Antti Laine
Edellissyksynä opintonsa aloittaneet historian opiskelijat ja professorinsa Heikki Kirkinen tekivät ensimmäisen opintomatkansa Petroskoihin, Karjalan pääkaupunkiin toukokuussa vuonna 1970. Matka tehtiin, niin kuin silloin aina, Leningradin kautta ja yöjunalla Syvärin yli. Vastaanottajana oli kaupungin yliopiston ensimmäinen historian professori, vuodesta 1940 Juho Käiväräinen. Olimme ensimmäinen suomalainen turistiryhmä kaupungissa, paikallisten tiedotusvälineiden ja suomenkielisen radionkin huomioima joukko. Yövyimme ennen sotaa valmistuneessa massiivisessa hotelli Pohjolassa. Länsimainen hömpötys ei ollut vielä tavoittanut kaupunkia, kun jakelimme Kizin – tasavallan ”must-turistikohteeseen” matkalla lapsille purukumia, jota he eivät tunnistaneet. Käytimme hidasta laivaa. Päivä kului hyytävässä Äänisen tuulessa, sisäisiä lämmitysaineita käyttäen. Kaupungin keskusta tuli tutuksi, mistä se ei ole juurikaan muuttunut – onneksi.
Tuosta matkasta yhteydet tiivistyivät ja jo vuonna 1974 Kirkisen rehtorikaudella solmittiin Joensuun ja Petroskoin yliopistojen keskinäinen yhteistyösopimus, vastaavanlainen Venäjän Tiedeakatemian Karjalan filiaalin, nykyisen tiedekeskuksen kanssa. Sopimus kattoi opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden välisen yhteistyön. Aluksi vaihto oli vain professorien vierailua, joiden luentoja kuuntelemaan haalittiin Joensuussa kaikki kynnelle kykenevät. Ne olivat mammuttimaisia luentopuheita, joita harvat kykenivät tulkkauksesta huolimatta ymmärtämään. Ensimmäiset opiskelijat tapasivat toisensa vasta v. 1989. Tuollakin matkalla olin mukana.
Väitöskirjani kirjoitin suomalaisesta Itä-Karjalan miehityksestä ja se valmistui v. 1982. Siihen ei ollut käytettävissä sikäläistä aineistoa ja myöhemmin, kun arkistot avautuivat, havaitsin, että käyttämästäni aineistostani ei syntynyt mitään aukkoa tuloksiini.
Gorbatsovin noustua Neuvostoliiton johtoon olin luennoimassa Petroskoissa syksyllä 1985 kaksi viikkoa. Yhtenä aiheena oli suomalainen toista maailmansotaa koskeva tutkimus, ja koin opettajaurani mieliin painuvimman kokemuksen, kun opiskelijat eivät tienneet mitään Suomen karjalaisten evakkotaipaleesta ja rajansiirrosta.
Tästä alkaen yhteistyö tiivistyi ja mukaan tulivat myös yhteiskuntatieteilijät, vaan ei Petroskoi mikään massamääräinen tutkijavaihtokohde ole edelleenkään. Paljon on kuitenkin saatu aikaiseksi, erityisesti Karjalan tutkimuslaitoksen piirissä, ja toivottavasti yhteistyö vahvistuu entisestään.
13.12.2010
Joensuun yliopistosta on syntynyt monen alan yritystoimintaa
Akateeminen yrittäjyys ja yliopiston tutkimustulosten kaupallistaminen ovat niin Suomessa kuin muualla Euroopassa kasvavan mielenkiinnon kohteena. Suomessa keskustelua ovat kiihdyttäneet 1990- ja 2000-luvun korkeakoulu- ja innovaatiopolitiikan uudistukset. Yliopistotutkimuksen fokusoituminen kansainvälisesti korkeatasoisen tutkimuksen ja kilpaillun tutkimusrahoituksen suuntaan on herättänyt keskustelua yliopistojen alueellisesta roolista, tutkimusten alueellisesta hyödyntämisestä sekä yliopistolähtöisestä yritystoiminnasta. Perinteisestikin Suomea on pidetty tutkimukseltaan korkeatasoisena, mutta tutkimustulosten kaupallistamisessa ei kovinkaan menestyneenä maana.
