In July 2010 Sergey Katanandov was dismissed from the position of the Head of the Republic of Karelia, and on 21 July President Medvedev appointed Andrey Nelidov to take this job. Nelidov was born in 1957 in Leningrad (St. Petersburg), served two years in the Soviet Army, was employed as a worker in a number enterprises and eventually became a deputy director of ZAO Nord-Kemp, a small timber-logging enterprise, registered in Priozersk (Käkisalmi), Leningrad Oblast. Then, quite surprisingly, he was appointed Vice-Governor of Leningrad region in 1996... In 2000-2002 he was Managing Director of the Belomor-Onega Shipping Company (owned by St. Petersburg's ORIMI Group). In 04.2006-03.2010, again quite surprisingly, he was a member of the Federation Council - being a representative of Karelia in Moscow. In March-June 2010 Nelidov worked as an adviser to the Head of Federation Council S. M. Mironov.
This background suggests that Nelidov has very strong connections with St. Petersburg and the Leningrad region, and probably his policies will stimulate greater involvement of Petersburg's companies into the Karelian economy. His Petersburg's contacts (those who have guided his rather strange career path) may be also helpful for lobbying his Karelian projects in Moscow. The whole story looks as if some influential forces have finally decided to make Karelia a more useful region of Russia (for their own interests, of course)...
BUT in his first interview, Nelidov did not reveal any concrete economic plans, and only said he was going to order to draw up a strategic development programme for Karelia. It seems he either does not know that Karelia already has a strategy till 2020 or he does not like this document and wants a new one. Overall, his interview gives an impression that he has no economic agenda or wants to hide it. One fact is certain: Nelidov brings in a new team to the Karelian Government: he has already fired several key figures of the Katanandov administration. He claims that among members of his team he wants to see only people with Karelian backgrounds. Indeed, all his recent appointees previously worked in Karelia. Probably, these appointments mean to somehow compensate Nelidov's lack of competence in Karelian economic affairs and his lack of contacts in Karelian business and political elite. But these appointments also undermine my hypothesis that "Russian Karelia has fallen into the hands of St. Petersburg's tycoons." Anyway, today it is too early to judge these developments. Time will show whether the appointment of the new governor leads to a real change in Karelia's development trajectory.
Nelidov's interview 26.07.2010: http://petrozavodsk.rfn.ru/rnews.html?id=1479767
12.8.2010
Was V. Stepanov (former Head of Russian Karelia) a KGB spymaster in Finland?
I have recently read a book written by Oleg Kalugin titled "Farewell to Lubyanka" ("Прощай, Лубянка", in Russian), published in 1995. The following paragraph struck me: "V. Stepanov was a KGB resident in Finland. Ethnic Karelian, he was known for his self-reliance and independence of thinking, even stubborness. Kryuchkov tolerated Stepanov only because Andropov liked him..... Upon Stepanov's return to Moscow he was offered the insignificant job of a vice-Chairman of the Znanie Society. Stepanov refused and preferred to return to Petrozavodsk, where he made an outstanding career in state and party organizations."
The question is: does Kalugin refer to Viktor Stepanov, who was the Head of Russian Karelia in 1989-1998 (just before Katanandov)? Official biography of Viktor Stepanov does not mention his KGB career at all! If he was indeed a KGB spymaster in Finland, this fact should be taken into account by those who focus on Russian Karelia in the 1990s! Stepanov's memoirs could be a bestseller in Finland...
Notes:
Oleg Kalugin was General-Major of KGB, who defected to the USA and now lives there. In Russia he was sentenced to 15-year imprisonment for treason.
"KGB resident" means the head of espionage network in a given country - spymaster.
Kryuchkov was the the head of Soviet intelligence service in the 1980s.
The question is: does Kalugin refer to Viktor Stepanov, who was the Head of Russian Karelia in 1989-1998 (just before Katanandov)? Official biography of Viktor Stepanov does not mention his KGB career at all! If he was indeed a KGB spymaster in Finland, this fact should be taken into account by those who focus on Russian Karelia in the 1990s! Stepanov's memoirs could be a bestseller in Finland...
