Älä turvaudu yksinkertaisimpaan selitykseen, sillä konfliktit eivät synny tyhjiössä

Ei kulunut kuin hetki Pariisin traagisesta terroriteosta kun ensimmäiset kommentit tapahtumasta kulttuurien yhteentörmäyksenä tulivat julkisuuteen. Esimerkiksi Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimosen mukaan terroriteko osoittaa, kuinka yhteen sovittamattomia länsimainen ja islamilainen demokratiakäsitys ovat. Uimosen kommenteissa kaikuu Samuel P. Huntingtonin ääni. Tämä yhdysvaltalainen politiikan tutkija esitti 1990-luvun alussa kuuluisat teesinsä kulttuurien yhteentörmäyksestä ja selitti kylmän sodan jälkeiset kriisit erilaisten kulttuuripiirien välisinä konflikteina. Huntington kiinnitti erityisesti huomiota siihen, että nämä kriisit aiheutuivat islamilaisen kulttuuripiirin rajoilla

Huntingtonin selitysmalli olisi yksinkertainen tapa ymmärtää maailman kriisejä ja konflikteja. Jihadistien terrori-iskut, Euroopan ja Venäjän kriisiytyneet suhteet, ISIL, Boko Haram ja monet muut tämän hetken kriiseistä voisi kuitata helposti kulttuurien yhteentörmäyksenä. Tällainen ajatusmalli on kuitenkin auttamattoman yksinkertainen ja toisaalta sen perusteella mitään konfliktien ratkaisemiseksi ei oikeastaan kannattaisi tehdä. Jos Ranskan terroriteot ovat seurasta peruuttamattomasta kulttuurikonfliktista, ei tarvitse käydä keskustelua siitä, miksi Ranskassa syntyneet ja asuneet nuoret miehet päätyvät näin karmeaan tekoon. Jos Huntingtonin teoria selittäisi Pariisin terroriteon, jokainen maailman noin 1,3 miljardista muslimista olisi potentiaalinen terroristi. Sen mukaan heidän edustamansa kulttuuri ja maailmankatsomus eivät vain ole yhteen sovitettavissa meidän länsimaisen kulttuurimme kanssa. Kuitenkin esimerkiksi ISIL tappaa tieltään myös kurdeja ja muita muslimeja. Väkivalta ja murhaaminen eivät ole sisäänrakennettuna islamilaiseen kulttuuriin, kuten ei natsismikaan ollut saksalaiseen kulttuuriin. Muslimien leimaaminen islamistiterroristien varjolla on väärin, ja kuten professori Jaakko Hämeen-Anttila radiohaastattelussa totesi, voi myös lisätä katkeruutta ja vastakkainasettelua maltillisempien muslimien keskuudessa. Eli vetoaminen huntingtonilaiseen näkemykseen toimii juuri kuten radikaalit islamistit haluavat; se lisää vastakkainasettelua länsimaalaisen kulttuurin ja islamilaisuuden välillä.

Euroopan kroonistunut heikko taloustilanne, sosiaalipolitiikan puutteet sekä siirtolaisuus- ja maahanmuuttopolitiikan epäonnistuminen ovat syitä, joista nyt pitäisi sivilisaatioiden yhteentörmäysten sijaan puhua. Euroopan unioni on laajentunut ja rajat jäsenmaiden välillä ovat avautuneet. Samaan aikaan EU:n ulkorajoja on vahvistettu, valvontaa kiristetty ja pyritty pitämään ei-toivotut siirtolaiset ulkopuolella. Lampedusasta on tullut EU:n siirtolaisuuspolitiikan kriisin symboli ja Välimerestä aivan liian monen afrikkalaisen hauta. Samaan aikaan on tapahtunut siirtolaisten ghettoutumista ja marginalisoitumista – ääriliikkeet, niin uskonnolliset kuin poliittiset ovat saaneet toivomansa kasvualustan Euroopassa. Lähi-idän kriisialueilta palaaville jihadisteille on otollista maaperää levittää sanomaansa.

Historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka toivottomuus, talouslama ja työttömyys ruokkivat ääriliikkeitä. Natsien valtaannousua Saksassa ei selitetä kulttuurisena yhteentörmäyksenä, vaan yhteiskunnalliset ja sosiaaliset syyt ilmiön taustalla eritellään laajemmin. Sosialistiset vallankumoukset tai 1970-luvun punainen terrori kumpusivat yhteiskunnallisista epäkohdista. Tätä laajempaa analyyttisyyttä ja poliittista reagointia Eurooppa tarvitsee myös Ranskan iskujen jälkeen. Radikaali politisoitunut islam on uhka vapaudelle, mutta islamin ja länsimaalaisuuden peruttamattoman yhteentörmäyksen julistaminen vain lisää radikalismia. Lisäksi se on teesinä historiaton, sillä maailman historiassa muutama sata vuotta on kovin lyhyt aika. Ei siitä ole sen kauemmin kun kulttuurien vuorovaikutus kukoisti islamilaisen kalifaatin hallitsemalla nykyisen Espanjan alueella ja katolinen inkvisitio vangitsi ja tappoi toisinajattelijoita. 

Miika Raudaskoski

 Kirjoittaja on historian tohtorikoulutettava ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

miika.raudaskoski at uef.fi

@RaudaskoskiMA

Kirjoitus on julkaistu Karjalaisessa 21.1.2015.

Pohjoiskarjalainen missi

Juice Leskinen kertoi 1980-luvulla vitsin, jonka hän sanoi olevan maailman lyhin. Vitsi kuuluu: Olipa kerran Tampereen poliisilaitoksella henkiset kilpailut. Savolaistaustaiset opiskelijapojat räkättivät samaan aikaan vitsille, joka oli vielä lyhempi: Pohjoiskarjalainen missi. Vitsi oli jo tuolloin vanha ja kulunut. Samaa vitsiä on kerrottu kaikkialla maailmalla naapureista rajoista riippumatta. Toista on haluttu mollata, eikä itseltäkään juuri kehuttavaa löydy.

Pohjois-Karjalan kohdalla missivitsiltä katosi pohja, kun tohmajärveläinen Henna Meriläinen valittiin Miss Suomeksi 1994.  Väite pohjoiskarjalaisten rumuudesta osoittautui lopullisesti vääräksi, kun Henna Meriläisen jälkeen Miss Suomeksi 1995 valittiin kiteeläinen Heli Pirhonen

Jo ennen Meriläistä ja Pirhosta Miss Suomeksi 1993 oli valittu gasellimaisen kaunis, tuuheatukkainen Tarja Smura. Hän oli syntynyt Nurmeksessa 1970, mutta savolaisten vääräleukojen mukaan hän ei edustanut Pohjois-Karjalaa, sillä Smuran suku oli Suojärven Surmia ja Tarja siis lähtökohdiltaan ei-pohjoiskarjalainen. Tarja Smuran upeus ymmärrettiin myös maailmalla, ja Miss Universum -kisassa hän oli maailman kymmenen kauneimman naisen joukossa. Kesken missivuotensa Smura hätkähdytti kansaa, sillä hänellä oli lyhytaikainen, ns. transatlanttinen suhde elokuvaohjaaja Renny Harlinin kanssa. Smura oli yhteiskunnallisesti aktiivinen, hän oli naisten puolueen ehdokkaana vuoden 1995 eduskuntavaaleissa ja sittemmin Lohjaan sitoutuneena Lohjan kunnallispolitiikassa. Kauneudessaan, seurustelusuhteidensa värikkyydessä ja yhteiskunnallisessa aktiivisuudessaan Tarja Smura muistutti Tanja Vienosta, Miss Suomea 1991, jonka poliittinen ura huipentui Tanja Karpelana kulttuuriministerin vastuunalaiseen tehtävään. Henna Meriläinen puolestaan nousi missivuotensa jälkeen uudelleen julkisuuteen 2008, jolloin hän aloitti seurustelun tuupovaaralaistaustaisen vuorikiipeilijä Veikka Gustafssonin kanssa.

