Huippututkimusta ja laajaa sivistyspohjaa?

Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin on todettu tulleen tiensä päähän. Erityisen näkyväksi tämä on tullut 1990-luvun Suuren laman myötä terveys- ja sosiaalitoimen kohdalla (palveluita karsitaan ja palveluihin oikeutettujen määriä supistetaan). 1990-luvun laman jälkeen talouselämän muutokset, ja uudet taloustieteen opit ovat pureutuneet myös hyvinvointivaltion sivistyseetoksen uudelleen määrittelyyn. Tieteiden moninaisuus ja laaja-alaisuus, ei ole tässä uudelleenmäärittelyssä ollut tavoitteiden keskiössä. Euroopan unionin tavoitteisiin, myös koulutuspolitiikassa, on tietenkin myös Suomi sitoutunut. Tällä hetkellä koulutuspoliittisia ylirajaisia ja ylikansallisia tavoitteita viedään läpi suomalaisessa korkeakoulutuksessa. Uusi vuoden alusta realisoitunut yliopistolaki on tästä vain yksi esimerkki.

Sosiaalipolitiikan tutkijana ymmärrän, että hyvinvointivaltiolla on taloudelliset reunaehdot ja rajoitteensa, ja kun kerran muualtakin yhteiskunnasta hyvinvointivaltion pohjaa, palveluita ja universaaliuden periaatetta puretaan, niin tälle tietenkin on luonnollinen jatkumo se, että myös koulutuksen ja korkeakoulutuksen hinta-laatu-suhteeseen kiinnitetään huomiota – siis säästetään ja keskitetään. Tämän mantran me hyvinvointivaltion kasvatit ja sen kukoistuksen kokeneet 1970-luvulla syntyneet olemme oppineet toistamaan ja ”hiljaisesti hyväksymään” jo peruskoulua käydessämme.

Silti en voi olla huolestumatta siitä, miten yhteiskuntamme makaa ja lepää ja miten siellä elämäänsä harkitsevat ja järjestävät tulevat sukupolvet (esim. Suuren laman jälkeen syntyneet) elävät ja voivat aktiivivuosinaan tai eläkepäivinään? Miten tämä sitten liittyy yliopistouudistukseen ja sivistykseen. Kokemukseni siitä, miten yliopistolaki on kuluvan vuoden aikana lähtenyt realisoitumaan, on varsin synkkä ja pelottava, ennen kaikkea kehitys vaikuttaa ennakoimattomalta. Näyttäisi siltä, että uudessa korkeakoulupolitiikassa ei olekaan enää tavoitteena laaja-alainen väen tai sukupolvien sivistäminen ja ihmisten kannustaminen omien vahvuuksiensa löytämiseen ja kriittiseen, oma-aloitteiseen ja kehittävään ajatteluun. Pikemminkin tavoitteena on hyvällä hinta-laatu-suhteella tapahtuva ohjattu ennakointi. Eli jos 70 % tulevista ikäluokista tulee kouluttaa korkeakouluissa, niin onhan ymmärrettävää, että koulutuksen tehokkuuteen tulee kiinnittää huomiota. Liian pitkään ja laajasti itseään ja ajatteluaan kehittävät yksilöt eivät ole toivottuja, he eivät todennäköisesti ole tulevia huippututkijoita, koska käyttävät opiskelussaan turhaa aikaa, ja sitä kautta koulutuksen resursseja, itsensä kehittämiseen ja ehkä kehittyvät kriittisiksi ajattelijoiksi. Huippututkija on todennäköisesti henkilö, joka suorittaa tohtorin tutkinnon ja pari-kolme maisterin tutkintoa alle kolmekymppisenä. Ennakointia on puolestaan se, että jonkun tulee pystyä löytämään nämä huippulahjakkaat yksilöt tarpeeksi ajoissa, ja tietenkin ensimmäisenä, niin että huippututkija saa jo ”alusta” alkaen ohjausta oikeaan ajatteluun ja oikeille painopistealoille, eikä harhaile koulutuksen viidakossa päämäärättömästi löytääkseen lopulta oman osaamisensa ja kriittisen ajattelun.

