Joensuun yliopistosta on syntynyt monen alan yritystoimintaa

Akateeminen yrittäjyys ja yliopiston tutkimustulosten kaupallistaminen ovat niin Suomessa kuin muualla Euroopassa kasvavan mielenkiinnon kohteena. Suomessa keskustelua ovat kiihdyttäneet 1990- ja 2000-luvun korkeakoulu- ja innovaatiopolitiikan uudistukset. Yliopistotutkimuksen fokusoituminen kansainvälisesti korkeatasoisen tutkimuksen ja kilpaillun tutkimusrahoituksen suuntaan on herättänyt keskustelua yliopistojen alueellisesta roolista, tutkimusten alueellisesta hyödyntämisestä sekä yliopistolähtöisestä yritystoiminnasta. Perinteisestikin Suomea on pidetty tutkimukseltaan korkeatasoisena, mutta tutkimustulosten kaupallistamisessa ei kovinkaan menestyneenä maana.

Olemme raportissa ”Yliopistolähtöinen yritystoiminta ja sen haasteet Pohjois-Karjalassa” tarkastelleet Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampukselta (ennen vuotta 2010 Joensuun yliopistosta) syntynyttä yritystoimintaa. Oppilaitoksesta vuosina 1990–2007 valmistuneista 109 toimi yrittäjänä valmistumista seuraavana vuonna, mikä tarkoittaa noin joka sadannen ryhtymistä yrittäjäksi. Yleisimmät opintoalat yrittäjillä ovat olleet kasvatustieteet, humanistiset tieteet ja luonnontieteet. Muihin Suomen yliopistoihin verrattuna Joensuun yliopistosta yrittäjiksi ryhtyneiden määrä on kohtuullinen, mutta tutkintojen kokonaismäärään suhteutettuna vaatimaton.

Tutkimuksen yhteydessä toteutettu yrityskartoitus tavoitti 53 yrittäjää, jotka ovat valmistuneet Joensuun yliopistosta tai opiskelevat edelleen Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksella. Tässä joukossa yrittäjä on tyypillisesti mies, yritys on toiminut kaksi vuotta, se tuottaa korkean osaamisen palveluita liike-elämälle ja työllistää pelkästään yrittäjän. Yrittäjällä on tyypillisesti perustutkinto vieraista kielistä, markkinoinnista tai fysiikasta. Monialaisesta yliopistosta on selvästi syntynyt monen alan yritystoimintaa.

Harvassa tapauksessa yrityksen perustamisen taustalla on kaupallistettu (patentoitu) yksittäinen tutkimustulos. Sen sijaan yliopistossa hankitulla osaamisella ja tutkimustiedolla vaikuttaa olevan monipuolinen merkitys yritystoiminnan syntymisessä ja harjoittamisessa. Tutkimuksessa mukana olleita yrityksiä voidaankin monessa tapauksessa pitää luonteeltaan tietointensiivisinä, jotka tavalla tai toisella tarvitsevat ja hyödyntävät yliopiston tuottamaa tietoa ja osaamista. Vuorovaikutus yliopiston kanssa on kohtuullisen yleistä ja kiinnostusta sen lisäämiseksi on.

Tutkimus nostaa esille useita teemoja yliopistolähtöisen yritystoiminnan kehittämiseksi. Yliopistojen kannustava strategia ja kannustinjärjestelmän vahvistaminen ovat tutkimuksen ja teknologian kaupallistamisessa tärkeitä. Lisäksi tarvitaan tutkimus-, innovaatio- ja yrittäjyyspalveluita, joiden toteuttaminen edellyttää yhteistyökumppaniverkostoa. Professorien rooli nousee keskeiseen asemaan yrittäjyydelle myönteisen ilmapiirin luomisessa tiedekuntien laitoksilla ja osastoilla. Tutkimustoiminnassa kysyntälähtöisyyden ja vuorovaikutteisuuden vahvistuminen lisäisi potentiaalia yritystoiminnalle.