Yhteiskunta- ja kulttuuritieteilijä ryhtyy tässä vaiheessa miettimään, mistä pohjoiskarjalaistyttöjen nousussa missimaailmaan oli kysymys. Olivatko pohjoiskarjalaiset naiset yht´äkkiä muuttuneet kauniimmiksi, vai oliko suomalaisten kauneusihanteissa tapahtunut muutos?  Käsitys Suomen heimojen keskinäisistä eroista eli vahvana vielä 1920-ja 1930-luvuilla. Fyysinen antropologia oli arvossaan ja U. T. Sirelius, Alfred Hackman ja kumppanit mittailivat suomalaisten pituuksia ja kallonmuotoja. Germaanisen ja skandinaavisen rodun ominaisuudet olivat saatujen tulosten mukaan enimmin havaittavissa läntisissä heimoissa. Ihmiset lyhenivät sitä mukaa, kun siirryttiin kohti Itä- ja Pohjois-Suomea.  Jos varsinaissuomalaiset olivat keskimäärin 168,5 senttiä pitkiä ja heidän pääkallonsa indeksi oli 97.4, niin karjalaisilla pituus oli 165,2 ja pääkallon indeksi 82,12. Pohjoispohjalaisilla pituus oli enää 164,3 ja kalloindeksi vain 82,6. Myös kansanluonteet poikkesivat Sireliuksen havaintojen mukaan toisistaan. Läntiset heimot olivat vakavia, hillittyjä ja tarmokkaita, mutta kädestä suuhun eläneet karjalaiset olivat ailahtelevaisia ja epäluuloisia.

Fyysiseen antropologiaan, ei heimo- eikä rotuoppeihin ole enää aikoihin uskottu. Missikilpailut ovat erikoinen jäänne, joka elää yllättävän vahvana joka puolella maailmaa. Missit ovat joissain maissa kansallinen ylpeyden aihe. Erityisen vahvana missikulttuuri elää Etelä-Amerikassa. Suomalaisille Ester Toivosen valinta Euroopan kauneimmaksi oli osoitus Suomen kuulumisesta Eurooppaan ja samalla sen sanottiin todistavan sen, että suomalaiset eivät ole mongoleja. Armi Kuuselan valinta Miss Universumiksi kertoi, että Suomi oli selvinnyt toisesta maailmansodasta ja kuuluvan läntiseen maailmaan. Syvä lamakausi1990-luvun alussa kosketti kaikkia suomalaisia, mutta se lähensi suomalaisia toisiinsa. Lama pakotti keksimään keinoja selviytymiseen. Eteenpäin oli mentävä keinolla tai toisella. Alueelliset erot hälvenivät. Pohjois-Karjalan talous koheni 1990-luvun alan laman jälkeen nopeasti. Taloudellinen edistys, elinkeinoelämässä tapahtunut muutos, tiedonvälityksen nopeutuminen ja yhtenäiskulttuurin voimistuminen kaikki ne loivat edellytyksiä ja itsevarmuutta pohjoiskarjalaisille tytöille osallistua myös kauneuskilpailuihin. Toki myös muodilla oli osuutensa. Missikilpailut olivat yksi mahdollinen tie tulevaisuuteen. Kun yksi avasi latua, niin toisten oli helppo seurata. Mallitoimistot, missimammat ja einomakuset kiinnostuivat myös pohjoiskarjalaisista tytöistä aivan eri tavalla kuin aiemmin. Missin ei tarvinnutkaan enää olla kotoisin Turusta tai Porvoosta.

Viimeisin pohjoiskarjalainen missi on Juuassa 1990 syntynyt Pia Lamberg, joka Pia Pakarisena valittiin Miss Suomeksi 2011. Jos oli Tarja Smura yllättänyt käänteillään, niin yllätyksen teki myös Pia Pakarinen. Hän luopui kruunustaan jo syksyllä 2011 kyllästyttyään misseyteen ja sen kohtuuttomiin vaatimuksiin.  Pia Pakarinen lähti luomaan mallin uraa Amerikkaan ja otti äitinsä sukunimen Lamberg.

Kuvat teoksesta Suomi. Maa. Kansa. Valtakunta. Otava 1923.

Ismo Björn

Subjektiivinen katse Ukrainasta: Maidanin alku

Olen iloinen, että voin tarjota suomalaisille lukijoille omia ajatuksia Ukrainan tilanteesta. En pyri arvioimaan geopoliittista taistelua, jossa maani on osallisena tänään. Haluan esittää omia näkemyksiä ja tuntemuksia kaikesta kokemastani. Haluan kertoa vaikeaan tilanteeseen joutuneiden ihmisten arkielämästä, muotoilla omia ajatuksia ja epäilyksiäni sekä määritellä kysymykset, joihin en vielä osaa vastata. Kolumnisarjassani kukin ”subjektiivinen katse Ukrainasta” valottaa joitakin näistä seikoista.

