Maaseutututkijat ja kehittäjät kokoontuvat kerran vuodessa yhteiseen seminaariin vaihtamaan kuulumisia. Elokuun lopun tapaaminen Karstulassa oli lajissaan jo yhdeksästoista. Vuoden teema oli Maaseudun sopeutuminen. Sitä käsiteltiin kutsuesitelmissä, paneelissa ja eri teemojen ympärille rakennetuissa työryhmissä. Minäkin siitä puhuin; esittelin alustavia tuloksia tutkimuksestani, jossa vertaillaan kuntapoliitikkojen käsityksiä kaavoituksen tavoitteista.
Mihin maaseudun – viime kädessä asukkaiden – pitäisi sopeutua? Tunnetusti he joutuvat kaiken aikaa sopeutumaan harvenevaan palveluverkkoon, piteneviin matkoihin ja heikkeneviin julkisiin liikenneyhteyksiin. Sopeutumisen tärkein väline on ollut, ainakin laajakaistaa odotellessa, oma auto, useamman aikuisen taloudessa useampi auto. Tämä sopeutuminen tulee kalliiksi. Se ei ole enää kuitenkaan ongelman ydin, vaan tilalle on tullut ilmasto – siis vastuu siitä.
Tavoitekuvaksi on noussut tiivis ja kompakti yhdyskuntarakenne. Siinä kodit, työpaikat ja palvelut ovat lähellä toisiaan, ja julkisen liikenteen saavutettavissa. Tämä on selvästi maaseudun arkitodellisuuden vastakohta. Mitä sanoo maaseutututkija? Olisiko maaseudun asukkaiden autot takavarikoitava, ja soratiet puomitettava?
Karstulan tapaamisessa ei muodostunut yhtenäistä kantaa maaseudun ilmastohaasteeseen. Valittavissa – ja toki myös tutkittavissa – on erilaisia argumentaatiolinjoja.
Suoraviivaisin niistä on näkemys, että ilmastovastuu koskee maaseutua ihan samalla tavalla kuin keskuksiakin. Haja-asutus edustaa tässä katsannossa kestämätöntä kehitystä, ja sitä tulee rajoittaa. Luonnollisesti ympäristöargumentteja voidaan käyttää myös metropolivaltion rakentamistyössä. Toiseuttamalla pitkin metsiä hajarakentelevat metsäläiset tuotetaan kuvaa uudenlaisesta, kehittyneemmästä metropolisuomalaisesta, joka asuu ekotehokkaasti ja liikkuu ilmastovastuullisesti polkupyörällä tai raitiovaunulla.
Useimmat maaseudun tutkijat ja tuntijat eivät näitä kantoja purematta nielaise. Ensinnäkin on muistettava, että maaseutua on monenlaista. Tärkeimmät valinnat tehdään pääkaupunkiseudulla ja muutamien muiden suurimpien keskusten tuntumassa. Kun nämä tehdään ilmastovastuun hengessä, arvatenkin perässähiihtäjät ottavat opiksi. Toiseksi maaseudulla on toimintoja, jopa enenevässä määrin, jotka ovat välttämättömiä yhteisen ilmastovastuun kantamisessa: risut on kerättävä ja biokaasu on tuotettava siellä missä niiden raaka-aineet ovat. Ainakaan näitä haja-asukkaita ei siis kannata häätää kerrostalon ekoelämään. Kolmanneksi maaseutu tarjoaa mahdollisuuden elää eri tavalla paikallisiin resursseihin turvautuen. Tämän voi tehdä myös etäällä muista kanssaihmisistä, ja heitä vain harvakseltaan tavaten.
Maaseudun ilmastovastuuta koskevaan kysymykseen ei ole valmista vastausta. Meidän on parasta jalostaa se tutkimusongelmiksi.
Maarit Sireni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti