni perusteella voin todeta, että venäläisten maahanmuuttajanaisten arjessa se oli nähtävissä jo tuotakin aikaisemmin.

Näkemykseni mukaan prekarisaatio ja työmarkkinoiden epävakaistuminen näkyy ihmisten arjessa kaikenlaisena epävarmuutena. Prekaareissa työasemissa elävät ihmiset kokevat jatkuvaa epävarmuutta, riittämättömyyttä ja keskeneräisyyden tunnetta. Samaan aikaan työmarkkinoiden epävakaistumisen kanssa uusliberalistinen talouspolitiikka on ohjannut yhteiskunnallista kehitystä myös murentamaan hyvinvointivaltiota, mikä pätkätyöarkea elävien keskuudessa tarkoittaa entisestään lisääntyvää epävarmuutta. Tämä epävarmuus näkyy paitsi epävarmuutena suhteessa taloudelliseen toimeentuloon (leikkaukset työttömyysturvassa), mutta myös suhteessa palveluihin. Esimerkiksi nykyisen hallituksen kaavailut siitä, että työttömien vanhempien lasten päivähoito-oikeutta rajataan, hankaloittaa pätkätyöläisten mahdollisuutta työllistyä entisestään. Sillä kuinka joustavat työmarkkinat ja lasten päivähoitoon esitetyt leikkaukset ovat yhteen sovitettavissa? Tiedämme, että päivähoitopaikoista on monilla paikkakunnilla sen verran pula, että jo nykyisellään asioita hoitavat virkamiehet tekevät hartiavoimin työtä, jotta onnistuvat järjestämään hoitopaikan lapselle lakisääteisessä ajassa (3 kk hakemuksen jättämisestä). Jos vanhemman työ (kuten esimerkiksi omani) on lyhyissä pätkissä, joiden välillä on työttömyysjaksoja ja uudet hankkeet, jotka eivät aina edes ole tuon kolmen kuukauden pituisia, alkavat usein lyhyillä varoajoilla, niin miten vanhemman oletetaan pystyvän ottamaan työtä vastaan, jos lapset ovat kotona puolipäiväisesti. Tämä tilanne koskettaa työntekijöitä nykyisellään kaikissa ammateissa ja kaikilla koulutusasteilla. Esittämäni tilanne on arjen realiteetti hyvin monissa prekaareissa töissä (työt ovat pätkissä ja niihin pitää reagoida lyhyillä varoajoilla, pitää olla valmis ottamaan työ vastaan vaikka viikon päästä).

Tämän esityksen otsikossa minua pyydettiin tuomaan esiin arjen selviytymiskeinoja näillä prekaareilla työmarkkinoilla – valitettavasti joudun toteamaan, etten osaa vastata tuohon annettuun tehtävään. Voin kuitenkin kertoa, että tutkimusten mukaan monet, erityisesti nuoret naiset, etsivät merkitystä elämäänsä työelämän ulkopuolisista asioista, siis perheestä, lapsista ja mm. vapaaehtoistyöstä. Tämä onkin varmasti totta ja auttaa yksilöitä jaksamaan arjessaan ja samaan sisältöä elämäänsä. Jokaisen yksilön on rakennettava arjestaan merkityksellistä, niiden mahdollisuuksien asettamissa rajoissa, joita hänellä on. Alustukseni tarkoitus ei myöskään ole korostaa sitä, että vain työ ja työssäkäyvät olisivat jollakin tapaa merkityksellistä elämää eläviä yksilöitä. Taloudellinen toimeentulo on kuitenkin arjessa selviytymisen perusedellytys ja palkkatyön kautta tämän edellytyksen pystyy parhaiten takaamaan. Vaikka kaihdankin ajatusta siitä, että perustelen ajatustani omien ja vertaisryhmäni kokemusten pohjalta, niin tässä yhteydessä teen niin: arjen selviytymisessä keskeinen elementti on mielestäni taloudellinen turvallisuus. Jatkuva taloudellinen epävarmuus luo yksilön ja perheiden arkeen keskeisen negatiivisen elementin. Arjesta on mahdollista selvitä niukoilla resursseilla ja myös pätkätöiden keskellä, mutta jatkuva taloudesta ja perheen toimeentulosta huolehtiminen syö ihmisen voimavaroja ja vaikuttaa koko hänen elämäänsä. Myös vanhemmuuteen se tuo ikävän lisäelementin, mikäli sinulla on jatkuva huoli siitä, kuinka perheentoimeentulo on mahdollista järjestää.

Kuten totesin, niin kaihdan ajatusta, että tuon tällaisessa yhteydessä esiin omia kokemuksiani työttömyydestä, pätkätöistä ja prekaarista arjesta, mutta katson, että niiden kautta voin valaista keskustelua varsin konkreettisella tavalla. Kohdattuani itse työttömyyden ensimmäisen kerran elämässäni tänä keväänä – yli nelikymppisenä, kolmen lapsen (koulutettuna) äitinä – oli kokemus minulle hyvin järisyttävä ja kokonaisvaltainen. Olen ollut yliopistolla pätkätöissä 15 vuotta, mutta työttömäksi jäin ensimmäisen kerran keväällä 2015. Kevään ja kesän aikana minulla on ollut kolme lyhyttä työsuhdetta yliopistoon ja kaksi eripituista työttömyysjaksoa. Kevät on ollut raskas, huolen täyttämä ja täynnä häpeää. Yksi tapa, jolla olen yrittänyt selvitä esimerkiksi kesän työttömyydestä, on ollut se, että olen kertonut ihmisille epämääräisesti olevani lomilla. Häpeä, joka työttömyydestä on seurannut, on ollut keskeinen tunne. Olen hävennyt sitä, että koulutettuna ihmisenä minä en ole onnistunut työllistämään itseäni. Olen hävennyt myös sitä, että minun työttömyyteni on aiheuttanut perheelleni taloudellista epävarmuutta. Huoli perheen taloudesta ja esimerkiksi lasten mahdollisuuksista harrastaa on ollut suuri. Toisaalta toivoa ja uskoa on luonut se ajatus, että akateemiseen uraan tällaiset katkokset rahoituksessa ikään kuin kuuluvat.

Kevät ei kaikessa epätoivoisuudessaan ole ollut vain huono, se on ollut myös täynnä tohkeisuutta ja toivoa. Tohkeisuus on Eeva Jokisen (2015) käyttämä termi prekaarin ajan tunnetilasta, jossa innostutaan ja yritetään aina uudella luomisvoimalla siirtyä kohti jotakin uutta (Ks. Prekarisaatio ja affekti –kirja). Omassa arjessani tohkeisuus ja toivo ovat liittyneet jatkuviin rahoitushakemusten tekoprosesseihin. Tutkijalle rahoitushakemusten tekeminen on sama asia kuin työhakemuksen tekeminen monissa muissa ammateissa (sillä erotuksella, että rahoitushakemusten tekeminen vie enemmän aikaa kun työpaikkahakemuksen tekeminen). Tohkeisuutta ja toivoa ovat kuitenkin seuranneet useat pettymykset, kun sitten hartaasti tehty rahoitushakemus onkin saanut kielteisen rahoituspäätöksen. Samalla tavalla työhakemusten tekeminen aiheuttaa prekaareissa työmarkkinatilanteissa elävillä ihmisillä toivon ja epätoivon, odotuksen ja pettymyksen välisen kierteen. Arjessa selviytymistä on auttanut se, että olen uskaltanut puhua omasta tilanteestani (häpeästä huolimatta) mahdollisimman monien ihmisten kanssa eri yhteyksissä. Vertaistuki on ollut tärkeää. Vertaistuki on myös auttanut siihen, ettei tilanne kotona ole käynyt liian kuormittavaksi – epävarmasta työasemasta huolimatta olen pystynyt jollakin tavalla olemaan läsnä kotona perheeni elämässä, kun olen voinut purkaa työelämääni liittyviä negatiivisia kokemuksia ja tunteita työkavereideni kanssa.

Keväällä julkaistussa kirjassa Prekarisaatio ja affekti (Eeva Jokinen & Juhanna Venäläinen toim., 2015) käydään laajasti läpi prekaareja affekteja ts. tälle ajalle tyypillisiä tunteita ja tuntemuksia. Kirja koostuu artikkeleista, joissa kuvataan erilaisilla aineistoilla ja tutkimusmenetelmillä sitä, millaisia tunteita ihmiset arjessaan kohtaavat tänä prekarisaation aikana. Nämä tunteet ovat niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Näiden tunteiden ymmärtäminen ja niiden hyväksyminen osana prekaaria arkea on auttanut minua selviämään hiukan paremmin työmarkkinoiden epävarmuuden aiheuttamasta prekaarista arjesta. Kirjan artikkelit ovat toimineet minulle ikään kuin karttana ja toivon ylläpitäjänä: riittämättömyys sen enempää kuin tohkeisuuskaan eivät ole mitään pysyviä olotiloja tai tuntemuksia. Aamuni saattaa alkaa onnellisesti, mutta päivä voi päättyä epätoivoon – toisaalta epätoivoiselta näyttävä aamu kääntyä päivän mittaan innostuneeksi illaksi.

