Luova Pohjois-Karjala II –hanke kuuluu osana Joensuun seudun ja Keski-Karjalan alueelliseen koheesio- ja kilpailukykyohjelmaan (KOKO). Sen yhtenä toimenpiteenä Itä-Suomen yliopiston Alue- ja kuntatutkimuskeskus Spatia teki selvityksen luovien alojen osaamisesta ja kehittämistoiminnasta Itä-Suomen yliopistossa, Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa ja Savonia-ammattikorkeakoulussa. Selvityksessä kartoitettiin haastattelujen avulla myös kysymystä, kuinka osaaminen ja kehittämistoiminta hyödyttävät luovan talouden ja erityisesti kulttuurimatkailun kehittämistä Pohjois-Karjalassa.
Strategioiden, opetuksen, tutkimuksen ja hanke- ja innovaatiotoiminnan perusteella korkeakoulut profiloituvat luovilla aloilla eri tavoin. Kehittämissuunnitelmien ja haastattelujen perusteella luovat alat on määrätietoisimmin nostettu tärkeäksi painoalaksi Pohjois-Karjalan ammatti-korkeakoulussa. Luovien alojen kasvava merkitys tunnustetaan myös Savonia-ammattikorkeakoulussa, missä ne pyritään integroimaan osaksi korkeakoulun muiden alojen opetus- ja kehittämistoimintaa. Itä-Suomen yliopistossa luovat alat eivät lukeudu keskeisiin kehittämiskohteisiin. Vaikka yliopisto ei ole yhtä aktiivinen luovien alojen hanketoiminnassa kuin ammattikorkeakoulut, katsovat sen edustajat myötävaikuttavan toimialaan aktiivisesti tutkimus- ja opetustyön sekä asiantuntijatehtävien kautta. Niin yliopistoa kuin ammattikorkeakoulujakin kiinnostaa Venäjä ja sen kulttuuria koskevan tiedon lisääminen Itä-Suomessa.
Luovien alojen kehittäminen hanke- ja innovaatiotoiminnan kautta liiketaloudellisesti menestyväksi luovaksi taloudeksi ei selvityksessä tehtyjen haastattelujen perusteella ole ongelmatonta. Molemmissa ammattikorkeakouluissa matkailu on hanketoiminnassa tärkeässä asemassa ja toisaalta muotoilualalla on luontevat yhteydet yrityselämään. Matkailun ideoimisessa Itä-Suomen yliopiston kulttuuriosaamisesta voisi löytyä nykyistä enemmän uutta sisältöosaamista.
Kulttuurimatkailuun liittyen selvityksessä luotiin hankkeen yrityspartnereiden kiinnostuksesta katsaus pohjoiskarjalaisen kiven, kaivannaisalan ja kaupan perinteeseen ja sen yhteyksiin Venäjälle. Katsauksen tarkoituksena oli avata uusia näkymiä kivi- ja kaivannaisalan tarjoamiin mahdollisuuksiin kehittää esimerkiksi maailmalla nopeasti kehittyvää geomatkailua, jossa kohteen geologisen kiinnostavuuden lisäksi otetaan huomioon sen kulttuurihistorialliset kerrostumat. Pohjois-Karjalan kulttuurimatkailussa kivi- ja kaivannaisalan lisäksi ei ole riittävästi hyödynnetty myöskään maakunnan kaupan ja merenkulun rikasta perinnettä. Joensuuta kutsuttiin aikoinaan ”lähtevien laivojen kaupungiksi” ja Joensuu oli 1800-luvun lopulla Suomen kolmanneksi suurin laivanvarustajakaupunki. Yksistään kauppaneuvos Antti Mustosella oli merellä 5 purjelaivaa, jotka seilasivat Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja Espanjaan ja lisäksi toistakymmentä hinaajaa ja lotjaa Saimaalla.
Seppo Sivonen
15.3.2011
Mistä on nuoret tutkijat nykyään tehty?
Mistä on nuoret tutkijat nykyään tehty? Uravalinnasta, viran hausta, palkankorotuksista ja vuosilomista – niistäkö on nuoret tutkijat nykyään tehty? Ei. Pätkätöistä, arvioinneista, apurahoista, työttömyysjaksoista, ja kokonaistyöajasta ilman lomaa – niistä ovat prekaarit tutkijanurat nykyään tehty.
Olen viimeisten kymmenen vuoden aikana, jonka olen ollut (pätkä)töissä Joensuun / Itä-Suomen yliopistossa kuullut ja kuunnellut paljon ns. kentän ääniä. Minun kenttäni yliopistossa on nuorten tutkijoiden kenttä. Se kenttä, jossa tutkija on nykytermein tutkijan uransa ensimmäisellä tai toisella portaalla. Olen pyrkinyt kuuntelemaan tuota kentän ääntä, joka pitää sisällään myös minun oman ääneni – eräänlaista autoetnografiaa siis, mahdollisimman tarkalla ja herkällä korvalla. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään mielessä myös sen, että kenttä on moniäänistä ja monipolvista.
