Yks’ pikku juttu vaan – maailma ja ihminen

Kaikkeen sitä mieleni jääkin kiinni viikonloppuaamuna onnellisia puutarhatöitä odottaessa. Uusimmassa Talouselämässä Suomen pankin johtaja Erkki Liikanen varoitti, että Suomen talouskasvu nojaa liikaa yksilöiden velkaantumiseen. Minä muistin heti keskustelun, joka käytiin Labour Netin seminaarissa Joensuussa 15.-16.5.2012. Pohdimme, mitä on nuorten elämänhallinta. Tanja Kuronen kommentoi, että nuorten elämänhallinnalla tarkoitetaan lähinnä heidän kykyään olla ottamatta pikalainoja, mutta tämä on mahdotonta, koska yhteiskunta huutaa heille kokoajan: ”Kuluta. Kuluta!” Elämänhallinnassa ei usein olekaan kyse töistä tai työn puutteesta, sillä nuoret tekevät paljon erilaisia töitä vapaa-ajallaan. Noita töitä vain ei tunnusteta oikeiksi yhteiskunnallisesti tuottaviksi töiksi tai talouskasvua tuoviksi töiksi. Nuorilla on puute rahasta, jolla he voisivat vastata yhteiskunnallisten rakenteiden heille asettamiin odotuksiin. Liikasen kommenttikin kertoo siitä, että voimme olla huolissamme ilmiöstä. Nojautuuko talouskasvu arvontuotantoon vai velkaantumiseen?

Niinpä aloin analysoida asiaa. Onko talouskasvu vain sitä, kuinka paljon raha kiertää ja eli kuinka paljon sitä kulutetaan, vai onko kyse siitä, mikä on tuottavaa työtä? Onko mahdollista tarkastella työtä yhteiskunnallisesti ja muiden arvojen kuin taloudellisen arvontuotannon kautta? Työllä tuemme myös muita yhteiskunnallisia arvoja, kuten solidaarisuutta kanssaihmisiämme kohtaan ja moraalisia siteitä. Nyt kun sain tämän ajatuksen tähän paperille, tajuan, että minähän olen kirjoittanut jo yhden blogin. Myös mm. Yrittäjänaisten toimitusjohtaja Heli Järvinen nostaa esille blogissaan näkymättömän työn ja naisten aseman yhteiskunnassa. Hänen mielestään taloudellinen kriisi on muuttunut myös sosiaaliseksi kriisiksi.

Alkuviikosta kokoonnuimme jälleen Työverkon opiskelijoiden ja opettajien kanssa Tampereelle monitasomallinnuksen menetelmäkurssille. Siellä käsiini sattui 1990-luvun alun laman jälkimainingeissa kirjoitettu teos yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta. Timo Hämäläinen aloittaa kirjan siteeraamalla Parsonsia: ”On suuri virhe olettaa, että taloudellinen kehitys riippuu suuren rakennemuutoksen oloissa vain tehokkaampien tuotantotapojen löytämisestä. Taloudellisen kehityksen suurin este on yhteiskunnan arvojen ja institutionaalisten normien muutosten vastustus.” Tätä ajatusta voi kenties analysoida monella tavalla, mutta minulle sen sisältö tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, kuinka ns. vanhat arvot ovat nousemassa uudestaan ohjaamaan nuorten ihmisten ja nuorten aikuisten elämää. Puhumme familialismin uudesta noususta, kotiäitiyden uudesta arvostuksesta, kotitöiden arvostuksen kasvusta ja palkkatöiden ulkopuolella tehtävän työn merkityksestä. Isät alkavat ottaa entistä enemmän roolia myös kodeissa ja arkielämän järjestämisessä jne. Strategiaguru Gary Hamel puhuu työelämän arvopohjan muuttumisesta. Hänen mukaansa kyse on vastuunottamisesta omasta elämästään, valinnoistaan ja hyvinvoinnistaan. Miljoonien mahdollisuuksien kaoottisessa maailmassa kaikkea on tarjolla liikaa. Ympärillä olevaa maailmaa pystyy jäsentämään vain omalla kohdallaan. Omalle työlle ja elämälle haetaan merkitystä pienistä, lähellä olevista asioista. Siitä, että on sinut itsensä, työnsä ja elämänsä kanssa.

