Pätkätyöläisen selviytymiskeinot epävarmassa arjessa. Pirjo Pölläsen alustus Tieteen päivillä Itä-Suomen yliopistossa 28.-29.8.2015

Pätkätyöt ovat tulleet jäädäkseen, tämä lienee itsestäänselvyys, jota tuskin tarvitsee tässä yhteydessä mitenkään todistaa. Yritän lyhyessä alustuksessani selvittää, mitä tämä työelämän muutos, prekarisaatio tarkoittaa yksilöiden arjessa. Käytän mielelläni prekarisaation käsitettä (vrt. esim. Eeva Jokinen, Jussi Vähämäki, Juhana Venäläinen, Jukka Könönen, Leena Åkerblad), koska se kuvaa nykyihmisen arkea kokonaisvaltaisemmin kuin pätkätyö-termin käyttö. Arjen prekarisaatiossa on näet kysymys kaikenasteisesta arjen epävarmistumisesta ja laajasti myös hyvinvointivaltion rakenteiden muutoksesta. Prekarisaatio terminä ei ole pelkästään negatiivinen termi, se pitää sisällään myös mahdollisuuden muutoksesta johonkin uuteen ehkä parempaankin. Työelämäkontekstissa prekarisaatio kuitenkin usein viittaa totutun palkkatyörakenteen murtumaan, työelämän muutokseen kohti työn feminisoitumista, joka pitää sisällään mm. pätkätyöläistymisen, työaikojen epämääräistymisen ja työehtojen huononemisen.

Olen seurannut pätkätyö / prekarisaatio keskustelua viimeisen 10 kymmenen vuoden aikana varsin arkisesta vinkkelistä. Oma työurani koostuu pätkätöistä Joensuun / Itä-Suomen yliopiston palveluksessa. Viimeisen 15 vuoden aikana pisin yksittäinen työsuhteeni on ollut kaksi vuotta. Olen myös toiminut ay-aktiivina Tieteentekijöiden liitossa, ja sitä kautta tullut tietoiseksi yliopistotyöntekijöiden arjen prekarisaation ongelmista. Koulutukseltani olen yhteiskuntapolitiikan tutkija, ja tutkimuskohteeni on ollut Suomessa asuvat venäläiset maahanmuuttajanaiset, joiden työmarkkina-asemia olen tutkimuksissani tarkastellut – he ovat mielestäni olleet prekarisaation edelläkävijöitä. Juhana Venäläinen on todennut, että prekarisaatio tuli Suomeen vuonna 2007, mutta omien aineistojeni perusteella voin todeta, että venäläisten maahanmuuttajanaisten arjessa se oli nähtävissä jo tuotakin aikaisemmin.

Näkemykseni mukaan prekarisaatio ja työmarkkinoiden epävakaistuminen näkyy ihmisten arjessa kaikenlaisena epävarmuutena. Prekaareissa työasemissa elävät ihmiset kokevat jatkuvaa epävarmuutta, riittämättömyyttä ja keskeneräisyyden tunnetta. Samaan aikaan työmarkkinoiden epävakaistumisen kanssa uusliberalistinen talouspolitiikka on ohjannut yhteiskunnallista kehitystä myös murentamaan hyvinvointivaltiota, mikä pätkätyöarkea elävien keskuudessa tarkoittaa entisestään lisääntyvää epävarmuutta. Tämä epävarmuus näkyy paitsi epävarmuutena suhteessa taloudelliseen toimeentuloon (leikkaukset työttömyysturvassa), mutta myös suhteessa palveluihin. Esimerkiksi nykyisen hallituksen kaavailut siitä, että työttömien vanhempien lasten päivähoito-oikeutta rajataan, hankaloittaa pätkätyöläisten mahdollisuutta työllistyä entisestään. Sillä kuinka joustavat työmarkkinat ja lasten päivähoitoon esitetyt leikkaukset ovat yhteen sovitettavissa? Tiedämme, että päivähoitopaikoista on monilla paikkakunnilla sen verran pula, että jo nykyisellään asioita hoitavat virkamiehet tekevät hartiavoimin työtä, jotta onnistuvat järjestämään hoitopaikan lapselle lakisääteisessä ajassa (3 kk hakemuksen jättämisestä). Jos vanhemman työ (kuten esimerkiksi omani) on lyhyissä pätkissä, joiden välillä on työttömyysjaksoja ja uudet hankkeet, jotka eivät aina edes ole tuon kolmen kuukauden pituisia, alkavat usein lyhyillä varoajoilla, niin miten vanhemman oletetaan pystyvän ottamaan työtä vastaan, jos lapset ovat kotona puolipäiväisesti. Tämä tilanne koskettaa työntekijöitä nykyisellään kaikissa ammateissa ja kaikilla koulutusasteilla. Esittämäni tilanne on arjen realiteetti hyvin monissa prekaareissa töissä (työt ovat pätkissä ja niihin pitää reagoida lyhyillä varoajoilla, pitää olla valmis ottamaan työ vastaan vaikka viikon päästä).