Äänenpainot ja vuodatusten ja huolten aiheet ovat vuosien varrella olleet erilaisia. Tämä johtuu toisaalta yksilötason kysymyksistä, siis siitä, että olen eri aikoina pyörinyt eri ihmisten kanssa. Mutta toisaalta tässä on kyse myös rakenteista, siitä miten yliopisto on kymmenen vuoden aika työpaikkana muuttunut.
Kun aloitin työni Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa, yhteiskuntapolitiikan laitoksella valmistui laitokseltamme korkeintaan yksi väitöskirja per vuosi. Väitöskirjan tekijät olivat suurelta osin palkkatyösuhteessa laitokseen / yliopistoon (tyypillisesti assistentteja), jotkut toki työskentelivät apurahoillakin, olipa joku töissä Akatemian tai ministeriön projektissa. Ja kilpailu oli kovaa. Silloin haettiin posket punaisina samoja kulttuurirahaston vuoden työskentelyapurahoja, ja kannustettiin toinen toistamme myös laittamaan paperit sisään samoihin ”assarin hakuihin”. Aina ei oikeuskaan voittanut, sillä kävipä toisinaan niin, että valintojen jälkeen oltiin erimielisiä sen suhteen, tuliko paras hakija valituksi.
Sitten 2000-luvun alkuvuosina tuli uusi aika: assistentuurit lopetetaan, ja tutkijan koulutus aletaan järjestää tutkijakouluissa. Ja taas haettiin, ja kilpailu oli kovaa, eikä valtakunnallisiin tutkijakouluihin kovin pienillä ansioilla ollut mahdollista päästä. Mutta jotkut onnistuivat, ja monet pidemmälle ehtineet jatko-opiskelijat pääsivät tutkijakoulutettaviksi. Kaikki eivät olleet tyytyväisiä: joistakin tuntui oudolta, että useamman vuoden tutkijan statuksen jälkeen, sitä muuttuikin opiskelijaksi tai koulutettavaksi. Tämä korvensi mieltä ja sai keskustelua aikaan, mutta palkka sentään juoksi ja tutkimuksen infra oli kunnossa. Tutkijakoulutettavan paikat (erityisesti tunnetuissa valtakunnallisissa tutkijakouluissa) lisäsivät arvovaltaa ja antoivat statusta.
Vuonna 2010 alkoi uusi aika suomalaisessa yliopistolaitoksessa. Ei olla enää tutkijoita: nyt ollaan nuorempia tutkijoita, yliopistotutkijoita jne. Mutta entäs sitten kun ollaankin vain apurahatutkijoita, tai jatko-opiskelijoita, siinä riittää arjen askareissa pähkinää purtavaksi. Pitää miettiä kuka sen minun sähköpostin maksaa, entäs kulkuluvan puhumattakaan työhuoneesta? Ja jos minulla yhteiskuntatieteilijänä arki vielä jotenkin sujuu, mutta entäs luonnontieteilijä, jonka työtä projektissa valvotaan, kontrolloidaan ja määrätään – mutta palkka maksetaan apurahoina, ja vakuutuksestaan jokaisen on huolehdittava itse (jos siis työskentelee apurahalla).
Yliopiston status on nyt muuttunut, ja sen tulee huolehtia siitä, että toiminta on kannattavaa. Ja maan korkeinta koulutusta antavan instituutin kannattavuus mitataan siinä, kuinka paljon huoneet maksavat, ja mitä (apuraha)tutkija talolle tuottaa ja mitä kuluttaa? Montako kv-referee-artikkelia pitäisi tehdä, että saisi työhuoneestaan aiheutuvat kulut työnantajalleen korvattua?
Kuunnellessani kentän ja viitekehykseni ääniä tuntuu siltä, ettei laitoksilla ja yliopistojen johdossa olla kovinkaan herkkiä kuulemaan niitä tutkijoiden hätähuutoja, joita kentällä tällä hetkellä liikkuu. Epävarmuus ja projektitöiden mukanaan tuoma kaaos on totaalista. Kentällä ollaan tyytymättömiä esimerkiksi siihen, ettei lyhyissä työsuhteissa olevilla tutkijoilla, joiden työaika on sidottu 1600 h/vuosi näytä aina olevan mahdollisuutta pitää lomia, projektista toiseen hypätään lennosta, jolloin lomat jäävät pitämättä, mutta toisaalta vanhan projektin työt myös seuraavat perässä. Palkkaneuvottelut ovat myös monen nuoremman tutkijan näkökulmasta varsin koominen ilmaus tilaisuudesta, jossa käyt kuulemassa, että ”kerta kaikkiaan ei ole mahdollista nostaa vaatitasoasi, ilman että henkitasosi laskee, kun projektilla ei yksinkertaisesti ole rahaa”. Monia myös harmittaa se, että jos ei ollut meininki ennenkään kovin läpinäkyvää, niin aika ajoin sentään oli joitakin paikkoja, joita pystyi hakemaan, ja joihin sai työkavereilta kannustusta hakea. Toisin on nykyään tulevaisuus näyttää entistä epävarmemmalta, kun tämä päänmetsästys tuntuu olevan niin muodikasta.
Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos ja yhteiskuntapolitiikka, Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja
Olen viimeisten kymmenen vuoden aikana, jonka olen ollut (pätkä)töissä Joensuun / Itä-Suomen yliopistossa kuullut ja kuunnellut paljon ns. kentän ääniä. Minun kenttäni yliopistossa on nuorten tutkijoiden kenttä. Se kenttä, jossa tutkija on nykytermein tutkijan uransa ensimmäisellä tai toisella portaalla. Olen pyrkinyt kuuntelemaan tuota kentän ääntä, joka pitää sisällään myös minun oman ääneni – eräänlaista autoetnografiaa siis, mahdollisimman tarkalla ja herkällä korvalla. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään mielessä myös sen, että kenttä on moniäänistä ja monipolvista.
Äänenpainot ja vuodatusten ja huolten aiheet ovat vuosien varrella olleet erilaisia. Tämä johtuu toisaalta yksilötason kysymyksistä, siis siitä, että olen eri aikoina pyörinyt eri ihmisten kanssa. Mutta toisaalta tässä on kyse myös rakenteista, siitä miten yliopisto on kymmenen vuoden aika työpaikkana muuttunut.
Kun aloitin työni Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa, yhteiskuntapolitiikan laitoksella valmistui laitokseltamme korkeintaan yksi väitöskirja per vuosi. Väitöskirjan tekijät olivat suurelta osin palkkatyösuhteessa laitokseen / yliopistoon (tyypillisesti assistentteja), jotkut toki työskentelivät apurahoillakin, olipa joku töissä Akatemian tai ministeriön projektissa. Ja kilpailu oli kovaa. Silloin haettiin posket punaisina samoja kulttuurirahaston vuoden työskentelyapurahoja, ja kannustettiin toinen toistamme myös laittamaan paperit sisään samoihin ”assarin hakuihin”. Aina ei oikeuskaan voittanut, sillä kävipä toisinaan niin, että valintojen jälkeen oltiin erimielisiä sen suhteen, tuliko paras hakija valituksi.
Sitten 2000-luvun alkuvuosina tuli uusi aika: assistentuurit lopetetaan, ja tutkijan koulutus aletaan järjestää tutkijakouluissa. Ja taas haettiin, ja kilpailu oli kovaa, eikä valtakunnallisiin tutkijakouluihin kovin pienillä ansioilla ollut mahdollista päästä. Mutta jotkut onnistuivat, ja monet pidemmälle ehtineet jatko-opiskelijat pääsivät tutkijakoulutettaviksi. Kaikki eivät olleet tyytyväisiä: joistakin tuntui oudolta, että useamman vuoden tutkijan statuksen jälkeen, sitä muuttuikin opiskelijaksi tai koulutettavaksi. Tämä korvensi mieltä ja sai keskustelua aikaan, mutta palkka sentään juoksi ja tutkimuksen infra oli kunnossa. Tutkijakoulutettavan paikat (erityisesti tunnetuissa valtakunnallisissa tutkijakouluissa) lisäsivät arvovaltaa ja antoivat statusta.
Vuonna 2010 alkoi uusi aika suomalaisessa yliopistolaitoksessa. Ei olla enää tutkijoita: nyt ollaan nuorempia tutkijoita, yliopistotutkijoita jne. Mutta entäs sitten kun ollaankin vain apurahatutkijoita, tai jatko-opiskelijoita, siinä riittää arjen askareissa pähkinää purtavaksi. Pitää miettiä kuka sen minun sähköpostin maksaa, entäs kulkuluvan puhumattakaan työhuoneesta? Ja jos minulla yhteiskuntatieteilijänä arki vielä jotenkin sujuu, mutta entäs luonnontieteilijä, jonka työtä projektissa valvotaan, kontrolloidaan ja määrätään – mutta palkka maksetaan apurahoina, ja vakuutuksestaan jokaisen on huolehdittava itse (jos siis työskentelee apurahalla).
Yliopiston status on nyt muuttunut, ja sen tulee huolehtia siitä, että toiminta on kannattavaa. Ja maan korkeinta koulutusta antavan instituutin kannattavuus mitataan siinä, kuinka paljon huoneet maksavat, ja mitä (apuraha)tutkija talolle tuottaa ja mitä kuluttaa? Montako kv-referee-artikkelia pitäisi tehdä, että saisi työhuoneestaan aiheutuvat kulut työnantajalleen korvattua?
Kuunnellessani kentän ja viitekehykseni ääniä tuntuu siltä, ettei laitoksilla ja yliopistojen johdossa olla kovinkaan herkkiä kuulemaan niitä tutkijoiden hätähuutoja, joita kentällä tällä hetkellä liikkuu. Epävarmuus ja projektitöiden mukanaan tuoma kaaos on totaalista. Kentällä ollaan tyytymättömiä esimerkiksi siihen, ettei lyhyissä työsuhteissa olevilla tutkijoilla, joiden työaika on sidottu 1600 h/vuosi näytä aina olevan mahdollisuutta pitää lomia, projektista toiseen hypätään lennosta, jolloin lomat jäävät pitämättä, mutta toisaalta vanhan projektin työt myös seuraavat perässä. Palkkaneuvottelut ovat myös monen nuoremman tutkijan näkökulmasta varsin koominen ilmaus tilaisuudesta, jossa käyt kuulemassa, että ”kerta kaikkiaan ei ole mahdollista nostaa vaatitasoasi, ilman että henkitasosi laskee, kun projektilla ei yksinkertaisesti ole rahaa”. Monia myös harmittaa se, että jos ei ollut meininki ennenkään kovin läpinäkyvää, niin aika ajoin sentään oli joitakin paikkoja, joita pystyi hakemaan, ja joihin sai työkavereilta kannustusta hakea. Toisin on nykyään tulevaisuus näyttää entistä epävarmemmalta, kun tämä päänmetsästys tuntuu olevan niin muodikasta.
Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos ja yhteiskuntapolitiikka, Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja
1.3.2011
Aktivointia?
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi tänään arviointinsa Suomen perusturvan tasosta ja sen riittävyydestä (THL – Avauksia 4/2011, Perusturvan riittävyyden arviointiraportti). Raportin luvut puhuvat puolestaan.
Yksinasuvilla perusturva kattaa laskennallisesta tarpeesta vain 63 % (Kuluttajatutkimuskeskuksen muodostamaan viitebudjettiin). Konsensusmenetelmällä laadittuun budjettiin (kuinka paljon suomalaiset katsovat tarvittavan yhden ihmisen elämiseen) kautta tarkasteltuna perusturva kattaa 62 % menoista. Tulokset ovat siis lähellä toisiaan ja tukevat toisiaan. Mielenkiintoisia ovat myös luvut siitä kuinka perusturva kattaa kaksilapsisen perheen menoja (noin 74 %) ja pariskunnilta (ilman lapsia) 64 %. (THL – Avauksia 4/2011, s. 67).
Perusturvan jälkeen yksinasuvan pitäisi vielä etsiä jostain 36 - 38 % lisätuloja tai karsia aivan välttämättömistä (ruoka, vaatetus) menoistaan tuon verran. Käytännössähän tämä siis tarkoittaa ruokajonoja tai harmaita tuloja eli rikollisuutta. Onko tämä aktivointia?
Tällä kertaa luvut puhuvat puolestaan. Minä menin sanattomaksi.
Yksinasuvilla perusturva kattaa laskennallisesta tarpeesta vain 63 % (Kuluttajatutkimuskeskuksen muodostamaan viitebudjettiin). Konsensusmenetelmällä laadittuun budjettiin (kuinka paljon suomalaiset katsovat tarvittavan yhden ihmisen elämiseen) kautta tarkasteltuna perusturva kattaa 62 % menoista. Tulokset ovat siis lähellä toisiaan ja tukevat toisiaan. Mielenkiintoisia ovat myös luvut siitä kuinka perusturva kattaa kaksilapsisen perheen menoja (noin 74 %) ja pariskunnilta (ilman lapsia) 64 %. (THL – Avauksia 4/2011, s. 67).
Perusturvan jälkeen yksinasuvan pitäisi vielä etsiä jostain 36 - 38 % lisätuloja tai karsia aivan välttämättömistä (ruoka, vaatetus) menoistaan tuon verran. Käytännössähän tämä siis tarkoittaa ruokajonoja tai harmaita tuloja eli rikollisuutta. Onko tämä aktivointia?
Tällä kertaa luvut puhuvat puolestaan. Minä menin sanattomaksi.
16.2.2011
Toimistohotelleja maaseudulle
Kuuntelin Joensuussa 14.2. 2011 järjestetyn Tarvitaanko maaseutua? –seminaarin paneelikeskustelua. Taas kerran pohdittiin lyhyesti etätyön mahdollisuuksia ja vaikeuksia; miten etätyön tekemistä voisi helpottaa?
Kuulun itse niin sanottuihin etätyöntekijöihin. Tosin en miellä, että työni on etäällä, vaan työpaikka on etäällä. Työt kulkevat koko ajan mukana läppärissäni. Teen joka toisen viikon töitä kotonani. Tarvitsen printteriä, vaikka pyrin välttämään sen käyttöä niin paljon kuin mahdollista. Tallennan artikkelit ja muun tallennettavissa olevan materiaalin koneelleni. Olen opetellut lukemaan ne näytöltä. Satunnaisesti tarvitsisin skanneria, joskus kopiokonetta. Kotona työskennellessäni hoidan videoneuvottelut ACP-tekniikalla; silloin kun se toimii. Työt sujuvat tekniikan satunnaisesta reistailusta huolimatta. Vaikka elämä kotikylässä on vilkasta, kaipaan välillä työyhteisöä ja turinatuokioita.
Meneillään olevassa tutkimusprojektissamme tarkastelemme kirkonkylien tilannetta sekä kuntaliitosalueilla että muissa kunnissa. Erityisesti kuntaliitosten seurauksena kirkonkylillä sijaitsevat kunnantalot ovat tyhjillään. Monissa kunnissa on tyhjillään myös kouluja. Kaikissa tapauksissa mietitään kuumeisesti mitä tyhjillään oleville rakennuksille voisi tehdä. Samaa olemme miettineet projektissamme.