Tämä uudenlainen arvojärjestys ja myös toiminta noiden arvojen mukaisesti on ymmärrettävää siinä mielessä, että palkkatyö ja yksilön ura eivät enää kehity lineaarisesti elämän kulussa, vaan palkkatyö on pilkkoutunut pätkittäisiksi työskentelyjaksoiksi erilaisissa organisaatioissa. Myöskään uralla kehittyminen ei välttämättä ole mahdollista, vaan on otettava vastaan se työ, mikä eteen sattuu, vaikka se tarkoittaisi heikompaa palkkaa eikä minkäänlaista lupausta jatkosta. Toisaalta kuitenkaan näitä uusia arvoja ja niiden mukaisesti toimivia nuoria, nuoria aikuisia ja aikuisia ei taloudellinen eliitti tunnu ymmärtävän. Downsiftaajat tuomitaan itsekkäiksi ja ihmetellään, miksi nuoret aikuiset eivät enää halua kilpailla. Uhkana nähdään se, että ’väärillä’ arvoilla varustettujen ihmisten toiminnan kautta talouskasvu hidastuu tai pysähtyy. Talouskasvulle ja tuottavuudelle ei ole kuin yksi mahdollisuus ja se on palkkatyössä oleminen.

Vaikka ymmärrän, että Suomen valtiolle ja sen rahoittamiselle keskeistä on palkkatöistä saatavat vero-eurot ja myös palkkatyön tuottama lisäarvo, mutta samalla tulen väkisinkin pohtineeksi sitä, olisiko modernin palkkatyötä ja talouskasvua painottavan länsimaisen yhteiskunnan jälkeen nousemassa esiin uusi sosiaalinen yhteiskunta. Tämä olisi utopia, sellainen yhteiskunta, jossa ihmisyys ymmärretään myös muiden kuin taloudellisen tuottavuuden kautta.

Kun katson asiaa Parsonsin väitteen kautta, sanoisin, että nykyisessä rakennemuutoksessa kenties suurin taloudellisen kasvun este onkin vanhojen tuottavuutta painottavien ihmiskäsitysten ja instituutioiden vastustus nousevaa uutta arvopainotusta vastaan. Kenties, jos meitä sosiologeja olisi kuuleminen, ymmärtäisimmekin, että uudesta arvorakenteesta muodostuu tulevaisuuden talouden elpyminen. Onhan tästä jo merkkejä mm. sosiaalisen median tuottavuuden ja sen tuomien uusien innovaatioiden vuoksi, mutta tämän asian syvällinen ymmärtäminen ja hyväksyminen – tervetulleeksi toivottaminen, voisi sittenkin tuoda taloudellista kasvua yhteiskuntaamme nopeammin kuin muutoksen vastustaminen ja kieltäminen.

PS. Translation in english: One more little thing – the world of humanity In LabourNet Blog.

New Governor in Russian Karelia: Alexander Hudilainen

Those of you who follow Russian news know already that Russian Karelia has a new Governor - Alexander Hudilainen. During the last 11 years he was the Head of the Gatchina Municipal Administration in the Leningrad region. In December 2011 he was elected to chair the Legislative Assembly of the region. His appointment to head Karelia has been met with skepticism in the Republic: his predecessor, Andrey Nelidov, whose work was considered unsatisfactory, also came from the Leningrad region. And there was the expectation that a new Governor should come from the ranks of Karelian elite. But Hudilainen has no links to Karelia, apart from the fact that during his childhood he spent summer vacations at his uncle's house in Segezha.

Hudilainen is an ethic Finn and knows Finnish well. His appointment can be read as a message from the Kremlin that now Moscow wants to encourage closer cooperation between Russian Karelia and Finland. If so, this move is very surprising, given that previously the policy has been quite the opposite. Yesterday, at a brief informal press-conference Hudilainen said literally: "The Republic has many useful things. I think it is necessary to use this potential in order to attract investors here. Finland is nearby. I think we can manage to agree with them so that big investors would come over here. I can give the example of the Gatchina municipality. Once I have managed to arrange a number of large investment projects there. One of them was the construction of a dairy factory, one of the most advanced in Europe. Its name is Galaktika [with participation of Valio, DZ]... But this project did not go easily. It took a lot of efforts to attract the investor. I had even to use my Finnish language skills. There is a lot in Karelia, which can be of interest for Finland. So we need to establish en efficient dialogue with them, it is necessary to work with investors." These words were said after Hudilainen met President Putin a day before...

