Maailman vanhin oliivipuu ja muita Kreetan ihmeitä

Euroopan maaseutusosiologit kokoontuivat elokuussa 2011 aurinkoiseen Haniaan. Karjalan tutkimuslaitokselta oli kongressissa totutusti vahva edustus, onhan maaseutututkimus eräs laitoksemme painopistealoista. Yleisesitelmissä käsiteltiin Kreikan talousongelmia. Yksi puhuja vetosi jopa Ateenan olympialaisten jättämään laskuun. Pääpaino keskusteluissa oli silti yleismaailmallisissa aiheissa, etenkin ruuantuotannossa ja sen aiheuttamissa ongelmissa.

Kokousesitelmien ja työryhmien lisäksi kongressimatkaajille oli tarjolla joukko maaseuturetkiä. Kreetalaisesta oliivinkasvatuksesta kiinnostuneet maaseutututkijat tutustuivat Vouvesin oliivipuuhun, jonka on “oliivikronologisin” menetelmin laskettu olevan peräisin esiminoalaiselta kaudelta eli ajalta noin 1100-800 ennen ajanlaskun alkua.

Oliivi on Kreetan maatalouden ydin. Oliivipuut peittävät neljäsosan Kreetan pinta-alasta, ja saaren maatalous perustuu lähes täysin oliivin tuotannon ja jalostuksen varaan. Oliivi työllistää myös tutkimusta ja sitä käytetään matkailullisena valttina. Eräs oliivikulttuurin ja brändirakennuksen keskuksista on Vouves, 272 metrin korkeudella sijaitseva pieni kylä, jossa kerrotaan kasvavan maailman vanhin oliivi puu. Siis yksi niistä, joita sanotaan vanhimmiksi, sillä maailman vanhin oliivipuu kasvaa myös Sardiniassa, ja todennäköisesti se kaikkein vanhin puu löytyy jokaisesta oliivia viljelevistä maista.

Ruma oli Vouvesin puu punakylkisiä honkia ihailevan suomalaistutkijan silmissä, mutta kieltämättä komea: kierteisen ja käärmemäisen rungon läpimitta oli yli kolme metriä, korkeutta puulla oli kuusi metriä ja leveyttä yli kymmenen. Puun kiehtovuutta lisättiin kertomalla, että juuri tästä puusta otetuilla lehvillä seppelöitiin Ateenan olympialaisten maratonin voittaja. Saman puun lehviä aiotaan käyttää myös tulevissa Lontoon olympialaisissa. Oliivipuun ympärille oli rakennettu pieni puusta kertova museo, jossa oli muutamia oliivin viljelyyn käytettäviä välineitä ja oliivista kertovia esitteitä.

Paikallisen oliivibrändin rakentaminen aloitettiin oliivin kulttuurihistoriasta. Oliivilla on tärkeä merkitys länsimaisessa kulttuurissa. Oliivin lehvä on rauhan, ihmiskunnan ykseyden ja rakkauden symboli. Kyyhkynen toi oliivin lehvän ilmoituksena Nooalle, että vesi oli laskenut vedenpaisumuksen jälkeen. Vouvesin oliivipuun erityisyys korostuu iän lisäksi sen tunnettavuudessa, puu esiintyy useissa Kreetasta kertovissa kirjoissa, ja puuta käy ihmettelemässä vuosittain tuhansittain turisteja. Puun vierelle on rakennettu pieni kahvila ja matkamuistomyymälä, jossa myytiin erilaisia oliivituotteita kasvovoiteista lähtien. Myytävä oliivituoteperhe oli osin sama kaikkialla Kreikassa. Sellainen on esimerkiksi lahjapakkauksessa oleva saippua, johon vaihdetaan ainoastaan sen saaren kuva, minkä kaupassa sitä myydään. Vouvesin myymälässä oli tarjolla myös paikallista viiniä, ja tottakai tavallista hinnakkaampia paikallisia oliiveja. Onnistunutta tuotteistamista ja paikallista kehittämistä kylän oman vahvuuden varaan. Hyvä tarinankerronta lisää kiehtovuuteen yli puolet, niin myös oliivin kohdalla.