Toistaiseksi ainut määritelmä, jonka olen huippututkijalle kuullut ääneen lausutun, ovat nämä kvantitatiiviset määreet siitä, minkä ikäisenä ”huippuyksilö” väittelee ja ehkä senkin, kuinka monessa maassa hän on tutkintojaan suorittanut. Korvaako määrä siis yksilötasolla ja rakenteiden tasolla laadun? Tuleeko Suomesta kansainvälinen innovaatioreservi sillä, että korkeakoulutettujen ja jatko-opinnot suorittaneiden määrää lisätään. Kiinnostaako ketään se, mitä opiskelijat oppivat, kuinka hyvin maisterit tuntevat kansallisen ja kansainvälisen toimintakenttänsä (esim. yhteiskunnan rakenteet, globalisaation haasteet, ympäristön muutokset, taloustieteen uudet opit). Katson, että vain yksilön ja rakenteiden näkökulmasta toteutetun laaja-alaisen sivistyksen leviäminen takaa myös tulevaisuudessa sen, että AIV:n ja Nokian kaltaisia ”innovaatiota” ja ”keksintöjä” pystytään Suomessa tuottamaan. Toisin sanoen siis oppijalle (opiskelijalle, tutkijalle jne.) pitää olla tarjolla mahdollisimman laajasti eri tieteenalojen opintoja ja mahdollisuus tarttua näihin tarjottuihin mahdollisuuksiin mahdollisimman laveasti. Ja näiden kautta itse kukin voi löytää omimman osaamisalansa ja näkökulmansa. Saattaa aluksi näyttää siltä, että on liian kallista maksaa opiskelijan ja tutkijan kuluja siihen, että hän keskittyy Wittgensteinin tractatukseen, mutta ilman sen tyyppistä tutkimusta ei myöskään uudet-nokiat saa kasvualustaa. Vai kuka sitten pystyy löytämään ne nuoret huippututkijat, joiden harteilla ”tulevaisuus lepää”? Penkkiurheilijana mieleeni on jäänyt mm. se, kuinka lahjakkaita olivat Toni Nieminen ja Pekka Suorsa, päinvastoin kuin Janne Ahonen. Silti häneen kai kuitenkin kannatti satsata resursseja?

Pirjo Pöllänen

Järki ja tunteet

Yliopiston yt-neuvotteluista ilmoitettiin tiistaina. Olen siitä asti pohtinut, mitä kirjoittaisin asiasta blogissa. Mitä ihmettä minä ajattelen asiasta?

Ensimmäisenä tietenkin tulee mieleen nuo meidän oman laitoksen hallinto- ja tukipalveluhenkilöstön jäsenet. Ei heistä ketään voi karsia, kun he ovat muutenkin niin kiireisiä. Sitten tulee mieleen oma työni, jos joku heistä ei ole paikalla, omat työni hidastuvat huomattavasti. Joudun taistelemaan rahoitushakemusten täytön kanssa, joudun taistelemaan atk-laitteiden toimivuuden kanssa, en osaa sitä ja en osaa tuota. Kuka tietää, mistä ja mitä? Sitten taas palaan ajatuksissani tukemaan yt-neuvottelujen alla olevia ihmisiä.

Blogin kirjoittamiseen kaipaisin kuitenkin jotain jännitettä, jotain teoreettista näkökulmaa, joka puhkaisisi tämän paiseen. Lähestyn ajatusta irtisanomistutkimuksista, mutta en saa siitä otetta. Palaan takaisin yksilöihin ja heidän kokemuksiinsa irtisanomisesta – en löydä positiivisia puolia tästä ilmiöstä yksilöille. No joo, ’yliopiston talouden tervehdyttäminen’, mitä jargoniaa se on ja miksi. Voiko niin isot säästöt muka tulla pienipalkkaisesta tukihenkilöstöstä? Mistä muualta se säätö tai lisätulo voitaisiin hankkia? Kaipa sitä on mietitty paljon, mutta.