Tämän esityksen otsikossa minua pyydettiin tuomaan esiin arjen selviytymiskeinoja näillä prekaareilla työmarkkinoilla – valitettavasti joudun toteamaan, etten osaa vastata tuohon annettuun tehtävään. Voin kuitenkin kertoa, että tutkimusten mukaan monet, erityisesti nuoret naiset, etsivät merkitystä elämäänsä työelämän ulkopuolisista asioista, siis perheestä, lapsista ja mm. vapaaehtoistyöstä. Tämä onkin varmasti totta ja auttaa yksilöitä jaksamaan arjessaan ja samaan sisältöä elämäänsä. Jokaisen yksilön on rakennettava arjestaan merkityksellistä, niiden mahdollisuuksien asettamissa rajoissa, joita hänellä on. Alustukseni tarkoitus ei myöskään ole korostaa sitä, että vain työ ja työssäkäyvät olisivat jollakin tapaa merkityksellistä elämää eläviä yksilöitä. Taloudellinen toimeentulo on kuitenkin arjessa selviytymisen perusedellytys ja palkkatyön kautta tämän edellytyksen pystyy parhaiten takaamaan. Vaikka kaihdankin ajatusta siitä, että perustelen ajatustani omien ja vertaisryhmäni kokemusten pohjalta, niin tässä yhteydessä teen niin: arjen selviytymisessä keskeinen elementti on mielestäni taloudellinen turvallisuus. Jatkuva taloudellinen epävarmuus luo yksilön ja perheiden arkeen keskeisen negatiivisen elementin. Arjesta on mahdollista selvitä niukoilla resursseilla ja myös pätkätöiden keskellä, mutta jatkuva taloudesta ja perheen toimeentulosta huolehtiminen syö ihmisen voimavaroja ja vaikuttaa koko hänen elämäänsä. Myös vanhemmuuteen se tuo ikävän lisäelementin, mikäli sinulla on jatkuva huoli siitä, kuinka perheentoimeentulo on mahdollista järjestää.

Kuten totesin, niin kaihdan ajatusta, että tuon tällaisessa yhteydessä esiin omia kokemuksiani työttömyydestä, pätkätöistä ja prekaarista arjesta, mutta katson, että niiden kautta voin valaista keskustelua varsin konkreettisella tavalla. Kohdattuani itse työttömyyden ensimmäisen kerran elämässäni tänä keväänä – yli nelikymppisenä, kolmen lapsen (koulutettuna) äitinä – oli kokemus minulle hyvin järisyttävä ja kokonaisvaltainen. Olen ollut yliopistolla pätkätöissä 15 vuotta, mutta työttömäksi jäin ensimmäisen kerran keväällä 2015. Kevään ja kesän aikana minulla on ollut kolme lyhyttä työsuhdetta yliopistoon ja kaksi eripituista työttömyysjaksoa. Kevät on ollut raskas, huolen täyttämä ja täynnä häpeää. Yksi tapa, jolla olen yrittänyt selvitä esimerkiksi kesän työttömyydestä, on ollut se, että olen kertonut ihmisille epämääräisesti olevani lomilla. Häpeä, joka työttömyydestä on seurannut, on ollut keskeinen tunne. Olen hävennyt sitä, että koulutettuna ihmisenä minä en ole onnistunut työllistämään itseäni. Olen hävennyt myös sitä, että minun työttömyyteni on aiheuttanut perheelleni taloudellista epävarmuutta. Huoli perheen taloudesta ja esimerkiksi lasten mahdollisuuksista harrastaa on ollut suuri. Toisaalta toivoa ja uskoa on luonut se ajatus, että akateemiseen uraan tällaiset katkokset rahoituksessa ikään kuin kuuluvat.