Oliivipuulta retki jatkui vuoren rinnettä ylös tyypilliseen kreetalaiseen maatalouskylään, jota vaivasivat samat ongelmat kuin useaa suomalaista maaseutukylää. Nuori väki on muuttanut kaupunkiin, kylän asukkaista suurin osa on yli 60 -vuotiaita ja oliiviviljelyn jatkajia ei juuri ole. Kiinnostavaa oli myös kylän etäomistuksen lisääntyminen. Monet oliivipuiden omistajista asuivat kaupungissa, lähinnä Haniassa. Vuoristossa yli puolen kilometrin korkeudessa oleva kylä oli yllättävän vehmas. Oliivipuiden lisäksi kylää ympäröivien vuorten rinteillä kasvoi pinjoja, tammia, hevoskastanjoita. Suomalaista maaseutututkijaa lämmitti myös tuttu näky: hylättyjä autoja, ruostuvia työkoneita, jätekasoja ja hoitamattomilta näyttäviä pihapiirejä. Pensaikossa määki lammas ja polun poikki vipelsi rotta.

Kreetalla vuoristokylillä on myös kulttuurinen merkityksensä. Vaikka kreetalaiset ovat saarelaisia, heidän identiteettinsä on vuoristolainen. Tämä johtuu saaren tärkeästä strategisesta asemasta, ja rannikon turvattomuudesta. Kreetan ovat valloittaneet milloin venetsialaiset, milloin turkkilaiset, saksalaiset, ja heitähän taitavat tämän päivän valloittajat eli turistit enimmäkseen olla. Vuoristokylät halutaan pitää asuttuina ja siksi oliivinviljelyä halutaan kehittää. Kohteemme erikoisuus olivat muutamat ikivanhat turkkilaisperäiset oliivipuut, joiden tutkimuksen ja jatkojalostuksen varaan laskettiin paljon. Oliivipuu-lajeja tunnistamattomille ne tosin näyttivät samoilta kuin kaikki muut, mutta esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja sen aiheuttamien tuhojen vuoksi oli syytä kerätä geneettistä perintöä mahdollisimman monipuolisesti talteen. Nopeasti ja runsaasti satoa kasvattavat lajikkeet eivät ole oliivituotannossakaan ainoa järkevä tie. Laskevassa ilta-auringossa ei parin kilometrin kävely harhaan kansainvälisessä seurassa haitannut.

Kongressimatkojen parasta antia ovat vapaamuotoiset keskustelut epätavallisissa olosuhteissa seminaarisalin ulkopuolella. Suomalaisilla maaseutututkijoilla näytti olevan ystäviä niin Brasiliassa, Norjassa kuin Itävallassa. Kotimaan tutkijoiden ja heidän tekemistensä tunteminen helpotti tutustumista ulkomaalaisiin kollegoihin: mitäpä kuuluu Riitta Högbackalle, entä miksi Jukka Oksa ei ole matkassa? Tunnetko Tarja Cronbergin?

Ismo Björn

Luomu kiinnostaa - taas

Luomuun liittyvä keskustelu oli Suomessa pitkään melko hiljaista. Viime vuoden lopulla alkoi tapahtua. Suomen maabrändivaltuuskunnan loppuraportissa yhdeksi Suomen tehtäväksi esitettiin, että Suomen maataloudessa ryhdyttäisiin painottamaan luomutuotantoa huomattavasti nykyistä enemmän. Tavoitteena on, että vuoteen 2030 mennessä vähintään puolet tuotannosta olisi luomua. Valtuuskunnan puheenjohtajan, Jorma Ollilan, mukaan tämä on täysin mahdollista, mutta ei helppoa. Ollila ei ole vielä esittänyt, miten tavoitteeseen päästään.

Kun mahdollisuuksia mietitään, kannattaa lähteä liikkeelle perusasioista. Luomutuotannossa pyritään säästämään ympäristöä ja luonnonvaroja sekä tuottamaan ravitsemuksellisesti korkeatasoista ruokaa. Luomu on lakisääteistä elintarvikkeiden tuotantoa. Tämä tarkoittaa, että tuotantoehtojen noudattamista valvotaan tarkasti.

Luomun merkitykset ovat moninaiset ja vaihtelevat. Kansainvälisesti luomu on osa sitä keskustelua, jota käydään globaalin elintarvikejärjestelmän kehityksestä, ilmastonmuutoksesta ja ruokaturvasta. Erityisesti on pohdittu sitä, voisiko luomu olla ilmastonmuutosta hillitsevä tuotantotapa ja voisiko luomulla ruokkia maapallon alati kasvavaa väestöä. Vastaukset näihin isoihin kysymyksiin ovat auki. Ruoan tuottamiseen liittyvät skandaalit ja tehomaatalouden aiheuttamat, niin ympäristön tilaan kuin tuotantoeläinten kohteluun liittyvät ongelmat ovat lisänneet luomun kysyntää. Luomua pidetään turvallisena ruokana, siihen voi luottaa.

Suomessa keskustelu luomusta on tiivistynyt kysynnän ja tarjonnan kohtaamattomuuteen. Elintarvikejärjestelmän keskeiset toimijat - alkutuottajat, jatkojalostajat, kauppa ja kuluttajat – ovat syytelleet toisiaan luomun heikosta menestyksestä. Lisäksi todetaan, että kaikki suomalainen maatalous on luomua.

Suomalainen luomu on kehittynyt vähän niin kuin vuorovesi. Kaksi kertaa on ollut huima nousu: kun luomuviljelyä alettiin tukea taloudellisesti ja kun Suomesta tuli EU:n jäsen. Kolmas nouseva aalto on odotuttanut itseään. Nyt se näyttää lähestyvän.

Vuoden 2010 loppupuolella uutisoitiin luomun vyöryvän kauppoihin. Kysyntä oli kasvanut ja valikoimat laajentuneet. Niin ikään viime vuoden lopulla perustettiin Luomualan organisointiryhmä, joka on nyt ehdottanut, että Suomeen pitäisi perustaa tulevan hallituskauden mittainen luomualankehittämis- ja kasvuohjelma. Hajanainen luomukenttä pitäisi eheyttää ja saada toimimaan yhdessä. Tätä tehtävää edistämään on perustettu Pro Luomu ry.

Sitra julkaisi parisen viikkoa sitten maaseutu – barometrin. Sen mukaan suomalaiset toivovat maaseudulta erityisesti luomu- ja lähiruoan parempaa saatavuutta (64 % vastaajista). Vastaajista 47 prosenttia uskoo näin myös olevan vuonna 2025. Nämä tulokset eivät ole yllättäviä. Suomalaisten kuluttajien kiinnostus luomua kohtaan on ollut korkealla jo pitkään.

Tilastojen perusteella suomalaisella luomulla menee melko hyvin. Luomupeltoala laajenee ja on yli 7 prosenttia pelloista. Luomutiloja on kuutisen prosenttia kaikista tiloista. Luvut ovat kansainvälisesti tarkasteltuna korkeita. Luomutilat ovat suuria; niiden keskikoko on yli 43 hehtaaria. Kun tarkastellaan luomun osuutta suomalaisesta päivittäistavarakaupasta, tilanne näyttää toisenlaiselta. Luomutuotteiden osuus on pysytellyt alle yhdessä prosentissa jo pitkään. Tässä olemme pahasti luomun kärkimaita jäljessä. Esimerkiksi Tanskassa osuus on 6 prosenttia ja Itävallassa reilut viisi prosenttia. Nyt jos koskaan näyttää siltä, että luku ylittää maagisen yhden prosentin rajan.

Tuore luomubarometri kertoo, että joka viides suomalainen ostaa luomua säännöllisesti vähintään kerran viikossa. Kun lisäksi lehdet uutisoivat, että luomulihan kysyntä on erittäin suurta, tilanne näyttää kiinnostavalta. Tutkijan näkökulmasta jopa herkulliselta.

Monen katse kääntyy kohti suomalaisia viljelijöitä. Luomutuottajia pitäisi olla enemmän, koska tarjonta ei vastaa kysyntää tässä huimassa nosteessa. Ennen joulua sähköpostissa kiersi erään suomalaisen ex-luomuviljelijän kirje, jossa hän kertoi millaista oli elämä luomuviljelijänä. Heidän tilansa tarkastettiin 10 vuoden aikana yli 80 kertaa! Viljelijä ei jaksanut enää epäilyjen kohteena olemista ja pisti tilan myyntiin. Kaikki luomutilat eivät ole yhtä tarkan valvonnan kohteena, mutta näitä tiloja on paljon. On surullista, jos luomun nykyinen noste lakastuisi viranomaisten epäluottamukseen. Auttaisiko asiaa, jos Ollila ärähtäisi?

Toisaalta kannattaa katsoa myös peiliin. Samaan aikaan kun suomalaiset selvitykset puhuvat luomun puolesta ja kuluttajien suuresta kiinnostuksesta, kasvaa tuontiruoan määrä.

Uunituoreen tiedotteen mukaan maabrändityöryhmä sai suomalaiset ottamaan luomun vakavasti ja siitä voi taas puhua lupaa kysymättä. Mutta onko taas kysymys vain hetkellisestä innostuksesta? Kiinnostuksen ja toiveiden sekä luomua puoltavien puheiden pitäisi muuttua todellisiksi teoiksi.

Tuija Mononen

LUOVAT ALAT ITÄ-SUOMEN KORKEAKOULUISSA

Luova Pohjois-Karjala II –hanke kuuluu osana Joensuun seudun ja Keski-Karjalan alueelliseen koheesio- ja kilpailukykyohjelmaan (KOKO). Sen yhtenä toimenpiteenä Itä-Suomen yliopiston Alue- ja kuntatutkimuskeskus Spatia teki selvityksen luovien alojen osaamisesta ja kehittämistoiminnasta Itä-Suomen yliopistossa, Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa ja Savonia-ammattikorkeakoulussa. Selvityksessä kartoitettiin haastattelujen avulla myös kysymystä, kuinka osaaminen ja kehittämistoiminta hyödyttävät luovan talouden ja erityisesti kulttuurimatkailun kehittämistä Pohjois-Karjalassa.

Strategioiden, opetuksen, tutkimuksen ja hanke- ja innovaatiotoiminnan perusteella korkeakoulut profiloituvat luovilla aloilla eri tavoin. Kehittämissuunnitelmien ja haastattelujen perusteella luovat alat on määrätietoisimmin nostettu tärkeäksi painoalaksi Pohjois-Karjalan ammatti-korkeakoulussa. Luovien alojen kasvava merkitys tunnustetaan myös Savonia-ammattikorkeakoulussa, missä ne pyritään integroimaan osaksi korkeakoulun muiden alojen opetus- ja kehittämistoimintaa. Itä-Suomen yliopistossa luovat alat eivät lukeudu keskeisiin kehittämiskohteisiin. Vaikka yliopisto ei ole yhtä aktiivinen luovien alojen hanketoiminnassa kuin ammattikorkeakoulut, katsovat sen edustajat myötävaikuttavan toimialaan aktiivisesti tutkimus- ja opetustyön sekä asiantuntijatehtävien kautta. Niin yliopistoa kuin ammattikorkeakoulujakin kiinnostaa Venäjä ja sen kulttuuria koskevan tiedon lisääminen Itä-Suomessa.

Luovien alojen kehittäminen hanke- ja innovaatiotoiminnan kautta liiketaloudellisesti menestyväksi luovaksi taloudeksi ei selvityksessä tehtyjen haastattelujen perusteella ole ongelmatonta. Molemmissa ammattikorkeakouluissa matkailu on hanketoiminnassa tärkeässä asemassa ja toisaalta muotoilualalla on luontevat yhteydet yrityselämään. Matkailun ideoimisessa Itä-Suomen yliopiston kulttuuriosaamisesta voisi löytyä nykyistä enemmän uutta sisältöosaamista.

Kulttuurimatkailuun liittyen selvityksessä luotiin hankkeen yrityspartnereiden kiinnostuksesta katsaus pohjoiskarjalaisen kiven, kaivannaisalan ja kaupan perinteeseen ja sen yhteyksiin Venäjälle. Katsauksen tarkoituksena oli avata uusia näkymiä kivi- ja kaivannaisalan tarjoamiin mahdollisuuksiin kehittää esimerkiksi maailmalla nopeasti kehittyvää geomatkailua, jossa kohteen geologisen kiinnostavuuden lisäksi otetaan huomioon sen kulttuurihistorialliset kerrostumat. Pohjois-Karjalan kulttuurimatkailussa kivi- ja kaivannaisalan lisäksi ei ole riittävästi hyödynnetty myöskään maakunnan kaupan ja merenkulun rikasta perinnettä. Joensuuta kutsuttiin aikoinaan ”lähtevien laivojen kaupungiksi” ja Joensuu oli 1800-luvun lopulla Suomen kolmanneksi suurin laivanvarustajakaupunki. Yksistään kauppaneuvos Antti Mustosella oli merellä 5 purjelaivaa, jotka seilasivat Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja Espanjaan ja lisäksi toistakymmentä hinaajaa ja lotjaa Saimaalla.

Seppo Sivonen

Vienanmeren etelärannikon pomorikylät

Njuhtshan pieni pomorikylä lähes muutti käsityksiäni Venäjän maaseudusta. Se sijaisee venäjänkielisten pomorien asuttamalla Vienan meren rannikolla, ja on Karjalan tasavallan reunalla aivan Arkangelin alueen rajalla. Muuhun maailmaan Njuhtshan yhdistää rautatie. Maantieyhteys kylään on kiemurteleva ja kuoppainen - matka vain reilun sadan kilometrin päässä sijaitsevaan Belomorskin kaupunkiin kestää kuuleman mukaan seitsemän tuntia.

Eipä ihme että kylän elämä soljuu omalla painollaan. Autoja on erittäin vähän, joten äänimaisemakin on rauhallinen. Kylässä toimii 11-vuotisen koulun ohella edelleen kalastuskolhoosi (osuuskunta), jolla on kaksi kalastusalusta - toinen vuokrattuna ulkopuolisille ja toinen kalastamassa ja kaloja myymässä Vienan merellä. Kolhoosilla on epäilemättä kalastuselinkeinon lisäksi muutakin myönteistä vaikutusta, sillä kylässä on tavallista enemmän lehmiä ja hevosia ja sitä myötä kollektiivista maataloustoimintaa.

Njuhtshan kylä on kaunis kuten muutkin kylät Karjalan tasavallassa. Jollain tavalla erityisen kylästä tekee sen yhteisvastuullinen toimeliaisuus. Seitsemänhenkisen kyläneuvoston jäsen Ljudmila Poluzorova esitteli meille kyläänsä ja kertoi, että vaaleilla valittava kyläneuvosto vaatii pihapiireiltä ja taloilta siisteyttä. Autiotaloihin ei sallita laitettavan lautoja ikkunoihin maisemaa pilaamaan ja samoin romukasat pihoilta on poistettu yhteisestä sopimuksesta. Rikkinäisiin oviin taloissa puututaan heti.

Njuhtshan raitilla ei näkynyt humalniekkojakaan. Ei edes vierailumme ajankohtana kauniina syyskuisena viikonloppuna. Liekö sitten miehet työllistetty remonttiaskareissa vai onko heidät käsketty pois vieraiden silmistä kyläkuvaa rumentamasta. Melkein liioitellun idylliseltä tuntui, kun Poluzorova huikkasi ohikulkiessaan talonsa portailla puhdetöitä tekevälle miehelle: “mitäs sinä puuhaat?” “Yöpöytäähän minä.” Toimeliasta, vastuullista ja aikaansaavaa.

Kontrasti oli iso esimerkiksi lähempänä Belomorskia sijaitsevaan Sumposadiin. Sumposad on Njuhtshaa isompi, mutta selvemmin taantuva kylä. Sen asukkaat näyttävät haastatteluissa mielellään kuvia vallankumousta edeltävästä Sumposadista, joka eli merenkululla, laivanrakennuksella, kalastuksella ja jokisimpukoista saatavalla helmenpyynnillä loistonsa päiviä. Kuvissa näkyy joen töyräillä kaupunkimainen kylä, jonka taloista iso osa on tänä päivänä raunioina. Elinkeinot taantuvat. Salakalastus tuottaa syötävää pöytää. Humalaiset nuoret miehet nujakoivat kaupan kulmilla.

Kiersimme 10-henkisen retkikunnan kanssa pomorikyliä Belomorskista Karjalan tasavalassa Onegan kaupungin ympäristöön Arkangelin alueella ja kävimme aina Arkangelissa asti. Karjalan puolella liikuimme autoilla Kolesmassa, Virmassa ja Lapinossa. Kun tiet loppuivat matkasimme junalla ja paikalliskyydeillä Malasuikassa, Vorzogoryssa ja muissakin kylissä Arkangelin alueella. Matkan järjesti kuhmolainen Juminkeko-säätiö, ja sen aikana haastateltiin iäkkäitä (useimmiten 1930-luvulla syntyneitä) naisia kylien historiasta, perinteestä, vanhauskoisuudesta sekä tallennettiin heiltä lauluja. Melkein jokaisessa talossa osattiin laulaa pitkiä venäläisiä lauluja. Niitä lauletaan kansanomaiseen tapaan yksiäänisesti useimmiten kaksin tai isommassakin ryhmässä. Mitään ei toisteta, joten muisti näillä laulajilla on erittäin hyvä. Tekstiä jopa kymmenminuuttisiin lauluesityksiin mahtuu todella paljon. Lisäksi tallensimme melko paljon tshastuskoja, joitakin pilkkalauluja, kolhoosilauluja ja Sumposadin kuoron toista tuntia kestäneen konsertin. Bylinoja kerrottiin lauletun kylissä ehkä sata vuotta sitten, mutta kukaan ei enää laulanut niitä. Professori Irma Mullonen tallensi matkalta suuren määrän paikannimistöä joulukuussa ilmestyvää kirjaa varten.