Olemme raportissa ”Yliopistolähtöinen yritystoiminta ja sen haasteet Pohjois-Karjalassa” tarkastelleet Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampukselta (ennen vuotta 2010 Joensuun yliopistosta) syntynyttä yritystoimintaa. Oppilaitoksesta vuosina 1990–2007 valmistuneista 109 toimi yrittäjänä valmistumista seuraavana vuonna, mikä tarkoittaa noin joka sadannen ryhtymistä yrittäjäksi. Yleisimmät opintoalat yrittäjillä ovat olleet kasvatustieteet, humanistiset tieteet ja luonnontieteet. Muihin Suomen yliopistoihin verrattuna Joensuun yliopistosta yrittäjiksi ryhtyneiden määrä on kohtuullinen, mutta tutkintojen kokonaismäärään suhteutettuna vaatimaton.
Tutkimuksen yhteydessä toteutettu yrityskartoitus tavoitti 53 yrittäjää, jotka ovat valmistuneet Joensuun yliopistosta tai opiskelevat edelleen Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella. Tässä joukossa yrittäjä on tyypillisesti mies, yritys on toiminut kaksi vuotta, se tuottaa korkean osaamisen palveluita liike-elämälle ja työllistää pelkästään yrittäjän. Yrittäjällä on tyypillisesti perustutkinto vieraista kielistä, markkinoinnista tai fysiikasta. Monialaisesta yliopistosta on selvästi syntynyt monen alan yritystoimintaa.
Harvassa tapauksessa yrityksen perustamisen taustalla on kaupallistettu (patentoitu) yksittäinen tutkimustulos. Sen sijaan yliopistossa hankitulla osaamisella ja tutkimustiedolla vaikuttaa olevan monipuolinen merkitys yritystoiminnan syntymisessä ja harjoittamisessa. Tutkimuksessa mukana olleita yrityksiä voidaankin monessa tapauksessa pitää luonteeltaan tietointensiivisinä, jotka tavalla tai toisella tarvitsevat ja hyödyntävät yliopiston tuottamaa tietoa ja osaamista. Vuorovaikutus yliopiston kanssa on kohtuullisen yleistä ja kiinnostusta sen lisäämiseksi on.
Tutkimus nostaa esille useita teemoja yliopistolähtöisen yritystoiminnan kehittämiseksi. Yliopistojen kannustava strategia ja kannustinjärjestelmän vahvistaminen ovat tutkimuksen ja teknologian kaupallistamisessa tärkeitä. Lisäksi tarvitaan tutkimus-, innovaatio- ja yrittäjyyspalveluita, joiden toteuttaminen edellyttää yhteistyökumppaniverkostoa. Professorien rooli nousee keskeiseen asemaan yrittäjyydelle myönteisen ilmapiirin luomisessa tiedekuntien laitoksilla ja osastoilla. Tutkimustoiminnassa kysyntälähtöisyyden ja vuorovaikutteisuuden vahvistuminen lisäisi potentiaalia yritystoiminnalle.
Yliopistolähtöinen yritystoiminta on siis paljon muutakin kuin uutiskynnyksen ylittäviä huippututkimuksesta syntyneitä menestystarinoita. Mielestämme akateeminen tutkimus ja siitä syntyvien tulosten kaupallinen hyödyntäminen asetetaan myös turhan usein vastakkain.
Timo Lautanen ja Pasi Saukkonen
Olemme raportissa ”Yliopistolähtöinen yritystoiminta ja sen haasteet Pohjois-Karjalassa” tarkastelleet Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampukselta (ennen vuotta 2010 Joensuun yliopistosta) syntynyttä yritystoimintaa. Oppilaitoksesta vuosina 1990–2007 valmistuneista 109 toimi yrittäjänä valmistumista seuraavana vuonna, mikä tarkoittaa noin joka sadannen ryhtymistä yrittäjäksi. Yleisimmät opintoalat yrittäjillä ovat olleet kasvatustieteet, humanistiset tieteet ja luonnontieteet. Muihin Suomen yliopistoihin verrattuna Joensuun yliopistosta yrittäjiksi ryhtyneiden määrä on kohtuullinen, mutta tutkintojen kokonaismäärään suhteutettuna vaatimaton.
Tutkimuksen yhteydessä toteutettu yrityskartoitus tavoitti 53 yrittäjää, jotka ovat valmistuneet Joensuun yliopistosta tai opiskelevat edelleen Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella. Tässä joukossa yrittäjä on tyypillisesti mies, yritys on toiminut kaksi vuotta, se tuottaa korkean osaamisen palveluita liike-elämälle ja työllistää pelkästään yrittäjän. Yrittäjällä on tyypillisesti perustutkinto vieraista kielistä, markkinoinnista tai fysiikasta. Monialaisesta yliopistosta on selvästi syntynyt monen alan yritystoimintaa.