Kevät ei kaikessa epätoivoisuudessaan ole ollut vain huono, se on ollut myös täynnä tohkeisuutta ja toivoa. Tohkeisuus on Eeva Jokisen (2015) käyttämä termi prekaarin ajan tunnetilasta, jossa innostutaan ja yritetään aina uudella luomisvoimalla siirtyä kohti jotakin uutta (Ks. Prekarisaatio ja affekti –kirja). Omassa arjessani tohkeisuus ja toivo ovat liittyneet jatkuviin rahoitushakemusten tekoprosesseihin. Tutkijalle rahoitushakemusten tekeminen on sama asia kuin työhakemuksen tekeminen monissa muissa ammateissa (sillä erotuksella, että rahoitushakemusten tekeminen vie enemmän aikaa kun työpaikkahakemuksen tekeminen). Tohkeisuutta ja toivoa ovat kuitenkin seuranneet useat pettymykset, kun sitten hartaasti tehty rahoitushakemus onkin saanut kielteisen rahoituspäätöksen. Samalla tavalla työhakemusten tekeminen aiheuttaa prekaareissa työmarkkinatilanteissa elävillä ihmisillä toivon ja epätoivon, odotuksen ja pettymyksen välisen kierteen. Arjessa selviytymistä on auttanut se, että olen uskaltanut puhua omasta tilanteestani (häpeästä huolimatta) mahdollisimman monien ihmisten kanssa eri yhteyksissä. Vertaistuki on ollut tärkeää. Vertaistuki on myös auttanut siihen, ettei tilanne kotona ole käynyt liian kuormittavaksi – epävarmasta työasemasta huolimatta olen pystynyt jollakin tavalla olemaan läsnä kotona perheeni elämässä, kun olen voinut purkaa työelämääni liittyviä negatiivisia kokemuksia ja tunteita työkavereideni kanssa.

Keväällä julkaistussa kirjassa Prekarisaatio ja affekti (Eeva Jokinen & Juhanna Venäläinen toim., 2015) käydään laajasti läpi prekaareja affekteja ts. tälle ajalle tyypillisiä tunteita ja tuntemuksia. Kirja koostuu artikkeleista, joissa kuvataan erilaisilla aineistoilla ja tutkimusmenetelmillä sitä, millaisia tunteita ihmiset arjessaan kohtaavat tänä prekarisaation aikana. Nämä tunteet ovat niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Näiden tunteiden ymmärtäminen ja niiden hyväksyminen osana prekaaria arkea on auttanut minua selviämään hiukan paremmin työmarkkinoiden epävarmuuden aiheuttamasta prekaarista arjesta. Kirjan artikkelit ovat toimineet minulle ikään kuin karttana ja toivon ylläpitäjänä: riittämättömyys sen enempää kuin tohkeisuuskaan eivät ole mitään pysyviä olotiloja tai tuntemuksia. Aamuni saattaa alkaa onnellisesti, mutta päivä voi päättyä epätoivoon – toisaalta epätoivoiselta näyttävä aamu kääntyä päivän mittaan innostuneeksi illaksi.