Notes:
Oleg Kalugin was General-Major of KGB, who defected to the USA and now lives there. In Russia he was sentenced to 15-year imprisonment for treason.
"KGB resident" means the head of espionage network in a given country - spymaster.
Kryuchkov was the the head of Soviet intelligence service in the 1980s.
16.7.2010
IWPLMS 2010 / Raportti II / Solidaarisuus kriisissä?
Eilen saimme täällä Valencian IWPLMS konferenssissa kuvauksen siitä, kuinka mikin Euroopan maa on reagoinut kriisiin ja mitkä lyhyen aikavälin vaikutukset maan hyvinvointiin ovat olleet. Useimmista maista raportoitiin samaa, eli työttömyys on iskenyt nuoriin kaikkein pahiten. sukupuolittain tarkasteltuna miesten työttömyys on noussut lyhyellä aika välillä enemmän kuin naisten, mutta se on tunnettu laman seuraus, sillä miehiä työllistävät sektorit ovat teollisuudessa ja yksityisellä sektorilla, kun naisten työskentelevät pääasiassa palveluissa ja julkisella sektorilla. Näihin laman vaikutukset iskevät voimakkaimmin viipeellä. Kreikan tilanne kuulosti kamalalta, mikä ei tietenkään ole yllätys.
Mutta Saksassa on tapahtunut yllättävää solidaarisuutta. Työnjakamisen seurauksena työttömyys ei ole noussut juuri ollenkaan ja työllisyysaste on säilynyt pitkälti ennallaan. Työlliset ovat siis lyhentäneet työtään päivällä, ja suostuneet palkan lievään alenemiseen, jotta työttömille voidaan tarjota työtä. Saksan mallia oli hämmästyttävää kuunnella. Varsinkin kun sitten iltapäivällä kuuntelin Satu Ojalan esitystä Suomessa tehtävästä palkattomasta ylityöstä. N. 35 % työllisistä informaatioalan työntekijöitä tekee palkatonta ylityötä. Työtä siis on Suomessa, mutta sitä tekevät ovat ylikuormittuneita, eivätkä ehdi tehdä työtään varsinaisella työajalla. Tässähän ei ole mitään tolkkua. Voisiko Suomesta löytyä samanlaista solidaarisuutta kuin Saksassa? Olisitko sinä valmis vähentämään työaikaasi ja antamaan jotain esimerkiksi rutiinitöitä työttömälle?
Mutta Saksassa on tapahtunut yllättävää solidaarisuutta. Työnjakamisen seurauksena työttömyys ei ole noussut juuri ollenkaan ja työllisyysaste on säilynyt pitkälti ennallaan. Työlliset ovat siis lyhentäneet työtään päivällä, ja suostuneet palkan lievään alenemiseen, jotta työttömille voidaan tarjota työtä. Saksan mallia oli hämmästyttävää kuunnella. Varsinkin kun sitten iltapäivällä kuuntelin Satu Ojalan esitystä Suomessa tehtävästä palkattomasta ylityöstä. N. 35 % työllisistä informaatioalan työntekijöitä tekee palkatonta ylityötä. Työtä siis on Suomessa, mutta sitä tekevät ovat ylikuormittuneita, eivätkä ehdi tehdä työtään varsinaisella työajalla. Tässähän ei ole mitään tolkkua. Voisiko Suomesta löytyä samanlaista solidaarisuutta kuin Saksassa? Olisitko sinä valmis vähentämään työaikaasi ja antamaan jotain esimerkiksi rutiinitöitä työttömälle?
14.7.2010
International Working Party on Labour Market Segmentation Theorists 2010 / Raportti I
Terveisiä täältä Universita De Valenciasta, Facultat d’Economiasta! Pidämme täällä hottia konferenssia taskulämpimästä aiheesta, nimittäin Euroopan taloudellisen tilanteen kriisistä ja työmarkkinoista. Joustavatko markkinat vai ihmiset?