Harvassa tapauksessa yrityksen perustamisen taustalla on kaupallistettu (patentoitu) yksittäinen tutkimustulos. Sen sijaan yliopistossa hankitulla osaamisella ja tutkimustiedolla vaikuttaa olevan monipuolinen merkitys yritystoiminnan syntymisessä ja harjoittamisessa. Tutkimuksessa mukana olleita yrityksiä voidaankin monessa tapauksessa pitää luonteeltaan tietointensiivisinä, jotka tavalla tai toisella tarvitsevat ja hyödyntävät yliopiston tuottamaa tietoa ja osaamista. Vuorovaikutus yliopiston kanssa on kohtuullisen yleistä ja kiinnostusta sen lisäämiseksi on.
Tutkimus nostaa esille useita teemoja yliopistolähtöisen yritystoiminnan kehittämiseksi. Yliopistojen kannustava strategia ja kannustinjärjestelmän vahvistaminen ovat tutkimuksen ja teknologian kaupallistamisessa tärkeitä. Lisäksi tarvitaan tutkimus-, innovaatio- ja yrittäjyyspalveluita, joiden toteuttaminen edellyttää yhteistyökumppaniverkostoa. Professorien rooli nousee keskeiseen asemaan yrittäjyydelle myönteisen ilmapiirin luomisessa tiedekuntien laitoksilla ja osastoilla. Tutkimustoiminnassa kysyntälähtöisyyden ja vuorovaikutteisuuden vahvistuminen lisäisi potentiaalia yritystoiminnalle.
Yliopistolähtöinen yritystoiminta on siis paljon muutakin kuin uutiskynnyksen ylittäviä huippututkimuksesta syntyneitä menestystarinoita. Mielestämme akateeminen tutkimus ja siitä syntyvien tulosten kaupallinen hyödyntäminen asetetaan myös turhan usein vastakkain.
Timo Lautanen ja Pasi Saukkonen
1.12.2010
Yliopistoteatteri esittää: Auditointibriiffaus
Itä-Suomen yliopiston seinille ilmaantuivat puolisen vuotta sitten julisteet, joissa muistutettiin KKA-arvioinnin olevan tulossa, laatuauditoinnin lähestyvän. Yliopisto ei jäänyt pelkästään jännittyneenä odottamaan, vaan se aloitti varautumisen KKA-arvioinnin läpäisemiseksi ja vähintään "kehittyvä" kriteerin saavuttamiseksi. Työntekijöitä oli aiemmin ohjeistettu käyttäytymään oikein, tällä kertaa sähköposti toi ohjeet haastateltaville. Ennakkotehtävissä annettiin vinkit valmistumiseen: kuinka kohtaat arvioijan.
KKA-odotus ohjeistuksineen on koomisuudessaan pelottavan hauskaa. Millään ei voi välttyä yhtymäkohdilta ystäväämme Nikolai Gogoliin. Hän eli aikana, jolloin Venäjällä vaikutusvallasta kamppailivat länsimieliset uudistajaliberaalit ja konservatiivit slavofiilit. Gogolin Reviisorissa (1836) pikkukaupunki odottaa valtakunnan tason tarkastajaa, ja kun sellainen ilmestyy, kaupungin virkamiehet ja muut silmäätekevät hännystelevät, mielistelevät, olevat mielin kielin, jotta kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Kieroillaan ja petkutetaan. Näytelmässä reviisoriksi luultu mies käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ottaa lahjonnan vastaan. Asian oikea laita paljastuu vasta hetkeä ennen oikean tarkastajan tuloa. Gogol nauroi virkamiehille ja byrokraateille, mutta ennen kaikkea hän nauroi ihmisen pienuudelle ja ulkokultaisuudelle. Teatteriesitykset, joissa alati ajankohtaista Gogolia näytellään, saavat meidät hekottamaan itsellemme, hyväuskoisuudelle, herrojen pelolle, yhteisen uskon, illuusion ja koko järjestelmän naurettavuudelle.