Luulen, että pätkätyöläisen selviytymiskeinot epävarmassa arjessa ovat hyvin yksilöllisiä: jotkut miettivät uudelleen kouluttautumista, toiset säästävät elinkustannuksista, yksi alkaa ay-aktiiviksi, toinen syyttää ammattiyhdistystä kykenemättömäksi hoitaa asioita, jotkut pitävät vanhempainvapaita ja toiset siirtävät lapsihaaveita tulevaisuuteen jne. Se mikä auttaa toista jaksamaan (esimerkiksi perhe ja lapset) voikin toiselle olla lisää jaksamattomuutta ja riittämättömyyttä tuottava asia. Olen kuitenkin tämän alustukseni ja henkilökohtaisen kokemukseni kautta halunnut nostaa esiin sen seikan, että avoimuus ja avoimesti ikävistä asioista (työn epävarmuudesta ja työttömyydestä) puhuminen tuskin pahentaa kenenkään selviytymismahdollisuuksia. Avoimesti ja mahdollisuuksien mukaan häpeämättä kokemusten jakaminen mahdollisimman monien (erityisesti omaan viitekehykseen kuuluvien henkilöiden) kanssa on auttanut ainakin minua selviämään arjestani uskoakseni paremmin kuin kaiken pitäminen vain itselläni. Pätkätyöläisen arki on monella tapaa kuluttavaa ja siitä selviäminen vaatii niin henkisiä, fyysisiä kuin taloudellisiakin voimavaroja, mutta siitä huolimatta arkea pitää voida kuositella (ks. Jokinen 2005) myös prekaareissa elämäntilanteissa.

YTT Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos ja Yhteiskuntatieteiden laitos
Itä-Suomen yliopisto

Saarinen, Kekkonen, Kennedy

Eliel Saarista pidetään nimenomaan kansallinen Suomen arkkitehtina. Saarisen maineen perusta on hänen yhdessä Armas Lindgrenin ja Herman Geselliuksen kanssa suunnittelema Pariisin maailmannäyttelyn 1900 Suomen paviljonki ja sen saama huomio. Suomalaiskansallismielisen näkemyksen mukaan paviljonki oli osoitus kansakunnan kulttuurin voimasta ja halusta erottautua Venäjästä. Myös kansallismuseon rakennus symboloi aikakautensa kansallisaatetta. Saarisen roolia nimenomaan suomalaiskansallisena suurmiehenä vahvisti hänen toimintansa Amerikassa. Saarisen menestyminen Chicago Tribunen toimitalon arkkitehtikilpailussa uutisoitiin suomalaisen voittona. Saarinen nopea nousu kansainväliseen kuuluisuuteen oli osoitus nuoren kansan kyvykkyydestä ja uudistumiskyvystä. Saarinen asui Yhdysvalloissa vuodesta 1923, mutta hän vieraili kotimaassaan vuosittain ja näistä matkoista kirjoitettiin tarkoin lehdissä. Saarisen uraa seurattiin tarkasti, samoin hänen poikansa Eero Saarisen menestystä.

Toisen maailmasodan aikana Saarisen suosio Yhdysvalloissa laski, mikä johtui hänen perheensä läheisistä suhteista Saksaan.  Sodan jälkeen Saarisen asema jälleen parani,. Tähän edesauttoi Eero Saarisen saama Yhdysvaltain kansalaisuus ja menestys niin arkkitehtina kuin yksityiselämässään. Eliel Saarisen hautajaiset 1950 oli Suomessa valtakunnallinen tapahtuma. Sen kansallisesta merkityksestä kertoi se, että hautajaisissa puhui pääministeri Urho Kekkonen. Kun Saarisen muistonäyttely järjestettiin Helsingissä 1955, arvovaltaisen kunniakomitean puheenjohtajana toimi jälleen pääministeri Urho Kekkonen. Muut jäsenet olivat Yhdysvaltain suurlähettiläs Jack MacFall, ylipormestari Eero Rydman, arkkitehti Alvar Aalto,  professori J. S. Sirén, professori Otto-Iivari Meurman ja arkkitehti Eero Saarinen.

Saarisen osakseen saama huomio ja hänen Suomessa ja Yhdysvalloissa tekemän työnsä esiin nostaminen on liitettävä osaksi Suomen sodanjälkeistä poliittista asemaa. Herkässä ulkopoliittisessa tilanteessa haluttiin korostaa siteitä länteen. Saarisen muistonäyttelyn esitteessä nostettiin kansallisen romantiikan vaikutuksen lisäksi esille Suomen poliittisen elämän synkät ajat. Tällä viitattiin selkeästi 1900-luvun alun sortokausiin ja Venäjän painostukseen. Rinnastus toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen oli tietoinen valinta.  Pääministeri Urho Kekkosen rooli korostui Suomen ja Yhdysvaltojen suhteiden luojana.  Kekkosen hyvät suhteet Yhdysvaltojen johtoon huipentuivat, kun presidentti J. F. Kennedy kutsui Kekkosen valtiovierailulle Yhdysvaltoihin lokakuussa 1961.

Ismo Björn

A Cold War Again? – No, and We Need a New Vocabulary

There are varying interpretations on the end of the Cold War. On one hand, people say it ended with the bringing down of the Berlin Wall and the collapse of the Soviet Union at the end of the 1980’s. On the other hand, according to others, the Cold War era was finally brought to a conclusion with the eastward expansions of NATO and EU in 2004; the Baltic nations were the first former Soviet states to become NATO members.

Edward Lucas in 2008 in his book The New Cold War presented the return to the Cold War. Russian politics had then numerous facets demonstrating intentions for a position of power. The EU-Russia relations had deteriorated and that was seen in practice with problems e.g. concerning border crossings. The collapse of the post Cold War order came finally also to the Finnish discussion during the Georgian war.

The concept of a return to the Cold War have risen ever more forcefully with the Ukraine crisis. The familiar vocabulary of the Cold War with terms like East, West, spheres of influence, geopolitics and neutrality have been resurrected in the political rhetoric.

Cold War dinosaurs like Zbigniew Brzezinski and Henry Kissinger are partly to blame, but digging up old concepts, without much qualms, has also been easy in Finland.

I participated at the end of last March in a congress on political science in Turku, Finland, where the return of the Cold War terminology was among major topics.

Professor Tuomas Forsberg gave an excellent lecture on the finlandization in a current political dialogue where he analyzed the meaning and use of the term. Such critical review and critique is sorely needed as the language of the day easily flattens both the vocabulary of the Cold War and our understanding of the current situation in international politics.

As a matter of fact, we have not returned to the Cold War. That historical period ended with the collapse of the Soviet Union because one end of the bipolarization ceased to exist. However, the world of the Cold War era despite all its tensions was a static one.

The Soviet Union was a stiff monolith where the rate of change was glacial.

Russia, on the other hand, is an agile, amoeba-like system that is hard to grasp. Also the nationalism and the rise of the national boisterous bravado sets it apart from its socialistic predecessor.

There are much more unpredictability and worrisome developments with Russia than there were with the stagnant USSR. Thus also the political situation that has now reached a crisis is much more complex and harder to predict than the Cold War probably ever was.

Bringing old descriptors directly to modern rhetoric oversimplifies the world and our perception. For instance, the talk about the East and the West is nothing if not problematic.

The West as it existed during the Cold War is no more and the trans-Atlantic connection has suffered many blows in recent years – not the least of them was the Iraq war. Despite the institutional integration and expansion today’s Europe is divided. EU is more fractured than in the 1980s and new borders have been drawn both outside and inside the EU.

Neutrality has become a word rife with issues in the new political order. The EU membership and the partnership with NATO have stripped it from any significant meaning for Finland and Sweden. The term has seen some efforts of revival e.g. during the current Parliament elections in Finland by the Left Alliance. Nevertheless, its content would sorely need redefining should its use be deemed necessary.

Old concepts foster old ways to do things. The search for solution paradigms using a world of polarity has lost its usefulness in the globally-connected world. There is a crisis in today’s international politics, but to deal with it we need a new view of the world facilitated by the creation of new concepts.

EU must, for its part, rethink its strategy with Russia, but that should not be based on the thought patterns inherited from the Cold War. A changing world needs new concepts to allow us to grasp it and to make the needed changes and additions to the political tools to affect it.

Miika Raudaskoski

PhD Student, Project Researcher

@RaudaskoskiMA

Column is originally published in Karjalainen on April 1^st, 2015. Column is translated by Ilkka Sillanpää.