Luulen, että pätkätyöläisen selviytymiskeinot epävarmassa arjessa ovat hyvin yksilöllisiä: jotkut miettivät uudelleen kouluttautumista, toiset säästävät elinkustannuksista, yksi alkaa ay-aktiiviksi, toinen syyttää ammattiyhdistystä kykenemättömäksi hoitaa asioita, jotkut pitävät vanhempainvapaita ja toiset siirtävät lapsihaaveita tulevaisuuteen jne. Se mikä auttaa toista jaksamaan (esimerkiksi perhe ja lapset) voikin toiselle olla lisää jaksamattomuutta ja riittämättömyyttä tuottava asia. Olen kuitenkin tämän alustukseni ja henkilökohtaisen kokemukseni kautta halunnut nostaa esiin sen seikan, että avoimuus ja avoimesti ikävistä asioista (työn epävarmuudesta ja työttömyydestä) puhuminen tuskin pahentaa kenenkään selviytymismahdollisuuksia. Avoimesti ja mahdollisuuksien mukaan häpeämättä kokemusten jakaminen mahdollisimman monien (erityisesti omaan viitekehykseen kuuluvien henkilöiden) kanssa on auttanut ainakin minua selviämään arjestani uskoakseni paremmin kuin kaiken pitäminen vain itselläni. Pätkätyöläisen arki on monella tapaa kuluttavaa ja siitä selviäminen vaatii niin henkisiä, fyysisiä kuin taloudellisiakin voimavaroja, mutta siitä huolimatta arkea pitää voida kuositella (ks. Jokinen 2005) myös prekaareissa elämäntilanteissa.

YTT Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos ja Yhteiskuntatieteiden laitos
Itä-Suomen yliopisto

Euroopan unionin itärajalla Virmajärvellä ja Narvassa

Virolainen matkaopas ilmoitti bussiseurueellemme elokuussa 2012, että lähestymme Narvaa, Euroopan unionin koillisinta pistettä. Suomalaiset ja varsinkin itäsuomalaiset olivat näreissään, koillisin pistehän on Ilomantissa ja tarkemmin Virmajärvellä. Rajan takana on molemmissa Venäjä, mutta raja on silti täysin erilainen. Virmajärveltä on kilometreittäin matkaa lähimpään asuttuun taloon, ja siellä puhutaan suomea. Narvassa asuu lähes 70 000 asukasta, ja heistä 96 prosenttia puhuu venäjää. Virmajärven toisella rannalla on peninkulmittain asumatonta erämaata. Narvajoen takana on Ivangorod, Jaanilinn, kuten virolaiset omana pitämäänsä kaupunkia kutsuvat. Suomessa et saa rajaa kuvata, ja on sinun seurattava rajavartijoiden määräyksiä kulkiessasi Virmajärvelle johtavaa kapeaa polkua, joka on erotettu muusta rajavyöhykkeestä. Narvassa voit vapaasti vaeltaa jokivartta Narva-Joesuuhun saakka ja ottaa valokuvia mielesi mukaan. Virmajärven polun varrella on keltaisia rajavyöhykekylttejä ja muita merkkejä, jotka muistuttavat rajasta. Narvassa rajavalvonta on huomaamatonta, ainoastaan jokisuulla on virolainen valvontatorni, mutta ilman minkäänlaisia merkkejä. Vironpuoleinen uimaranta jatkuu joen takana Venäjän puolella, jostain puiden välistä saattaa vilahtaa Venäjän vihreä-punainen rajapylväs. Narvajoella kulku näyttää olevan melkoisen vapaata. Kalastajia on molemmin puolin jokivartta. Virmajärvellä suomalaisten rajavyöhyke on muutaman kilometrin levyinen, ja Venäjän puolella rajavyöhykettä on monin kerroin.

Virmajärvelläkään et rajavartioita näe. Sotilaallisen rajan, betonin ja metallin tilalle on tullut huomaamatonta, aineetonta valvontaa. Virmajärveltä pohjoiseen kaartuva raja on eräs Euroopan vanhimpia. Se määrättiin Stolbovan rauhassa 1617 ja merkittiin maastoon vuonna 1621. Etelään kaartuva raja määrättiin toisen maailmansodan jälkeen. Suomalaisilla ei ole sen jälkeen ole aluevaatimuksia ollut. Narvassa on toisin. Luonnolliselta näyttävä jokiraja ei virolaisten mukaan sitä ole, vaan virolaisilla on edelleen toive saada Tarton rauhassa 1920 sille luovutettu Jaanilinn takaisin. Neuvostoliitto liitti Ivangorodin alueeseensa vuonna 1945. Valtiolliset, herruudesta kertovat symbolit ovat molemmilla rajoilla samankaltaisia. Viron puolella Narvan linnan pihalla seisoo Iivananlinnaan eli Ivangorodiin katsova V.I. Lenin.  Virmajärveä lähin Lenin taitaa olla Sortavalassa. Virmajärven rajalla seisoo puolestaan rotareiden paalu Rotary-merkkeineen. Narvassa on ruotsalaisten uudelleen vuonna 2000 pystyttämä leijona-patsas. Alkuperäinen vuonna 1938 paljastettu patsas tuhoutui toisen maailmansodan loppuvaiheissa kuten koko kaupunki. Ruotsin leijona julistaa Ruotsin voittoa 22.11.1700, jolloin kuningas Kaarle XX joukot kukistivat  herttua Charles Eugene de Groyn johtaman Venäjän armeijan. Lumisateessa käytyyn voitokkaaseen taisteluun ruotsalaiset johtanutta hidastempoista Narvan marssia soitetaan yhä Suomen, Ruotsin ja Viron sotilashautajaisissa. Narvan marssin mollisävelin saatettiin hautaan myös presidentit Urho Kekkonen ja Lennart Meri.

Virmajärveen ja Narvaan kuuluvat olennaisina toisen maailmasodan loppuvaiheiden suuret taistelut. Hattuvaaran taistelussa kesällä 1944 Erkki Raappanan johtamat, miesluvultaan vahvemmat, suomalaiset voittivat hyökkäävät venäläiset. Narvassa kesällä 1944 Johannes Freissnerin ja Felix Steinerin käskyttämät vähälukuisemmat saksalaiset voittivat Leonid Govorovin komentamat neuvostosotilaat. Aseveljet saivat viimeiset suuret torjuntavoittonsa. Hattuvaaran tienoo on täynnä suomalaisten joukko-osastojen pystyttämiä muistolaattoja. Narvassa sotamuistomerkkien joukossa on paljon hautoja, mutta jokivarresta löytyy myös neuvostopanssari, jonka tykki osoittaa länteen.

Narvalaiset ja Ivangorodin asukkaat pääsevät rajajoen yli niin sanotuilla harmailla passeilla. Venäjän puolen asukkaat pääsevät samalla Euroopan unionin alueelle. Raja on valikoiva. Venäjänpuolen asukkaiden liikkuminen Euroopan unionin alueella helpottuu, jos hankkii Narvasta asunnon. Kerrostalokaksion hinta liikkuu 10 000 euron tietämissä. Virmajärven kohdalta ei rajan yli ole tultu. Virmajärven metsäinen erämaaraja on samalla elintasoraja, Narvassa kaupunkien välissä kulkeva raja ei ole. Narva on Viron köyhin kaupunki, jota vaivaa paha työttömyys. Narvassa ovat Viron pahimmat huume-, hiv- ja rikostilastot.

Narvajoki on valjastettu sähköntuotantoon. Virolaisten kertoman mukaan Venäjä vie kaiken sähkön. Virmajärvi oli aikoinaan osa uittoverkostoa, ja vesistö on muokattu puun kuljetusta varten. Virmajärven vedet hyödynnetään ruotsalaisen Vattenfallin omistamassa Pamilon voimalaitoksessa muun Koitajoen vesistöalueen tavoin. Virmajärven alueen metsissä harjoitetaan metsätaloutta kuten Suomen raja-alueilla yleensä varsinaiseen rajaan saakka. Narvassa maanviljelyä ja puutarhojen pitoa on rajajokeen saakka.