Ennen kuin mitään ehti alkaa, minä ikävöin kotiin. Täällä on paljon ystäviä ja tuttuja, mutta silti tunsin oloni yksinäiseksi hotellissani ja kulkiessani Valencian historiallisessa keskustassa, siemaillessani Cafe con lecceä, (joka oli muuten aivan mielettömän hyvää). Osatekijä ikävässäni oli varmasti se, että laukkuni hävisi matkalla. Hieman ärtyisä virkailija yöllä vakuutti, että se tuodaan aivan pian. En ole vielä nähnyt laukkua. Ainakin juna- ja lentomatkailun palvelutaso on kriisissä. (Junassa yhdessä vaunussa ilmastointi ei pelannut…)
Arvatkaapa, mistä löysin lohtua ikävääni, viinistä, kenties sangriasta? Ei suinkaan, vaan ruokakaupasta. Hermostuneisuuteni ja hämmennykseni katosivat ja muuttuivat leveäksi hymyksi naamallani, kun löysin hammastahnaa ja muuta tarpeellista. Lisäksi kaupassa käyskenteli muita naisia rauhallisesti valiten päivän menuihinsa sopivia hedelmiä ja lihoja. Oloni oli huojentunut, olin päässyt omieni pariin.
Kotitalous on sama täällä kuin siellä, oli talouden kriisiä tai ei. Päivän ruoka täytyy jonkun tehdä. Tästä pääsenkin mukavasti juuri menossa olevaan prof. Paola Villan (University of Trento) esitelmään sukupuolten tasa-arvosta. Hän argumentoi, että Euroopan työllisyysstrategiassa on vuodesta 1997 lähtien tasa-arvon painoarvo hävinnyt ja siitä on tullut alakohta työllisyyden parantamisessa. Tässä tietenkin tullaan siihen, että kiinnitetäänkö huomiota työllisyysasteisiin huomioimatta sukupuolta. Jos näin käy, pitäisikö meidän tähdätä vaikka miesten täystyöllisyyteen, jolloin naiset olisivat kotona ja kokonaistyöllisyysaste olisi 50, kun se nyt (julk. 22.5.2010 Tilastokeskus) on Suomessa 68,6 % (miehillä 68,3 ja naisilla 69,00)?
Palaaminen kotirouvatalouteen, ei ole siis mahdollista, jos haluamme säilyttää eurooppalaisen sosiaalisen systeemin – vaikkakin silloin minäkin löytäisin lohtua eri puolilla Eurooppaa päivittäistavarakaupoista. Naisten panosta tarvitaan työmarkkinoilla, heidän taitojensa ja osaamisen hylkääminen on tehotonta toimintaa. Mutta samalla kuitenkin strategioissa ja politiikoissa hyväksytään syrjintä piilottamalla epätasa-arvoa, luomalla tasa-arvosta illuusioita, joka ei kestä tarkastelua.
Kiinnitetään työmarkkinat tiukemmin hoivaan ja myönnetään vihdoinkin, että yhteiskunnassa on monenlaista työtä, joka ei näy työllisyysastemittauksissa. Kuka tekee hoiva- ja kotityön, jos julkinen sektori ei pysty siihen taloudellisesti. Tätä kysyy Angelica Kuemmerling täällä torstai-iltapäivänä. (Raportoin siitä ehkä sitten.) Joustavatko ihmiset, muuttuvatko perherakenteet vai muuttuuko systeemi?