Olemme esittäneet, että nämä tyhjät rakennukset voisi saada hyötykäyttöön muuttamalla ne toimistohotelleiksi. Kaupungeissa näitä jo on. Hotellin yrittäjä hankkisi tarvittavat fasiliteetit, eikä etätyötekijöiden tarvitsisi ostaa omia koneita ja laitteita. Työhuoneita vuokrattaisiin kohtuuhinnalla ja nettiyhteydet olisivat kunnossa. Huoneita voisivat vuokrata toki myös muut työtiloja tarvitsevat. Kunnantaloissa on yleensä keittiötilat ja muista saisi sitä kaivattua kahviseuraa. Ehkäpä kylän kahvilayrittäjällä menisi vähän paremmin. Tällainen toiminta joka tapauksessa kannustaisi etätöihin ja säästäisi työntekijöitä. Monet ajavat joka päivä töihin useita kymmeniä kilometrejä suuntaansa. Toimistohotellit auttaisivat turhasta ajelusta luopumisessa ja tyhjillään olevat rakennukset saataisiin hyötykäyttöön. Toivottavasti toimistohotelleja nousisi maaseudulle ripeään tahtiin. Ainoa uhka lienee, että niitä pyörittävät yrittäjät hinnoittelevat ne liian kalliiksi.
Tuija Mononen
Kuulun itse niin sanottuihin etätyöntekijöihin. Tosin en miellä, että työni on etäällä, vaan työpaikka on etäällä. Työt kulkevat koko ajan mukana läppärissäni. Teen joka toisen viikon töitä kotonani. Tarvitsen printteriä, vaikka pyrin välttämään sen käyttöä niin paljon kuin mahdollista. Tallennan artikkelit ja muun tallennettavissa olevan materiaalin koneelleni. Olen opetellut lukemaan ne näytöltä. Satunnaisesti tarvitsisin skanneria, joskus kopiokonetta. Kotona työskennellessäni hoidan videoneuvottelut ACP-tekniikalla; silloin kun se toimii. Työt sujuvat tekniikan satunnaisesta reistailusta huolimatta. Vaikka elämä kotikylässä on vilkasta, kaipaan välillä työyhteisöä ja turinatuokioita.
Meneillään olevassa tutkimusprojektissamme tarkastelemme kirkonkylien tilannetta sekä kuntaliitosalueilla että muissa kunnissa. Erityisesti kuntaliitosten seurauksena kirkonkylillä sijaitsevat kunnantalot ovat tyhjillään. Monissa kunnissa on tyhjillään myös kouluja. Kaikissa tapauksissa mietitään kuumeisesti mitä tyhjillään oleville rakennuksille voisi tehdä. Samaa olemme miettineet projektissamme.
Olemme esittäneet, että nämä tyhjät rakennukset voisi saada hyötykäyttöön muuttamalla ne toimistohotelleiksi. Kaupungeissa näitä jo on. Hotellin yrittäjä hankkisi tarvittavat fasiliteetit, eikä etätyötekijöiden tarvitsisi ostaa omia koneita ja laitteita. Työhuoneita vuokrattaisiin kohtuuhinnalla ja nettiyhteydet olisivat kunnossa. Huoneita voisivat vuokrata toki myös muut työtiloja tarvitsevat. Kunnantaloissa on yleensä keittiötilat ja muista saisi sitä kaivattua kahviseuraa. Ehkäpä kylän kahvilayrittäjällä menisi vähän paremmin. Tällainen toiminta joka tapauksessa kannustaisi etätöihin ja säästäisi työntekijöitä. Monet ajavat joka päivä töihin useita kymmeniä kilometrejä suuntaansa. Toimistohotellit auttaisivat turhasta ajelusta luopumisessa ja tyhjillään olevat rakennukset saataisiin hyötykäyttöön. Toivottavasti toimistohotelleja nousisi maaseudulle ripeään tahtiin. Ainoa uhka lienee, että niitä pyörittävät yrittäjät hinnoittelevat ne liian kalliiksi.
Tuija Mononen
13.2.2011
Kirjoittamisen ja julkaisemisen kysymyksiä
Järjestimme viime joulun tuntumassa Karjalan tutkimuslaitoksessa kyselyn julkaisemisesta kansainvälisillä foorumeilla, referoiduissa tieteellisissä lehdissä tai kirjoissa. Kartoitimme kokemuksia, näkemyksiä ja ongelmia, joita julkaisemiseen liittyy. Kyselyyn vastasi noin puolet henkilökunnasta. Tehtäväkseni tuli vetää yhteen tärkeimmät havainnot.
Kyselyn tuloksia esiteltiin ja niistä keskusteltiin tammikuun laitoskokouksessa. Koska se jäi vähäväkiseksi, kertaan seuraavassa pääkohtia.
Kyselyyn vastanneiden näkemykset siitä, mitä pitää tehdä saadakseen tekstinsä julkaistuksi kansainvälisillä foorumeilla, ovat samansuuntaisia. Perusedellytys on se, että tutkimus on korkeatasoinen, ajankohtainen ja tutkimusalan kannalta tärkeä. Mikäli tarjoaa tekstiään kansainväliseen eli tyypillisesti englanninkieliseen lehteen, on kieliasun oltava kunnossa. Kielen oikeellisuus nähdään erittäin tärkeäksi onnistumisen osatekijäksi. Kolmanneksi on tarjottava käsikirjoitusta sen alaan ja tematiikkaan parhaiten sopivaan julkaisuun. Muita julkaisutoimintaa edistävinä tekijöinä pidetään sopivia kontakteja ja yhteistyökumppaneita.
Oman julkaisutoiminnan esteitä ovat aikapula, huonoksi koettu kielitaito ja se, että muut työt ovat kansainvälistä julkaisutoimintaa tärkeämpiä. Muita yleisesti mainittuja ongelmia ovat kielentarkastuksen kustannukset sekä vaikeudet omien tutkimustulosten esittämisessä kansainväliselle yleisölle. Näiden ongelmien voittamiseksi laitokselta odotetaan ennen kaikkea rahallista tukea kielentarkastukseen. Teksteihin kaivataan kommentteja ja palautetta kollegoilta. Lisäksi toivotaan yhteistyötä ja uusia yhdessä kirjoittamisen mahdollisuuksia.
Joulukuussa HIMA-laitoksen jatkokoulutusseminaarissa vierailleen Geografiska Annaler - lehden päätoimittajan ohjeet jatko-opiskelijoille tarjoavat kiinnostavan vertailukohdan laitoksemme kyselyssä esille nousseille näkemyksille. Päätoimittaja ei korostanut niinkään kielen oikeellisuutta, vaan sitä, että tutkimus on alun perin tehty ja teksti kirjoitettu kansainväliselle yleisölle. Se ei siis välttämättä riitä, että kotimaassa ymmärrettävän ja relevantin tutkimuksen kääntää englanniksi. Edelleen päätoimittaja korosti sitä, että erilaisia vaihtoehtoisia julkaisukanavia on olemassa lukematon määrä. Oman alan tärkein ja arvostetuin tieteellinen lehti ei ole ainoa mahdollinen julkaisu, johon omaa tekstiään voi tarjota. On parasta aloittaa kansainvälisten artikkeleiden julkaiseminen muilla foorumeilla.
Jokainen laitoksemme tutkija on kuullut monet kerrat odotuksen ja vaatimuksen kansainvälisestä julkaisutoiminnasta. Tämä viesti on kyselyn mukaan mennyt perille. Yhtä lukuun ottamatta kaikki vastaajat kertoivat pyrkivänsä kansainvälisille julkaisufoorumeille.
Maarit Sireni
Kyselyn tuloksia esiteltiin ja niistä keskusteltiin tammikuun laitoskokouksessa. Koska se jäi vähäväkiseksi, kertaan seuraavassa pääkohtia.
Kyselyyn vastanneiden näkemykset siitä, mitä pitää tehdä saadakseen tekstinsä julkaistuksi kansainvälisillä foorumeilla, ovat samansuuntaisia. Perusedellytys on se, että tutkimus on korkeatasoinen, ajankohtainen ja tutkimusalan kannalta tärkeä. Mikäli tarjoaa tekstiään kansainväliseen eli tyypillisesti englanninkieliseen lehteen, on kieliasun oltava kunnossa. Kielen oikeellisuus nähdään erittäin tärkeäksi onnistumisen osatekijäksi. Kolmanneksi on tarjottava käsikirjoitusta sen alaan ja tematiikkaan parhaiten sopivaan julkaisuun. Muita julkaisutoimintaa edistävinä tekijöinä pidetään sopivia kontakteja ja yhteistyökumppaneita.
Oman julkaisutoiminnan esteitä ovat aikapula, huonoksi koettu kielitaito ja se, että muut työt ovat kansainvälistä julkaisutoimintaa tärkeämpiä. Muita yleisesti mainittuja ongelmia ovat kielentarkastuksen kustannukset sekä vaikeudet omien tutkimustulosten esittämisessä kansainväliselle yleisölle. Näiden ongelmien voittamiseksi laitokselta odotetaan ennen kaikkea rahallista tukea kielentarkastukseen. Teksteihin kaivataan kommentteja ja palautetta kollegoilta. Lisäksi toivotaan yhteistyötä ja uusia yhdessä kirjoittamisen mahdollisuuksia.
Joulukuussa HIMA-laitoksen jatkokoulutusseminaarissa vierailleen Geografiska Annaler - lehden päätoimittajan ohjeet jatko-opiskelijoille tarjoavat kiinnostavan vertailukohdan laitoksemme kyselyssä esille nousseille näkemyksille. Päätoimittaja ei korostanut niinkään kielen oikeellisuutta, vaan sitä, että tutkimus on alun perin tehty ja teksti kirjoitettu kansainväliselle yleisölle. Se ei siis välttämättä riitä, että kotimaassa ymmärrettävän ja relevantin tutkimuksen kääntää englanniksi. Edelleen päätoimittaja korosti sitä, että erilaisia vaihtoehtoisia julkaisukanavia on olemassa lukematon määrä. Oman alan tärkein ja arvostetuin tieteellinen lehti ei ole ainoa mahdollinen julkaisu, johon omaa tekstiään voi tarjota. On parasta aloittaa kansainvälisten artikkeleiden julkaiseminen muilla foorumeilla.
Jokainen laitoksemme tutkija on kuullut monet kerrat odotuksen ja vaatimuksen kansainvälisestä julkaisutoiminnasta. Tämä viesti on kyselyn mukaan mennyt perille. Yhtä lukuun ottamatta kaikki vastaajat kertoivat pyrkivänsä kansainvälisille julkaisufoorumeille.
Maarit Sireni
26.1.2011
Как идти дальше? Kuinka edetä terrorismin jälkeen?
Terroristi-isku Moskovassa. Mediassa olleiden tietojen mukaan tekijästä tai tekijöistä ei vielä ole varmuutta eikä mikään tunnettu taho ole ilmoittanut olleensa iskun takana. Silti tiedotusvälineet puhuvat jo likipitäen varmasti siitä, että pommi-iskun tekijät löytyvät Pohjois-Kaukasiasta.
Tälle oletukselle on tietysti perusteensa. Suurin osa Venäjällä viime vuosina tehdyistä terroriteoista on tavalla tai toisella ollut yhteydessä Pohjois-Kaukasian väkivaltaisuuksiin. Tästä huolimatta pikainen johtopäätösten teko voi johtaa väärille jäljille. Ensivaikutelma pitää useimmiten, mutta ei välttämättä, paikkansa.
Suomalaisessa mediassa, esimerkiksi Helsingin Sanomissa, on myös annettu ymmärtää, että Venäjän keskushallinto ei ole toiminut riittävän tehokkaasti terrorismin ennaltaehkäisemiseksi Kaukasiassa. Hallintoa on moitittu siitä, että he jääräpäisesti pyrkivät ratkomaan Pohjois-Kaukasian tilannetta kepin avulla ja unohtavat terrorismin taustalta löytyvät taloudelliset ja sosiaaliset syyt. Porkkana, toisin sanoen alueen talouden kehittäminen on suomalaislähteiden mukaan jäänyt kovien otteiden jalkoihin. Väitetään, että Venäjän Kaukasuksen politiikka ei ole muuttunut mihinkään.
Rohkenen olla eri mieltä tämän väitteen kanssa. Heinäkuussa 2010 pääministeri Putin vieraili Pohjois-Kaukasuksella ja osallistui siellä Yhteinäinen Venäjä –puolueen konferenssiin, jonka keskeinen sisältö oli hallinnon uuden Pohjois-Kaukasiaa koskevan strategian esitteleminen. Strategian kärkenä oli nimenomaan alueen sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen tukeminen, jonka avulla pyritään ennaltaehkäisemään alueen väkivaltaisten konfliktien eskaloitumista. Strategia, joka julkaistiin hallituksen Internet-sivuilla lokakuussa 2010, sisältää toimia esimerkiksi alueen työllisyyden ja yritystoiminnan parantamiseksi. Valmistumisensa jälkeen toimenpideohjelma on herättänyt keskustelua, mutta käsitykseni mukaan siihen on suhtauduttu pääosin positiivisesti. Kritiikkiä se on saanut esimerkiksi siitä, että se jättää jotkut kulttuuriset ja uskontoon, nimenomaan islamiin liittyvät, kysymykset liian vähälle huomiolle.
On vaikea arvioida, miten hyvin tämä poliittinen suunnanmuutos puree Pohjois-Kaukasian ongelmiin. Todennäköisesti huonosti, sillä alueen hallinto on niin heikko ja väkivaltaisuuksien syyt niin moninaiset, että uudistusten toteuttaminen ottaa aikaa. Enää ei kuitenkaan voida väittää, että Venäjän keskushallinto ei yritä ratkoa Pohjois-Kaukasian konfliktia muuten kuin sotilaallisin keinoin. Linjamuutoksen sijaan tulisi pikemminkin toivoa, että pääministeri ja presidentti jatkavat uutta Pohjois-Kaukasian politiikkaa ja että terroristi-iskut ja niiden jälkimaininkeihin kuuluva poliittinen kädenvääntö eivät saa hallintoa palamaan vanhoihin tapoihinsa.
Venäjänkielentaitoiset löytävät strategian internetistä etsimällä dokumenttiä nimeltä Strategia sotsialno-ekonomicheskogo razvitia Severo-Kavkazskogo federalnogo okruga do 2025 goda.
12.1.2011
Petroskoi, toukokuu 1971, Joensuun korkeakoulun Karjala yhteyden alku
Antti Laine
Edellissyksynä opintonsa aloittaneet historian opiskelijat ja professorinsa Heikki Kirkinen tekivät ensimmäisen opintomatkansa Petroskoihin, Karjalan pääkaupunkiin toukokuussa vuonna 1970. Matka tehtiin, niin kuin silloin aina, Leningradin kautta ja yöjunalla Syvärin yli. Vastaanottajana oli kaupungin yliopiston ensimmäinen historian professori, vuodesta 1940 Juho Käiväräinen. Olimme ensimmäinen suomalainen turistiryhmä kaupungissa, paikallisten tiedotusvälineiden ja suomenkielisen radionkin huomioima joukko. Yövyimme ennen sotaa valmistuneessa massiivisessa hotelli Pohjolassa. Länsimainen hömpötys ei ollut vielä tavoittanut kaupunkia, kun jakelimme Kizin – tasavallan ”must-turistikohteeseen” matkalla lapsille purukumia, jota he eivät tunnistaneet. Käytimme hidasta laivaa. Päivä kului hyytävässä Äänisen tuulessa, sisäisiä lämmitysaineita käyttäen. Kaupungin keskusta tuli tutuksi, mistä se ei ole juurikaan muuttunut – onneksi.