Yliopistolähtöinen yritystoiminta on siis paljon muutakin kuin uutiskynnyksen ylittäviä huippututkimuksesta syntyneitä menestystarinoita. Mielestämme akateeminen tutkimus ja siitä syntyvien tulosten kaupallinen hyödyntäminen asetetaan myös turhan usein vastakkain.

Timo Lautanen ja Pasi Saukkonen

Yliopistoteatteri esittää: Auditointibriiffaus

Itä-Suomen yliopiston seinille ilmaantuivat puolisen vuotta sitten julisteet, joissa muistutettiin KKA-arvioinnin olevan tulossa, laatuauditoinnin lähestyvän. Yliopisto ei jäänyt pelkästään jännittyneenä odottamaan, vaan se aloitti varautumisen KKA-arvioinnin läpäisemiseksi ja vähintään "kehittyvä" kriteerin saavuttamiseksi. Työntekijöitä oli aiemmin ohjeistettu käyttäytymään oikein, tällä kertaa sähköposti toi ohjeet haastateltaville. Ennakkotehtävissä annettiin vinkit valmistumiseen: kuinka kohtaat arvioijan.

KKA-odotus ohjeistuksineen on koomisuudessaan pelottavan hauskaa. Millään ei voi välttyä yhtymäkohdilta ystäväämme Nikolai Gogoliin. Hän eli aikana, jolloin Venäjällä vaikutusvallasta kamppailivat länsimieliset uudistajaliberaalit ja konservatiivit slavofiilit. Gogolin Reviisorissa (1836) pikkukaupunki odottaa valtakunnan tason tarkastajaa, ja kun sellainen ilmestyy, kaupungin virkamiehet ja muut silmäätekevät hännystelevät, mielistelevät, olevat mielin kielin, jotta kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Kieroillaan ja petkutetaan. Näytelmässä reviisoriksi luultu mies käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ottaa lahjonnan vastaan. Asian oikea laita paljastuu vasta hetkeä ennen oikean tarkastajan tuloa. Gogol nauroi virkamiehille ja byrokraateille, mutta ennen kaikkea hän nauroi ihmisen pienuudelle ja ulkokultaisuudelle. Teatteriesitykset, joissa alati ajankohtaista Gogolia näytellään, saavat meidät hekottamaan itsellemme, hyväuskoisuudelle, herrojen pelolle, yhteisen uskon, illuusion ja koko järjestelmän naurettavuudelle.

KKA-arvioijen odotus tuo mieleen myös toisen klassikon - Del Monte -miehen. Muistanette 1980-luvulta erinomaisen ananassäilykemainoksen, jonka tekijöillä oli a) joko erinomainen kyky leikkiä ihmisten mielikuvilla, ennakkoluuloilla ja valkoisen miehen taakalla tai b)he olivat häpeämättömän tosissaan. Mainoksessa ananasplantaasi odottaa jännittyneenä tarkastajaa. Lopulta hän saapuu valkoisella lentokoneella vitivalkoisessa siirtomaaherran puvussaan, maistaa palan ananasta, nyökkää, sanoo kyllä ja plantaasin väki puhkeaa riemuun. Linnut rääkyvät, apinat huutavat ja plantaasi tanssii. Siirtomaaisäntä oli heidän työnsä laadun tunnustanut.

Kansakoulussa odotettiin tarkastajaa. Opettaja kävi kampaajalla. Oppilaat pesivät kätensä ja kynnen aluset tarkastettiin. Rivit suorina, tukat kammattuina ja se siistimpi paita päällä kädet ristissä pulpetissa istuttiin ja sitä pelottavaa tarkastajaa odotettiin. KKA-auditointi-ohjeet haastateltaville eivät mainitse vaatteista ja puhtaudesta, mutta ohjeet ovat muuten selvät: ole ajoissa paikalla, vastaa rehellisesti, lyhyesti, napakasti, älä ujostele, älä kiistä.

ja huomenna hän tulee...