Ennen kuin mitään ehti alkaa, minä ikävöin kotiin. Täällä on paljon ystäviä ja tuttuja, mutta silti tunsin oloni yksinäiseksi hotellissani ja kulkiessani Valencian historiallisessa keskustassa, siemaillessani Cafe con lecceä, (joka oli muuten aivan mielettömän hyvää). Osatekijä ikävässäni oli varmasti se, että laukkuni hävisi matkalla. Hieman ärtyisä virkailija yöllä vakuutti, että se tuodaan aivan pian. En ole vielä nähnyt laukkua. Ainakin juna- ja lentomatkailun palvelutaso on kriisissä. (Junassa yhdessä vaunussa ilmastointi ei pelannut…)
Arvatkaapa, mistä löysin lohtua ikävääni, viinistä, kenties sangriasta? Ei suinkaan, vaan ruokakaupasta. Hermostuneisuuteni ja hämmennykseni katosivat ja muuttuivat leveäksi hymyksi naamallani, kun löysin hammastahnaa ja muuta tarpeellista. Lisäksi kaupassa käyskenteli muita naisia rauhallisesti valiten päivän menuihinsa sopivia hedelmiä ja lihoja. Oloni oli huojentunut, olin päässyt omieni pariin.
Kotitalous on sama täällä kuin siellä, oli talouden kriisiä tai ei. Päivän ruoka täytyy jonkun tehdä. Tästä pääsenkin mukavasti juuri menossa olevaan prof. Paola Villan (University of Trento) esitelmään sukupuolten tasa-arvosta. Hän argumentoi, että Euroopan työllisyysstrategiassa on vuodesta 1997 lähtien tasa-arvon painoarvo hävinnyt ja siitä on tullut alakohta työllisyyden parantamisessa. Tässä tietenkin tullaan siihen, että kiinnitetäänkö huomiota työllisyysasteisiin huomioimatta sukupuolta. Jos näin käy, pitäisikö meidän tähdätä vaikka miesten täystyöllisyyteen, jolloin naiset olisivat kotona ja kokonaistyöllisyysaste olisi 50, kun se nyt (julk. 22.5.2010 Tilastokeskus) on Suomessa 68,6 % (miehillä 68,3 ja naisilla 69,00)?
Palaaminen kotirouvatalouteen, ei ole siis mahdollista, jos haluamme säilyttää eurooppalaisen sosiaalisen systeemin – vaikkakin silloin minäkin löytäisin lohtua eri puolilla Eurooppaa päivittäistavarakaupoista. Naisten panosta tarvitaan työmarkkinoilla, heidän taitojensa ja osaamisen hylkääminen on tehotonta toimintaa. Mutta samalla kuitenkin strategioissa ja politiikoissa hyväksytään syrjintä piilottamalla epätasa-arvoa, luomalla tasa-arvosta illuusioita, joka ei kestä tarkastelua.
Kiinnitetään työmarkkinat tiukemmin hoivaan ja myönnetään vihdoinkin, että yhteiskunnassa on monenlaista työtä, joka ei näy työllisyysastemittauksissa. Kuka tekee hoiva- ja kotityön, jos julkinen sektori ei pysty siihen taloudellisesti. Tätä kysyy Angelica Kuemmerling täällä torstai-iltapäivänä. (Raportoin siitä ehkä sitten.) Joustavatko ihmiset, muuttuvatko perherakenteet vai muuttuuko systeemi?
9.6.2010
Perheenyhdistäminen hoivan näkökulmasta tarkasteltuna
Olen 2000-luvun ajan tutkinut arjen rakentumista hoivan kontekstissa. Matkaoppaanani eli ns. tutkimusaineistonani minulla on ollut venäläisten, Pohjois-Karjalassa asuvien, maahanmuuttajanaisten perhekäsityksistä koottu etnografinen haastatteluaineisto. Tutkimukseni kohteena ovat suomalaisen miehen kanssa parisuhteen solmineet maahanmuuttajanaiset.
Lähtökohtani valmisteilla olevalle väitöskirjalleni oli alun perin ns. suomalaisen ja ns. venäläisen perhekulttuurin vertailu. Mitä pidemmälle tutkimukseni on edennyt, ja mitä enemmän olen haastateltavieni sanomisia analysoinut, sen selvemmin olen huomannut, ettei ole olemassa mitään yhtenäistä ns. suomalaista tai ns. venäläistä perhekulttuuria. Myös suomalainen uudempi perhetutkimuskirjallisuus kumoaa monia niitä stereotypioita, joilla suomalaista perhekulttuuria on totuttu argumentoimaan. Minna Salmi ja Johanna Lammi-Taskula (2004) ovat tutkimuksessaan kiistatta osoittaneet, että suomalaisissa perheissä isovanhemmat ovat kiistaton resurssi perheiden pikkulapsivaiheissa. Syyttä heidän työn ja perheen yhteensovittamistaan käsittelevä kirja ei ole otsikoitu ”Puhelin, mummo vai joustava työaika”?
Hoiva on yhteiskunnallinen resurssi ja prosessi, johon jokainen meistä osallistuu 1-3 kertaa elämänsä aikana (hoivaten joko/sekä lapsiaan, vanhempiaan, puolisoaan tai muuta samaa sukupolvea olevaa henkilöä) ja vielä varmemmin jokainen ottaa hoivaa vastaan vähintään kerran elämässään (lapsuudessa). Hoivassa, sen tuottamisessa ja organisoinnissa on aina kysymys myös resursoinnista, ja resurssien oikeudenmukaisesta jakamisesta – viime kädessä on kysymys työn jaosta perheen ja julkisen sektorin välillä. Hoivaa tuotetaan niin pikkulapsi- kuin ikääntymisvaiheessakin sekä perheissä että yhteiskunnallisesti.
Perheen määritelmät eivät ole kaikkialla samoja. Esimerkiksi venäläinen (ja neuvostoliittolainen) yhteiskuntajärjestys pohjautuu ajatukseen, jossa hoivaa tuotetaan perheen sisällä – perheen jäsenet, erityisesti vanhushoivassa, auttavat ja tukevat toisiaan. Tällainen työnjako hoivan organisoinnissa yhteiskunnan ja perheen kesken pätee moneen muuhunkin Euroopan maahan. Perheenjäsenet ovat tottuneet luottamaan toisiinsa elämänsä kriisitilanteissa ja ihmiset ovat hoivan kautta sitoutuneet toisiinsa hyvin monimutkaisilla ja vastavuoroisilla siteillä, joista tyypillisin on se, että aikuinen lapsi haluaa huolehtia ikääntyvästä vanhemmastaan tämän vanhetessa ja kuntonsa heiketessä. Venäjällä perhe ymmärretäänkin yleisesti niin sanottuna laajennettuna perheenä, jossa ylisukupolvisuus on läsnä jatkuvasti ja konkreettisesti.
Nykyisessä jälkinationalistisessa yhteiskuntamallissa, jossa ihmisten toimintaympäristöt valuvat ja venyvät entistä laajemmiksi noudattamatta sen kummemmin kansallisvaltioiden kuin minkään muunkaan muotoisten hallinnollisten yhdistelmien (EU) rajoja, yksilöiden arjen raamittaminen lainsäädännön yksisilmäisyyteen tuo mukanaan ongelmia niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmasta katsottuna. Samaan aikaan kun egyptiläinen tai venäläinen isoäiti menettää suomalaisten viranomaisten määritelmien ja lain tulkinnan vuoksi mahdollisuuden asua perheensä (lastensa ja lastenlastensa) kanssa uudessa kotimaassa, ainakin osa maahanmuuttajaperheistä menettää työn ja perheen yhteensovittamisen näkökulmasta olennaisen voimavaran ”mummoavun”. Koska hoiva on vastavuoroista, eivät ikääntyvät maahanmuuttajataustaiset isoäidit, ainakaan kaikissa tapauksissa, välttämättä ole vain viemässä suomalaisen yhteiskunnan hoivapalveluresursseja. Monissa maahanmuuttajaperheissä, joissa työn uudet prekaarit muodot ovat jopa tutumpia kuin ns. suomalaisissa perheissä, ”samaa huonetta asuva” ikääntyvä isovanhempi voi aidosti olla myös arjen hoivaresurssi. Kuten Salmi ja Lammi-Taskula (2004) toteavat niin tehdessään järjestelyjä työn ja perheen yhteensovittamiseksi lapsiperheet joutuvat turvautumaan niin kännykän kautta tuotettuun hoivaan, joustavaan työaikaan kuin isovanhemmilta saatavaan apuunkin – miksi siis maahanmuuttajataustaisilla perheillä ei olisi oikeutta tähän samaan hoivaresurssiin? Tai miksi heillä ei olisi oikeutta hoivata omia vanhempiaan itse kotonaan uudessa kotimaassaan Suomessa?