- Ajatukseni katkeaa jälleen ja pongahdan käsittelemästäni möykystä taas kauemmas. Se on kumia ja väistelee ajatuksiani. -

Toisaalta mieleeni palaa paperimiesten solidaarisuus vuosia sitten, kun paperitehtaiden siivoojat meinattiin ulkoistaa. Paperiteollisuuden nykyisen kurjimuksen kyllä tunnemme nyt, mutta silloin tuo tuki tuntui uskomattomalta, jopa kadehdittavalta. Kaverista pidettiin huolta. Mutta ei nykyisin – tämähän on talouden sanelemaa. - Ajatukseni menettää taas otteensa, mutta pakotan itseni jatkamaan. – Onko se talous, joka aiheuttaa minun mieleeni tämän möykyn? En tunne sitä, en tiedä talouden realiteetteja ja jään siten tunteideni valtaan. Onko tässä järki vastaan tunteet?

Haluan yhdistää tunteeni järkeeni. Haluaisin löytää tien, jossa nämä kaksi kulkevan käsikädessä toisiaan tukien.

Työyhteisömme puolesta

Tiina Soininen

Ei lisäydinvoimalle, jaa uusiutuvalle

Energiapolitiikan tulevien vuosikymmenten – jopa tulevan vuosisadan – linjapäätös on käsillä tänä keväänä, kun hallituksen esitys ydinvoimaluvista tulee eduskunnan päätettäväksi. Eri yhteyksissä – etenkin poliitikkojen haastatteluissa - kuulee sanottavan, että lisäydinvoimasta päättäminen ja uusiutuvan energian kehittäminen ovat toisistaan riippumattomia asioita. Eihän asia näin voi olla, kun energian tarve kotimaassa ja kehittämisresurssit ovat kuitenkin rajalliset.

Kestävän energiapolitiikan tulee mielestäni laaja-alaisesti tukea suomalaista työllisyyttä, perustua kotimaisiin raaka-aineisiin ja turvata kansallista huoltovarmuutta. Näitä piirteitä on vaikea löytää uraanienergiasta. Itse asiassa ydinenergian lisäämistä voidaan pitää jopa ydinenergialain vastaisena, joka edellyttää sen edistävän yhteiskunnan kokonaisetua. Nyt se palvelisi vain joidenkin teollisten toimijoiden ja energian tuottajien taloudellisia intressejä – ydinsähköstähän on kaavailtu vientituotetta. Koko kansakunnan kannalta olisi hyödyllisempää suunnata voimavarat energiatehokkuuden edistämiseen, energian säästöön ja uusiutuvien energiamuotojen kehitysharppausten edistämiseen.

Käynnissä oleva vuosikymmen voidaan nähdä eräänlaisena uusiutuvan energian etsikkoaikana. Lähtökohdat vahvalle kehitykselle ovat hyvät, mutta yhtenä merkittävänä uhkatekijänä voidaan nähdä ydinenergiaan liittyvät suunnitelmat. Tähänkin asti uusiutuvan energian kehittämisen jarruna on ollut valtiovallan hapuileva politiikka – selkeät, päämäärätietoiset ja pitkäjänteiset linjaukset alan kehittämiseksi ovat puuttuneet. Sen vuoksi monella uusiutuvan energian osa-alueella olemme jääneet jälkeen esimerkiksi Ruotsista, Itävallasta ja Saksasta. Näissä erilaisin tukitoimin on ensin luotu vahvat uusiutuvan energian kotimarkkinat, mikä on synnyttänyt vankan pohjan alan tutkimus- ja kehitystoiminnalle sekä viennille. Ydinvoiman lisärakentaminen ja tässä vaiheessa myönteiset lupapäätökset olisi valtiovallalta selkeä signaali energiantuotannon kehityssuunnasta ja väistämättä veisi uskottavuutta uusiutuvan energian tavoitteilta.

Lisäydinvoimalle ei ole mitään tarvetta nyt eikä lähitulevaisuudessa. Nykyinen ydinenergian tuotantokapasiteetti on käytössä vielä pitkään ja rakenteilla oleva Olkiluodin yksikkö – joskus valmistuessaan - tuo merkittävän kapasiteettilisäyksen. Nyt on selkeästi uusiutuvan ja kotimaisen energian kasvun aika. Toivottavasti kansamme edustajilta löytyy viisautta antaa sille tähän mahdollisuus.