Riippumatta siitä, minkä poliittisen kannan ukrainalaiset omaavat, suurin osa on sitä mieltä, että Maidan oli Ukrainan tärkein tapahtuma vuosien 2013 ja 2014 vaihteessa. Protestit olivat alkaneet Kiovassa vielä marraskuun 21. päivänä 2013 syynä Ukrainan entisen presidentin Janukovitshin päätös olla allekirjoittamatta Ukrainan ja EU:n assosiaatiosopimusta. Silloin Maidanille tulleet ihmiset ilmaisivat tyytymättömyytensä siihen, että Janukovitsh kieltäytyi täyttämästä tärkeimmän kansalle tekemistään lupauksista. Maidan alkoi yhä selkeämmin ilmaisemaan pyrkimyksen viedä Ukraina lähelle Eurooppaa ja lopuksi sai nimen Euromaidan.

Kuitenkin syynä todelliselle joukkoprotestoinnille toimi Euromaidaniin osallistuneiden opiskelijoiden raaka pahoinpitely marraskuun 29. ja 30. päivän välisenä yönä. Ukrainalaiset, joiden pitkä pinna on kaikkien tiedossa, tuohtuivat ”poliisivaltion” tyranninomaisista otteista. Tähän mennessä Maidan toimi pysyvästi ainoastaan Kiovassa, muissa kaupungeissa ihmiset kokoontuivat aukioille vain iltaisin ja viikonloppuisin.

Harkova on Ukrainan toiseksi suurin kaupunki 1,5 miljoonan asukaslukuineen. Se sijaitsee vain 40 kilometrin päässä Venäjän rajalta ja sen asukkaat ovat valtaosin venäjänkielisiä. Kotikaupungissani Euromaidan kokoontui ensimmäisen kerran marraskuun 24. päivänä. Tämä joukkokokous ei päässyt kaupungin pääaukiolle, Vapauden aukiolle, joka oli kaupunginjohtaja Kernesin käskystä suljettu mukamas uuden vuoden juhlallisuuksien valmistelujen takia. Euromaidan järjestettiin Ukrainan kansallisrunoilija Taras Shevtshenkolle nimetyllä aukiolla hänen patsaan juurella.

Tällä oli myös symbolista merkitystä: Vapauden aukiolla edelleenkin on pystyssä Leninin patsas. Joukkokokous ei ollut väkirikas eikä pitkä, mutta sillä oli selkeitä ”ukrainalaisuuden” ja ”eurooppalaisuuden” merkkejä. Minäkin lähdin sinä päivänä Euromaidanille, enkä vain kannustaakseni sitä (tämä oli minulle itsestäänselvyys). Tutkijana, sosiologina minua kiinnosti, ketä muita siellä oli, kuinka nämä ihmiset perustelevat näkemyksiään Ukrainasta ja Euroopasta kaupungissa, jossa perinteisesti ovat olleet vahvoilla ideat tiiviistä Ukrainan ja Venäjän välisistä kulttuurisista, historiallisista, taloudellisista, ja ideologisista suhteista.

Olga Filippova
Associate Professor of Sociology
V.N. Karazin Kharkiv National University

Venäjä-venäjä-venäjä - palautetta televisiosta nähdystä

Ukrainan levottomuudet ja Venäjän osallistuminen niihin väistämättä vaikuttavat Suomeen monella tapaa. Karjalan tutkimuslaitos on tarttunut aiheeseen järjestämällään Bannye tshtenija- venäjänkielisessä keskustelukerhossa sekä Vera-breakfastilla 10. ja 11.4. Päävieraina olivat Eilina Gusatinsky Spektr-lehdestä ja vapaa toimittaja, mediayrittäjä Polina Kopylova Helsingistä. Keskustelimme niin tapahtumien kulusta ja syistä kuin siitä, kuinka ne heijastuvat Suomessa asuviin venäläisiin.

