Pätkätyöläisen selviytymiskeinot epävarmassa arjessa. Pirjo Pölläsen alustus Tieteen päivillä Itä-Suomen yliopistossa 28.-29.8.2015

Pätkätyöt ovat tulleet jäädäkseen, tämä lienee itsestäänselvyys, jota tuskin tarvitsee tässä yhteydessä mitenkään todistaa. Yritän lyhyessä alustuksessani selvittää, mitä tämä työelämän muutos, prekarisaatio tarkoittaa yksilöiden arjessa. Käytän mielelläni prekarisaation käsitettä (vrt. esim. Eeva Jokinen, Jussi Vähämäki, Juhana Venäläinen, Jukka Könönen, Leena Åkerblad), koska se kuvaa nykyihmisen arkea kokonaisvaltaisemmin kuin pätkätyö-termin käyttö. Arjen prekarisaatiossa on näet kysymys kaikenasteisesta arjen epävarmistumisesta ja laajasti myös hyvinvointivaltion rakenteiden muutoksesta. Prekarisaatio terminä ei ole pelkästään negatiivinen termi, se pitää sisällään myös mahdollisuuden muutoksesta johonkin uuteen ehkä parempaankin. Työelämäkontekstissa prekarisaatio kuitenkin usein viittaa totutun palkkatyörakenteen murtumaan, työelämän muutokseen kohti työn feminisoitumista, joka pitää sisällään mm. pätkätyöläistymisen, työaikojen epämääräistymisen ja työehtojen huononemisen.

Olen seurannut pätkätyö / prekarisaatio keskustelua viimeisen 10 kymmenen vuoden aikana varsin arkisesta vinkkelistä. Oma työurani koostuu pätkätöistä Joensuun / Itä-Suomen yliopiston palveluksessa. Viimeisen 15 vuoden aikana pisin yksittäinen työsuhteeni on ollut kaksi vuotta. Olen myös toiminut ay-aktiivina Tieteentekijöiden liitossa, ja sitä kautta tullut tietoiseksi yliopistotyöntekijöiden arjen prekarisaation ongelmista. Koulutukseltani olen yhteiskuntapolitiikan tutkija, ja tutkimuskohteeni on ollut Suomessa asuvat venäläiset maahanmuuttajanaiset, joiden työmarkkina-asemia olen tutkimuksissani tarkastellut – he ovat mielestäni olleet prekarisaation edelläkävijöitä. Juhana Venäläinen on todennut, että prekarisaatio tuli Suomeen vuonna 2007, mutta omien aineistojeni perusteella voin todeta, että venäläisten maahanmuuttajanaisten arjessa se oli nähtävissä jo tuotakin aikaisemmin.

Näkemykseni mukaan prekarisaatio ja työmarkkinoiden epävakaistuminen näkyy ihmisten arjessa kaikenlaisena epävarmuutena. Prekaareissa työasemissa elävät ihmiset kokevat jatkuvaa epävarmuutta, riittämättömyyttä ja keskeneräisyyden tunnetta. Samaan aikaan työmarkkinoiden epävakaistumisen kanssa uusliberalistinen talouspolitiikka on ohjannut yhteiskunnallista kehitystä myös murentamaan hyvinvointivaltiota, mikä pätkätyöarkea elävien keskuudessa tarkoittaa entisestään lisääntyvää epävarmuutta. Tämä epävarmuus näkyy paitsi epävarmuutena suhteessa taloudelliseen toimeentuloon (leikkaukset työttömyysturvassa), mutta myös suhteessa palveluihin. Esimerkiksi nykyisen hallituksen kaavailut siitä, että työttömien vanhempien lasten päivähoito-oikeutta rajataan, hankaloittaa pätkätyöläisten mahdollisuutta työllistyä entisestään. Sillä kuinka joustavat työmarkkinat ja lasten päivähoitoon esitetyt leikkaukset ovat yhteen sovitettavissa? Tiedämme, että päivähoitopaikoista on monilla paikkakunnilla sen verran pula, että jo nykyisellään asioita hoitavat virkamiehet tekevät hartiavoimin työtä, jotta onnistuvat järjestämään hoitopaikan lapselle lakisääteisessä ajassa (3 kk hakemuksen jättämisestä). Jos vanhemman työ (kuten esimerkiksi omani) on lyhyissä pätkissä, joiden välillä on työttömyysjaksoja ja uudet hankkeet, jotka eivät aina edes ole tuon kolmen kuukauden pituisia, alkavat usein lyhyillä varoajoilla, niin miten vanhemman oletetaan pystyvän ottamaan työtä vastaan, jos lapset ovat kotona puolipäiväisesti. Tämä tilanne koskettaa työntekijöitä nykyisellään kaikissa ammateissa ja kaikilla koulutusasteilla. Esittämäni tilanne on arjen realiteetti hyvin monissa prekaareissa töissä (työt ovat pätkissä ja niihin pitää reagoida lyhyillä varoajoilla, pitää olla valmis ottamaan työ vastaan vaikka viikon päästä).