KKA-arvioijen odotus tuo mieleen myös toisen klassikon - Del Monte -miehen. Muistanette 1980-luvulta erinomaisen ananassäilykemainoksen, jonka tekijöillä oli a) joko erinomainen kyky leikkiä ihmisten mielikuvilla, ennakkoluuloilla ja valkoisen miehen taakalla tai b)he olivat häpeämättömän tosissaan. Mainoksessa ananasplantaasi odottaa jännittyneenä tarkastajaa. Lopulta hän saapuu valkoisella lentokoneella vitivalkoisessa siirtomaaherran puvussaan, maistaa palan ananasta, nyökkää, sanoo kyllä ja plantaasin väki puhkeaa riemuun. Linnut rääkyvät, apinat huutavat ja plantaasi tanssii. Siirtomaaisäntä oli heidän työnsä laadun tunnustanut.
Kansakoulussa odotettiin tarkastajaa. Opettaja kävi kampaajalla. Oppilaat pesivät kätensä ja kynnen aluset tarkastettiin. Rivit suorina, tukat kammattuina ja se siistimpi paita päällä kädet ristissä pulpetissa istuttiin ja sitä pelottavaa tarkastajaa odotettiin. KKA-auditointi-ohjeet haastateltaville eivät mainitse vaatteista ja puhtaudesta, mutta ohjeet ovat muuten selvät: ole ajoissa paikalla, vastaa rehellisesti, lyhyesti, napakasti, älä ujostele, älä kiistä.
ja huomenna hän tulee...
Ismo Björn
KKA-odotus ohjeistuksineen on koomisuudessaan pelottavan hauskaa. Millään ei voi välttyä yhtymäkohdilta ystäväämme Nikolai Gogoliin. Hän eli aikana, jolloin Venäjällä vaikutusvallasta kamppailivat länsimieliset uudistajaliberaalit ja konservatiivit slavofiilit. Gogolin Reviisorissa (1836) pikkukaupunki odottaa valtakunnan tason tarkastajaa, ja kun sellainen ilmestyy, kaupungin virkamiehet ja muut silmäätekevät hännystelevät, mielistelevät, olevat mielin kielin, jotta kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Kieroillaan ja petkutetaan. Näytelmässä reviisoriksi luultu mies käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ottaa lahjonnan vastaan. Asian oikea laita paljastuu vasta hetkeä ennen oikean tarkastajan tuloa. Gogol nauroi virkamiehille ja byrokraateille, mutta ennen kaikkea hän nauroi ihmisen pienuudelle ja ulkokultaisuudelle. Teatteriesitykset, joissa alati ajankohtaista Gogolia näytellään, saavat meidät hekottamaan itsellemme, hyväuskoisuudelle, herrojen pelolle, yhteisen uskon, illuusion ja koko järjestelmän naurettavuudelle.
KKA-arvioijen odotus tuo mieleen myös toisen klassikon - Del Monte -miehen. Muistanette 1980-luvulta erinomaisen ananassäilykemainoksen, jonka tekijöillä oli a) joko erinomainen kyky leikkiä ihmisten mielikuvilla, ennakkoluuloilla ja valkoisen miehen taakalla tai b)he olivat häpeämättömän tosissaan. Mainoksessa ananasplantaasi odottaa jännittyneenä tarkastajaa. Lopulta hän saapuu valkoisella lentokoneella vitivalkoisessa siirtomaaherran puvussaan, maistaa palan ananasta, nyökkää, sanoo kyllä ja plantaasin väki puhkeaa riemuun. Linnut rääkyvät, apinat huutavat ja plantaasi tanssii. Siirtomaaisäntä oli heidän työnsä laadun tunnustanut.
Kansakoulussa odotettiin tarkastajaa. Opettaja kävi kampaajalla. Oppilaat pesivät kätensä ja kynnen aluset tarkastettiin. Rivit suorina, tukat kammattuina ja se siistimpi paita päällä kädet ristissä pulpetissa istuttiin ja sitä pelottavaa tarkastajaa odotettiin. KKA-auditointi-ohjeet haastateltaville eivät mainitse vaatteista ja puhtaudesta, mutta ohjeet ovat muuten selvät: ole ajoissa paikalla, vastaa rehellisesti, lyhyesti, napakasti, älä ujostele, älä kiistä.
ja huomenna hän tulee...
Ismo Björn
29.11.2010
Aivopieru vaiko kiusallinen ”totuus”?
Viihdytin (tai oikeastaan kiusasin) itseäni pari iltaa lukemalla läpi Johan Bäckmanin kirjan ”Saatana saapuu Helsinkiin”, jonka ideana on kuvata toimittaja Anna Politkovskajan murhan herättämää poliittista keskustelua ja aktivismia Suomessa. Bäckman kertoo katsovansa maailmaa Anna Politkovskajan silmälasien läpi, mikä tässä tarkoittanee yritystä hahmottaa politiikkaa ja sen toimijoita viholliskuvien kautta, mustavalkoisena taistelukenttänä, jossa totuutta ja valheita ei välitetä erottaa toisistaan. Bäckmanin mukaan Anna Politkovskajan arkkivihollinen oli Vladimir Putin, jota Politkovskaja vihasi siinä määrin, että oli jopa valmis tapattamaan itsensä aiheuttaakseen harmia Venäjän silloiselle presidentille. Bäckmanin omia vihollisia taas ovat ihmisoikeudet ja Venäjä-vastaisuus, joka Bäckmanin mukaan Suomessa yhtäältä henkilöityy eräisiin nimekkäisiin poliitikkoihin ja kansalaistoimijoihin ja toisaalta lymyilee, enemmän tai vähemmän piilossa, kaikkien suomalaisten sydämissä.
Koska kirjaa ei mielestäni ole tehty vakavasti otettavaksi tutkimukseksi vaan se pelaa – idolinsa/vastapoolinsa tavoin – mielikuvilla ja tunteilla, kerron lyhyesti, millaisia tuntemuksia kirjanen minussa herätti. Enimmän aikaa tunsin itseni kirjaa lukiessani surulliseksi. Mikä hukkaan heitetty tilaisuus! Sen sijaan, että Bäckman olisi käynyt läpi eri tahojen (venäjävastaistakin) argumentaatiota – jota kieltämättä Politkovskajan murhan jälkimainingeissa riitti – sen syitä ja seurauksia pohtien, hän hukkaa ruutiaan lähtemällä henkilökohtaiselle kostoretkelle kriittisesti Venäjästä ajattelevia poliitikkoja ja kansalaistoimijoita vastaan.
Ristiretkeläiset ovat yleensä ottaen melko rasittavia. Heidän viestinsä tavoittaa vain samanmieliset. Muut se jättää kylmäksi. Mielenkiintoakin herättävät ajatuskulut uppoavat osaksi paatoksellista massaa, johon tutustuttuaan voi vain huokaista ja harmitella sitä, että kirjoittaja ei argumentoi tavalla, joka voisi koskettaa niitäkin, joita ei kiinnosta mustavalkoinen ja stereotypioille perustuva ajattelu- ja toimintakulttuuri.
Bäckman on esimerkki tutkijasta, joka on ajautunut Venäjän tutkimuksen sivuraiteille, ja poliittisen agitaatiotoimintansa myötä menettänyt asemaansa uskottavana Venäjän tutkijana. Suomessa on joitakin muitakin Venäjän tuntijoita, joiden tutkijuus on kyseenalaistettu sen takia, että heidän tulkintansa Venäjästä poikkeavat niin voimakkaasti valtavirrasta. He kuitenkin julkaisevat kirjoja suhteellisen säännöllisesti ja joka kerta niihin törmätessäni pohdin, kannattaako näiden ”helppoheikkien” töihin tutustua? Kannattaako nähdä vaivaa ja viettää iltojaan Bäckmanin tai jonkun toisen, jossain elämänvaiheessa tutkijana kunnostautuneen, joskus vainoharhaisessa maailmassa? Vastaus kysymykseeni on kyllä.
Bäckmanin kirjassa solvataan joitakin ihmisiä vastenmielisellä tavalla. Tämä tarkoittaa nähdäkseni sitä, että kenenkään ei tarvitse kirjaan tarttua, sillä siitä voi koitua lukijalle mielipahaa. Toisaalta itseään kannattaa haastaa. Samanmielisten joukossa oma ajattelu, ja omat totuudet, voivat alkaa tuntua itsestäänselvyyksiltä. Kun kirjan tai parin verran vierailee omalla epämukavuusalueellaan, niin vaikka maailmankuva ei tästä mullistuisikaan, saaliina voi olla opettavaista tietoa siitä, miten en ainakaan ajattele tästä maailmasta.