However, I would not exaggerate "the Finnish connection". Just like Nelidov's appointment in 2010, the appointment of Hudilainen suggests that Kremlin is not really interested in Karelia. Otherwise, a more prominent figure would be appointed to head the Republic. The events rather suggest that Moscow wants a quiet Karelia. Given Hudilainen's background (i.e. 25 years of work in municipal administration), he is probably more capable of achieving this aim than Nelidov, who got involved in serious conflicts with members of Karelian elite.

Young researchers’ seminar

Dear Prof. Pekka Suutari and our colleagues in Joensuu,
Thank you for the seminar which you’ve organized for the young scholars - researchers from the Karelian Research Center and from the University of Eastern Finland. We loved the seminar very much and really appreciate your kind regard and your attention and hospitality. We will have a really nice memory of the seminar and your wonderful city - Joensuu. Only three of the young Finnish researchers participated (Merja Sagulin, Maria Proskuriakova and Sanna-Riika Knuuttila), but their papers seemed to be very interesting and informative for us. Merja Sagulin's paper based on the materials of Daniel Defoe’s “Robinson Crusoe” was pretty close to the problem which I was talking about (the problem of adaptation of the foreign language and culture for the local, vernacular tradition). It was really useful to see the methods and approaches to the process of studying the text which Merja Sagulin presented in her paper. Sanna-Riika Knuuttila's paper on the problem of language revitalization caused a vivid, lively discussion from different points of view, especially concerning the status of Modern Karelian Language. The seminar has revealed that scientific traditions of Finland and Russia may have much in common and have some "points of crossing", i.e. the problems which are actual for both of the countries. That's why I think that the title proposed for the seminar ("new impetus") was a good one and it will be a really new impetus for the cultural studies, not just a reason for meeting and talking. I hope we will be able to arrange a similar seminar in Petrozavodsk and to invite young Finnish researchers to Russia.

Yours,

Alexander Petrov

Chair of the Young Researchers' Association 

Irina Potasheva, Alexandra Rodionova, Alexandr Petrov, Maria Kundozerova, Natalia Pellinen, Alexey Tarasov and Tatiana Khoroshun. Photo: Alexandra Rodionova.

….

New impetus in cultural research

Young researchers’ seminar

Karelian Research Centre (Institute of Language, Literature and History); Petrozavodsk.

University of Eastern Finland (Karelian Institute & Finnish Language and Cultural Research) Joensuu.

Location: UEF, Joensuu campus, Agora bulding AG 109.

Friday 4 May 2012

I Session 12.15

chair Pekka Suutari

Aleksandr Petrov

Russian Religious Verses: the Transformations of the Christian Text in the Folk Tradition

Merja Sagulin

Research Perspectives on Literary Adaptations.

Maria Kundozerova

The Birth of an Island in Karelian Epic Poems

Maria Proskuryakova

Russian Fortresses and Garrisons in Old Finland in the 1710‑1740s.

Alexey Tarasov

Workshop Site Fofanovo XIII: Evidences for “Mass-Production” of Stone Axes in Eneolithic Karelia

coffee break

II Session 14.15

chair Samuli Hägg

Natalia Pellinen

Linguistic and Mythological Space of Karelian Lullabies

Sanna-Riikka Knuuttila

On thesis

Alexandra Rodionova

From the Semantics of Space to the Semantics of the Cause (on the Material of Karelian Language)

Irina Potasheva & Tatiana Khoroshun

Archeological Ceramics: Introduction, Methods and Results of Research

Closing the seminar 16.00

Venäjän vapain mies

Osallistuin eilen Ari Matikaisen ohjaaman elokuvan Russian Libertine – Venäjän vapain mies ennakkonäytökseen ja sen jälkeen järjestettyyn paneelikeskusteluun yhdessä elokuvan ohjaajan, tuottajan sekä kollegani Joni Virkkusen kanssa.