Ismo Björn

Aivopieru vaiko kiusallinen ”totuus”?

Viihdytin (tai oikeastaan kiusasin) itseäni pari iltaa lukemalla läpi Johan Bäckmanin kirjan ”Saatana saapuu Helsinkiin”, jonka ideana on kuvata toimittaja Anna Politkovskajan murhan herättämää poliittista keskustelua ja aktivismia Suomessa. Bäckman kertoo katsovansa maailmaa Anna Politkovskajan silmälasien läpi, mikä tässä tarkoittanee yritystä hahmottaa politiikkaa ja sen toimijoita viholliskuvien kautta, mustavalkoisena taistelukenttänä, jossa totuutta ja valheita ei välitetä erottaa toisistaan. Bäckmanin mukaan Anna Politkovskajan arkkivihollinen oli Vladimir Putin, jota Politkovskaja vihasi siinä määrin, että oli jopa valmis tapattamaan itsensä aiheuttaakseen harmia Venäjän silloiselle presidentille. Bäckmanin omia vihollisia taas ovat ihmisoikeudet ja Venäjä-vastaisuus, joka Bäckmanin mukaan Suomessa yhtäältä henkilöityy eräisiin nimekkäisiin poliitikkoihin ja kansalaistoimijoihin ja toisaalta lymyilee, enemmän tai vähemmän piilossa, kaikkien suomalaisten sydämissä.

Koska kirjaa ei mielestäni ole tehty vakavasti otettavaksi tutkimukseksi vaan se pelaa – idolinsa/vastapoolinsa tavoin – mielikuvilla ja tunteilla, kerron lyhyesti, millaisia tuntemuksia kirjanen minussa herätti. Enimmän aikaa tunsin itseni kirjaa lukiessani surulliseksi. Mikä hukkaan heitetty tilaisuus! Sen sijaan, että Bäckman olisi käynyt läpi eri tahojen (venäjävastaistakin) argumentaatiota – jota kieltämättä Politkovskajan murhan jälkimainingeissa riitti – sen syitä ja seurauksia pohtien, hän hukkaa ruutiaan lähtemällä henkilökohtaiselle kostoretkelle kriittisesti Venäjästä ajattelevia poliitikkoja ja kansalaistoimijoita vastaan.

Ristiretkeläiset ovat yleensä ottaen melko rasittavia. Heidän viestinsä tavoittaa vain samanmieliset. Muut se jättää kylmäksi. Mielenkiintoakin herättävät ajatuskulut uppoavat osaksi paatoksellista massaa, johon tutustuttuaan voi vain huokaista ja harmitella sitä, että kirjoittaja ei argumentoi tavalla, joka voisi koskettaa niitäkin, joita ei kiinnosta mustavalkoinen ja stereotypioille perustuva ajattelu- ja toimintakulttuuri.

Bäckman on esimerkki tutkijasta, joka on ajautunut Venäjän tutkimuksen sivuraiteille, ja poliittisen agitaatiotoimintansa myötä menettänyt asemaansa uskottavana Venäjän tutkijana. Suomessa on joitakin muitakin Venäjän tuntijoita, joiden tutkijuus on kyseenalaistettu sen takia, että heidän tulkintansa Venäjästä poikkeavat niin voimakkaasti valtavirrasta. He kuitenkin julkaisevat kirjoja suhteellisen säännöllisesti ja joka kerta niihin törmätessäni pohdin, kannattaako näiden ”helppoheikkien” töihin tutustua? Kannattaako nähdä vaivaa ja viettää iltojaan Bäckmanin tai jonkun toisen, jossain elämänvaiheessa tutkijana kunnostautuneen, joskus vainoharhaisessa maailmassa? Vastaus kysymykseeni on kyllä.