Pomorien ylpeys on kylien arvokas historia. Siihen liittyy merenkäynti, laivastojen omistus ja menestyksekäs kalastus. Pietari Suurikin on käynyt, ja tuottanut laivastonsa täällä. Mutta venäjänkieliset pomorit arvostavat myös suullista perinnettä, kauniita taloja ja huonekaluja. Erityinen ylpeyden aihe on pomorinaisen sarafaanipuku. Silkkinen sarafaani saattoi siirtyä sukupolvelta toiselle ja edelleen asut ovat kuorojen käytössä konserteissa. Naimattomilla naisilla on huivi päässään, naineilla naisilla povoinik-päähine kauniine puuaiheisine kirjailuineen. Pomorinaisen erikoisuus on korkealle kiinnitetty leveä vyö sarafaanipuvussa.

Vaikka pomorikylät ovat syrjässä, on niillä vahva itsetunto ja näkemys omasta perinteestä. Arkangelissa toimiva Pomorien yliopiston Pohjoisten alueiden kulttuuriperinteen tutkimuskeskuksen mielestä pomorikylät ovat Arkangelin alueen itäosissa sijaitsevan Pinegan alueen ohella tärkeimmät tutkimuskohteet, jonne opiskelijat suuntaavat vuosittaisia keruumatkojaan professori Natalia Trannikovan johdolla. Kiinnostavia kohteita ja mahdollisuuksia yhteistyöhön on siis olemassa. Pomorit ovat luonteva jatko Karjalan tasavallan kulttuurien tutkimukselle Luoteis-Venäjällä.

Ja sitä bylinaakin olisi mahdollista kuulla – Arkangelissa ammattimaisesti etnojazz-yhtyeessä laulavan Jekaterina Zorinan esittämänä. Toivottavasti ensi kerralla.

Pekka Suutari

Maaseudun ilmastovastuu

Maaseutututkijat ja kehittäjät kokoontuvat kerran vuodessa yhteiseen seminaariin vaihtamaan kuulumisia. Elokuun lopun tapaaminen Karstulassa oli lajissaan jo yhdeksästoista. Vuoden teema oli Maaseudun sopeutuminen. Sitä käsiteltiin kutsuesitelmissä, paneelissa ja eri teemojen ympärille rakennetuissa työryhmissä. Minäkin siitä puhuin; esittelin alustavia tuloksia tutkimuksestani, jossa vertaillaan kuntapoliitikkojen käsityksiä kaavoituksen tavoitteista.

Mihin maaseudun – viime kädessä asukkaiden – pitäisi sopeutua? Tunnetusti he joutuvat kaiken aikaa sopeutumaan harvenevaan palveluverkkoon, piteneviin matkoihin ja heikkeneviin julkisiin liikenneyhteyksiin. Sopeutumisen tärkein väline on ollut, ainakin laajakaistaa odotellessa, oma auto, useamman aikuisen taloudessa useampi auto. Tämä sopeutuminen tulee kalliiksi. Se ei ole enää kuitenkaan ongelman ydin, vaan tilalle on tullut ilmasto – siis vastuu siitä.

Tavoitekuvaksi on noussut tiivis ja kompakti yhdyskuntarakenne. Siinä kodit, työpaikat ja palvelut ovat lähellä toisiaan, ja julkisen liikenteen saavutettavissa. Tämä on selvästi maaseudun arkitodellisuuden vastakohta. Mitä sanoo maaseutututkija? Olisiko maaseudun asukkaiden autot takavarikoitava, ja soratiet puomitettava?

Karstulan tapaamisessa ei muodostunut yhtenäistä kantaa maaseudun ilmastohaasteeseen. Valittavissa – ja toki myös tutkittavissa – on erilaisia argumentaatiolinjoja.

Suoraviivaisin niistä on näkemys, että ilmastovastuu koskee maaseutua ihan samalla tavalla kuin keskuksiakin. Haja-asutus edustaa tässä katsannossa kestämätöntä kehitystä, ja sitä tulee rajoittaa. Luonnollisesti ympäristöargumentteja voidaan käyttää myös metropolivaltion rakentamistyössä. Toiseuttamalla pitkin metsiä hajarakentelevat metsäläiset tuotetaan kuvaa uudenlaisesta, kehittyneemmästä metropolisuomalaisesta, joka asuu ekotehokkaasti ja liikkuu ilmastovastuullisesti polkupyörällä tai raitiovaunulla.