Elokuva kertoo Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä kirjailija Viktor Jerofejevin (s. 1947) elämäntarinan kautta. Jerofejev on jo vuosikymmenten ajan kritisoinut neuvostojärjestelmää ja Venäjää ja ajautunut vastahankaan ”puhdasta venäläisyyttä” puolustavien voimien kanssa. Tämä on tarkoittanut rajoituksia hänen kirjalliselle toiminnalleen sekä henkilökohtaista väkivallan uhkaa. Toisaalta Jerofejev on saanut tilaa mediassa. Hän juontaa omaa kirjallisuusaiheista TV-ohjelmaa ja radio-ohjelmaa Eho Moskvy-kanavalla.  

  

Elokuvan päähahmoksi Jerofejev valikoitui myös erikoislaatuisen elämäntarinansa vuoksi.  Hänen vanhempansa, jotka toimivat Neuvostoliiton aikaan ulkoministeriön eri tehtävissä, joutuivat 1970-luvulla puolueen ja osin myös läheistensä hylkäämiksi poikansa kirjallisen toiminnan vuoksi. Myös Viktor Jerofejevin nuorempi veli on tunnettu kulttuuripersoona Venäjällä. Toimiessaan vallanpitäjiä ja sensuuria kyseenalaistavien taidenäyttelyn kuraattorina hänkin on joutunut järjestelmän hampaisiin.

Elokuvan viipyilevä kerronta ja huolella valitut kaupunkimaisemat, yhdistettynä dokumentaarisempaan tapaan kuvata viime vaalien aikaisia mielenosoituksia tekevät elokuvasta moniulotteisen ja monella tapaa kiinnostavan. Ohjaajan päätös keskittyä Jerofejevin persoonaan ja ajatteluun, sen sijaan, että elokuvaan olisi otettu mukaan laaja joukko ajattelijoita Venäjän politiikan eri kentiltä on ymmärrettävä ja perusteltu. Se tuo elokuvaan inhimillisen jännitteen ja yhdistää yleisen ja yksityisen kokemuksen toisiinsa.   

Toisaalta tämä ratkaisu rajaa elokuvan esittämiä poliittisia vaihtoehtoja ja skenaarioita, joita Venäjän tulevaisuudelle on hahmoteltu. Puolustaessaan porvarillisia arvoja, korostaessaan modernisaation sekä luovuuden tärkeyttä ja puhuessaan Putinista Venäjän ainoana vaihtoehtona verenvuodatukselle ja kaaokselle Jerofejev ei itse asiassa asetu nykyhallintoa vastaan, vaan sen puolelle.  Toisinajattelua on etsittävä jostain muualta kuin Jerofejevin puheenvuoroista. Tämä ei vähennä elokuvan ansioita, mutta on hyvä pitää mielessä sitä arvioitaessa.

Ohjaaja oli tehnyt joko tietoisen tai tiedostamattoman valinnan kehystäessään päähenkilönsä kauniilla vastakkaisen sukupuolen edustajilla. Nämä Jerofejevin naiset olivat kuitenkin varsin hiljaa koko elokuvan ajan. Kauniit ja edustavat naiset ympäröivät myös monia muita Venäjällä menestyviä miehiä. Jäin miettimään, mitä ja millaista kerrottavaa heillä olisi niistä hetkistä, kun kamerat suljetaan ja julkisuus muuttuu yksityiseksi tilaksi. Ehkä seuraavaksi on aika kuulla myös naisnäkökulmaa Venäjään.

Venäjän vapain mies –elokuva ei kerro vain Venäjästä, vaan se kommentoi myös laajemmin eurooppalaista kehitystä, niitä pelkoja ja toiveita, joita ajassamme esiintyy. Paneelin osallistujien tavoin toivon moniäänisen keskustelun Venäjästä jatkuvan niin kansainvälisesti kuin venäläisten omaa ääntä kuunnellen.

TERVEISIÄ TASA-ARVOPÄIVILTÄ

Yliopistojen valtakunnalliset tasa-arvopäivät järjestettiin Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksella 17.–18.4.2012. Seminaarissa käsiteltiin tasa-arvon tilaa yliopistomaailmassa sekä pohdittiin keinoja tasa-arvotyön edistämiseksi. Ensimmäisenä päivänä puhuttiin erityisesti miesten ja naisten välisestä tasa-arvosta. Seurasin esitelmiä ja keskustelua videon välityksellä Joensuusta käsin, ja kirjasin ylös muutamia kysymyksiä ja ajatuksia.