Virmajärven ja Narvan rajat ovat kahden kansallisvaltion välinen raja ja samalla Euroopan unionin ja Venäjän välisiä rajoja. Niillä harjoitettava rajapolitiikka on myös kansainvälistä sotilaspolitiikkaa, jossa symboleilla on suuri merkitys. Narvassa se konkretisoituu kahtena toisiaan uhmaavina linnoina.

Ismo Björn

Reuna-alueen politiikkaa

Nykyisen Pohjois-Karjalan ääni oli voimakkaimmillaan 1960- ja osin vielä 1970-luvulla. Usko ja luottamus omiin voimiin elivät vahvoina, sillä Pohjois-Karjalan poliittisella kentällä vahvat vaikuttajat maalaisliitto/keskusta ja sosiaalidemokraatit hallitsivat myös koko maan politiikkaa. He olivat miehittäneet keskeiset ministeriöt ja valtioyhtiöiden johtokunnat. Pohjoiskarjalaisilla poliittisilla toimijoilla oli suorat henkilökohtaiset kontaktit keskeisiin virkamiehiin ja poliitikkoihin. Maakunnan miehet veivät karvalakkilähetystöissä terveisiä suoraan Helsingin päättäjille. Lähetystöt katsoivat edustavansa pohjoiskarjalaista talonpoikaisjärkeä, kansaa ja maakunnan syviä rivejä. Yhdessä päättäjien kanssa tehtiin politiikkaa ulospäin ja omalle väelle. Myös julkisuus antoi lähetystöille hyväksynnän. Pohjoiskarjalaisen maaseudun ja poliittisen eliitin suhde oli pitkään yhteinen.

Pohjoiskarjalaisten ja keskusvallan välinen vuoropuhelu on saanut uusia muotoja. Maakunnan väkiluvun lasku 1960-luvulta lähtien on hiljentänyt alueelta kuuluvaa ääntä. Painoarvon vähenemiseen on vaikuttanut myös Pohjois-Karjalalle keskeisen maa- ja metsätalouden merkityksen väheneminen koko Suomen talouden selkärankana ja maan poliittisten ratkaisujen suuntaajana.

Äänestäjien tuoma painoarvo on keventynyt, mutta Pohjois-Karjala ja pohjoiskarjalaisuus ovat saaneet uutta symbolista arvoa. Pohjois-Karjala on uusintanut paikkansa reuna-Suomen kuvana. Aiemmin sympatiapisteitä keränneet sanavalmiit pohjoiskarjalaiset esiintyvät julkisuudessa tänään jälkijättöisinä, hieman yksinkertaisina vanhan maailman ja väistyvän elämäntavan edustajina. Televisio välittää kuvaa autioituvista kylistä ja niiden harmaantuvista eläkeläistä. Nuoria tai työtä tekeviä pohjoiskarjalaisia ei julkisuudessa esitetä muuten kuin valittamassa kohtalostaan elää kurjistuvassa syrjä-Suomessa.

Poliitikot pyrkivät osoittamaan vierailuillaan, että Pohjois-Karjalaa eikä maan muita reuna-alueita ole unohdettu. Pohjois-Karjalaan suuntautuvilla maakuntamatkoillaan he haluavat osoittaa kantavansa huolta koko maasta. Pohjois-Karjala -teemaa käyttävät myös paikalliset poliitikot. Pohjoiskarjalaisten ääni -kortilla pelaaminen sisältää riskinsä, mutta sitä kannattaa käyttää. Pohjois-Karjala -kortissa on mukana suomalaiskansallista myyttiä maaseudun miesten, talonpoikaisen järjen ja puhtaan turmeltumattoman voimasta. Osin siihen liittyy myös maakunnassa voimakkaana elävää herravihan perinnettä. Pohjois-Karjalassa pinnan alla elävä herraviha on vaikeasti määriteltävä ilmiö. Siihen liittyy tietoista vastakkainasettelua mutta myös omalaatuista omanarvontuntua, nuijasota-asennetta. Se on talonpoikaisen itsearvontunnon korosteista esille nostamista ja uhittelevaa piittaamattomuutta ”herrojen” hallinnollisista normeista.

Herravihaa on nostatettu aika ajoin esille poliittisessa keskustelussa. Herravihan kaikuja on kuulunut erilaisissa vaalitilaisuuksissa, mielenilmaistuissa, viranomaisten kuulemistilaisuuksissa ja kansanliikkeissä. Erityisen voimakkaana se elää nimettömillä keskustelupalstoilla. Suomen maaseudun puolueen puoluesihteeri Eino Puotiainen jakoi 1960-luvulla ”aatteen kylvökoneen” eli moponsa tarakalta vaalilehtisiä, joissa maakunnan ”unohdettu kansa” sai lukea etelän ”rötösherrojen” valheista. Kontiolahden varuskunnan lakkauttamisen yhteydessä muisteltiin, että Ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja oli puolustusministerinä myös Ylämyllyn varuskunnan sulkemisen aikana. Näin poliittiseen keskusteluun saatiin ”Etelä - Pohjois-Karjala” -vastakkainasettelun lisäksi vanhaa kielipoliittista ja luokka- asetelmaa: kansaa ymmärtämättömät etelän herrat ovat ruotsinkielistä yläluokkaa. Vanhaan, suvussa kulkeneeseen tarinaperinteeseen kirjoitettiin uusi luku. Ruotsinkieliset metsäherrat olivat aikoinaan keplotelleet viinan voimalla esivanhempien metsät, nyt ne veivät maakunnalta varuskunnan.

Ismo Björn

Peace through strength? – Arvioita Venäjän sotilaspolitiikasta

Iltasaduissa karhu on hunajainen mesikämmen, sympaattinen karvaturri, joka on tunnetusti hivenen arka, mutta perusluonteeltaan leppoisa ja rauhaarakastava otus. Käsitystä turvallisuuskysymyksistä nallen naapurissa voi avartaa ja päivittää perehtymällä vuonna 2011 julkaistuun Maanpuolustuskorkeakoulun tutkimusraporttiin ”Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi”. Raportti sisältää kotimaisten tutkijoiden ja asiantuntijoiden arvioita Suomen geopoliittisesta tilanteesta sekä päätelmiä sen vaikutuksista maan turvallisuuspolitiikkaan ja erityisesti maanpuolustukseen. Johtoajatuksesi nousee havainto siitä, että Länsi-Euroopassa pidetään sodan uhkaa niin vanhanaikaisena ja vastenmielisenä ajatuksena, että maiden puolustuskyky ja -halu on päässyt perin juurin rapautumaan. Venäjällä ajatellaan toisin ja siellä on valmiuksia hyödyntää avautuvat mahdollisuudet.

Raportissa on johdannon ja loppusanojen lisäksi viisi päälukua. Aluksi tekijät luovat katsauksen geopoliittisiin muutoksiin Euroopassa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tarkastelun kiintopisteinä ovat Neuvostoliiton hajoaminen ja Varsovan liiton lakkauttaminen vuonna 1991 sekä Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995. Näiden tapahtumien myötävaikuttamana Suomen turvallisuuspoliittinen asema oli viime vuosituhannen loppuvuosina suotuisampi kuin kertaakaan maan itsenäistymisen jälkeen. Nyttemmin tilanne näyttäisi muuttuneen. Tätä muutosta on leimannut ja suunnannut erityisesti se, että ns. geopoliittinen ajattelu etupiirijakoinen ja turvallisuusvyöhykkeineen on vahvistunut Venäjällä. Elokuun 2008 sotaa Georgiassa voi tässä suhteessa pitää opettavaisena menetystarinana ja näyttönä voimakeinojen tehosta kansallisten etujen turvaamiseksi.

Raportin toinen pääluku sisältää arvion Venäjän sotilaspoliittisesta kehityksestä. Siinä tarkastelun lähtökohtana ovat NATOa ja Yhdysvaltoja koskevat havainnot: Ensin mainitun kehitystä näyttäisivät määräävän enemmän poliittisesti tarkoituksenmukaiset kuin sotilaallisesti perustellut seikat. Toisena mainitun tahon päähuomio on kääntynyt pois Euroopasta. Kirjoittajien mielestä tämä luo Venäjälle uusia turvallisuuspoliittisia mahdollisuuksia Euroopassa. Euroopan pienille maille NATOn heikentyminen ja vetäytyminen puolestaan luo uusia sotilaallisia tarpeita – esimerkkinä tekijät mainitsevat ns. Visegrád-maiden (Tshekin tasavalta, Puola, Unkari ja Slovakia) toukokuussa 2011 yhteisesti Puolaan perustaman taisteluosaston. Keski-Euroopan suunta ei kuitenkaan näyttäsi olevan Venäjälle enää strategisesti yhtä tärkeä kuin ennen. Sen sijaan luoteinen ulottuvuus ja sen merialueet korostuvat, ja esimerkiksi Itämeri on Venäjälle tärkeä kauppamerenkulun ja energiatoimitusten väylä. Raportin tekijät tulkitsevat Venäjän armeijan uudistetun aluejaon heijastavan näitä strategisia painotuksia. Uusi ja entisestään selvästi vahvistunut armeijan läntinen johtoporras perustettiin joulukuussa 2010 Pietariin, ja sen alaisuuteen kuuluvat entiset Moskovan ja Pietarin sotilaspiirit, pohjoinen ja itämeren laivasto sekä eräät ilmavoimien yksiköt.

Seuraavaksi raportissa esitetään katsaus Venäjän sotilaallisen potentiaalin kehitykseen ja tulkitaan sen voimankäytön piirteitä. Päähuomiona esitetään, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen sotilaallinen alakulo on Venäjällä vähitellen väistynyt ja Venäjä on uudella vuosituhannella johdonmukaisesti lisännyt puolustusmenojaan.

Raportin viimeisenä päälukuna (ennen loppusanoja) esitetään päätelmät Suomen kannalta. Kaltaiselleni turvallisuus- ja maanpuolustusasioitakin vaatimattomasti tuntevalle tämä luku on raportin antoisin osa. Sen aluksi tekijät erittelevät ja arvioivat Suomen turvallisuuspoliittista sijoittumista erilaisiin liittoutumiin ja solidaarisuusjulistuksiin. Tekijöiden mielestä EU:n kyky reagoida sen alueella tai lähialueilla syntyvään voimakkaaseen kriisin on verraten vähäpätöinen (vrt. Libyan kriisi 2011), eikä sen sotilaspoliittisen painoarvon ennakoida lähitulevaisuudessa kasvavan. Pohjoismaisen puolustusyhteistyön uskottavuutta on vaikea arvioida. Siihen vaikuttaa mm. Suomen kuulumattomuus NATOon. Siihen liittymiseen liittyy raportin tekijöiden mukaan sekä hyötyjä että haittoja – varmaa on ainoastaan se, että se muuttaisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa olennaisesti.

Suomea koskevien päätelmien pääviesti on se, että viimeaikaiset geopoliittiset muutokset ovat tehneet pienten ja liittoutumattomien valtioiden turvallisuuspoliittisen aseman hämmentäväksi ja entistä epävakaammaksi. Raportissa esitetään myös huomioita siitä, millaiset puolustusvoimat Suomi näissä epävarmoissa oloissa tarvitsee. Vaihtoehtona ei esitetä kaikkien pyssyjen hävittämistä, vaikka siihen muut maat saattaisivat suostuakin, kuten jalkaväkimiinoista luovuttaessa havaittiin. Ammattiarmeijaa tekijät pitävät kalliina ratkaisuna etenkin, kun maanpuolustuksen resurssit ovat tarpeisiin nähden vaatimattomat ja vähentymässä. Siksi asiantuntijoiden mielestä on perusteltua suunnata voimavarat päätehtävään eli puolustukseen, eikä esimerkiksi kriisinhallintaa maailman äärissä tulisi Suomen osalta enää laajentaa. Linjanvetoa edellyttää myös se, mikä painoarvo puolustuskykyä kehitettäessä annetaan puolustusvoimien huippunykyaikaiselle kärjelle. Raportissa päädytään siihen, että nykyisenkaltaiset reserviläisiin perustuvat ja alueellisesti hajautetut taistelujoukot (tietyillä kärjillä vahvistettuna) tukevat rauhaa ja siten sopivat Suomeen parhaiten myös muuttuvissa olosuhteissa.

Viimeksi mainittu päätelmä sisältää myös aluepoliittisen viestin. Lehtitietojen mukaan Kontiolahden varuskuntaa ollaan lakkauttamassa. Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi -asiantuntijaraportti ei puolla tätä ratkaisua, vaan se sisältää useita aluepuolustusta ja sen hajautettua rakennetta itärajan tuntumassa tukevia näkökohtia.

Timo Hirvonen

Lähtevien laivojen kaupunki

Spatiassa on valmistumassa selvitys Taitokorttelin viereisen korttelin 48 vanhojen puutalojen mahdollisuuksista muodostua luovien alojen toiminnalliseksi keskukseksi. Sekä suomalaisissa että kansainvälisissä luovien alojen kulttuurikeskittymissä tai laajemmissa kulttuurikortteleissa historia on usein näkyvästi läsnä. Osittain tämä johtuu siitä, että tällaiset keskukset on perustettu vanhoihin teollisuusrakennuksiin tai perinteisen savupiipputeollisuutensa menettäneille alueille. Huolimatta niiden muuttamisesta uudenlaisen kulttuurin tai yrittäjyyden tyyssijoiksi, on niissä haluttu säilyttää paikan historiallinen henki tavalla tai toisella.

Joensuun korttelia 48 voidaan historian valossa luonnehtia kauppiaiden, laivanvarustajien, virkamiesten ja ravintolanpitäjien kortteliksi. Kuinka tämä historia voitaisiin tuoda esille korttelin uudessa imagossa? Olisiko yksi mahdollisuus löytää korttelista paikka elvyttää Joensuun täysin unohdettu rikas laivaliikenne ja laivanvarustusperinne? Sijaitseehan kortteli Pielisjoen vieressä ja sen asukkaiden elämään joki ja sen merkitys kaupungin elinkeinoelämälle, matkustamiselle tai vapaa-ajan viettoon ei voinut olla vaikuttamatta.

Koko maata koskevissa tilastoissa Joensuun laivasto oli 1870-luvulla kolmanneksi tai neljänneksi suurin. Eräinä vuosina alusmäärät olivat jopa Suomen toiseksi suurimmat, vain Viipuriin oli rekisteröity enemmän purje- ja höyrylaivoja. Tilanne jatkui samanlaisena 1880-luvulla, jolloin edelleen Viipurissa oli enemmän aluksia kuin Joensuussa.

Kontiolahtelainen kansanrunoilija Antti Puhakka kirjoittikin:

Aluksilla aikalailla
Kautta Viipurin kanavan;
Sieltä tänne tullessahan
Tuua vehnejä Virosta,
Ruista Riigan kaupungista,
Suolat Saksan salmeksilta

Viipurin kanavalla Puhakka tarkoitti rakenteilla olevaa Saimaan kanavaa, joka valmistuttuaan 1856 vilkastutti Joensuun laivaliikennettä. Vuonna 1855 valmistunut kauppias Antti Mustosen ja Parviaisten kauppiasveljesten omistama parkkilaiva Toivo oli ensimmäisiä Saimaan kanavan läpi kulkeneita aluksia. Alus purjehti saman tien Englantiin, josta se talven aikana jatkoi matkaansa Konstantinopoliin saakka. Muutenkin kauppiaat elivät 1860- ja 1870-luvuilla ”veden jumalan lumoissa”. Joensuulaisten suurkauppiaiden kuunarit ja parkit kulkivat lastia hakien Cadiziin, Malagaan ja Barcelonaan asti.

Mutta laivoilla päästiin lähemmäksikin. Sanomalehti Tapio ilmoitti kesällä 1866, että höyrylaiva Joensuu lähti joka sunnuntai Joensuusta Viipuriin, maanantai-iltana Viipurista Pietariin ja paluumatkalle joka keskiviikko Pietarista takaisin Joensuuhun. Savonlinnaan päästiin kolme kertaa viikossa. Vuonna 1866 höyrylaiva Valio kulki lehti-ilmoituksen mukaan Nurmeksen ja Joensuun väliä ”sen mukaan kuin ennättää”. Saapumisajaksi määränpäähän saatettiin ilmoittaa esimerkiksi ”iltasella”.

Rautatien tulo vuonna 1894 alkoi vähentää Joensuun laivojen määrää, mutta vain vähitellen. Tuontitavaroita tuotiin edelleen laivoilla ja kotimaan rahtiliikenteessä varsinkin sahatavaraa kuljetettiin Joensuusta ja lähiseutujen sahoilta Viipuriin. Laivaliikenteen suuremmat vaikeudet alkoivat 1910-luvulla. Ensin päättyi vuosikymmeniä katkennut purjehdus Pietariin ja sen jälkeen rautatie söi rahdit Viipurin linjoilla. Kuitenkin vielä vuonna 1920 kaupunkiin oli rekisteröity 54 alusta, joista höyrylaivoja oli 20. Vuoteen 1950 tultaessa aikanaan satapäinen Joensuun laivasto oli supistunut seitsemään proomuun.