Tämän esityksen otsikossa minua pyydettiin tuomaan esiin arjen selviytymiskeinoja näillä prekaareilla työmarkkinoilla – valitettavasti joudun toteamaan, etten osaa vastata tuohon annettuun tehtävään. Voin kuitenkin kertoa, että tutkimusten mukaan monet, erityisesti nuoret naiset, etsivät merkitystä elämäänsä työelämän ulkopuolisista asioista, siis perheestä, lapsista ja mm. vapaaehtoistyöstä. Tämä onkin varmasti totta ja auttaa yksilöitä jaksamaan arjessaan ja samaan sisältöä elämäänsä. Jokaisen yksilön on rakennettava arjestaan merkityksellistä, niiden mahdollisuuksien asettamissa rajoissa, joita hänellä on. Alustukseni tarkoitus ei myöskään ole korostaa sitä, että vain työ ja työssäkäyvät olisivat jollakin tapaa merkityksellistä elämää eläviä yksilöitä. Taloudellinen toimeentulo on kuitenkin arjessa selviytymisen perusedellytys ja palkkatyön kautta tämän edellytyksen pystyy parhaiten takaamaan. Vaikka kaihdankin ajatusta siitä, että perustelen ajatustani omien ja vertaisryhmäni kokemusten pohjalta, niin tässä yhteydessä teen niin: arjen selviytymisessä keskeinen elementti on mielestäni taloudellinen turvallisuus. Jatkuva taloudellinen epävarmuus luo yksilön ja perheiden arkeen keskeisen negatiivisen elementin. Arjesta on mahdollista selvitä niukoilla resursseilla ja myös pätkätöiden keskellä, mutta jatkuva taloudesta ja perheen toimeentulosta huolehtiminen syö ihmisen voimavaroja ja vaikuttaa koko hänen elämäänsä. Myös vanhemmuuteen se tuo ikävän lisäelementin, mikäli sinulla on jatkuva huoli siitä, kuinka perheentoimeentulo on mahdollista järjestää.

Kuten totesin, niin kaihdan ajatusta, että tuon tällaisessa yhteydessä esiin omia kokemuksiani työttömyydestä, pätkätöistä ja prekaarista arjesta, mutta katson, että niiden kautta voin valaista keskustelua varsin konkreettisella tavalla. Kohdattuani itse työttömyyden ensimmäisen kerran elämässäni tänä keväänä – yli nelikymppisenä, kolmen lapsen (koulutettuna) äitinä – oli kokemus minulle hyvin järisyttävä ja kokonaisvaltainen. Olen ollut yliopistolla pätkätöissä 15 vuotta, mutta työttömäksi jäin ensimmäisen kerran keväällä 2015. Kevään ja kesän aikana minulla on ollut kolme lyhyttä työsuhdetta yliopistoon ja kaksi eripituista työttömyysjaksoa. Kevät on ollut raskas, huolen täyttämä ja täynnä häpeää. Yksi tapa, jolla olen yrittänyt selvitä esimerkiksi kesän työttömyydestä, on ollut se, että olen kertonut ihmisille epämääräisesti olevani lomilla. Häpeä, joka työttömyydestä on seurannut, on ollut keskeinen tunne. Olen hävennyt sitä, että koulutettuna ihmisenä minä en ole onnistunut työllistämään itseäni. Olen hävennyt myös sitä, että minun työttömyyteni on aiheuttanut perheelleni taloudellista epävarmuutta. Huoli perheen taloudesta ja esimerkiksi lasten mahdollisuuksista harrastaa on ollut suuri. Toisaalta toivoa ja uskoa on luonut se ajatus, että akateemiseen uraan tällaiset katkokset rahoituksessa ikään kuin kuuluvat.

Kevät ei kaikessa epätoivoisuudessaan ole ollut vain huono, se on ollut myös täynnä tohkeisuutta ja toivoa. Tohkeisuus on Eeva Jokisen (2015) käyttämä termi prekaarin ajan tunnetilasta, jossa innostutaan ja yritetään aina uudella luomisvoimalla siirtyä kohti jotakin uutta (Ks. Prekarisaatio ja affekti –kirja). Omassa arjessani tohkeisuus ja toivo ovat liittyneet jatkuviin rahoitushakemusten tekoprosesseihin. Tutkijalle rahoitushakemusten tekeminen on sama asia kuin työhakemuksen tekeminen monissa muissa ammateissa (sillä erotuksella, että rahoitushakemusten tekeminen vie enemmän aikaa kun työpaikkahakemuksen tekeminen). Tohkeisuutta ja toivoa ovat kuitenkin seuranneet useat pettymykset, kun sitten hartaasti tehty rahoitushakemus onkin saanut kielteisen rahoituspäätöksen. Samalla tavalla työhakemusten tekeminen aiheuttaa prekaareissa työmarkkinatilanteissa elävillä ihmisillä toivon ja epätoivon, odotuksen ja pettymyksen välisen kierteen. Arjessa selviytymistä on auttanut se, että olen uskaltanut puhua omasta tilanteestani (häpeästä huolimatta) mahdollisimman monien ihmisten kanssa eri yhteyksissä. Vertaistuki on ollut tärkeää. Vertaistuki on myös auttanut siihen, ettei tilanne kotona ole käynyt liian kuormittavaksi – epävarmasta työasemasta huolimatta olen pystynyt jollakin tavalla olemaan läsnä kotona perheeni elämässä, kun olen voinut purkaa työelämääni liittyviä negatiivisia kokemuksia ja tunteita työkavereideni kanssa.

Keväällä julkaistussa kirjassa Prekarisaatio ja affekti (Eeva Jokinen & Juhanna Venäläinen toim., 2015) käydään laajasti läpi prekaareja affekteja ts. tälle ajalle tyypillisiä tunteita ja tuntemuksia. Kirja koostuu artikkeleista, joissa kuvataan erilaisilla aineistoilla ja tutkimusmenetelmillä sitä, millaisia tunteita ihmiset arjessaan kohtaavat tänä prekarisaation aikana. Nämä tunteet ovat niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Näiden tunteiden ymmärtäminen ja niiden hyväksyminen osana prekaaria arkea on auttanut minua selviämään hiukan paremmin työmarkkinoiden epävarmuuden aiheuttamasta prekaarista arjesta. Kirjan artikkelit ovat toimineet minulle ikään kuin karttana ja toivon ylläpitäjänä: riittämättömyys sen enempää kuin tohkeisuuskaan eivät ole mitään pysyviä olotiloja tai tuntemuksia. Aamuni saattaa alkaa onnellisesti, mutta päivä voi päättyä epätoivoon – toisaalta epätoivoiselta näyttävä aamu kääntyä päivän mittaan innostuneeksi illaksi.

Luulen, että pätkätyöläisen selviytymiskeinot epävarmassa arjessa ovat hyvin yksilöllisiä: jotkut miettivät uudelleen kouluttautumista, toiset säästävät elinkustannuksista, yksi alkaa ay-aktiiviksi, toinen syyttää ammattiyhdistystä kykenemättömäksi hoitaa asioita, jotkut pitävät vanhempainvapaita ja toiset siirtävät lapsihaaveita tulevaisuuteen jne. Se mikä auttaa toista jaksamaan (esimerkiksi perhe ja lapset) voikin toiselle olla lisää jaksamattomuutta ja riittämättömyyttä tuottava asia. Olen kuitenkin tämän alustukseni ja henkilökohtaisen kokemukseni kautta halunnut nostaa esiin sen seikan, että avoimuus ja avoimesti ikävistä asioista (työn epävarmuudesta ja työttömyydestä) puhuminen tuskin pahentaa kenenkään selviytymismahdollisuuksia. Avoimesti ja mahdollisuuksien mukaan häpeämättä kokemusten jakaminen mahdollisimman monien (erityisesti omaan viitekehykseen kuuluvien henkilöiden) kanssa on auttanut ainakin minua selviämään arjestani uskoakseni paremmin kuin kaiken pitäminen vain itselläni. Pätkätyöläisen arki on monella tapaa kuluttavaa ja siitä selviäminen vaatii niin henkisiä, fyysisiä kuin taloudellisiakin voimavaroja, mutta siitä huolimatta arkea pitää voida kuositella (ks. Jokinen 2005) myös prekaareissa elämäntilanteissa.

YTT Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos ja Yhteiskuntatieteiden laitos
Itä-Suomen yliopisto

Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta

Itä-Suomen yliopistossa otetaan uusia askelia ikääntyvien henkilöstöresurssien ja henkisen pääoman ikääntymisen hallintaan. Uudet otteet herättävät keskustelua kahvipöydissä – mitä toimia ja kuinka kussakin yksikössä ja kunkin henkilökohtaisesti tulisi ikääntymisen osalta tehdä… ja mitä ajatella? Luin junassa eilen Anxon ja Erhelin kirjoituksen ikääntymisestä ja työmarkkinoista. Jaan heränneet näkemykset kanssanne, ja toivon, että niistä on jotain apua tähän ’vanhenemisen pelkoomme’.