Tiina Sotkasiira
Koska kirjaa ei mielestäni ole tehty vakavasti otettavaksi tutkimukseksi vaan se pelaa – idolinsa/vastapoolinsa tavoin – mielikuvilla ja tunteilla, kerron lyhyesti, millaisia tuntemuksia kirjanen minussa herätti. Enimmän aikaa tunsin itseni kirjaa lukiessani surulliseksi. Mikä hukkaan heitetty tilaisuus! Sen sijaan, että Bäckman olisi käynyt läpi eri tahojen (venäjävastaistakin) argumentaatiota – jota kieltämättä Politkovskajan murhan jälkimainingeissa riitti – sen syitä ja seurauksia pohtien, hän hukkaa ruutiaan lähtemällä henkilökohtaiselle kostoretkelle kriittisesti Venäjästä ajattelevia poliitikkoja ja kansalaistoimijoita vastaan.
Ristiretkeläiset ovat yleensä ottaen melko rasittavia. Heidän viestinsä tavoittaa vain samanmieliset. Muut se jättää kylmäksi. Mielenkiintoakin herättävät ajatuskulut uppoavat osaksi paatoksellista massaa, johon tutustuttuaan voi vain huokaista ja harmitella sitä, että kirjoittaja ei argumentoi tavalla, joka voisi koskettaa niitäkin, joita ei kiinnosta mustavalkoinen ja stereotypioille perustuva ajattelu- ja toimintakulttuuri.
Bäckman on esimerkki tutkijasta, joka on ajautunut Venäjän tutkimuksen sivuraiteille, ja poliittisen agitaatiotoimintansa myötä menettänyt asemaansa uskottavana Venäjän tutkijana. Suomessa on joitakin muitakin Venäjän tuntijoita, joiden tutkijuus on kyseenalaistettu sen takia, että heidän tulkintansa Venäjästä poikkeavat niin voimakkaasti valtavirrasta. He kuitenkin julkaisevat kirjoja suhteellisen säännöllisesti ja joka kerta niihin törmätessäni pohdin, kannattaako näiden ”helppoheikkien” töihin tutustua? Kannattaako nähdä vaivaa ja viettää iltojaan Bäckmanin tai jonkun toisen, jossain elämänvaiheessa tutkijana kunnostautuneen, joskus vainoharhaisessa maailmassa? Vastaus kysymykseeni on kyllä.
Bäckmanin kirjassa solvataan joitakin ihmisiä vastenmielisellä tavalla. Tämä tarkoittaa nähdäkseni sitä, että kenenkään ei tarvitse kirjaan tarttua, sillä siitä voi koitua lukijalle mielipahaa. Toisaalta itseään kannattaa haastaa. Samanmielisten joukossa oma ajattelu, ja omat totuudet, voivat alkaa tuntua itsestäänselvyyksiltä. Kun kirjan tai parin verran vierailee omalla epämukavuusalueellaan, niin vaikka maailmankuva ei tästä mullistuisikaan, saaliina voi olla opettavaista tietoa siitä, miten en ainakaan ajattele tästä maailmasta.
Tiina Sotkasiira
17.11.2010
Karjalaisten poismuutto, Tverin Karjalan synty
Karjalan tutkimuslaitoksen entisen johtajan ja pitkäaikaisen tutkijan, professori Veijo Saloheimon uusin kirja ”Entisen esivalan alle, uusille elosijoille. Ortodoksikarjalaisten ja inkerikkojen muutto 1500- ja 1600-luvuilla” kokoaa yhteen tekijänsä monikymmenvuotisen tutkimustyön tulokset.
Saloheimon tutkimus luo kokonaiskuvaa karjalaisten muuton taustasta venäläisten ja ruotsalaisten lähteiden perusteella. Muuttoliikkeessä oli sekä vetoa että työntöä. Venäjän maanomistajat: tsaari, aateli ja luostarit, olivat 1500- ja 1600-lukujen sodissa menettäneet veroja maksaneet alustalaisensa, maat olivat autioina ja tarjosivat mahdollisuuksia uusille viljelijöille. Karjalaiset puolestaan vierastivat alueensa miehittäneen Ruotsin kauppa- ja uskontopolitiikkaa. Karjalaisten poismuutto nykyisen Pohjois-Karjalan alueelta huipentui vuosina 1655-1660 käydyn sodan aikana, kun Venäjä yritti valloittaa takaisin menettämänsä Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Tappiolle jouduttuaan Venäjä houkutteli tai vei pakolla pääosan alueen väestöstä. Karjalaisia jäi muutamiin pitäjiin. Muutamia perheitä palasi kotimaisemiin.