Bäckmanin kirjassa solvataan joitakin ihmisiä vastenmielisellä tavalla. Tämä tarkoittaa nähdäkseni sitä, että kenenkään ei tarvitse kirjaan tarttua, sillä siitä voi koitua lukijalle mielipahaa. Toisaalta itseään kannattaa haastaa. Samanmielisten joukossa oma ajattelu, ja omat totuudet, voivat alkaa tuntua itsestäänselvyyksiltä. Kun kirjan tai parin verran vierailee omalla epämukavuusalueellaan, niin vaikka maailmankuva ei tästä mullistuisikaan, saaliina voi olla opettavaista tietoa siitä, miten en ainakaan ajattele tästä maailmasta.

Tiina Sotkasiira

Karjalaisten poismuutto, Tverin Karjalan synty

Karjalan tutkimuslaitoksen entisen johtajan ja pitkäaikaisen tutkijan, professori Veijo Saloheimon uusin kirja ”Entisen esivalan alle, uusille elosijoille. Ortodoksikarjalaisten ja inkerikkojen muutto 1500- ja 1600-luvuilla” kokoaa yhteen tekijänsä monikymmenvuotisen tutkimustyön tulokset.

Saloheimon tutkimus luo kokonaiskuvaa karjalaisten muuton taustasta venäläisten ja ruotsalaisten lähteiden perusteella. Muuttoliikkeessä oli sekä vetoa että työntöä. Venäjän maanomistajat: tsaari, aateli ja luostarit, olivat 1500- ja 1600-lukujen sodissa menettäneet veroja maksaneet alustalaisensa, maat olivat autioina ja tarjosivat mahdollisuuksia uusille viljelijöille. Karjalaiset puolestaan vierastivat alueensa miehittäneen Ruotsin kauppa- ja uskontopolitiikkaa. Karjalaisten poismuutto nykyisen Pohjois-Karjalan alueelta huipentui vuosina 1655-1660 käydyn sodan aikana, kun Venäjä yritti valloittaa takaisin menettämänsä Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Tappiolle jouduttuaan Venäjä houkutteli tai vei pakolla pääosan alueen väestöstä. Karjalaisia jäi muutamiin pitäjiin. Muutamia perheitä palasi kotimaisemiin.

Saloheimo hahmottelee lähtöajan ja muutonvaihtelut paikkakunnittain. Käkisalmen ympäristö menetti pääosan kantaväestöään jo 1500-luvulla. Kurkijoen ja Sortavalan asutus pysyi pitkään paikoillaan, kun taas sisämaan ja rajan pitäjistä lähdettiin 1640-luvulla ankaria katovuosia pakoon. Saloheimon tutkimat pakolaisluettelot sisältävät runsaasti sellaisia nimiä, joita ei voi liittää maakirjojen kuvaamaan talollisväkeen. Se osoittaa, että silloisiin paikallisyhteisöihin kuului lukuisa tilaton väki. Tutkimus tuo siten uutta tietoa Karjalan sosiaalihistoriaan.

Merkittävänä lisänä aiempaan tutkimukseen on pidettävä Saloheimon huomiota, jonka mukaan muuttaneiden joukossa oli runsaasti savolaisia. He saattoivat asua lyhyen aikaa Käkisalmen läänissä, mutta jatkoivat sitten matkaansa itään. Osa Saloheimon käyttämistä lähteistä kuvaa matkanteon eri vaiheita, esimerkiksi Laatokan rannalta koilliseenVienanmerelle ja sieltä etelään Tverin alueelle. Saloheimo muistuttaa, että 1500- ja 1600-lukujen muuttoliike oli yleistä samaan aikaan myös Savosta ja Pohjanmaalta Ruotsin metsäseuduille ja sieltä Inkerinmaalle tai Viroon.