Länsimaista yhteiskuntaa on puhututtanut jo 1970-luvulta lähtien työvoiman ikääntyminen. Se asettaa haasteita erityisesti sosiaali- ja eläkejärjestelmien rahoitukselle. Tilastoja tarkastellen pääasiassa työssä oltiin 1970 – 1980 -luvuilla 25 – 50 -vuotiaina. Tavoitteeksi asetettiin tuolloin, että 2010 55 – 64 -vuotiaiden työllisyysaste olisi 50 %. Suomessa asetettiin jopa kovempia tavoitteita, mutta kuitenkin on jouduttu huomaamaan, että tämäkään ei välttämättä riitä, koska taloudelliset taantumat vaikuttavat yhteiskunnan rahoitusjärjestelmiin. Nämä uhkakuvat ovat meille kansalaisille tulleet selväksi jo aikaa sitten tiedotusvälineistä ja muista mielipiteenmuokkauskanavista.

Eläköitymisikä kuitenkin vaihtelee huomattavasti maittain ja yhteiskuntajärjestelmittäin. Pohjoismaissa yli 60-vuotiaiden työllisyys on korkeaa (työllisyysaste 2005 n. 60% verrattuna mm. Italian ja Ranskan 40%:iin). Sitä paitsi on myös muita tapoja tarkastella ikääntyvien työllisyyttä ja aktiivisuutta. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa yli 55-vuotiaiden osa-aikaisuus ja työsuhteiden lyhyys muodostivat ongelman, kun taas Saksassa erityisesti yli 55-vuotiaiden työttömyys oli korkeaa. Työssäolo onkin kokonaisuus, johon vaikuttavat paitsi eläkejärjestelmät, myös työpaikkojen suhtautuminen ikääntymiseen, senioriteettiasemat työpaikoilla, ikääntyvien mahdollisuudet työllistyä ja heidän työskentelyolosuhteensa. Yksilöille annettavat porkkanat ja kepit ovat vain yksi, hyvin pieni osa, siitä, kuinka kukin meistä jaksaa ja haluaa olla työelämässä.

Anxo ja Erhel ehdottavatkin uusia neuvotteluihin perustuvia tapoja luoda kestävä yhteiskuntajärjestelmä ikääntymisen yhteiskunnallisten riskien hallintaan. Tässä halutaankin (tulkintani mukaan) painottaa sitä, että ikääntymisen luomia uhkia on turha päivitellä liikaa, vaan on pystyttävä näkemään mahdollisuuksia myös ratkaista nämä uhat kestävällä tavalla. Tulisi olla mahdollista neuvotella yksilön omien tarpeiden, yhteiskunnan tukimuotojen (elinikäisen oppimisen, terveydenhuollon jne.) sekä työnantajien tarjoamien mahdollisuuksien (lyhennetty työpäivä, erilaiset vapaajärjestelmät ja hiljaisen tiedon siirtyminen eteenpäin) yhdistämisestä.

Yksittäisen työyhteisön osalta tämä ei tarkoita työhönsä tympiintyneiden ja työhön pakotettujen kiinnipitämisestä kynsin hampain 70-vuotiaiksi, eikä myöskään sitä, että yli 60-vuotiaita (muka tuottamattomia, HAH!) työnnetään yhteiskunnan tukimuotojen piiriin (työttömiksi, eläkkeille jne.) vaan neuvotteluja yksilökohtaisesti siitä, minkälaisilla keinoilla ja panoksilla kukin olisi valmis edesauttamaan kaikkien yhteistä hyvää. Nyt valtio syyttää työntekijöitä ja työnantajia liian varhaisista eläköitymisistä, työnantajat syyttävät valtiota (liian korkea verot) ja työntekijöitä (liian huono tuottavuus) ja työntekijät odottavat eläkkeelle jääntiä pelastuksena ja vapautuksena kaikista paineista. Toisten tökkiminen pitää lopettaa heti paikalla!

Jatkan otsikkoani… Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta, mutta ENNEN KAIKKEA ”Hei, me kaikki ikäännytään!” Sillä ratkaisu tilanteeseen ei voi olla se, että alamme aktiivisesti ikääntyä jättämällä terveysintoilut ja vanhusten hoidon sikseen (nihilistinen, "kyllä luonto hoitaa" asenne). Ratkaisu ei myöskään ole se, että yhteiskunta lamautuu ikääntymisen myötä. Ratkaisu on, että todella ymmärrämme ikääntymisen kiinteänä osana ihmiselämää ja yhteiskuntaamme.