Saloheimo hahmottelee lähtöajan ja muutonvaihtelut paikkakunnittain. Käkisalmen ympäristö menetti pääosan kantaväestöään jo 1500-luvulla. Kurkijoen ja Sortavalan asutus pysyi pitkään paikoillaan, kun taas sisämaan ja rajan pitäjistä lähdettiin 1640-luvulla ankaria katovuosia pakoon. Saloheimon tutkimat pakolaisluettelot sisältävät runsaasti sellaisia nimiä, joita ei voi liittää maakirjojen kuvaamaan talollisväkeen. Se osoittaa, että silloisiin paikallisyhteisöihin kuului lukuisa tilaton väki. Tutkimus tuo siten uutta tietoa Karjalan sosiaalihistoriaan.
Merkittävänä lisänä aiempaan tutkimukseen on pidettävä Saloheimon huomiota, jonka mukaan muuttaneiden joukossa oli runsaasti savolaisia. He saattoivat asua lyhyen aikaa Käkisalmen läänissä, mutta jatkoivat sitten matkaansa itään. Osa Saloheimon käyttämistä lähteistä kuvaa matkanteon eri vaiheita, esimerkiksi Laatokan rannalta koilliseenVienanmerelle ja sieltä etelään Tverin alueelle. Saloheimo muistuttaa, että 1500- ja 1600-lukujen muuttoliike oli yleistä samaan aikaan myös Savosta ja Pohjanmaalta Ruotsin metsäseuduille ja sieltä Inkerinmaalle tai Viroon.
Ismo Björn
Saloheimon tutkimus luo kokonaiskuvaa karjalaisten muuton taustasta venäläisten ja ruotsalaisten lähteiden perusteella. Muuttoliikkeessä oli sekä vetoa että työntöä. Venäjän maanomistajat: tsaari, aateli ja luostarit, olivat 1500- ja 1600-lukujen sodissa menettäneet veroja maksaneet alustalaisensa, maat olivat autioina ja tarjosivat mahdollisuuksia uusille viljelijöille. Karjalaiset puolestaan vierastivat alueensa miehittäneen Ruotsin kauppa- ja uskontopolitiikkaa. Karjalaisten poismuutto nykyisen Pohjois-Karjalan alueelta huipentui vuosina 1655-1660 käydyn sodan aikana, kun Venäjä yritti valloittaa takaisin menettämänsä Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Tappiolle jouduttuaan Venäjä houkutteli tai vei pakolla pääosan alueen väestöstä. Karjalaisia jäi muutamiin pitäjiin. Muutamia perheitä palasi kotimaisemiin.
Saloheimo hahmottelee lähtöajan ja muutonvaihtelut paikkakunnittain. Käkisalmen ympäristö menetti pääosan kantaväestöään jo 1500-luvulla. Kurkijoen ja Sortavalan asutus pysyi pitkään paikoillaan, kun taas sisämaan ja rajan pitäjistä lähdettiin 1640-luvulla ankaria katovuosia pakoon. Saloheimon tutkimat pakolaisluettelot sisältävät runsaasti sellaisia nimiä, joita ei voi liittää maakirjojen kuvaamaan talollisväkeen. Se osoittaa, että silloisiin paikallisyhteisöihin kuului lukuisa tilaton väki. Tutkimus tuo siten uutta tietoa Karjalan sosiaalihistoriaan.
Merkittävänä lisänä aiempaan tutkimukseen on pidettävä Saloheimon huomiota, jonka mukaan muuttaneiden joukossa oli runsaasti savolaisia. He saattoivat asua lyhyen aikaa Käkisalmen läänissä, mutta jatkoivat sitten matkaansa itään. Osa Saloheimon käyttämistä lähteistä kuvaa matkanteon eri vaiheita, esimerkiksi Laatokan rannalta koilliseenVienanmerelle ja sieltä etelään Tverin alueelle. Saloheimo muistuttaa, että 1500- ja 1600-lukujen muuttoliike oli yleistä samaan aikaan myös Savosta ja Pohjanmaalta Ruotsin metsäseuduille ja sieltä Inkerinmaalle tai Viroon.
Ismo Björn
28.10.2010
Maahanmuuton tutkijat ja "tekijät" koolla Oulussa
VII ETMU-päivät pidettiin tänä vuonna Oulussa 21.-22.10. Päivien pääpuhujia olivat Etmu-palkinnon saaneet Pekka Haaviston ohella Maurice Crul Amsterdamin yliopistosta, Peter Kivisto Augustana Collegesta sekä rajoihin ja muuttoliikkeisiin kohdistuvan tutkimuksen yhtymäkohtia pohtinut Anssi Paasi Oulun yliopistosta.