Samaan aiheeseen muiden rinnalla tarttui Yle järjestämällään Venäjä-illalla 15.4. En rupea analyisoimaan keskustelua kokonaisuudessaan, vaan julkaisen tässä Ylelle lähettämäni palautteen. Ukrainan ja Venäjän tapahtumat sekä niiden käsittely mediassa tarjoavat meille tutkijoille valtavan tutkimusaineiston, jos asiaan suhtautuu kyynisesti. Jos ei, niin mielestäni tässä on tutkijoiden kansalaisaktiivisuudelle oiva paikka edes yrittää pienentää vahinkoa, jota voi saada aikaan niin helposti - mitä monet toimijat, Yle mukaanlukien, tekee.

Alla palautteeni Ylen toimitukselle Venäjä-illasta 15.4.

Hei,
kuten moni muukin katsoin eilisen Venäjä-illan. Ohjelma oli suuri pettymys, ennen kaikkea toimituksen tekemien valintojen takia.

Kaikkein pahimpana epäonnistumisena pidän toimituksenne pyrkimystä puhua näin herkistä asioista viihdeformaatissa. Infotainment ei mielestäni ole sopiva muoto, vaikka sitä on monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa puolustettukin sillä perusteella, että se johtaa loppujen lopuksi vakavaan asialliseen keskusteluun. Nimenomaan asiapitoista keskustelua kuitenkin toivoisi näkevän juuri ylen kanavilta, koska on enää hyvin vähän mediumeja, jotka kykenevät sellaiseen ja Venäjä-suhteesta olisi juuri tänä aikana ”terapeuttisinta” keskustella nimenomaan analyyttisesti eikä ”huutoäänestyksellä”, kuten kävi ohjelmassanne niin toimittajien työn kuin monien kutsuttujen vieraiden takia. Siis: mielestäni viihdeformaatti on väärä tällaisten asioiden käsittelyyn ja sotii ylen toimintaperiaatteita vastaan, ja tämä formaatti on johtanut vääriin keskustelijavalintoihin (netin ja lööppien esille nostamat hahmot, kuten Bäckman, Hellevig, Hyrskynlahti) sekä vääriin kysymyksenasetteluihin toimittajien taholta. Kun pyritään kosiskelemaan yleisöä ja saada ohjelmaan keskustelijat kritiikittömästi yleisön ehdotusten perusteella, ja kun itse ohjelmasta pyritään tekemään mahdollisimman ”koukuttava” toimittajien valitsemien ”räväköiden” kysymysten avulla, niin tulos on mielestäni hajottava, eikä rakentava.

Suomalainen yhteiskunta on monikulttuurinen, ja tämä on sekä tosiasiallinen tilanne, että lainsäädännössä vahvistettu tila. Yleisradio, joka toimii monikulttuurisen yhteiskunnan lainsäädännön mukaan sekä monikulttuurisen yhteiskunnan verovaroin, on velvollinen ottamaan tämän asiantilan ainakin asiaohjelmissa todesta, eikä vitsinä. Tällä lausumalla siirryn seuraavaan kohtaan, jota koin henkilökohtaisesti erittäin loukkaavana sekä monikulttuurisuutta halveeraavana.

Ohjelman toisessa osassa toimittajat tekivät ”kokeen” kysymällä läsnä olevilta ”venäläisiltä” (joiden taustat ja elämäntilanteet ovat selkeästi moninaiset ja ”moninapaiset”, eli transnationaalit: heidän siteensä sekä Suomeen että Venäjään ovat syviä ja henkilökohtaisia, persoonaan meneviä ja sitä muokkaavia) kenen puolella he olisivat Suomi-Venäjä jääkiekko-ottelussa ja mahdollisessa sodassa. Kysymys on pöyristyttävä siinä mielessä, että se siirtää monia kuulumisia sallivaan monikulttuurisuuden tilaan yhden ja ainoan lojaliteetin tunnustavan kansallisvaltion logiikan. Tätä urheilun kautta maahanmuuttajien lojaalisuutta testaavaa ”krikettitestiä” on tutkimuksessa valtavasti ja perusteellisesti kritisoitu mm. siitä, että vaatimalla maahanmuuttajilta täyttä lojaalisuuden vaihtoa ja sen julkista tunnustamista vastaanottajavaltio tekee väkivaltaa, assimiloi maahanmuuttajia ja tuottaa samalla väärää tietoa: ihmisten elämät ovat monimutkaisempia kuin ”integraation” mallin antama kuva. On mahdotonta ja myös tarpeetonta jättää taakseen vanhat sitoutumiset jotta tulisi ”uuden yhteiskunnan jäsen”. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa jäsenyyksiä ja osallisuuksia on monenlaisia, ja sota mallina ihmisten identifioitumiselle on tällaisessa yhteiskunnassa väärä. Esittämällä tämän kysymyksen läsnä oleville ”venäläisille” toimittajat toisaalta osoittivat täyden kyvyttömyytensä ymmärtämään monikulttuurisuutta, joka ei olisi ”kulttuurien mosaiikkia” tai maahanmuuttajien ”kotoutumista” vastaanottavan valtion ehdoin vaan jatkuvaa neuvottelua ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten luovaa yhteistoimintaa. Me teemme asioita sanoilla. Ohjelman toimittajat kysymyksenasettelullaan ovat tehneet vääryyttä ja hallaa Suomen monikulttuurisuudelle yksinkertaistamalla ja profanoimalla sitä.