Lähde:
Dominique Anxo ja Christine Erhel (2005): Irreversibility of time, reversibility of choices? A Transitional Labour Market approach. Working paper. Position Paper Workpackage 6 & 7. Tlm.net Managing.Social:risks.through.Transitional.Labour.Markets.

http://www.siswo.uva.nl/tlm/

Mistä on nuoret tutkijat nykyään tehty?

Mistä on nuoret tutkijat nykyään tehty? Uravalinnasta, viran hausta, palkankorotuksista ja vuosilomista – niistäkö on nuoret tutkijat nykyään tehty? Ei. Pätkätöistä, arvioinneista, apurahoista, työttömyysjaksoista, ja kokonaistyöajasta ilman lomaa – niistä ovat prekaarit tutkijanurat nykyään tehty.

Olen viimeisten kymmenen vuoden aikana, jonka olen ollut (pätkä)töissä Joensuun / Itä-Suomen yliopistossa kuullut ja kuunnellut paljon ns. kentän ääniä. Minun kenttäni yliopistossa on nuorten tutkijoiden kenttä. Se kenttä, jossa tutkija on nykytermein tutkijan uransa ensimmäisellä tai toisella portaalla. Olen pyrkinyt kuuntelemaan tuota kentän ääntä, joka pitää sisällään myös minun oman ääneni – eräänlaista autoetnografiaa siis, mahdollisimman tarkalla ja herkällä korvalla. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään mielessä myös sen, että kenttä on moniäänistä ja monipolvista.

Äänenpainot ja vuodatusten ja huolten aiheet ovat vuosien varrella olleet erilaisia. Tämä johtuu toisaalta yksilötason kysymyksistä, siis siitä, että olen eri aikoina pyörinyt eri ihmisten kanssa. Mutta toisaalta tässä on kyse myös rakenteista, siitä miten yliopisto on kymmenen vuoden aika työpaikkana muuttunut.

Kun aloitin työni Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa, yhteiskuntapolitiikan laitoksella valmistui laitokseltamme korkeintaan yksi väitöskirja per vuosi. Väitöskirjan tekijät olivat suurelta osin palkkatyösuhteessa laitokseen / yliopistoon (tyypillisesti assistentteja), jotkut toki työskentelivät apurahoillakin, olipa joku töissä Akatemian tai ministeriön projektissa. Ja kilpailu oli kovaa. Silloin haettiin posket punaisina samoja kulttuurirahaston vuoden työskentelyapurahoja, ja kannustettiin toinen toistamme myös laittamaan paperit sisään samoihin ”assarin hakuihin”. Aina ei oikeuskaan voittanut, sillä kävipä toisinaan niin, että valintojen jälkeen oltiin erimielisiä sen suhteen, tuliko paras hakija valituksi.

Sitten 2000-luvun alkuvuosina tuli uusi aika: assistentuurit lopetetaan, ja tutkijan koulutus aletaan järjestää tutkijakouluissa. Ja taas haettiin, ja kilpailu oli kovaa, eikä valtakunnallisiin tutkijakouluihin kovin pienillä ansioilla ollut mahdollista päästä. Mutta jotkut onnistuivat, ja monet pidemmälle ehtineet jatko-opiskelijat pääsivät tutkijakoulutettaviksi. Kaikki eivät olleet tyytyväisiä: joistakin tuntui oudolta, että useamman vuoden tutkijan statuksen jälkeen, sitä muuttuikin opiskelijaksi tai koulutettavaksi. Tämä korvensi mieltä ja sai keskustelua aikaan, mutta palkka sentään juoksi ja tutkimuksen infra oli kunnossa. Tutkijakoulutettavan paikat (erityisesti tunnetuissa valtakunnallisissa tutkijakouluissa) lisäsivät arvovaltaa ja antoivat statusta.

Vuonna 2010 alkoi uusi aika suomalaisessa yliopistolaitoksessa. Ei olla enää tutkijoita: nyt ollaan nuorempia tutkijoita, yliopistotutkijoita jne. Mutta entäs sitten kun ollaankin vain apurahatutkijoita, tai jatko-opiskelijoita, siinä riittää arjen askareissa pähkinää purtavaksi. Pitää miettiä kuka sen minun sähköpostin maksaa, entäs kulkuluvan puhumattakaan työhuoneesta? Ja jos minulla yhteiskuntatieteilijänä arki vielä jotenkin sujuu, mutta entäs luonnontieteilijä, jonka työtä projektissa valvotaan, kontrolloidaan ja määrätään – mutta palkka maksetaan apurahoina, ja vakuutuksestaan jokaisen on huolehdittava itse (jos siis työskentelee apurahalla).