Useimmat maaseudun tutkijat ja tuntijat eivät näitä kantoja purematta nielaise. Ensinnäkin on muistettava, että maaseutua on monenlaista. Tärkeimmät valinnat tehdään pääkaupunkiseudulla ja muutamien muiden suurimpien keskusten tuntumassa. Kun nämä tehdään ilmastovastuun hengessä, arvatenkin perässähiihtäjät ottavat opiksi. Toiseksi maaseudulla on toimintoja, jopa enenevässä määrin, jotka ovat välttämättömiä yhteisen ilmastovastuun kantamisessa: risut on kerättävä ja biokaasu on tuotettava siellä missä niiden raaka-aineet ovat. Ainakaan näitä haja-asukkaita ei siis kannata häätää kerrostalon ekoelämään. Kolmanneksi maaseutu tarjoaa mahdollisuuden elää eri tavalla paikallisiin resursseihin turvautuen. Tämän voi tehdä myös etäällä muista kanssaihmisistä, ja heitä vain harvakseltaan tavaten.

Maaseudun ilmastovastuuta koskevaan kysymykseen ei ole valmista vastausta. Meidän on parasta jalostaa se tutkimusongelmiksi.

Maarit Sireni

Kesäilta

Tänään olisi hyvä päivä kutsua naisporukka kasaan. Kylpeä, laittaa päälle hamonen ja kihartaa hiukset. Suihkauttaa parfyymipilvi leijumaan ympärilleen. Sitten lähdettäisiin kruisailemaan kunnon Autolla, sillä vanhalla Amerikan raudalla – tumman sininen, tehosteet kromia, penkit viininpunaista samettia ja niin pehmeät että sinne uppoaa kuin vaaleanpunaiseen pumpuli-uneen. Karauttaisimme tanssilavan (Liperi tai Lemmenlava) pihaan. Pihalle kääntyessä kuski painaisi kaasusta muutaman ylimääräisen kerran ja moottori jytisisi niin, että paikallaolijoiden päät kääntyvät. Sepeli rapisee autonrenkaiden alla. Avaisimme auton ovet ja ojentaisimme ilta-auringossa säihkyvät silkkisukkien peittämät sääret ja korkeat korot (mielellään punaiset kengät!) auton ovesta. Odotus. Mitä tapahtuu säärien jälkeen?

Oletteko testanneet tätä koskaan? Meillä oli suvun naisten kanssa tapana tehdä tällaista kerran kesässä. Tanssireissun kohokohta oli aina tuo pihaan ajaminen. Sen jälkeen olikin hiljaista pidemmän aikaa, kunnes ilta eteni ja muutkin kuin vakitanssittajat uskalsivat hakea. Se ei ollut enää hohdokasta.

Nyt tiedän hetkeen liittyvät sosiaaliset lait, mutta silloin se kaikki oli vaistonvaraista, täynnä tunnetta. Kaipaan sitä. Sanotaan, että tieto tuo valtaa, mutta noina hetkinä tiesin, miltä valta TUNTUU. Silloin saimme olla jotain muuta kuin arjessa puurtavia rättiväsyneitä naisia. Jos nyt tekisin saman, pohtisin oppimiani teorioita vallasta ja sukupuolesta, analysoisin ympäristöä. Se olisi minulle sosiaalinen koe.

Työssä raataminen ei Suomessa kannata?

Onko työnteko turhaa? Minä en ole koskaan uskonut niin. Syynä voi olla taustani yrittäjäperheessä tai sitten suomalainen moraliteetti ja protestanttinen työn eetos (vrt. Kortteinen 1992: Kunnian kenttä). Itse kuitenkin ajattelen mieluummin, että kyllä se sitten joskus palkan maksaa, vaikka tällä hetkellä en uskalla edes katsoa pankkitilini saldoa.

Työ on nimittäin paljon muutakin kuin palkkatyötä. Kun ajattelee yhden ihmisen päivää, huomaa, että siellä tehdään palkka- ja vapaaehtoistyön lisäksi kotityötä, yhteisöllistä työtä (esim. kolaamalla naapurin vanhuksenkin kulkuväylä), harmaata tai pimeää työtä, henkistä työtä jne. Jos tämä kaikki palkkatyön ulkopuolella tehtävä työ ymmärrettäisiin taloudellisesti tuottavaksi tai sellaiseksi työksi, josta tulee maksaa palkkaa, mikä olisikaan tulokertymämme. Noh, selvästihän tämän tietysti huomaa, kun itse ilokseni ja harrastemielessä tuunaan käytettyjä lastenvaatteita – työ tuottaa ihan arvokasta tavaraa.