Pasi Saukkonen

Suleima ja Sinuhe - suomalaisen orientalismin jäljillä

Olen alkukevään aikana Pohjois-Karjalan tulevaisuuspohdintojen ohella joutunut muutaman luentoni myötä Afrikan ja Orientin historian viidakko- ja aavikkopoluille. Yksi aiheeni käsitteli suomalaisten Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän toiseuden kuvauksia. Lyhyesti todettuna suomalaisille historiallinen Orientti on edustanut arabikammoa - jos ei ihan koirankuonolaisia - , itämaiden romantisoitua eksotiikkaa, tiedemiesten vakavasti tarkoitettuja tutkimuksia ja populaarikulttuurin ”Pekka ja Pätkä Suezilla” –kohelluksia.

Suomalaisten arabimaita käsittelevä varhaisempi matkakirjallisuus ja 1900-luvun alkupuolen maantieteilijöiden arabikammoisuus on likaa, alkukantaisuutta, laiskuutta ja vääräuskoisten vainoamista, jotka vain ranskalaiset tai brittiläiset siirtomaavirkamiehet, sotilaat ja lähetystyöntekijät saattoivat muuttaa. Jo 1920-luvulla maantieteen professori J.E. Forsberg ennakoi, että harvaanasuttu Irak tarvitsee ulkopuolisia ”avustajia” semminkin kun maan öljyvarat olivat niin suuret. Ja eiväthän suomalaisetkaan Lähi-idän kehittämisessä syrjään jääneet, jos on uskominen Sigurd Wettenhowi-Aspaan. Hänen 1935 ilmestyneessä kirjassaan ”Kalevala ja Egypti. Suomen kultainen kirja II” suomalaiset ovat Egyptin vanhan sivilisaation selkäranka ja monilla arabialaisilla nimillä oli suomalaiset juuret. Muumio on muu mies, Kairo Kaira, Libya Lipeä ja Tunisia Tuonensija. Eikä suomalaisvaikutus rajoittunut vain arabian kieleen. Islannin Geysir on peräisin sanaparista Käy siristen ja Skotlannin Rhinns of Galloway sanasta Kalevanrinne.

Kesällä 1925 Kannaksen Vienolassa arabiasuihin pukeutuneet Tulenkantaja-kirjailijat remusivat kolme päivää ja yötä Olavi Paavolaisen järjestämissä itämaisissa pidoissa. Vinttikamariin vanhoista verhoista kyhätyssä itämaisessa teltassa syntyi runokokoelma ”Hurmioituneet kasvot”. Muutama vuotta aikaisemmin Egyptin Kuninkaiden laaksosta löydetty Tutankhamonin hauta viritti Eurooppaan ovia aukoneissa Tulenkantajissa myös itämaisen eksotiikan palon ja vei osittain Waltarinkin Sinuhen maailmaan.

August Wallinin, Edward Westermarckin tai palestiinalaisnaisten elämää 1920-luvulla tutkineen antropologi Hilma Granqvistin tutkimukset eivät kuuluneet suomalaiskotien kirjahyllyjen pakkohankintoihin. Sodan jälkeen suomalaisille Orientti avautui pikemminkin Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen ”Pirskatti sanoi muumio” –seikkailuissa, Oke Tuurin esittämässä ”Rantasalmen sulttaanissa” tai eteläsuomalaisessa soramontussa, jossa kuvattiin elokuva ”Pekka ja Pätkä Suezilla”. Ja ne iskelmät: Aavikon lapsia, Abu Hassanin vaimot, Hunnutetut kasvot, Keidasöitä, Pyramidin varjossa, Marokosta Sudaniin, Väsynyt kameli ja niin edelleen. Mitenkähän hyvin kebab tunnettiin Suomessa vuonna 1958, jolloin Seija Lampila levytti iskelmän Shish Kebab. Jo ennen iskelmiä, elokuvia ja matka- ja seikkailukirjallisuutta suomalaiset saivat välähdyksiä itämaista tupakka-askien kuvista. Vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä saatettiin Suomessa sauhutella savukkeita, kuten Ali Baba, Beirutski, Cairo, Egypt tai Suleima. Aneemisia ovat nortti- tai malboroaskit verrattuna näihin vanhoin itämaisiin tupakka-askeihin.