Hoiva maksaa ja hoivassa on kysymys vastuun jaosta julkisen vallan ja perheiden kesken. Näin on myös maahanmuuttajaperheiden isovanhemmuuskysymyksissä. ”Maahanmuuttajamummoista” tulee kustannuksia yhteiskunnalle, mikäli he tarvitsevat julkisen vallan tuottamia hoivapalveluita. Mutta ”maahanmuuttajamummot” ovat myös absoluuttinen hoivaresurssi monikulttuurisissa (ja monilapsisissa) perheissä silloin kun julkisen vallan kautta tuotetut hoivapalvelut eivät kohtaa perheen arjessa. Toisaalta pikkulapsivaiheessa olevat maahanmuuttajaperheet saattavat jättää kokonaan käyttämättä niitä julkisen vallan kautta tuotettuja hoivapalveluita, joihin heillä olisi oikeus, silloin jos babuska tai teta voi huolehtia perheen lapsista vanhempien työssäkäynnin ajan.
Perheenyhdistämiset eivät siis ole pelkästään ”loose-loose” tilanne suomalaiselle yhteiskunnalle, parhaimmillaan ”maahanmuuttajamummot” ovat keskeinen hoivaresurssi, jonka kautta voidaan korvata perheiden hoivavajetta, jopa hoivaköyhyyttä – niissä tilanteissa, joissa julkisen vallan hoivapalvelut eivät kohtaa arjen haasteita esim. perheiden monilapsisuutta ja vanhempien prekaareja työuria.
Pirjo Pöllänen
Lähtökohtani valmisteilla olevalle väitöskirjalleni oli alun perin ns. suomalaisen ja ns. venäläisen perhekulttuurin vertailu. Mitä pidemmälle tutkimukseni on edennyt, ja mitä enemmän olen haastateltavieni sanomisia analysoinut, sen selvemmin olen huomannut, ettei ole olemassa mitään yhtenäistä ns. suomalaista tai ns. venäläistä perhekulttuuria. Myös suomalainen uudempi perhetutkimuskirjallisuus kumoaa monia niitä stereotypioita, joilla suomalaista perhekulttuuria on totuttu argumentoimaan. Minna Salmi ja Johanna Lammi-Taskula (2004) ovat tutkimuksessaan kiistatta osoittaneet, että suomalaisissa perheissä isovanhemmat ovat kiistaton resurssi perheiden pikkulapsivaiheissa. Syyttä heidän työn ja perheen yhteensovittamistaan käsittelevä kirja ei ole otsikoitu ”Puhelin, mummo vai joustava työaika”?
Hoiva on yhteiskunnallinen resurssi ja prosessi, johon jokainen meistä osallistuu 1-3 kertaa elämänsä aikana (hoivaten joko/sekä lapsiaan, vanhempiaan, puolisoaan tai muuta samaa sukupolvea olevaa henkilöä) ja vielä varmemmin jokainen ottaa hoivaa vastaan vähintään kerran elämässään (lapsuudessa). Hoivassa, sen tuottamisessa ja organisoinnissa on aina kysymys myös resursoinnista, ja resurssien oikeudenmukaisesta jakamisesta – viime kädessä on kysymys työn jaosta perheen ja julkisen sektorin välillä. Hoivaa tuotetaan niin pikkulapsi- kuin ikääntymisvaiheessakin sekä perheissä että yhteiskunnallisesti.
Perheen määritelmät eivät ole kaikkialla samoja. Esimerkiksi venäläinen (ja neuvostoliittolainen) yhteiskuntajärjestys pohjautuu ajatukseen, jossa hoivaa tuotetaan perheen sisällä – perheen jäsenet, erityisesti vanhushoivassa, auttavat ja tukevat toisiaan. Tällainen työnjako hoivan organisoinnissa yhteiskunnan ja perheen kesken pätee moneen muuhunkin Euroopan maahan. Perheenjäsenet ovat tottuneet luottamaan toisiinsa elämänsä kriisitilanteissa ja ihmiset ovat hoivan kautta sitoutuneet toisiinsa hyvin monimutkaisilla ja vastavuoroisilla siteillä, joista tyypillisin on se, että aikuinen lapsi haluaa huolehtia ikääntyvästä vanhemmastaan tämän vanhetessa ja kuntonsa heiketessä. Venäjällä perhe ymmärretäänkin yleisesti niin sanottuna laajennettuna perheenä, jossa ylisukupolvisuus on läsnä jatkuvasti ja konkreettisesti.
Nykyisessä jälkinationalistisessa yhteiskuntamallissa, jossa ihmisten toimintaympäristöt valuvat ja venyvät entistä laajemmiksi noudattamatta sen kummemmin kansallisvaltioiden kuin minkään muunkaan muotoisten hallinnollisten yhdistelmien (EU) rajoja, yksilöiden arjen raamittaminen lainsäädännön yksisilmäisyyteen tuo mukanaan ongelmia niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmasta katsottuna. Samaan aikaan kun egyptiläinen tai venäläinen isoäiti menettää suomalaisten viranomaisten määritelmien ja lain tulkinnan vuoksi mahdollisuuden asua perheensä (lastensa ja lastenlastensa) kanssa uudessa kotimaassa, ainakin osa maahanmuuttajaperheistä menettää työn ja perheen yhteensovittamisen näkökulmasta olennaisen voimavaran ”mummoavun”. Koska hoiva on vastavuoroista, eivät ikääntyvät maahanmuuttajataustaiset isoäidit, ainakaan kaikissa tapauksissa, välttämättä ole vain viemässä suomalaisen yhteiskunnan hoivapalveluresursseja. Monissa maahanmuuttajaperheissä, joissa työn uudet prekaarit muodot ovat jopa tutumpia kuin ns. suomalaisissa perheissä, ”samaa huonetta asuva” ikääntyvä isovanhempi voi aidosti olla myös arjen hoivaresurssi. Kuten Salmi ja Lammi-Taskula (2004) toteavat niin tehdessään järjestelyjä työn ja perheen yhteensovittamiseksi lapsiperheet joutuvat turvautumaan niin kännykän kautta tuotettuun hoivaan, joustavaan työaikaan kuin isovanhemmilta saatavaan apuunkin – miksi siis maahanmuuttajataustaisilla perheillä ei olisi oikeutta tähän samaan hoivaresurssiin? Tai miksi heillä ei olisi oikeutta hoivata omia vanhempiaan itse kotonaan uudessa kotimaassaan Suomessa?
Hoiva maksaa ja hoivassa on kysymys vastuun jaosta julkisen vallan ja perheiden kesken. Näin on myös maahanmuuttajaperheiden isovanhemmuuskysymyksissä. ”Maahanmuuttajamummoista” tulee kustannuksia yhteiskunnalle, mikäli he tarvitsevat julkisen vallan tuottamia hoivapalveluita. Mutta ”maahanmuuttajamummot” ovat myös absoluuttinen hoivaresurssi monikulttuurisissa (ja monilapsisissa) perheissä silloin kun julkisen vallan kautta tuotetut hoivapalvelut eivät kohtaa perheen arjessa. Toisaalta pikkulapsivaiheessa olevat maahanmuuttajaperheet saattavat jättää kokonaan käyttämättä niitä julkisen vallan kautta tuotettuja hoivapalveluita, joihin heillä olisi oikeus, silloin jos babuska tai teta voi huolehtia perheen lapsista vanhempien työssäkäynnin ajan.