Yliopiston status on nyt muuttunut, ja sen tulee huolehtia siitä, että toiminta on kannattavaa. Ja maan korkeinta koulutusta antavan instituutin kannattavuus mitataan siinä, kuinka paljon huoneet maksavat, ja mitä (apuraha)tutkija talolle tuottaa ja mitä kuluttaa? Montako kv-referee-artikkelia pitäisi tehdä, että saisi työhuoneestaan aiheutuvat kulut työnantajalleen korvattua?

Kuunnellessani kentän ja viitekehykseni ääniä tuntuu siltä, ettei laitoksilla ja yliopistojen johdossa olla kovinkaan herkkiä kuulemaan niitä tutkijoiden hätähuutoja, joita kentällä tällä hetkellä liikkuu. Epävarmuus ja projektitöiden mukanaan tuoma kaaos on totaalista. Kentällä ollaan tyytymättömiä esimerkiksi siihen, ettei lyhyissä työsuhteissa olevilla tutkijoilla, joiden työaika on sidottu 1600 h/vuosi näytä aina olevan mahdollisuutta pitää lomia, projektista toiseen hypätään lennosta, jolloin lomat jäävät pitämättä, mutta toisaalta vanhan projektin työt myös seuraavat perässä. Palkkaneuvottelut ovat myös monen nuoremman tutkijan näkökulmasta varsin koominen ilmaus tilaisuudesta, jossa käyt kuulemassa, että ”kerta kaikkiaan ei ole mahdollista nostaa vaatitasoasi, ilman että henkitasosi laskee, kun projektilla ei yksinkertaisesti ole rahaa”. Monia myös harmittaa se, että jos ei ollut meininki ennenkään kovin läpinäkyvää, niin aika ajoin sentään oli joitakin paikkoja, joita pystyi hakemaan, ja joihin sai työkavereilta kannustusta hakea. Toisin on nykyään tulevaisuus näyttää entistä epävarmemmalta, kun tämä päänmetsästys tuntuu olevan niin muodikasta.

Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos ja yhteiskuntapolitiikka, Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja

Kesäilta

Tänään olisi hyvä päivä kutsua naisporukka kasaan. Kylpeä, laittaa päälle hamonen ja kihartaa hiukset. Suihkauttaa parfyymipilvi leijumaan ympärilleen. Sitten lähdettäisiin kruisailemaan kunnon Autolla, sillä vanhalla Amerikan raudalla – tumman sininen, tehosteet kromia, penkit viininpunaista samettia ja niin pehmeät että sinne uppoaa kuin vaaleanpunaiseen pumpuli-uneen. Karauttaisimme tanssilavan (Liperi tai Lemmenlava) pihaan. Pihalle kääntyessä kuski painaisi kaasusta muutaman ylimääräisen kerran ja moottori jytisisi niin, että paikallaolijoiden päät kääntyvät. Sepeli rapisee autonrenkaiden alla. Avaisimme auton ovet ja ojentaisimme ilta-auringossa säihkyvät silkkisukkien peittämät sääret ja korkeat korot (mielellään punaiset kengät!) auton ovesta. Odotus. Mitä tapahtuu säärien jälkeen?

Oletteko testanneet tätä koskaan? Meillä oli suvun naisten kanssa tapana tehdä tällaista kerran kesässä. Tanssireissun kohokohta oli aina tuo pihaan ajaminen. Sen jälkeen olikin hiljaista pidemmän aikaa, kunnes ilta eteni ja muutkin kuin vakitanssittajat uskalsivat hakea. Se ei ollut enää hohdokasta.

Nyt tiedän hetkeen liittyvät sosiaaliset lait, mutta silloin se kaikki oli vaistonvaraista, täynnä tunnetta. Kaipaan sitä. Sanotaan, että tieto tuo valtaa, mutta noina hetkinä tiesin, miltä valta TUNTUU. Silloin saimme olla jotain muuta kuin arjessa puurtavia rättiväsyneitä naisia. Jos nyt tekisin saman, pohtisin oppimiani teorioita vallasta ja sukupuolesta, analysoisin ympäristöä. Se olisi minulle sosiaalinen koe.

Huippututkimusta ja laajaa sivistyspohjaa?

Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin on todettu tulleen tiensä päähän. Erityisen näkyväksi tämä on tullut 1990-luvun Suuren laman myötä terveys- ja sosiaalitoimen kohdalla (palveluita karsitaan ja palveluihin oikeutettujen määriä supistetaan). 1990-luvun laman jälkeen talouselämän muutokset, ja uudet taloustieteen opit ovat pureutuneet myös hyvinvointivaltion sivistyseetoksen uudelleen määrittelyyn. Tieteiden moninaisuus ja laaja-alaisuus, ei ole tässä uudelleenmäärittelyssä ollut tavoitteiden keskiössä. Euroopan unionin tavoitteisiin, myös koulutuspolitiikassa, on tietenkin myös Suomi sitoutunut. Tällä hetkellä koulutuspoliittisia ylirajaisia ja ylikansallisia tavoitteita viedään läpi suomalaisessa korkeakoulutuksessa. Uusi vuoden alusta realisoitunut yliopistolaki on tästä vain yksi esimerkki.