Ismo Björn

Maahanmuuton tutkijat ja "tekijät" koolla Oulussa

VII ETMU-päivät pidettiin tänä vuonna Oulussa 21.-22.10. Päivien pääpuhujia olivat Etmu-palkinnon saaneet Pekka Haaviston ohella Maurice Crul Amsterdamin yliopistosta, Peter Kivisto Augustana Collegesta sekä rajoihin ja muuttoliikkeisiin kohdistuvan tutkimuksen yhtymäkohtia pohtinut Anssi Paasi Oulun yliopistosta.

Monet Etmu-päivien aiheista liittyivät tänä vuonna kasvatustieteisiin ja koulumaailman haasteisiin. Tähän liittyviä puheenvuoroja käyttivät Oulun yliopiston dosentti Rauni Räisänen sekä kansainvälisiin koulutuksen vertailututkimuksiin perehtynyt ja OECD:n asiantuntijana toimiva Tracey Burns.

Erityistä Oulun Etmu-päivissä oli se, että paikalle oli tullut tutkijoiden lisäksi paljon maahanmuuton ja monikultuurisuuden parissa töitä tekeviä alan ammattilaisia. Ideana oli kehittää uudenlaisia yhteistyömuotoja eri toimijoiden välille. On todennäköistä, että tutkijoiden ja maahanmuuttotyötä tekevien vuoropuheluun tullaan panostamaan entistäkin enemmän tulevilla Etmu-päivillä.

Etmu-päivien aikaan pidettiin myös Etnisten suhteiden ja kansainvälisten muuttoliikkeiden seuran vuosikokous. Kokouksessa joensuulainen Sari Hammar-Suutari luopui puheenjohtajuudesta ja hänen tilalleen valittiin Turun yliopistossa työskentelevä oikeustieteilijä Merja Pentikäinen. Sari Hammar-Suutari jatkaa kuitenkin edelleen Etmun hallituksessa, jossa on muutenkin mukava joensuulaisedustus. Hallituksen varajäseninä toimii allekirjoittaneen lisäksi Itä-Suomen yliopistoon väitöskirjaa tekevä tutkija Jukka Könönen.

Säästötalkoot

Yliopistolla käydään keskustelua säästämisestä, sillä käsky on käynyt ja menoja pitää karsia. Juustohöylää on heiluteltu ainakin yliopistolle tilattavien lehtien ja kirjallisuuden päällä.

Satuin eilen ruokajonossa kahden opiskelijan taakse, jotka päivittelivät yliopiston säästöjä. Heidän keskustelunsa lopputulema oli suurin piirtein se, että ei jumanpiti, miten tämä voi olla korkeakoulu ja yliopisto, jos täällä ei ole varaa edes ostaa uusia kirjoja. Heidän mukaansa jos yliopistolla jotain tarvitaan, niin se jokin on uusin tutkimuskirjallisuus, johon oletettavasti kuuluvat myös tieteelliset aikakausilehdet (olivatpa ne sitten netissä tahi paperisina luettavina kirjastossa).

Tilannetta päiviteltyään opiskelijat totesivat, että heidän opettajansa oli onneksi kertonut, että tunnelin päässä näkyy valoa. Silloin, kun Kuopion ja Joensuun yliopistot yhdistettiin vajaa vuosi sitten, rahaa ei kuulemma ollut mihinkään, mutta nyt tilanne kuulemma oli hieman parantunut ja kirjallisuutta oli jälleen alettu hankkia. Omien tietolähteitteni kautta olin ymmärtänyt tilanteen olevan juuri päinvastainen. Tälle vuodelle rahaa vielä kuulemma oli, mutta ensi vuoteen kohdistuu säästöpaineita, jotka vain kasvavat tulevina vuosina.

Ota tästä nyt sitten selvää, että onko sitä rahaa vai ei ole. Missä sitä on vai onko sitä missään?