Kuten nykyäänkin, eivät kaikki matkustajat olleet palveluihin tyytyväisiä. Kesäkuussa 1886 nimimerkki Jaakko valitti Karjalattaressa, että laivaravintoloissa ateriat ”owat aina niin julmetusti kalliit… Ne jotka tahtowat syödä herkullista ruokaa, woiwat odottaa siksi, kunnes pääsewät maalle”. Jaakko kaipasi laivoihin myös kirjallisuutta, mutta ”Ainoa kirja, mikä Suomen matkustaja-laiwoissa woi saada, on korttipakka, mutta sitä ei woi lukea ilman kumppalia.”

Seppo Sivonen

Hallintaa vai palvelua?

Julkinen hallinto parantaa palveluaan. Jatkuvasti kehitetään uusia menetelmiä ja palvelumalleja, joilla saataisiin työllistämiseen, sosiaali- ja terveyspalveluihin, koulutukseen, liikenteeseen jne. uutta tehokkuutta ja vaikuttavuutta. Tämä onkin järkevää, eihän ole viisasta tuhlata vähiä resursseja toimimattomiin tai tarpeettomiin palveluihin.

Olen seurannut tätä jatkuvaa paranemista ja tehostumista 2000-luvulla tekemällä arviointitutkimusta julkisen hallinnon kehittämishankkeista. Arvioinnissa on ollut omat hankaluutensa, mutta selkeimmin esille nousee huoli siitä, minkälaista julkista palvelua me haluamme Suomen hyvinvointivaltiossa. Vaikka uusia toimintamalleja on luotu ja paljon hyviä palvelukokonaisuuksia on luotu kansalaisille, samalla nämä hienot saavutukset herättävät ihmetystä. Kansalaisten kannalta kysymys on siitä, kuka meitä hallitsee ja millä oikeutuksella.

Palvelu antaakin erilaisen näkökulman julkiseen valtaan. Palvelua tarjotaan asiakkaille, mutta mielestäni olisi keskeistä kysyä, mitä hallintaa ja vallankäyttöä palvelu sisältää ja voiko tuota hallintaa harjoittaa joku muu kuin virkamies. Helpoin tämä on ymmärtää esimerkiksi työllistämispalveluissa – niihin sisältyy paljon asiakkaiden oikeusturva kysymyksiä. Ongelmien ilmaantuessa kansalaisen oikeusturvan kannalta olisi myös keskeistä ymmärtää, kuka on vastuussa? Uudet palvelutuotteet toteutetaan verkostoissa, joita hallitaan erilaisten tulostavoitteiden avulla. Tällainen hallinta tai vastuun jakautuminen ei kuitenkaan luo selkeitä seurattavissa olevia ketjuja. Voiko julkinen viranomainen vastata toisessa organisaatiossa tehdyistä päätöksistä?

Byrokratia kuulostaakin jo kirosanalta. Siitä täytyy pyristellä irti. Kaikki haluavat jättää turhan paperin pyörittelyn. Mutta byrokratialla oli ja on omat hyvätkin puolensa. Se kehittyi yhteiskuntien modernisoituessa turvaamaan kansalaisia valtion (joka oli ennen demokratiaa yksinvaltaisuutta) mielivaltaa vastaan. Byrokratia on systeemi, jossa kansalaiset itse säätelevät heihin käytettyä valtaa vaaleilla valittujen edustajien välityksellä. Byrokratia on kokoelma viranomaisia sääteleviä ohjeita ja lakeja, jotka rajoittavat sitä, kuinka virkamies voi pompotella kansalaisia.

Toisaalta kehittämisen myötä on päästy yli hallinnon eri sektoreiden välisistä raja-aidoista. On alettu toimia yhdessä yhteisten tavoitteiden eteen. Tämä yhteistyö on myös mahdollistanut asiakkaille laajempia valinnan mahdollisuuksia ja nopeampaa palvelua, kun kansalaisen ei tarvitse aina juosta luukulta luukulle. Yhteistyö sinänsä tehostaa toimintaa ja karsii päällekkäisyyksiä julkisesta hallinnosta.

Kehittäminen onkin kaksiteräinen miekka. Sillä tavoitellaan usein hyvä asioita ja yhteistyö on avannut byrokraattisia rajoja, mutta samalla julkinen palveluntuotanto on pirstaloitunut. Julkisenhallinnon rakenteen pirstaloituminen ei täten koske vain hallintoa vaan se liittyy laajempiin kokonaisuuksiin yhteiskunnan arvoperusteista ja ymmärrykseemme siitä, mitä ovat valtion ja julkisen vallan tehtäviä. Kenties hallinnon kehittämisessä on vanhan byrokratian hyvät puolet jääneet lapsipuolen asemaan. Kehittämisessä onkin tärkeä pitää mielessä, että byrokratian tehtävä oli myös suojella kansalaisia valtion ’mielivallalta’. Mikä rooli julkisella vallankäytöllä ja vastuulla on uudessa palveluntuotannossa? Pitäisikin käydä keskustelua siitä, minkälaista hyvinvointivaltiota haluamme rakentaa ja mikä taho (omaiset, viranomaiset vai yksityinen sektori) viimekädessä on se, jolle uskomme turvaverkkona toimimisen tärkeän tehtävän.

Näitä ajatuksia esittelen tarkemmin lisensiaatin tutkimuksessani "Yhteistyö ja julkinen palveluntuotanto". Pidämme Arja Kurvisen kanssa yleisölle avoimen luennon työn menettämisestä ja työllistämishankkeista Kuopiossa torstaina 26.5.2011 klo 15.00 - 16.30. Luento pidetään Itä-Suomen yliopiston Snellmania-rakennuksen (Yliopistonranta 1 E) salissa L22. Tilaisuuteen on vapaa pääsy ja se on maksuton.

LUOVAT ALAT ITÄ-SUOMEN KORKEAKOULUISSA

Luova Pohjois-Karjala II –hanke kuuluu osana Joensuun seudun ja Keski-Karjalan alueelliseen koheesio- ja kilpailukykyohjelmaan (KOKO). Sen yhtenä toimenpiteenä Itä-Suomen yliopiston Alue- ja kuntatutkimuskeskus Spatia teki selvityksen luovien alojen osaamisesta ja kehittämistoiminnasta Itä-Suomen yliopistossa, Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa ja Savonia-ammattikorkeakoulussa. Selvityksessä kartoitettiin haastattelujen avulla myös kysymystä, kuinka osaaminen ja kehittämistoiminta hyödyttävät luovan talouden ja erityisesti kulttuurimatkailun kehittämistä Pohjois-Karjalassa.

Strategioiden, opetuksen, tutkimuksen ja hanke- ja innovaatiotoiminnan perusteella korkeakoulut profiloituvat luovilla aloilla eri tavoin. Kehittämissuunnitelmien ja haastattelujen perusteella luovat alat on määrätietoisimmin nostettu tärkeäksi painoalaksi Pohjois-Karjalan ammatti-korkeakoulussa. Luovien alojen kasvava merkitys tunnustetaan myös Savonia-ammattikorkeakoulussa, missä ne pyritään integroimaan osaksi korkeakoulun muiden alojen opetus- ja kehittämistoimintaa. Itä-Suomen yliopistossa luovat alat eivät lukeudu keskeisiin kehittämiskohteisiin. Vaikka yliopisto ei ole yhtä aktiivinen luovien alojen hanketoiminnassa kuin ammattikorkeakoulut, katsovat sen edustajat myötävaikuttavan toimialaan aktiivisesti tutkimus- ja opetustyön sekä asiantuntijatehtävien kautta. Niin yliopistoa kuin ammattikorkeakoulujakin kiinnostaa Venäjä ja sen kulttuuria koskevan tiedon lisääminen Itä-Suomessa.

Luovien alojen kehittäminen hanke- ja innovaatiotoiminnan kautta liiketaloudellisesti menestyväksi luovaksi taloudeksi ei selvityksessä tehtyjen haastattelujen perusteella ole ongelmatonta. Molemmissa ammattikorkeakouluissa matkailu on hanketoiminnassa tärkeässä asemassa ja toisaalta muotoilualalla on luontevat yhteydet yrityselämään. Matkailun ideoimisessa Itä-Suomen yliopiston kulttuuriosaamisesta voisi löytyä nykyistä enemmän uutta sisältöosaamista.