Työ myös merkitsee yhteiskunnassamme paljon muutakin kuin arvon tuotantoa. Työ muodostaa sosiaalisia rakenteita ja sen kautta tukee esimerkiksi yhteisön eettistä koodistoa. Työ on sosiaalisesti funktionaalista. Käsittelin ilmiötä artikkelissani kylätalkkareista (2009)*. Artikkelissa pohdin mikä merkitys perinteisellä naapuriavulla on kylien arjessa ja sosiaalisessa rakenteessa. Tulin siihen tulokseen, että itse asiassa tämän epävirallisen hoivan tai työn kautta on samalla ylläpidetty yhteyksiä naapureihin ja se on tuottanut läheisyyttä, tietyn sosiaalisen rakenteen kylille. Kylätalkkarius ei kuitenkaan vastannut samalla tavoin näihin sosiaalisuuden vaatimuksiin, koska sen toiminta perustui palkkioon, joka mitattiin rahassa. Raha ei tuottanut läheisyyttä.

Epävirallinen työ on siis aivan yhtä tärkeää kuin palkkatyö, vaikka siitä ei nähdäkään olevan mitään konkreettista palkkiota. Ja kaipaanko palkkiota tästä ”raatamisesta”? Noh, en halua palkkaa siitä, että auttelen naapurin vanhusta. On mukava, kun hän vastavuoroisesti vähän vahtii lapsiani. Olisi kuitenkin tärkeää, että tämän epävirallisen työn arvo ymmärrettäisiin muuallakin. Työ ei ole koko elämäni, mutta teen työtä, koska olen ihminen ja sosiaalinen olento. Ei raadeta eikä tapeta itseämme työllä!

*Maaseudun informaalista työstä formaalia työtä. Teoksessa (toim.) Koistinen, P.: Työn hiipuvat rajat. Tutkielmia palkkatyön, hoivan ja vapaaehtoistyön muuttuvista suhteista. Tilastokeskus. Tutkimuksia 251.

Reunalta näkee paremmin

Karjalan tutkimuslaitos sijaitsee Euroopan Unionin pohjoisella reunalla Suomen itänurkassa. Itä-Suomen yliopistoon siirryttäessä sijainti ei muutu mutta tarjolla on mahdollisuus pohdiskella katseen fokusta uudelleen. Yksi haastavimmista ja kiehtovimmista asioista Karjalan tutkimuslaitoksessa on se, että jatkuvasti mietimme miten kansainvälisesti ja kansallisesti kiinnostava tutkimus yhdistetään alueellisesti tärkeisiin kysymyksiin. Itä-Suomen yliopiston tapauksessa yhteiskunnallinen vaikuttavuus on enemmän kuin asiantuntijoiden koulutusta ja yleissivistyksen levittämistä, niitä lainkaan väheksymättä. Se on myös tutkimuksen pureutumista alueen ja sen väestön kannalta tärkeisiin kysymyksiin. Me pystymme paremmin kuin muut tunnistamaan alueen erikoispiirteet ja sitä kautta rakentamaan rikkaampaa synteesiä ja vivahteikkaampaa kokonaiskuvaa kuin valtakunnan tai valtakeskusten lähellä toimivat asiantuntijaorganisaatiot.

Vuorovaikutus toimii monella kanavalla. Kun Itä-Suomessa on korkeatasoista tutkimusta, pystymme tieteen kansainvälisillä kentillä terävämmin erittelemään uusien käsitteiden mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tämä on erityisen tärkeää silloin kun päättäjät ja heidän neuvonantajansa innostuvat uusista voimakäsitteistä, jotka sitten alkavat ohjata hallinnon ja kehittämisorganisaatioiden toimintaa. Uudet yhteiskuntapolitiikan käsitteet on muodostettu työkaluiksi keskusten kokemien haasteiden ymmärtämiseen. Etelän kasvukolmion ulkopuolisen todellisuuden tunteminen auttaa huomaamaan uusien voimakäsitteiden puutteet nopeammin kuin pelkkä juokseminen kansainvälisten thinktankkien hotspot tapahtumissa. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä että uusien valtavirtausten mahdollisuudetkin täytyy tunnistaa.

Karjalan tutkimuslaitos on tiivistämässä omaa ymmärrystään Itä-Suomen kannalta tärkeistä tutkimuskysymyksistä. Laitoksen painoalat eivät ole mitään nurkkakuntaisia savokarjalaisen puuhastelun aiheita vaan ne ovat haastavia kansainvälisiä tutkimusaiheita. Otetaan esimerkiksi vaikka sellaiset teemat kuin eri kulttuuritaustoista tulevien kohtaaamiset, aluekehitys Euroopan pohjoisosissa, syrjäisen maaseutun roolit, rajat ja niiden ylitykset. Näiden tutkimuksella ja parhaiden tutkijoiden yhteistyöllä on kansainvälistä ja kansallista merkitystä sekä tieteen että yhteiskunnallisen toiminnan kannalta.

Jukka Oksa