”Mitä hyötyä on tasa-arvosuunnitelmista?” oli kysymys jonka kirjoitin kuunnellessani tasa-arvovaltuutetun selvitystä kaikissa yliopistoissa laadittavista tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelmista. Sellainen on tekeillä myös Itä-Suomen yliopistossa. Pian se tallennetaan juhlapuheiden saattelemana intraan, josta asiasta kiinnostuneet voivat käydä sitä tutkimassa. Kysymykseeni tasa-arvosuunnitelmien hyödyllisyydestä vastasi lounaan jälkeen Kajsa Widén, tasa-arvoupseeri Lundin yliopistosta. Hänen mukaansa pelkistä papereista ei ole hyötyä. Suunnitelmien sijaan tarvitaan toimintaa, mikäli tasa-arvoa halutaan oikeasti edistää.

Sukupuolten välinen eriarvoisuus ilmenee yliopistoissa monella tavalla. Luennoitsijat esittelivät tuttuja lukuja suomalaisen professorikunnan miesvoittoisuudesta, naisten ja miesten välisistä palkkaeroista ja naisille tyypillisistä määräaikaisista työsuhteista. Kiinnitin erityistä huomiota opiskelijoiden edustajan tilastoihin pro gradu – tutkielmien arvosanoista, jotka näyttävät joillakin laitoksilla määräytyvän sukupuolen mukaan. Naiset saavat huonompia arvosanoja, päätyvät pätkätöihin, eivät tule valituiksi professoreiksi eivätkä rekrytoidu yliopiston ”toimivaan johtoon”, joka on Itä-Suomen yliopistossakin vahvasti miesvaltainen.

Kajsa Widénille nämä tilastot olivat tuttuja. Takavuosina tilanne oli samankaltainen myös Lundin yliopistossa. Dekaanit ja laitosjohtajat olivat pääasiassa miehiä, eivätkä naiset edes pyrkineet kyseisiin tehtäviin. Koska tämän vinouman tasapainottamista pidettiin tärkeänä tavoitteena, tehtävään tartuttiin perustamalla erityinen naisille tarkoitettu koulutusohjelma. Opinnot sekä harjoittivat naisia johtotehtäviin että antoivat eväitä tunnistaa ja käsitteellistää sukupuolesta johtuvia syrjäytymisen syitä ja mekanismeja yliopistossa. Myöhemmin oppilaiksi valittiin myös miehiä, joista koulutettiin naisten tavoin muutosagentteja omille laitoksilleen.

Widénin viesti suomalaiselle yliopistoväelle oli se, ettei tasa-arvon edistämistyö ole avaruustiedettä eikä toisaalta pelkkää paperinpyöritystäkään. Se on työtä, johon löytyy välineitä yliopistoväelle tutusta keinovalikoimasta. Toimiva ja tuloksellinen tasa-arvotyö yliopistoissa edellyttää tasa-arvokysymysten opiskelua, koulutusta sekä sukupuolta koskevan tutkimuksen tekemistä ja tulosten soveltamista käytäntöön. Yksittäinen naisten mentorointiohjelma tai projekti ei tietenkään riitä. Systemaattinen työ tasa-arvon edistämiseksi pitää aloittaa perusopinnoissa, jotta opiskelijat saisivat valmiuksia eritellä sosiaalisen sukupuolen merkitystä omissa opinnoissaan sekä myöhemmin työelämässä. Yliopistoissa, joissa opetetaan ja tehdään sukupuolentutkimusta, mahdollisuudet tällaisen koulutuksen tai ohjauksen järjestämiseen ovat hyvät. Samoin on mahdollista hyödyntää sukupuolentutkijoiden osaamista ja asiantuntemusta todellisessa tasa-arvotyössä – mikäli tämä tavoite vain mielletään oikeasti tärkeäksi.