Kulttuurimatkailuun liittyen selvityksessä luotiin hankkeen yrityspartnereiden kiinnostuksesta katsaus pohjoiskarjalaisen kiven, kaivannaisalan ja kaupan perinteeseen ja sen yhteyksiin Venäjälle. Katsauksen tarkoituksena oli avata uusia näkymiä kivi- ja kaivannaisalan tarjoamiin mahdollisuuksiin kehittää esimerkiksi maailmalla nopeasti kehittyvää geomatkailua, jossa kohteen geologisen kiinnostavuuden lisäksi otetaan huomioon sen kulttuurihistorialliset kerrostumat. Pohjois-Karjalan kulttuurimatkailussa kivi- ja kaivannaisalan lisäksi ei ole riittävästi hyödynnetty myöskään maakunnan kaupan ja merenkulun rikasta perinnettä. Joensuuta kutsuttiin aikoinaan ”lähtevien laivojen kaupungiksi” ja Joensuu oli 1800-luvun lopulla Suomen kolmanneksi suurin laivanvarustajakaupunki. Yksistään kauppaneuvos Antti Mustosella oli merellä 5 purjelaivaa, jotka seilasivat Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja Espanjaan ja lisäksi toistakymmentä hinaajaa ja lotjaa Saimaalla.

Seppo Sivonen

Outokummun löydöstä 100 vuotta

Sata vuotta sitten, 17. 3.2010 timanttikairan terä upposi Outokummun malmiin. Malmiota tutkittiin parin vuoden ajan, mutta sitten alkoi löydöksen ympärille kohota kaivoskaupunki. Outokummun kaivos oli harvinaisen rikas ja kaivostoiminta pitkäaikaista. Kaivos toimi lähes 90 vuotta ja kaivosyhtiö hallitsi koko paikkakuntaa. Outokummusta tuli osa Suomen suurta teollista kertomusta, jossa köyhä ja metsäinen maa muuttuu teolliseksi ja hyvinvoivaksi Suomeksi. Se on kertomus, jossa tehdas muodostaa modernin saarekkeen vanhakantaisen, kehittymättömän seudun sisälle. Yleensä tehdas jalostaa puuta, mutta Outokummun tarinassa Kuusjärven metsien keskellä loistavat kaivoksen ja rikastamon teolliset valot.

Outokumpu rinnastuu monessa suhteessa koko Suomeen. Suomi vaurastui teollisuuden varassa ja karisti myös kuvainnollisesti metsäläisyyden harteiltaan. Metsäyhtiöiden patruunat hankkivat mittavat taidekokoelmat ja näin oli myös Outokummussa. Vuorineuvos Eero Mäkisen, Outokummun ainoan patruunan, aikaan kaivoksenjohtajan asunnon Sänkivaaran seinät täyttivät taiteesta. Seiniä koristivat Mäkisen lankojen Pekka Halosen ja Väinö Hämäläisen lisäksi Hugo Simbergin, Eero Nelimarkan ja Edith Wiklundin maalaukset.

Teollisuuden sankaritarinassa on paljon totta, mutta mukana on myös tietoisesti rakennettua myyttiä. Edistyksen tarinalla haluttiin hankkia myötätuntoa toiminnalle, jonka seuraukset näkyivät pian ympäristössä. Edistyksellä oli hintansa. Puunjalostuspaikkakunnilla sen saattoi jokainen haistaa, eikä tehtaiden alapuolisiin vesistöihin enää kannattanut mennä uimaan. Kaivostoiminnan kohdalla ympäristöongelmia ja saasteita pidettiin samoin valitettavana, mutta välttämättömänä maksuna edistyksestä. Outokummussa ei haissut raha, täällä se yskittiin pölynä keuhkoista.

Outokummusta muistetaan rikkaus ja kukoistava kaivoskaupunki, ei Sumppia tai saastunutta Sysmäjärveä.

Kaivoksiin liittyy useimpien mielikuvissa edistyksen ja hyvinvoinnin eetos nimenomaan Outokummun vuoksi. Outokumpu loi odotushorisontin, jonka mukaisesti jokainen uusi kaivos nähdään uutena Outokumpuna. Poliittisessa puheessa jokainen kaivos on edelleen edistyksen ja hyvinvoinnin lähde ei ainoastaan omalle paikkakunnalleen vaan koko maalle. Jokainen kaivosyhtiö on puolestaan uusi Outokumpu Oy, valtionyhtiö, joka työllistää satoja ja hoitaa työntekijänsä kehdosta hautaan. Poliittisessa puheessa kaivoshankkeissa kaikuvat hyvinvointivaltion kehittämispolitiikan kaiut, mutta yksikään uusi kaivos ei ole uusi Outokumpu. Sellaista teollisuuskulttuuria, jossa yritys huolehtii paikkakunnan ja työntekijöidensä hyvinvoinnista kaikilla elämänalueilla torvisoittokunnasta alkaen, ei ole. Pitkäikäisiä kaivosyhdyskuntia ei synny. Kaivosten hyödyntäminen on nopeaa. Työtehtävät on jaettu urakoihin, joiden osuus on jopa 80 prosenttia tehtävistä. Työntekijät vaihtuvat urakoiden mukaan. Ani harvat asettuvat kaivospaikkakunnalle pysyvästi asumaan. Koti, perheet ja harrastukset ovat jossain muulla. Outokummusta tuttua yhtiöläisyyttä ei malmin louhimiseen tarvita. Urakoitsijat maksavat palkan työntekijöilleen, joiden odotetaan itsensä ostavan tarvitsemansa palvelut. Yhteiskunnan oletetaan hoitavan loput.

Ismo Björn

Intiaan, Kiinaan vai Venäjälle?

”Bingo siinä se on naapuri ihan vieressä eikä se siitä muualle häviä.” Näin totesi eräs Tulevaisuusohjelman PK 2030 osallistuja pohdittaessa Venäjän asemaa Pohjois-Karjalan tulevaisuuden kannalta.
Tulevaisuusohjelman eri kurssit ovat ennakoineet Pohjois-Karjalan tulevaisuutta suurten megatrendien viitekehyksestä käsin. Yksi näistä on ollut globalisaation jatkuminen. Tässä yhteydessä pohjoiskarjalaiset aluekehittäjät, joita ohjelmassa yhteensä on ollut yhtä vaille 100, ovat arvioineet olisiko kansainvälistä yhteistyötä tulevaisuudessa suunnattava enemmän Kiinaan ja Intiaan vai onko itänaapuri sittenkin ensisijainen yhteistyökumppani.
Millainen on Kiina, Intia tai Venäjä vuonna 2030? Tulevaisuuden tutkija tai sen ennakoija ei voi päästä käsiksi tulevaisuuden todellisuuteen sen paremmin kuin historiantutkija menneisyyden todellisuuteen. Voimme vain nyt käytettävissä olevan tiedon ja eri lähteiden avulla luoda erilaisia tulevaisuuskertomuksia Pohjois-Karjalan kansainvälisestä yhteistyöstä parin vuosikymmen päästä. Mutta mikä on Pohjois-Karjalan ”tärkein itä” Tulevaisuusohjelman osallistujien tulevaisuuskertomuksissa?
Lateraalisen ajatellun tasolla osa osallistujista näki Intian ja Kiinan kanssa tehtävän yhteistyön tuottavan Pohjois-Karjalaan paljonkin uutta. Vuonna 2030 Joensuussa valmistetaan kiinalaisia lääkkeitä, Kontiolahdella tehdään intialaisia elokuvia ja Itä-Suomen yliopisto ja ammattikorkeakoulu ovat merkittäviä Intia-osaajia. Pekingistä Joensuuhun päästään luotijunalla. Siirryttäessä todennäköisempään vertikaaliseen ajatteluun osallistujat valitsivat ensisijaiseksi yhteistyön suunnaksi kuitenkin Venäjän. Vaikka kanssakäyminen Aasiaan lisääntyisikin, ei Kontiolahden elokuvakylästä tule Bollywoodia eikä kiinalaisten lääkesuitsukkeiden imelä tuoksu leiju Joensuun tehdassaleissa.
Näyttää siltä, että pohjoiskarjalaisten aluekehittäjien tulevaisuuskuvissa Venäjä on yhden vaihtoehdon mukaan Bingo-voitto suurine mahdollisuuksineen ja lupauksineen. Tosille maantieteellinen läheisyys näyttäytyy eri tavoin: ”Maantieteelle Pohjois-Karjala ei voi mitään” eikä ”Pohjois-Karjala yllä idän ja lännen kohtauspaikaksi”. Lopuksi joukkoon mahtuu todellisiakin pessimistejä: Lähialueiden mahdollisen yhteisen talous- ja kulttuurialueen osalta kommentoi eräs osallistuja: ”Hehheh! …Vuonna 2030 Karjalan tasavalta on yhtä erämaata – viimeisetkin mummot ovat poissa”. Onko näin?
Seppo Sivonen

Elämää ja työtä Perloksen jälkeen

Muistan vielä sellaisenkin ajan (v. 2002), jolloin Spatia teki ennakointitutkimusta muovi- ja metallialan työvoimantarpeesta. (Spatia raportteja 2/2002.) Työvoimantarve vaikutti yllättävän suurelta eläköitymisen seurauksena sekä myös perustuen yritysten ilmoittamaan noin 2 % vuosikasvuun. Tähän sitten Pohjois-Karjalassa panostettiin mm. erilaisen koulutuksen muodoissa. Ensi reaktiot Perloksen sulkemisuutisen jälkeen (v. 2007) olivatkin tyrmistyneitä. Se tuli kuin kirkkaalta taivaalta. Mitä oli tapahtunut? Oliko ala tosiaan muuttunut niin paljon viidessä vuodessa?