Monet Etmu-päivien aiheista liittyivät tänä vuonna kasvatustieteisiin ja koulumaailman haasteisiin. Tähän liittyviä puheenvuoroja käyttivät Oulun yliopiston dosentti Rauni Räisänen sekä kansainvälisiin koulutuksen vertailututkimuksiin perehtynyt ja OECD:n asiantuntijana toimiva Tracey Burns.
Erityistä Oulun Etmu-päivissä oli se, että paikalle oli tullut tutkijoiden lisäksi paljon maahanmuuton ja monikultuurisuuden parissa töitä tekeviä alan ammattilaisia. Ideana oli kehittää uudenlaisia yhteistyömuotoja eri toimijoiden välille. On todennäköistä, että tutkijoiden ja maahanmuuttotyötä tekevien vuoropuheluun tullaan panostamaan entistäkin enemmän tulevilla Etmu-päivillä.
Etmu-päivien aikaan pidettiin myös Etnisten suhteiden ja kansainvälisten muuttoliikkeiden seuran vuosikokous. Kokouksessa joensuulainen Sari Hammar-Suutari luopui puheenjohtajuudesta ja hänen tilalleen valittiin Turun yliopistossa työskentelevä oikeustieteilijä Merja Pentikäinen. Sari Hammar-Suutari jatkaa kuitenkin edelleen Etmun hallituksessa, jossa on muutenkin mukava joensuulaisedustus. Hallituksen varajäseninä toimii allekirjoittaneen lisäksi Itä-Suomen yliopistoon väitöskirjaa tekevä tutkija Jukka Könönen.
14.10.2010
Säästötalkoot
Yliopistolla käydään keskustelua säästämisestä, sillä käsky on käynyt ja menoja pitää karsia. Juustohöylää on heiluteltu ainakin yliopistolle tilattavien lehtien ja kirjallisuuden päällä.
Satuin eilen ruokajonossa kahden opiskelijan taakse, jotka päivittelivät yliopiston säästöjä. Heidän keskustelunsa lopputulema oli suurin piirtein se, että ei jumanpiti, miten tämä voi olla korkeakoulu ja yliopisto, jos täällä ei ole varaa edes ostaa uusia kirjoja. Heidän mukaansa jos yliopistolla jotain tarvitaan, niin se jokin on uusin tutkimuskirjallisuus, johon oletettavasti kuuluvat myös tieteelliset aikakausilehdet (olivatpa ne sitten netissä tahi paperisina luettavina kirjastossa).
Tilannetta päiviteltyään opiskelijat totesivat, että heidän opettajansa oli onneksi kertonut, että tunnelin päässä näkyy valoa. Silloin, kun Kuopion ja Joensuun yliopistot yhdistettiin vajaa vuosi sitten, rahaa ei kuulemma ollut mihinkään, mutta nyt tilanne kuulemma oli hieman parantunut ja kirjallisuutta oli jälleen alettu hankkia. Omien tietolähteitteni kautta olin ymmärtänyt tilanteen olevan juuri päinvastainen. Tälle vuodelle rahaa vielä kuulemma oli, mutta ensi vuoteen kohdistuu säästöpaineita, jotka vain kasvavat tulevina vuosina.
Ota tästä nyt sitten selvää, että onko sitä rahaa vai ei ole. Missä sitä on vai onko sitä missään?
Olo on hämmentynyt kuin sillä kadunmiehellä, joka ei ymmärrä, että miten yhteiskuntaan, joka on vauraampi kuin koskaan, voi yhtä aikaa kohdistua niin valtavia säästöpaineita. Kaikesta säästetään, mutta mitä varten ja kenen pussiin nipistetyt eurot kulkeutuvat. Tämä tieto jää tavan tallaajalle epäselväksi.
Kun tietoa säästöistä ja uudistuksista ei ole yleisesti tarjolla, se hankitaan kahvipöytäkeskusteluissa ja höristelemällä korvia ruokajonossa. Tutkijana suhtaudun tällaisen tiedon paikkansapitävyyteen epäillen, mutta koska minusta löytyy muutakin kuin työminä, niin huhupuheet kiinnostavat sitäkin enemmän. Näin se vain menee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)