MAARIT SIRENI

Viranomaiskarjalaa vuodelta 1833

Salmin miero! Muga kova kurjuus on tapahtunut teiän kansaveljenne pahateos hoppu päivänä 31 August 1831. Suuri Keisari on armosta äijätl huuentanut buntoischikkoin rangaistust, mutta katschoi tarpeelliseksi panna heidän päällensä sen kurin kuin tässä nimitän. Olkoon heidän onnettomuudensa muisto elävä teisä vartoituksena vanhemmille että välttää mogomaa pahaa raadu da lapsille neuvoksi pelkämän Jumala, vaaraamaan pahantekoa da kuulemaan Esivaltaa, lakia da niitä virkamiehiä kudamat on pandu Esivallan Käskyläiseksi.

Salmin kirkkokansa kyynelehti papin lukiessa Viipurin läänin kuvernöörin Gustaf Ramsayn ja lääninsihteeri Bror Adam Tamelanderin 25.helmikuuta 1833 allekirjoittamaa karjalaksi käännettyä kuulutusta Salmin kapinallisten saamista ankarista rangaistuksista. Salmin lahjoitusmaatalonpojat olivat 31.8.1831 polttaneet elävältä nimismies Georg Neiglickin ja nousseet näin kapinaan esivaltaa vastaan. Rangaistukset olivat ankaria: 93 salmilaista oli määrätty kuolemaan, 20 sai työvankeutta, 21 raipparangaistuksen ja vettäleipää määrättiin 14 kapinoijalle. Kaikkiaan oli vangittu 178 salmilaista, mutta osa heistä ehti kuolla, jotkut pääsivät pakenemaan. Kuolemantuomioita ei pantu täytäntöön, sillä keisari muutti kuolemaan tuomitut saamaan 40 paaraa witschoi kolme raasaa paarall i sen jälkeen työttäväksi Sibirian ikuisen työhön wuoriloihin da ilman sieltä kärsi siel pokasanie. Vähäisempiin rangaistukseen tuomitut joutuivat raata kuusi vuotta Kronstatin linnas, toiset Sweaborin Krepostissa. Osa rangaistuksen saaneista pääsi kotiin, mutta 38 ei koskaan pääse kotimaalle näkemän lapsia, mutschoi da muita rodia, vaan tule kuoleman vieralle maal juur edähän syndymäpaikoista, kovassa Jästingin työssä eli vuorenkuopissa Siberian maassa.

Salmin kapinan rangaistuksista kertova monisivuinen Kuuloitus on harvinainen dokumentti viranomaisten käyttämästä karjalan kielestä. Tässä tapauksessa Aunuksen karjalasta eli livvistä 1800-luvulta. Salmin kapinasta väitöskirjaa tekevä Riikka Myllys ei ole tavoittanut alkuperäistä asiakirjaa Viipurin eikä Suomen arkistoista, mutta asiakirja julkaistiin kokonaisuudessaan uudelleen Mikkelin Sanomissa marraskuussa 1888. Kuulutuksen kääntäjästä ei ole tietoa. Lääninsihteeri Tamelander kääntäjä ei ole, sillä Tamelander oli syntyjään turkulaisia, eikä hän osannut karjalaa, tuskin edes kunnolla suomea. Karjalankielen taitaja on ollut joku lääninhallituksen käyttämistä tulkeista. Harvoin asiakirjoissa käytettyyn karjalan kieleen turvauduttiin, sillä salmilaisille haluttiin antaa selvä varoitus jatkamasta enää niskoittelua.

Ismo Björn

Reuna-alueen politiikkaa

Nykyisen Pohjois-Karjalan ääni oli voimakkaimmillaan 1960- ja osin vielä 1970-luvulla. Usko ja luottamus omiin voimiin elivät vahvoina, sillä Pohjois-Karjalan poliittisella kentällä vahvat vaikuttajat maalaisliitto/keskusta ja sosiaalidemokraatit hallitsivat myös koko maan politiikkaa. He olivat miehittäneet keskeiset ministeriöt ja valtioyhtiöiden johtokunnat. Pohjoiskarjalaisilla poliittisilla toimijoilla oli suorat henkilökohtaiset kontaktit keskeisiin virkamiehiin ja poliitikkoihin. Maakunnan miehet veivät karvalakkilähetystöissä terveisiä suoraan Helsingin päättäjille. Lähetystöt katsoivat edustavansa pohjoiskarjalaista talonpoikaisjärkeä, kansaa ja maakunnan syviä rivejä. Yhdessä päättäjien kanssa tehtiin politiikkaa ulospäin ja omalle väelle. Myös julkisuus antoi lähetystöille hyväksynnän. Pohjoiskarjalaisen maaseudun ja poliittisen eliitin suhde oli pitkään yhteinen.