Meiltä työelämän tutkijoilta oltiin kysymässä kommentteja ja vaatimassa kannanottoja. Muistan itsekin kieli keskellä suuta selittäneeni: ”Rakennemuutos on tosiasia länsimaissa. Toisaalta ’luova tuho’ voi tässäkin tapauksessa tuottaa paljon uutta. Perloksen työvoiman ikä- ja ammattirakenne olivat kuitenkin varsin hyvät uudelleen työllistymistä ajatellen. Toisaalta työmarkkinoiden toiminta voisi ohjata työttömien entistä laajempaan syrjäytymiseen työelämästä tai muuttamaan pois maakunnasta.” Toisaalta – toisaalta.

Arja Kurvinen ja Arja Jolkkonen kuitenkin halusivat luoda heti suoraan ainutlaatuisen tutkimuksen, kuinka joukkoirtisanominen vaikuttaa yhteiskuntaan tällaisella työmarkkina-alueella kuin Pohjois-Karjalakin on. Nyt tämän tutkimuksen tuloksia on luettavissa. Tiedämme, että perloslaiset työllistyivät aluksi (hyvän taloudellisen suhdanteen imussa) hyvin (ks. myös Spatia raportteja 1/2009). Eihän tämä ollutkaan katastrofi – voitiin huokaista.

Kuitenkin ajan kuluttua ja muututtua on huomattu, että alueen työttömyys on huipussaan. Uusi tutkimus myös kertoo irtisanomisen vaikutusten sosiaalisesta selektiivisyydestä – eli tietyt sosiaaliset ryhmät (erit. naiset ja yli 50-vuotiaat) ovat suuremmassa vaarassa jäädä työelämän ulkopuolelle. Tämä kertoo omaa kieltään yhteiskunnastamme. Katsommeko, että tilanne on korjattu hyvin, jos kuitenkin 46 % entisistä perloslaisista etsii itselleen sopivampaa paikkaa työhallinnon työnhakijoina. Tämähän ei tarkoita sitä, että he olisivat työttöminä, vaan sitä, että osa heistä on koulutuksessa, määräaikaisissa tehtävissä tms. Heidän työuransa ovat epävakaistuneet. Vaikka virallisesti työttöminä on tällä hetkellä entisistä perloslaisista vain n. 20 %, niin huomattavan useaa on kuitenkin kohdannut työuran katkoksellisuus ja heikentynyt urakehitys. Pertti Koistinen toi tutkimuksen julkistamistilaisuudessa (2.2.2010) myös esille sen, että koettu työttömyys ei vaikuta yksilön tai perheen elämään vain hetkellisesti, vaan sillä on useiden vuosien jopa vuosikymmenten vaikutus tulokehitykseen ja henkiseen hyvinvointiin.

Mietityttää. Kuka lopulta on jäänyt kantamaan vastuuta tehtaan lopettamisesta? Entä miten tulevaisuudessa? On vaikea hahmottaa tästä ajasta niitä merkittävimpiä muutoskulkuja, joiden pohjalta loisimme uutta. Harmi ettemme ole ennustajia, emmekä vielä osaa taivuttaa aika-tila avaruutta siten, että voisimme tarkastella tulevaisuutta. Kuitenkin Perlos oli kokonaisuutenaan hyvä juttu maakunnallemme. Niin kuin Timo Hirvonen sanoi: Perlos oli ”taloudellisia indikaattorieta katsoen aluetta kohdannut onnenpotku” ja P. Koistinen muotoili asian siten, että kenties olemme kuitenkin eläneet tehtaan valoissa emmekä sen varjossa. Toivottavasti jatkossa saamme vielä paljon uusia valoja syttymään tänne Pohjolaan.

Vastakkainasettelujen paluu

Syksyllä Joensuun yliopiston peijaisten merkeissä pidetyssä luennossa Jorma Sipilä väitti, että olemme siirtymässä yhteiskunnalliseen yliopistoon ja että valtion sylistä irronneella yliopistolla on nyt mahdollisuus määritellä itse tehtävänsä. Hänen mielestään yhteiskunnassa on paljon tilaa yliopistotehtävän (tutkimuksen. opetuksen ja tiedon siirtämisen) hyvin suorittamiseen. Olennainen muutos on se, että kunkin yliopiston on asetuttava omien vetovoimakenttiensä ja sidosryhmiensä keskelle. Yliopistolla on mahdollisuus tunnistaa ja muotoilla itse tästä tilanteesta nousevat tehtävät.

Yliopisto itse, jonka pitäisi yhteiskunnallinen tehtävänsä tunnistaa, on melko pulmallinen subjekti. Kun mennään kompromisseilla laadittuja yleisiä painopisteitä syvemmälle, esiin nousee täysin vastakkaisia käsityksiä siitä, mihin vetovoimakenttiin mikin porukka katsoo kuuluvansa. Lisäksi omista käsityksistä ollaan niin varmoja, että toisenlaisten vetovoimakenttien keskellä rimpuilevien nähdään olevan väärässä. Heitä pitää valistaa ja ohjata oikealle tielle tarvittaessa hallinnollisin keinoin.

Tässä keskustelussa hälytyskellojen soittajat piirtävät vastustajista toinen toistaan terävämpiä ja hauskempia irvikuvia. Yhdellä puolella vastustajana on kansainvälistyvä oman kulttuurinsa kieltäjä, joka hakee jäsenyyttä samanhenkisten globaalista eliittiklikistä ja vähät piittaa oman yhteiskuntansa ja alueensa todellisista ongelmista. Toisen puolen vastustaja taas on syrjäseudun menneisyyteen jämähtänyt alueellisten ja paikallisten toimijoiden kanssa puuhastelija, joka on valmis luopumaan tieteen vapaudesta ja riippumattomuudesta provinsiaalisten tiedonintressien hyväksi.

Kansallisen (tai alueellisen) ja kansainvälisyyden vastakkainasettelu ei ole uutta. Silti keskustelu alueellisen ja paikallisen kehityksen suhteesta korkeatasoiseen tutkimukseen osuu Karjalan tutkimuslaitoksen, ja miksei koko Itä-Suomen yliopiston, tehtävien ytimeen. Laitos perustettiin aikoinaan, kun eduskunta oli huolissaan uusien yliopistojen tutkimuksesta. Mm. Heikki Kirkinen puolusti korkeatasoisen tutkimuksen turvaamista Joensuun korkeakoulussa sekä kulttuurisin (karjalaisuus) että kehitysaluepoliittisin argumentein.

Karjalan tutkimuslaitoksen vahvuudeksi on osoittautunut se, että sen painoaloilla on sekä tiedeyhteisöjen arvostamaa perustutkimusta että tiedonkäyttäjien kanssa vuorovaikutuksessa tehtyä ns. soveltavaa tutkimusta, johon joukkoon mahtuu mm. osallistumista kehittämistoimintaan, tilaustutkimuksia ja arviointeja. Jos tekisimme vain perustutkimusta, yhä useampi kysyisi aiheellisesti, onko Karjalan tutkimuslaitos paras paikka sen tekemiseen. Jos tekisimme vain soveltavaa ja palvelututkimusta, niin useat selvitykset ja arvioinnit voitaisiin varmaan tehdä halvemmalla muualla kuin yliopistolla. Perustutkimus tuo niihin paljon puhuttua lisäarvoa ja laatua (uusia ajatuksia, kansainvälistä näkökulmaa), mitä se tuo muuhunkin vuorovaikutukseen alueen tiedontarvitsijoiden kanssa. Tiiviit yhteydet alueen kehitykseen ja kehittäjiin luovat puolestaan virikkeitä ja ainutkertaisia tutkimuskenttiä perustutkimukselle. Näin tiettyjen aiheiden ja kysymysten perustutkimukseen Itä-Suomen yliopisto on erinomainen tutkimusympäristö.

Olisi vahinko, jos tässä vastakkainasettelussa jompi kumpi puoli voittaisi ja vaientaisi vastapuolen. Vastakkainasettelun tulee saada jatkua. Tarvitaan kiistelemisen kulttuurin ylösrakentamista, jotta yliopisto osaisi tunnistaa tehtävänsä omien vetovoimakenttiensä keskellä.