Älä turvaudu yksinkertaisimpaan selitykseen, sillä konfliktit eivät synny tyhjiössä

Ei kulunut kuin hetki Pariisin traagisesta terroriteosta kun ensimmäiset kommentit tapahtumasta kulttuurien yhteentörmäyksenä tulivat julkisuuteen. Esimerkiksi Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimosen mukaan terroriteko osoittaa, kuinka yhteen sovittamattomia länsimainen ja islamilainen demokratiakäsitys ovat. Uimosen kommenteissa kaikuu Samuel P. Huntingtonin ääni. Tämä yhdysvaltalainen politiikan tutkija esitti 1990-luvun alussa kuuluisat teesinsä kulttuurien yhteentörmäyksestä ja selitti kylmän sodan jälkeiset kriisit erilaisten kulttuuripiirien välisinä konflikteina. Huntington kiinnitti erityisesti huomiota siihen, että nämä kriisit aiheutuivat islamilaisen kulttuuripiirin rajoilla

Huntingtonin selitysmalli olisi yksinkertainen tapa ymmärtää maailman kriisejä ja konflikteja. Jihadistien terrori-iskut, Euroopan ja Venäjän kriisiytyneet suhteet, ISIL, Boko Haram ja monet muut tämän hetken kriiseistä voisi kuitata helposti kulttuurien yhteentörmäyksenä. Tällainen ajatusmalli on kuitenkin auttamattoman yksinkertainen ja toisaalta sen perusteella mitään konfliktien ratkaisemiseksi ei oikeastaan kannattaisi tehdä. Jos Ranskan terroriteot ovat seurasta peruuttamattomasta kulttuurikonfliktista, ei tarvitse käydä keskustelua siitä, miksi Ranskassa syntyneet ja asuneet nuoret miehet päätyvät näin karmeaan tekoon. Jos Huntingtonin teoria selittäisi Pariisin terroriteon, jokainen maailman noin 1,3 miljardista muslimista olisi potentiaalinen terroristi. Sen mukaan heidän edustamansa kulttuuri ja maailmankatsomus eivät vain ole yhteen sovitettavissa meidän länsimaisen kulttuurimme kanssa. Kuitenkin esimerkiksi ISIL tappaa tieltään myös kurdeja ja muita muslimeja. Väkivalta ja murhaaminen eivät ole sisäänrakennettuna islamilaiseen kulttuuriin, kuten ei natsismikaan ollut saksalaiseen kulttuuriin. Muslimien leimaaminen islamistiterroristien varjolla on väärin, ja kuten professori Jaakko Hämeen-Anttila radiohaastattelussa totesi, voi myös lisätä katkeruutta ja vastakkainasettelua maltillisempien muslimien keskuudessa. Eli vetoaminen huntingtonilaiseen näkemykseen toimii juuri kuten radikaalit islamistit haluavat; se lisää vastakkainasettelua länsimaalaisen kulttuurin ja islamilaisuuden välillä.

Euroopan kroonistunut heikko taloustilanne, sosiaalipolitiikan puutteet sekä siirtolaisuus- ja maahanmuuttopolitiikan epäonnistuminen ovat syitä, joista nyt pitäisi sivilisaatioiden yhteentörmäysten sijaan puhua. Euroopan unioni on laajentunut ja rajat jäsenmaiden välillä ovat avautuneet. Samaan aikaan EU:n ulkorajoja on vahvistettu, valvontaa kiristetty ja pyritty pitämään ei-toivotut siirtolaiset ulkopuolella. Lampedusasta on tullut EU:n siirtolaisuuspolitiikan kriisin symboli ja Välimerestä aivan liian monen afrikkalaisen hauta. Samaan aikaan on tapahtunut siirtolaisten ghettoutumista ja marginalisoitumista – ääriliikkeet, niin uskonnolliset kuin poliittiset ovat saaneet toivomansa kasvualustan Euroopassa. Lähi-idän kriisialueilta palaaville jihadisteille on otollista maaperää levittää sanomaansa.

Historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka toivottomuus, talouslama ja työttömyys ruokkivat ääriliikkeitä. Natsien valtaannousua Saksassa ei selitetä kulttuurisena yhteentörmäyksenä, vaan yhteiskunnalliset ja sosiaaliset syyt ilmiön taustalla eritellään laajemmin. Sosialistiset vallankumoukset tai 1970-luvun punainen terrori kumpusivat yhteiskunnallisista epäkohdista. Tätä laajempaa analyyttisyyttä ja poliittista reagointia Eurooppa tarvitsee myös Ranskan iskujen jälkeen. Radikaali politisoitunut islam on uhka vapaudelle, mutta islamin ja länsimaalaisuuden peruttamattoman yhteentörmäyksen julistaminen vain lisää radikalismia. Lisäksi se on teesinä historiaton, sillä maailman historiassa muutama sata vuotta on kovin lyhyt aika. Ei siitä ole sen kauemmin kun kulttuurien vuorovaikutus kukoisti islamilaisen kalifaatin hallitsemalla nykyisen Espanjan alueella ja katolinen inkvisitio vangitsi ja tappoi toisinajattelijoita. 

Miika Raudaskoski

 Kirjoittaja on historian tohtorikoulutettava ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

miika.raudaskoski at uef.fi

@RaudaskoskiMA

Kirjoitus on julkaistu Karjalaisessa 21.1.2015.

Pohjoiskarjalainen missi

Juice Leskinen kertoi 1980-luvulla vitsin, jonka hän sanoi olevan maailman lyhin. Vitsi kuuluu: Olipa kerran Tampereen poliisilaitoksella henkiset kilpailut. Savolaistaustaiset opiskelijapojat räkättivät samaan aikaan vitsille, joka oli vielä lyhempi: Pohjoiskarjalainen missi. Vitsi oli jo tuolloin vanha ja kulunut. Samaa vitsiä on kerrottu kaikkialla maailmalla naapureista rajoista riippumatta. Toista on haluttu mollata, eikä itseltäkään juuri kehuttavaa löydy.

Pohjois-Karjalan kohdalla missivitsiltä katosi pohja, kun tohmajärveläinen Henna Meriläinen valittiin Miss Suomeksi 1994.  Väite pohjoiskarjalaisten rumuudesta osoittautui lopullisesti vääräksi, kun Henna Meriläisen jälkeen Miss Suomeksi 1995 valittiin kiteeläinen Heli Pirhonen

Jo ennen Meriläistä ja Pirhosta Miss Suomeksi 1993 oli valittu gasellimaisen kaunis, tuuheatukkainen Tarja Smura. Hän oli syntynyt Nurmeksessa 1970, mutta savolaisten vääräleukojen mukaan hän ei edustanut Pohjois-Karjalaa, sillä Smuran suku oli Suojärven Surmia ja Tarja siis lähtökohdiltaan ei-pohjoiskarjalainen. Tarja Smuran upeus ymmärrettiin myös maailmalla, ja Miss Universum -kisassa hän oli maailman kymmenen kauneimman naisen joukossa. Kesken missivuotensa Smura hätkähdytti kansaa, sillä hänellä oli lyhytaikainen, ns. transatlanttinen suhde elokuvaohjaaja Renny Harlinin kanssa. Smura oli yhteiskunnallisesti aktiivinen, hän oli naisten puolueen ehdokkaana vuoden 1995 eduskuntavaaleissa ja sittemmin Lohjaan sitoutuneena Lohjan kunnallispolitiikassa. Kauneudessaan, seurustelusuhteidensa värikkyydessä ja yhteiskunnallisessa aktiivisuudessaan Tarja Smura muistutti Tanja Vienosta, Miss Suomea 1991, jonka poliittinen ura huipentui Tanja Karpelana kulttuuriministerin vastuunalaiseen tehtävään. Henna Meriläinen puolestaan nousi missivuotensa jälkeen uudelleen julkisuuteen 2008, jolloin hän aloitti seurustelun tuupovaaralaistaustaisen vuorikiipeilijä Veikka Gustafssonin kanssa.