Sosiaalipolitiikan tutkijana ymmärrän, että hyvinvointivaltiolla on taloudelliset reunaehdot ja rajoitteensa, ja kun kerran muualtakin yhteiskunnasta hyvinvointivaltion pohjaa, palveluita ja universaaliuden periaatetta puretaan, niin tälle tietenkin on luonnollinen jatkumo se, että myös koulutuksen ja korkeakoulutuksen hinta-laatu-suhteeseen kiinnitetään huomiota – siis säästetään ja keskitetään. Tämän mantran me hyvinvointivaltion kasvatit ja sen kukoistuksen kokeneet 1970-luvulla syntyneet olemme oppineet toistamaan ja ”hiljaisesti hyväksymään” jo peruskoulua käydessämme.

Silti en voi olla huolestumatta siitä, miten yhteiskuntamme makaa ja lepää ja miten siellä elämäänsä harkitsevat ja järjestävät tulevat sukupolvet (esim. Suuren laman jälkeen syntyneet) elävät ja voivat aktiivivuosinaan tai eläkepäivinään? Miten tämä sitten liittyy yliopistouudistukseen ja sivistykseen. Kokemukseni siitä, miten yliopistolaki on kuluvan vuoden aikana lähtenyt realisoitumaan, on varsin synkkä ja pelottava, ennen kaikkea kehitys vaikuttaa ennakoimattomalta. Näyttäisi siltä, että uudessa korkeakoulupolitiikassa ei olekaan enää tavoitteena laaja-alainen väen tai sukupolvien sivistäminen ja ihmisten kannustaminen omien vahvuuksiensa löytämiseen ja kriittiseen, oma-aloitteiseen ja kehittävään ajatteluun. Pikemminkin tavoitteena on hyvällä hinta-laatu-suhteella tapahtuva ohjattu ennakointi. Eli jos 70 % tulevista ikäluokista tulee kouluttaa korkeakouluissa, niin onhan ymmärrettävää, että koulutuksen tehokkuuteen tulee kiinnittää huomiota. Liian pitkään ja laajasti itseään ja ajatteluaan kehittävät yksilöt eivät ole toivottuja, he eivät todennäköisesti ole tulevia huippututkijoita, koska käyttävät opiskelussaan turhaa aikaa, ja sitä kautta koulutuksen resursseja, itsensä kehittämiseen ja ehkä kehittyvät kriittisiksi ajattelijoiksi. Huippututkija on todennäköisesti henkilö, joka suorittaa tohtorin tutkinnon ja pari-kolme maisterin tutkintoa alle kolmekymppisenä. Ennakointia on puolestaan se, että jonkun tulee pystyä löytämään nämä huippulahjakkaat yksilöt tarpeeksi ajoissa, ja tietenkin ensimmäisenä, niin että huippututkija saa jo ”alusta” alkaen ohjausta oikeaan ajatteluun ja oikeille painopistealoille, eikä harhaile koulutuksen viidakossa päämäärättömästi löytääkseen lopulta oman osaamisensa ja kriittisen ajattelun.

Toistaiseksi ainut määritelmä, jonka olen huippututkijalle kuullut ääneen lausutun, ovat nämä kvantitatiiviset määreet siitä, minkä ikäisenä ”huippuyksilö” väittelee ja ehkä senkin, kuinka monessa maassa hän on tutkintojaan suorittanut. Korvaako määrä siis yksilötasolla ja rakenteiden tasolla laadun? Tuleeko Suomesta kansainvälinen innovaatioreservi sillä, että korkeakoulutettujen ja jatko-opinnot suorittaneiden määrää lisätään. Kiinnostaako ketään se, mitä opiskelijat oppivat, kuinka hyvin maisterit tuntevat kansallisen ja kansainvälisen toimintakenttänsä (esim. yhteiskunnan rakenteet, globalisaation haasteet, ympäristön muutokset, taloustieteen uudet opit). Katson, että vain yksilön ja rakenteiden näkökulmasta toteutetun laaja-alaisen sivistyksen leviäminen takaa myös tulevaisuudessa sen, että AIV:n ja Nokian kaltaisia ”innovaatiota” ja ”keksintöjä” pystytään Suomessa tuottamaan. Toisin sanoen siis oppijalle (opiskelijalle, tutkijalle jne.) pitää olla tarjolla mahdollisimman laajasti eri tieteenalojen opintoja ja mahdollisuus tarttua näihin tarjottuihin mahdollisuuksiin mahdollisimman laveasti. Ja näiden kautta itse kukin voi löytää omimman osaamisalansa ja näkökulmansa. Saattaa aluksi näyttää siltä, että on liian kallista maksaa opiskelijan ja tutkijan kuluja siihen, että hän keskittyy Wittgensteinin tractatukseen, mutta ilman sen tyyppistä tutkimusta ei myöskään uudet-nokiat saa kasvualustaa. Vai kuka sitten pystyy löytämään ne nuoret huippututkijat, joiden harteilla ”tulevaisuus lepää”? Penkkiurheilijana mieleeni on jäänyt mm. se, kuinka lahjakkaita olivat Toni Nieminen ja Pekka Suorsa, päinvastoin kuin Janne Ahonen. Silti häneen kai kuitenkin kannatti satsata resursseja?