Seppo Sivonen

Excuse me, is it possible to upgrade?

Esimerkiksi lentolippua ostaessa, kannattaa tiedustella: ”Is it possible to upgrade?” Meillä kaikilla on mahdollisuus tavoitella paikkamme ylentämistä. Jos et varsinaisesti kuulu business luokkaan, kannattaa kuitenkin tiedustella. Voit saada parempaa palvelua ja hyvää oloa, mutta perushintaan.

Mietin tätä asiaa työmotivaation osalta. Nimittäin motivaatio liittyy työhyvinvointiin. En tiedä onko se mediaattori vai moderaattori, mutta kuitenkin. Sen ainakin tiedän, että motivaatio ei parane sillä, että sanotaan: ” Teidän täytyy olla motivoituneita tähän, muuten tämä ei onnistu.” Motivaatio ei myöskään kasva jos todetaan, että koska te ette itse osaa, me teemme tästä hallinnollisen toimenpiteen. Motivaatio ei myöskään nouse sillä, että järjestetään muutoskoulutus, ja samalla ilmoitetaan, että johtoporras ei tule olemaan paikalla, koska on muita kiireitä. Mistä siis motivaatio tulee? Minuun iski motivaatiopuuska, kun kävin vähän reissun päällä ja sain hyvää (innostunutta) palautetta työstäni. Lähdin merta edemmäs kalaan ja se kannatti!

Mutta miksi niin yksinkertainen asia, kuin arvostuksen saaminen, voi olla niin hankalaa? Luulisi nimittäin, että kannustuksen ja hyvien kommenttien antaminen on kaikille ilmaista. Ilmeisesti se ei olekaan sitä. Tähän täytyy liittyä jotain sosiaalisia prosesseja: oman sosiaalisen statuksen jakaminen ei ole ilmaista. Meidän päässä pyörii joku mantra siitä, että osaamisen jakaminen voi jotenkin olla haitallista. Taloustieteellisesti ajatellen tietysti, noh, tiedosta (immateriaali tuote) täytyy saada rahaa. Verkostoituminen sisältää riskin menettämisestä, vaikka eihän kukaan oikeasti menetä tietoaan ja ymmärrystään, vaikka jakaisi sen toisen ihmisen kanssa. Teoreettisesti katsoen verkostoituminen lisää sosiaalista pääomaa, mutta ilmeisesti sitä ei vielä liitetä kuitenkaan todelliseen arvovaltaan tai arvoon. Toki tässä jakamisessa on se pelko, että imuun tarttuu muita, jotka menevät sitten ohi ja lopulta jään itse nuolemaan näppejäni.

Turusta minulle laitettiin sellaisia terveisiä, että kannattaa teidänkin koittaa kehittää bonus yliopistoa. Se ei ollut ihan onnistunut heillä, mutta täällä hyvinkin… Otetaan paikallinen ketju mukaan rahoituksemme ja annetaan bonusta saaduista pisteistä (op tai laatupisteet jne.). Bonus voisi olla myös immateriaalia: sosiaalista pääomaa, uusia ajatuksia ja tiedon kumuloitumista. Jos jotain kiinnostaa idean kehittely, ottakoon minuun yhteyttä!

Maahanmuutto ja media – vaarallinen yhdistelmä?

Veronika Honkasalo aloitti HS:n yleisönosastossa (14.3) keskustelun maahanmuuttotutkijoihin kohdistuvista uhkailuista. Olen kuullut tutkijoiden kertovan vastaavista kokemuksista ja itse sain omaan sähköpostiini ikävää palautetta kirjoitettuani Kalevaan yleisönosastokirjoituksen, jossa kritisoin Sampo Terhon aiemmin lehdessä julkaistua aliokirjoitusta. Uhkailevaa sähköpostia ovat saaneet tuntemani maahanmuuttajataustaiset tutkijat sekä maahanmuuton tutkijat mediaesiintymisten jälkeen.

Kalevan julkaistua yleisönosastokirjoitukseni sain työpostiini viestin, jossa minua nimiteltiin typeräksi, naiviksi tyttöseksi ja annettiin ymmärtää, että kaltaisteni kukkahattutätien olisi syytä tulla raiskatuksi maahanmuuttajien taholta, jotta omaksuisimme oikean asenteen maahanmuuttoon. Minua myös paneteltiin joillakin "maahanmuuttokriitikoiden" keskustelupalstoilla, joilla oli nähty sen verran vaivaa, että kirjoittajat olivat selvittäneet esim. työpaikkani, yhteystietoni ja aiemman esimieheni henkilöllisyyden, vaikka tarkoituksella jätin nämä tiedot mainitsematta mielipidekirjoituksessani. Saamani sähköpostiviesti, jossa puhuttiin raiskauksesta, oli kirjoitettu niin, että siinä ei esitetty suoraa uhkausta minua kohtaan. Sen sijaan viestissä peloteltiin väkivallalla, joka kohdistuu kaltaisiini tutkijoihin. Viestin sävy ja sanavalinnat tuntuivat ikäviltä ja harkituilta.

Tähän samaan ilmiöön liittynevät myös kokemukseni vähän aikaa sitten alkaneesta projektista, jossa maahanmuuttajat kirjoittavat juttuja täkäläiseen paikallislehteen. Koordinoidessani tätä projektia olen kiinnittänyt huomiota siihen, että tapaamisissa on useampia kertoja keskusteltu mahdollisesta väkivallan uhasta ja kirjoittajien mediaan liittyvistä peloista. Projektissa mukana olevat pelkäävät, että he joutuvat pahoinpidellyiksi kirjoitettuaan lehteen "väärästä" aiheesta tai että heidän haastattelemansa henkilöt joutuvat hankaluuksiin esiinnyttyään julkisuudessa. Toisin sanoen väkivalta ja sen pelko liittyy monella tapaa mediassa käytävään maahanmuuttokeskusteluun.

Suomessa toimii joukko maahanmuuttoa vastustavia ihmisiä, jotka uhkailevat väkivallalla niitä, jotka julkisesti esittävät mielipiteitä, jotka eroavat heidän näkemyksistään. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että maassamme elää myös joukko ihmisiä, jotka mielipiteidensä vuoksi joutuvat pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta.

Tutkimuksen vapauden kannalta tämä on huolestuttavaa sen vuoksi, että uhkailu saa jokaisen harkitsemaan erittäin tarkasti osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. Haastattelupyyntöjen saaminen tai aktiivinen osallistuminen omaa tutkimusta koskevaan keskusteluun ei tunnu pelkästään miellyttävältä (siinä mielessä, että kokisin voivani nostaa julkisuuteen tärkeinä pitämiäni näkökantoja), vaan niihin vastatessa alitajuisesti miettii omaa ja perheen turvallisuutta. Tämä tuntuu järjettömältä, sillä luulisi, että Suomessa tutkija saa julkisesti puhua pelkäämättä aiheesta kuin aiheesta. Itse olen oppinut erittäin varovaiseksi sen suhteen, millaista tietoa itsestäni ja tutkimuksestani julkaisen verkossa. En usko olevani kriittisten uhkailujen kärkikohde, kaikkea muuta, mutta jos jo kaltaiseni median pyörityksestä syrjässä oleva tutkija joutuu pohtimaan tätä asiaa, niin pelkään, että tilanne on monien muiden kohdalla paljon synkempi ja pelottavampi.