Tuosta matkasta yhteydet tiivistyivät ja jo vuonna 1974 Kirkisen rehtorikaudella solmittiin Joensuun ja Petroskoin yliopistojen keskinäinen yhteistyösopimus, vastaavanlainen Venäjän Tiedeakatemian Karjalan filiaalin, nykyisen tiedekeskuksen kanssa. Sopimus kattoi opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden välisen yhteistyön. Aluksi vaihto oli vain professorien vierailua, joiden luentoja kuuntelemaan haalittiin Joensuussa kaikki kynnelle kykenevät. Ne olivat mammuttimaisia luentopuheita, joita harvat kykenivät tulkkauksesta huolimatta ymmärtämään. Ensimmäiset opiskelijat tapasivat toisensa vasta v. 1989. Tuollakin matkalla olin mukana.
Väitöskirjani kirjoitin suomalaisesta Itä-Karjalan miehityksestä ja se valmistui v. 1982. Siihen ei ollut käytettävissä sikäläistä aineistoa ja myöhemmin, kun arkistot avautuivat, havaitsin, että käyttämästäni aineistostani ei syntynyt mitään aukkoa tuloksiini.
Gorbatsovin noustua Neuvostoliiton johtoon olin luennoimassa Petroskoissa syksyllä 1985 kaksi viikkoa. Yhtenä aiheena oli suomalainen toista maailmansotaa koskeva tutkimus, ja koin opettajaurani mieliin painuvimman kokemuksen, kun opiskelijat eivät tienneet mitään Suomen karjalaisten evakkotaipaleesta ja rajansiirrosta.
Tästä alkaen yhteistyö tiivistyi ja mukaan tulivat myös yhteiskuntatieteilijät, vaan ei Petroskoi mikään massamääräinen tutkijavaihtokohde ole edelleenkään. Paljon on kuitenkin saatu aikaiseksi, erityisesti Karjalan tutkimuslaitoksen piirissä, ja toivottavasti yhteistyö vahvistuu entisestään.
Edellissyksynä opintonsa aloittaneet historian opiskelijat ja professorinsa Heikki Kirkinen tekivät ensimmäisen opintomatkansa Petroskoihin, Karjalan pääkaupunkiin toukokuussa vuonna 1970. Matka tehtiin, niin kuin silloin aina, Leningradin kautta ja yöjunalla Syvärin yli. Vastaanottajana oli kaupungin yliopiston ensimmäinen historian professori, vuodesta 1940 Juho Käiväräinen. Olimme ensimmäinen suomalainen turistiryhmä kaupungissa, paikallisten tiedotusvälineiden ja suomenkielisen radionkin huomioima joukko. Yövyimme ennen sotaa valmistuneessa massiivisessa hotelli Pohjolassa. Länsimainen hömpötys ei ollut vielä tavoittanut kaupunkia, kun jakelimme Kizin – tasavallan ”must-turistikohteeseen” matkalla lapsille purukumia, jota he eivät tunnistaneet. Käytimme hidasta laivaa. Päivä kului hyytävässä Äänisen tuulessa, sisäisiä lämmitysaineita käyttäen. Kaupungin keskusta tuli tutuksi, mistä se ei ole juurikaan muuttunut – onneksi.
Tuosta matkasta yhteydet tiivistyivät ja jo vuonna 1974 Kirkisen rehtorikaudella solmittiin Joensuun ja Petroskoin yliopistojen keskinäinen yhteistyösopimus, vastaavanlainen Venäjän Tiedeakatemian Karjalan filiaalin, nykyisen tiedekeskuksen kanssa. Sopimus kattoi opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden välisen yhteistyön. Aluksi vaihto oli vain professorien vierailua, joiden luentoja kuuntelemaan haalittiin Joensuussa kaikki kynnelle kykenevät. Ne olivat mammuttimaisia luentopuheita, joita harvat kykenivät tulkkauksesta huolimatta ymmärtämään. Ensimmäiset opiskelijat tapasivat toisensa vasta v. 1989. Tuollakin matkalla olin mukana.
Väitöskirjani kirjoitin suomalaisesta Itä-Karjalan miehityksestä ja se valmistui v. 1982. Siihen ei ollut käytettävissä sikäläistä aineistoa ja myöhemmin, kun arkistot avautuivat, havaitsin, että käyttämästäni aineistostani ei syntynyt mitään aukkoa tuloksiini.
Gorbatsovin noustua Neuvostoliiton johtoon olin luennoimassa Petroskoissa syksyllä 1985 kaksi viikkoa. Yhtenä aiheena oli suomalainen toista maailmansotaa koskeva tutkimus, ja koin opettajaurani mieliin painuvimman kokemuksen, kun opiskelijat eivät tienneet mitään Suomen karjalaisten evakkotaipaleesta ja rajansiirrosta.
Tästä alkaen yhteistyö tiivistyi ja mukaan tulivat myös yhteiskuntatieteilijät, vaan ei Petroskoi mikään massamääräinen tutkijavaihtokohde ole edelleenkään. Paljon on kuitenkin saatu aikaiseksi, erityisesti Karjalan tutkimuslaitoksen piirissä, ja toivottavasti yhteistyö vahvistuu entisestään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)