Pirjo Pöllänen

Ne saivat minut verkkoonsa!

Osallistuin tässä hieman ennen joulua Uusi julkinen hallinto koulutuksessa –seminaariin. Esittelin siellä menossa olevaa tutkielmaani arviointitutkimuksesta julkisessa hallinnossa. Perustelin osallistumistani kyseiseen seminaariin (enhän toki ole koulutuksen tutkija) sillä, että tutkimukseni tulokset näyttävät osoittavan julkisen hallinnon muuttuvan verkostoiksi, joissa ei enää sektoreita tunneta. Täten koulutuskin sektorina hälvenee vähitellen ja muuttuu esimerkiksi nuorten elämänala –projekteiksi, jotka yhdistävät koulutuksen, harrastukset, sosiaaliset ja terveysongelmat sekä liikennekäyttäytymisen, ja kaiken muunkin nuorten elämää koskettavan. Mietin vain miten hankala olisi elää maailmassa, joka koostuisikin yhdestä elämän kokonaisuudesta, eikä vain sektoreittain jaetuista elämän osista. Räjähtäisikö pääni, kun yrittäisin ymmärtää elämää kokonaisuutena? Sitä paitsi olen tutkija, joka analysoi ja pilkkoo kaikki ilmiöt osiinsa!

Noh, silmiini sattui samoihin aikoihin myös Kuopion yliopiston nuorisokasvatuksen professori Kirsi Pohjolan osuva kirjoitus Hesarin vieraskynässä. Hän pohti koulua ja nuoria. Nuoret ovat jo nyt verkostoituneet – kuilu nuorten mediakulttuurin ja koulun tekstinlukukäytäntöjen välillä on valtava. Mediakulttuurissa lapset ja nuoret ovat lisäksi toimijoita, valtiaita. Missä muussa yhteiskunnan osa-alueella nuoret saavat saman huomion kuin täällä netissä? He luovat omaa maailmaansa, kun meidän vanhusten yhteiskunta on niin monelta osin rajoituksilla suljettu. Koulussa kuitenkin oppilaat on sidottu fyysiseen kouluympäristöönsä. Kouluissa toivotaan, että nuoret eivät käyttäisi uutta informaatio tekniikkaa ’epäasiallisesti’ (musiikin kuuntelu, valokuvaus jne.) koulun tiloissa. Pohjola kuitenkin rohkeni ennustaa että jo 20 vuoden päästä koululaitos on muuttunut tiloiksi, jotka ovat samaan aikaan olemassa jossain fyysisesti, mutta myös ikä ja taitoluokkien mukaisesti virtuaalisina kokoonpanoina, joissa käsitellään ilmiöitä ja asioita kokonaisuuksina. Tämä vaatii hänen mukaansa vain opetuksen kehittäjiltä rohkeutta irtautua rakenteista.

Onko tämä verkostoituminen ja kokonaisvaltaisuus sitten vapautta ja tasa-arvoa? Toisaalta olen ainakin itsessäni huomannut, että rakenteet ovat tiukassa. Foucaultilainen sisäänrakennettu soveliaisuus ja itsesensuuri ovat läsnä kaikkialla. Ehkä ajattelun rajat tulevat vapaan tiedonvälityksen villiin viidakkoonkin. Miten pitkään ja miten vapaana täällä kirjoitellaankaan… Luoko nämä uudet jaot tasa-arvoa vain piilottavatko ne nämä rajat jonnekin tiedostetun ja tiedostamattoman raja-alueelle? Ja onko asioiden luokitteleminen, byrokratia ja hierarkiat sittenkin ihmisluonteelle tyypillisiä piirteitä?