Outokummun löydöstä 100 vuotta

Sata vuotta sitten, 17. 3.2010 timanttikairan terä upposi Outokummun malmiin. Malmiota tutkittiin parin vuoden ajan, mutta sitten alkoi löydöksen ympärille kohota kaivoskaupunki. Outokummun kaivos oli harvinaisen rikas ja kaivostoiminta pitkäaikaista. Kaivos toimi lähes 90 vuotta ja kaivosyhtiö hallitsi koko paikkakuntaa. Outokummusta tuli osa Suomen suurta teollista kertomusta, jossa köyhä ja metsäinen maa muuttuu teolliseksi ja hyvinvoivaksi Suomeksi. Se on kertomus, jossa tehdas muodostaa modernin saarekkeen vanhakantaisen, kehittymättömän seudun sisälle. Yleensä tehdas jalostaa puuta, mutta Outokummun tarinassa Kuusjärven metsien keskellä loistavat kaivoksen ja rikastamon teolliset valot.

Outokumpu rinnastuu monessa suhteessa koko Suomeen. Suomi vaurastui teollisuuden varassa ja karisti myös kuvainnollisesti metsäläisyyden harteiltaan. Metsäyhtiöiden patruunat hankkivat mittavat taidekokoelmat ja näin oli myös Outokummussa. Vuorineuvos Eero Mäkisen, Outokummun ainoan patruunan, aikaan kaivoksenjohtajan asunnon Sänkivaaran seinät täyttivät taiteesta. Seiniä koristivat Mäkisen lankojen Pekka Halosen ja Väinö Hämäläisen lisäksi Hugo Simbergin, Eero Nelimarkan ja Edith Wiklundin maalaukset.

Teollisuuden sankaritarinassa on paljon totta, mutta mukana on myös tietoisesti rakennettua myyttiä. Edistyksen tarinalla haluttiin hankkia myötätuntoa toiminnalle, jonka seuraukset näkyivät pian ympäristössä. Edistyksellä oli hintansa. Puunjalostuspaikkakunnilla sen saattoi jokainen haistaa, eikä tehtaiden alapuolisiin vesistöihin enää kannattanut mennä uimaan. Kaivostoiminnan kohdalla ympäristöongelmia ja saasteita pidettiin samoin valitettavana, mutta välttämättömänä maksuna edistyksestä. Outokummussa ei haissut raha, täällä se yskittiin pölynä keuhkoista.

Outokummusta muistetaan rikkaus ja kukoistava kaivoskaupunki, ei Sumppia tai saastunutta Sysmäjärveä.

Kaivoksiin liittyy useimpien mielikuvissa edistyksen ja hyvinvoinnin eetos nimenomaan Outokummun vuoksi. Outokumpu loi odotushorisontin, jonka mukaisesti jokainen uusi kaivos nähdään uutena Outokumpuna. Poliittisessa puheessa jokainen kaivos on edelleen edistyksen ja hyvinvoinnin lähde ei ainoastaan omalle paikkakunnalleen vaan koko maalle. Jokainen kaivosyhtiö on puolestaan uusi Outokumpu Oy, valtionyhtiö, joka työllistää satoja ja hoitaa työntekijänsä kehdosta hautaan. Poliittisessa puheessa kaivoshankkeissa kaikuvat hyvinvointivaltion kehittämispolitiikan kaiut, mutta yksikään uusi kaivos ei ole uusi Outokumpu. Sellaista teollisuuskulttuuria, jossa yritys huolehtii paikkakunnan ja työntekijöidensä hyvinvoinnista kaikilla elämänalueilla torvisoittokunnasta alkaen, ei ole. Pitkäikäisiä kaivosyhdyskuntia ei synny. Kaivosten hyödyntäminen on nopeaa. Työtehtävät on jaettu urakoihin, joiden osuus on jopa 80 prosenttia tehtävistä. Työntekijät vaihtuvat urakoiden mukaan. Ani harvat asettuvat kaivospaikkakunnalle pysyvästi asumaan. Koti, perheet ja harrastukset ovat jossain muulla. Outokummusta tuttua yhtiöläisyyttä ei malmin louhimiseen tarvita. Urakoitsijat maksavat palkan työntekijöilleen, joiden odotetaan itsensä ostavan tarvitsemansa palvelut. Yhteiskunnan oletetaan hoitavan loput.

Ismo Björn