Jukka Oksa
Vanhempi tutkija (eläkkeellä)
Osa-aikainen projektitutkija (töissä)

Duaali

Pohjoiskarjalainen pärjää. Hän pystyy puhumaan samaan lauseeseen, kuinka köyhä ja syrjäinen maakunta on, kuinka paljon se tarvitsee pärjätäkseen EU-tukea, ja jatkamaan silmää räpäyttämättä kuinka maakunta on edelläkävijä tiedonsiirrossa, laajakaistoissa, ja kuinka menestyneitä ja kansainvälisiä yrityksiä maakunnassa toimii. Pohjoiskarjalainen ylistää hidasta elämää ja kertoo heti perään, kuinka kovasti täällä on aina tehty työtä, kuinka työteliäitä ihmiset ovat. Pohjoiskarjalainen valittaa siitä, kuinka idän nousevat valtiot, erityisesti Kiina, nostavat malmien ja raaka-aineiden hintaa, ja kuinka tämä aiheuttaa vaikeuksia maakunnalle, ja seuraavana hän puhuu kuinka maakunnassa avataan uusia kaivoksia. Sitä hän ei kerro, että kaivosten avautuminen johtuu nimenomaan maailmanmarkkinoiden hinnan nousta. Pohjoiskarjalainen ylistää puhdasta luontoa ja raitista ilmaa, ja antaa samalla ulkomaiselle kaivosyhtiölle luvan kaivaa uraania keskeltä kaupunkia.

Onko Pohjois-Karjala todella yhä resurssiperiferiaa? Mitä on väki, joka vaatii saada kaikki luonnonvarat täysimääräiseen käyttöön lopputuloksesta piittaamatta. Panostetaanko Pohjois-Karjalassa köyhyyteen ja haetaan alikehittyneiden alueiden tukea ja leimaudutaan samalla köyhiksi, vai ollaanko menestyneitä, osa hyvinvoivaa Eurooppaa? Vastauksen voi lukea sanomalehti Karjalaisen pääkirjoituksesta 28.1.2010: Köyhyys on Pohjois-Karjalan valtti. EU-tuet ovat elinehto Itä-Suomen kehittämisessä. Pohjois-Karjalan maakuntahallituksen mukaan unionin laajeneminen ja budjetin kiristämisyritykset ovat vaara. On herännyt huoli, suoranainen pelko, että Pohjois-Karjala ei enää olisikaan köyhä. Pohjosi-Karjala saattaa menettää asemansa Euroopan unionin köyhänä alueena.

Puhunta on poliittista, mutta puhujan on oltava tietoinen siitä, mitä hän puhuu. Sen pitää olla toiminnan lähtökohta. Pohjois-Karjalan kehittämisessä kannattaa suvaita molemmat mahdollisuudet: kiivas työtahti ja hidas elämä, mutta tämä duaalimalli on tehtävä selväksi ja läpinäkyvästi. Entä mitä otetaan kehityksen tavoitteeksi? Hallitseeko Pohjois-Karjalaa kasvuhakuinen bisnesajattelu vai soveltuisiko tänne hajautetun toiminnan malli? Onko suuntana yltäkylläisyys, kohtuus vai tietoinen niukkuus?

Ismo Björn

Teknologiateollisuuden etsikkoaika

Shellin ja Nokian hallitusten puheenjohtaja Jorma Ollila kirjoitti Helsingin Sanomien juttusarjassa 23.1.2010 tulevaisuuden Suomesta otsikolla Palveluihin teollisen ytimen kautta. Ollilan mukaan ”..usein on mahdotonta olla kilpailukykyinen ilman ainakin osin globaalisti hajautettua tuotantoa, tutkimus- ja kehitysverkostoa ja muita keskeisiä toimintoja… Pidemmällä aikavälillä verkostoista tulee keskeisiä tiedonvaihdon ja oppimisen välineitä. Niiden ulkopuolelle jättäytyminen saattaa muodostua kohtalokkaaksi. Vaikka osa verkkojen jäsenistä onkin paikallisia, kaikkien on ajateltava globaalisti.”

Ollilan viestiin on helppo yhtyä. Globalisaation ja teknisen kehityksen vaikutukset ulottuvat kaikkialle. Uudenlainen verkostoajattelu ja palvelujen integroiminen teollisuuden tuotantoon ovat keskeisiä ajatuksia myös Pohjois-Karjalan teknologiateollisuuden kehittämisohjelmassa, jota olen ollut laatimassa maakuntaliitolle yhteistyössä Josek Oy:n kanssa. Pohjois-Karjalan teknologiateollisuus kehittyi 2000-luvulla kokonaisuutena vahvasti kärkiyritysten (metallituoteteollisuus, metsäkoneteollisuus, muoviteollisuus) tuottaja- ja markkinointiverkostojen varassa. Erityisesti liikevaihto kasvoi nopeasti kone- ja laitevalmistuksessa, metallituotteiden valmistuksessa ja lääkintä- ja hienomekaanisten kojeiden valmistuksessa. Menestystuotteita ovat olleet muun muassa erilaiset muovituotteet, erityisesti metsänkorjuussa käytettävät koneet sekä erikoistuneet metallituotteet, kuten lukitustuotteet. Perlos Oyj:n matkapuhelinten kuorten tuotannon lakkauttaminen vuosina 2006 ja 2007 ennakoi tulevaa muutosta ja vuoden 2008 syksyllä alkanut syvä maailmantalouden taantuma asetti monen yrityksen kannattavuuden todelliselle koetukselle. Teknologiateollisuuden taantuma ennakoi uutta talousjärjestystä, jossa parhaiten menestyvät ne, jotka pystyvät sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja hyödyntämään avautuvia uusia mahdollisuuksia toimialan menestystekijöiden määrittyessä uudelleen.

Pohjois-Karjalan teknologiateollisuuden eräs piirre on ollut sen alihankintapainotteisuus. Tämä heijastuu suhteellisen alhaisessa tutkimus- ja kehityspanostuksessa (joka on suhteessa liikevaihtoon vain alle puolet koko maan teknologiateollisuuden vastaavasta), investointien painottumisessa koneisiin ja laitteisiin sekä työntekijää kohden suhteellisen alhaisessa jalostusarvossa (erityisesti metalliteollisuudessa). Jatkossa kilpailukyky edellyttää yhä useamman yrityksen kohdalla muuntumista alihankintapainotteisesta tuotannosta ratkaisujen ja kokonaisuuksien toimittajiksi. Tulevaisuudessa on yhä vaikeampi pärjätä kilpailussa optimoimalla tuotantoa tai sen organisointia ensisijaisena strategisena pyrkimyksenä kustannusten minimointi.

Pohjois-Karjalan teknologiateollisuuden eri toimijoiden kannalta erityisen tärkeä kysymys on, miten tuote- ja valmistusteknologia-keskeisestä ajattelusta osataan astua uuteen palvelu- ja arvoketjuajatteluun. Tavoitteena tulee olla lisäarvon ja ratkaisujen tuottaminen asiakkaan tarpeisiin. Tuotteiden elinkaaren näkeminen kokonaisuutena tarjoaa kestävän kehityksen kannalta optimaalisia ratkaisuja. Lähtien asiakkaiden tai asiakastoimialojen tarpeista ja tulevaisuudennäkymistä onkin yhä vahvemmin panostettava innovaatiotoimintaan ja tuotekehitykseen ja pyrittävä luomaan uusia menestystuotteita. Monet muutostekijät, kuten globalisaation hallinta, ennakoinnin merkityksen lisääntyminen tai ympäristöarvojen korostuminen edellyttävät entisten toimintatapojen tehostamista tai luomaan kokonaan uusia toimintatapoja.

Haasteet ovat isot, mutta voimia yhdistämällä voidaan luoda uutta. Kuten Charles Sabel ja AnnaLee Saxenian ovat omassa raportissaan Suomen taloudesta todenneet, teknologian eturintamassa oleminen ei jatkossa enää välttämättä riitä, vaan yhä enemmän menestyksessä on kysymys oman ydinosaamisen yhdistämisestä toisten ydinosaamiseen. Pohjois-Karjalan teknologiateollisuudessakin tarvitaan 2010-luvulla verkostomaisen toiminnan uudelleen ajattelua, tuote- ja menetelmäkehitystä, osaamista ja innovaatiotoiminnan systemaattisuutta. Uudessa toimintamallissa tulevat korostumaan myös eri toimialojen väliset kytkennät ja toimintojen kansallinen ja kansainvälinen verkottuminen.