Perheenyhdistämiset eivät siis ole pelkästään ”loose-loose” tilanne suomalaiselle yhteiskunnalle, parhaimmillaan ”maahanmuuttajamummot” ovat keskeinen hoivaresurssi, jonka kautta voidaan korvata perheiden hoivavajetta, jopa hoivaköyhyyttä – niissä tilanteissa, joissa julkisen vallan hoivapalvelut eivät kohtaa arjen haasteita esim. perheiden monilapsisuutta ja vanhempien prekaareja työuria.
Pirjo Pöllänen
8.6.2010
Kesäilta
Tänään olisi hyvä päivä kutsua naisporukka kasaan. Kylpeä, laittaa päälle hamonen ja kihartaa hiukset. Suihkauttaa parfyymipilvi leijumaan ympärilleen. Sitten lähdettäisiin kruisailemaan kunnon Autolla, sillä vanhalla Amerikan raudalla – tumman sininen, tehosteet kromia, penkit viininpunaista samettia ja niin pehmeät että sinne uppoaa kuin vaaleanpunaiseen pumpuli-uneen. Karauttaisimme tanssilavan (Liperi tai Lemmenlava) pihaan. Pihalle kääntyessä kuski painaisi kaasusta muutaman ylimääräisen kerran ja moottori jytisisi niin, että paikallaolijoiden päät kääntyvät. Sepeli rapisee autonrenkaiden alla. Avaisimme auton ovet ja ojentaisimme ilta-auringossa säihkyvät silkkisukkien peittämät sääret ja korkeat korot (mielellään punaiset kengät!) auton ovesta. Odotus. Mitä tapahtuu säärien jälkeen?
Oletteko testanneet tätä koskaan? Meillä oli suvun naisten kanssa tapana tehdä tällaista kerran kesässä. Tanssireissun kohokohta oli aina tuo pihaan ajaminen. Sen jälkeen olikin hiljaista pidemmän aikaa, kunnes ilta eteni ja muutkin kuin vakitanssittajat uskalsivat hakea. Se ei ollut enää hohdokasta.
Nyt tiedän hetkeen liittyvät sosiaaliset lait, mutta silloin se kaikki oli vaistonvaraista, täynnä tunnetta. Kaipaan sitä. Sanotaan, että tieto tuo valtaa, mutta noina hetkinä tiesin, miltä valta TUNTUU. Silloin saimme olla jotain muuta kuin arjessa puurtavia rättiväsyneitä naisia. Jos nyt tekisin saman, pohtisin oppimiani teorioita vallasta ja sukupuolesta, analysoisin ympäristöä. Se olisi minulle sosiaalinen koe.
Oletteko testanneet tätä koskaan? Meillä oli suvun naisten kanssa tapana tehdä tällaista kerran kesässä. Tanssireissun kohokohta oli aina tuo pihaan ajaminen. Sen jälkeen olikin hiljaista pidemmän aikaa, kunnes ilta eteni ja muutkin kuin vakitanssittajat uskalsivat hakea. Se ei ollut enää hohdokasta.
Nyt tiedän hetkeen liittyvät sosiaaliset lait, mutta silloin se kaikki oli vaistonvaraista, täynnä tunnetta. Kaipaan sitä. Sanotaan, että tieto tuo valtaa, mutta noina hetkinä tiesin, miltä valta TUNTUU. Silloin saimme olla jotain muuta kuin arjessa puurtavia rättiväsyneitä naisia. Jos nyt tekisin saman, pohtisin oppimiani teorioita vallasta ja sukupuolesta, analysoisin ympäristöä. Se olisi minulle sosiaalinen koe.
28.5.2010
Keväinen iltapäivä Lykynlammella vm. 2010
Neroja liikkeellä. Maapelin voittaja Arja ihailee tiluksiaan. Häviäjät sen kun rellestävät.
Leirinuotiolla. Kuvasta puuttuu matkanjohtaja dos. Björn.
Kyllä nyt jaksaa. Virkistysiltapäivä täytti tehtävänsä. Pelasimme seinäpenniä ja kaikkien raja-aluetutkijoiden omaa peliä: maata. Syötiin Arjan makkarat . Sauna oli lämmin ja lampi viileä. Kiitos kaikille osallistujille.
Ismo Björn
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)