Yhteiskunta- ja kulttuuritieteilijä ryhtyy tässä vaiheessa miettimään, mistä pohjoiskarjalaistyttöjen nousussa missimaailmaan oli kysymys. Olivatko pohjoiskarjalaiset naiset yht´äkkiä muuttuneet kauniimmiksi, vai oliko suomalaisten kauneusihanteissa tapahtunut muutos?  Käsitys Suomen heimojen keskinäisistä eroista eli vahvana vielä 1920-ja 1930-luvuilla. Fyysinen antropologia oli arvossaan ja U. T. Sirelius, Alfred Hackman ja kumppanit mittailivat suomalaisten pituuksia ja kallonmuotoja. Germaanisen ja skandinaavisen rodun ominaisuudet olivat saatujen tulosten mukaan enimmin havaittavissa läntisissä heimoissa. Ihmiset lyhenivät sitä mukaa, kun siirryttiin kohti Itä- ja Pohjois-Suomea.  Jos varsinaissuomalaiset olivat keskimäärin 168,5 senttiä pitkiä ja heidän pääkallonsa indeksi oli 97.4, niin karjalaisilla pituus oli 165,2 ja pääkallon indeksi 82,12. Pohjoispohjalaisilla pituus oli enää 164,3 ja kalloindeksi vain 82,6. Myös kansanluonteet poikkesivat Sireliuksen havaintojen mukaan toisistaan. Läntiset heimot olivat vakavia, hillittyjä ja tarmokkaita, mutta kädestä suuhun eläneet karjalaiset olivat ailahtelevaisia ja epäluuloisia.

Fyysiseen antropologiaan, ei heimo- eikä rotuoppeihin ole enää aikoihin uskottu. Missikilpailut ovat erikoinen jäänne, joka elää yllättävän vahvana joka puolella maailmaa. Missit ovat joissain maissa kansallinen ylpeyden aihe. Erityisen vahvana missikulttuuri elää Etelä-Amerikassa. Suomalaisille Ester Toivosen valinta Euroopan kauneimmaksi oli osoitus Suomen kuulumisesta Eurooppaan ja samalla sen sanottiin todistavan sen, että suomalaiset eivät ole mongoleja. Armi Kuuselan valinta Miss Universumiksi kertoi, että Suomi oli selvinnyt toisesta maailmansodasta ja kuuluvan läntiseen maailmaan. Syvä lamakausi1990-luvun alussa kosketti kaikkia suomalaisia, mutta se lähensi suomalaisia toisiinsa. Lama pakotti keksimään keinoja selviytymiseen. Eteenpäin oli mentävä keinolla tai toisella. Alueelliset erot hälvenivät. Pohjois-Karjalan talous koheni 1990-luvun alan laman jälkeen nopeasti. Taloudellinen edistys, elinkeinoelämässä tapahtunut muutos, tiedonvälityksen nopeutuminen ja yhtenäiskulttuurin voimistuminen kaikki ne loivat edellytyksiä ja itsevarmuutta pohjoiskarjalaisille tytöille osallistua myös kauneuskilpailuihin. Toki myös muodilla oli osuutensa. Missikilpailut olivat yksi mahdollinen tie tulevaisuuteen. Kun yksi avasi latua, niin toisten oli helppo seurata. Mallitoimistot, missimammat ja einomakuset kiinnostuivat myös pohjoiskarjalaisista tytöistä aivan eri tavalla kuin aiemmin. Missin ei tarvinnutkaan enää olla kotoisin Turusta tai Porvoosta.

Viimeisin pohjoiskarjalainen missi on Juuassa 1990 syntynyt Pia Lamberg, joka Pia Pakarisena valittiin Miss Suomeksi 2011. Jos oli Tarja Smura yllättänyt käänteillään, niin yllätyksen teki myös Pia Pakarinen. Hän luopui kruunustaan jo syksyllä 2011 kyllästyttyään misseyteen ja sen kohtuuttomiin vaatimuksiin.  Pia Pakarinen lähti luomaan mallin uraa Amerikkaan ja otti äitinsä sukunimen Lamberg.

Kuvat teoksesta Suomi. Maa. Kansa. Valtakunta. Otava 1923.

Ismo Björn