Pohjoiskarjalaisten ja keskusvallan välinen vuoropuhelu on saanut uusia muotoja. Maakunnan väkiluvun lasku 1960-luvulta lähtien on hiljentänyt alueelta kuuluvaa ääntä. Painoarvon vähenemiseen on vaikuttanut myös Pohjois-Karjalalle keskeisen maa- ja metsätalouden merkityksen väheneminen koko Suomen talouden selkärankana ja maan poliittisten ratkaisujen suuntaajana.

Äänestäjien tuoma painoarvo on keventynyt, mutta Pohjois-Karjala ja pohjoiskarjalaisuus ovat saaneet uutta symbolista arvoa. Pohjois-Karjala on uusintanut paikkansa reuna-Suomen kuvana. Aiemmin sympatiapisteitä keränneet sanavalmiit pohjoiskarjalaiset esiintyvät julkisuudessa tänään jälkijättöisinä, hieman yksinkertaisina vanhan maailman ja väistyvän elämäntavan edustajina. Televisio välittää kuvaa autioituvista kylistä ja niiden harmaantuvista eläkeläistä. Nuoria tai työtä tekeviä pohjoiskarjalaisia ei julkisuudessa esitetä muuten kuin valittamassa kohtalostaan elää kurjistuvassa syrjä-Suomessa.

Poliitikot pyrkivät osoittamaan vierailuillaan, että Pohjois-Karjalaa eikä maan muita reuna-alueita ole unohdettu. Pohjois-Karjalaan suuntautuvilla maakuntamatkoillaan he haluavat osoittaa kantavansa huolta koko maasta. Pohjois-Karjala -teemaa käyttävät myös paikalliset poliitikot. Pohjoiskarjalaisten ääni -kortilla pelaaminen sisältää riskinsä, mutta sitä kannattaa käyttää. Pohjois-Karjala -kortissa on mukana suomalaiskansallista myyttiä maaseudun miesten, talonpoikaisen järjen ja puhtaan turmeltumattoman voimasta. Osin siihen liittyy myös maakunnassa voimakkaana elävää herravihan perinnettä. Pohjois-Karjalassa pinnan alla elävä herraviha on vaikeasti määriteltävä ilmiö. Siihen liittyy tietoista vastakkainasettelua mutta myös omalaatuista omanarvontuntua, nuijasota-asennetta. Se on talonpoikaisen itsearvontunnon korosteista esille nostamista ja uhittelevaa piittaamattomuutta ”herrojen” hallinnollisista normeista.

Herravihaa on nostatettu aika ajoin esille poliittisessa keskustelussa. Herravihan kaikuja on kuulunut erilaisissa vaalitilaisuuksissa, mielenilmaistuissa, viranomaisten kuulemistilaisuuksissa ja kansanliikkeissä. Erityisen voimakkaana se elää nimettömillä keskustelupalstoilla. Suomen maaseudun puolueen puoluesihteeri Eino Puotiainen jakoi 1960-luvulla ”aatteen kylvökoneen” eli moponsa tarakalta vaalilehtisiä, joissa maakunnan ”unohdettu kansa” sai lukea etelän ”rötösherrojen” valheista. Kontiolahden varuskunnan lakkauttamisen yhteydessä muisteltiin, että Ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja oli puolustusministerinä myös Ylämyllyn varuskunnan sulkemisen aikana. Näin poliittiseen keskusteluun saatiin ”Etelä - Pohjois-Karjala” -vastakkainasettelun lisäksi vanhaa kielipoliittista ja luokka- asetelmaa: kansaa ymmärtämättömät etelän herrat ovat ruotsinkielistä yläluokkaa. Vanhaan, suvussa kulkeneeseen tarinaperinteeseen kirjoitettiin uusi luku. Ruotsinkieliset metsäherrat olivat aikoinaan keplotelleet viinan voimalla esivanhempien metsät, nyt ne veivät maakunnalta varuskunnan.

Ismo Björn