”Venäläisten” vastaukset olivat malliesimerkkejä siitä, että tällainen kysymyksenasettelu on väkivaltaista. Kaikki toivat esille taustansa, jotka osoittivat, että valinta kuvitteellisen Venäjän ja kuvitteellisen Suomen välillä on heidän kohdallaan mahdotonta. Molemmat maat ovat sekä sukujen historiassa että omakohtaisessa kokemuksessa sekä tulevaisuuden suunnitelmissa täysin kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat meidän elintilan, niin fyysisen kuin henkisen. Tätä sanotaan mm. hybriidisyydeksi. Tästäkin on keskusteltu valtavasti niin tutkimuksessa kuin muutenkin monikulttuurisuuteen liittyen. Olen sitä mieltä, että sitä tulee kunnioittaa ja tuoda esille jollain muulla tavalla kuin panemalla suorassa lähetyksessä ihmisiä seinää vasten ja vaatimalla heiltä lojaalisuuden tunnustusta jommallekummalle valtiolle. Näen tätä ammattitaidottomuutena. Jos kerran keskustelette näistä asioista, niihin täytyy perehtyä etukäteen, ehkä koko henkilökunnan täydennyskoulutuksen muodossa.

Ohjelmassa tuli myös esille, kuinka tällainen sotaan ja vastakkainasetteluun perustuva kansallisen identiteetin logiikka toimii. Niin Igor Parrin kuin Lauri Koposen kommenteissa tuli esille, että heitä on lapsina Suomessa kiusattu, kun lapset omaksuvat mm. koulun sodan kontekstissa opettamat kansalliset identiteetit hyvin yksioikoisina (ks. Anne-Mari Soudon väitöskirja Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista) ja tämä johtaa arkipäivän rasismiin, joka voi puolestaan johtaa Igorin tapaiseen kompensatoriseen ”kansallismielisyyteen”. Tällaisen ilmapiirin luomiseen ohjelmanne osallistui, toivottavasti tahtomatta, mikä ei vähennä sen vahingollisuutta.

Olette ohjelmassanne soveltaneet samanlaista etnistävää logiikkaa kuin mitä nyky-Venäjän hallinto käyttää propagandassaan: kaikki ihmiset nähdään ennen kaikkea kansallisuutensa edustajina ja sitä kautta kansallisuutensa valtioihin ja niiden johtoon sidottuina. Ukraina-konfliktissa tapahtuu sama, mikä tapahtui Georgian sodan ja Pronssisotilaan jupakan aikana: Suomeen muuttaneet venäläiset pakolla liitetään Venäjään, ja juuri sitä nyky-Venäjän hallinto toimillaan tavoittaakin, mm. esittämällä kaikki venäjänkieliset omana diasporana, ”maanmiehinä”, joita sillä on oikeus ”puolustaa”. On turhaa vastustaa tätä toimintaa saman koordinaattijärjestelmän, eli kansallisvaltiologiikan sisältä, jos suinkin tälle vanhakantaiselle ajattelutavalle halutaan esittää vaihtoehtoja.

Olga Davydova-Minguet
tutkija
Joensuun seudun monikulttuurisuusyhdistyksen (JoMoni ry) pj
Joensuun seudun monikielisten perheiden yhdistyksen vpj
Itä-Suomen Etnisten suhteiden neuvottelukunnan vpj