Olo on hämmentynyt kuin sillä kadunmiehellä, joka ei ymmärrä, että miten yhteiskuntaan, joka on vauraampi kuin koskaan, voi yhtä aikaa kohdistua niin valtavia säästöpaineita. Kaikesta säästetään, mutta mitä varten ja kenen pussiin nipistetyt eurot kulkeutuvat. Tämä tieto jää tavan tallaajalle epäselväksi.

Kun tietoa säästöistä ja uudistuksista ei ole yleisesti tarjolla, se hankitaan kahvipöytäkeskusteluissa ja höristelemällä korvia ruokajonossa. Tutkijana suhtaudun tällaisen tiedon paikkansapitävyyteen epäillen, mutta koska minusta löytyy muutakin kuin työminä, niin huhupuheet kiinnostavat sitäkin enemmän. Näin se vain menee.

Vienanmeren etelärannikon pomorikylät

Njuhtshan pieni pomorikylä lähes muutti käsityksiäni Venäjän maaseudusta. Se sijaisee venäjänkielisten pomorien asuttamalla Vienan meren rannikolla, ja on Karjalan tasavallan reunalla aivan Arkangelin alueen rajalla. Muuhun maailmaan Njuhtshan yhdistää rautatie. Maantieyhteys kylään on kiemurteleva ja kuoppainen - matka vain reilun sadan kilometrin päässä sijaitsevaan Belomorskin kaupunkiin kestää kuuleman mukaan seitsemän tuntia.

Eipä ihme että kylän elämä soljuu omalla painollaan. Autoja on erittäin vähän, joten äänimaisemakin on rauhallinen. Kylässä toimii 11-vuotisen koulun ohella edelleen kalastuskolhoosi (osuuskunta), jolla on kaksi kalastusalusta - toinen vuokrattuna ulkopuolisille ja toinen kalastamassa ja kaloja myymässä Vienan merellä. Kolhoosilla on epäilemättä kalastuselinkeinon lisäksi muutakin myönteistä vaikutusta, sillä kylässä on tavallista enemmän lehmiä ja hevosia ja sitä myötä kollektiivista maataloustoimintaa.

Njuhtshan kylä on kaunis kuten muutkin kylät Karjalan tasavallassa. Jollain tavalla erityisen kylästä tekee sen yhteisvastuullinen toimeliaisuus. Seitsemänhenkisen kyläneuvoston jäsen Ljudmila Poluzorova esitteli meille kyläänsä ja kertoi, että vaaleilla valittava kyläneuvosto vaatii pihapiireiltä ja taloilta siisteyttä. Autiotaloihin ei sallita laitettavan lautoja ikkunoihin maisemaa pilaamaan ja samoin romukasat pihoilta on poistettu yhteisestä sopimuksesta. Rikkinäisiin oviin taloissa puututaan heti.

Njuhtshan raitilla ei näkynyt humalniekkojakaan. Ei edes vierailumme ajankohtana kauniina syyskuisena viikonloppuna. Liekö sitten miehet työllistetty remonttiaskareissa vai onko heidät käsketty pois vieraiden silmistä kyläkuvaa rumentamasta. Melkein liioitellun idylliseltä tuntui, kun Poluzorova huikkasi ohikulkiessaan talonsa portailla puhdetöitä tekevälle miehelle: “mitäs sinä puuhaat?” “Yöpöytäähän minä.” Toimeliasta, vastuullista ja aikaansaavaa.

Kontrasti oli iso esimerkiksi lähempänä Belomorskia sijaitsevaan Sumposadiin. Sumposad on Njuhtshaa isompi, mutta selvemmin taantuva kylä. Sen asukkaat näyttävät haastatteluissa mielellään kuvia vallankumousta edeltävästä Sumposadista, joka eli merenkululla, laivanrakennuksella, kalastuksella ja jokisimpukoista saatavalla helmenpyynnillä loistonsa päiviä. Kuvissa näkyy joen töyräillä kaupunkimainen kylä, jonka taloista iso osa on tänä päivänä raunioina. Elinkeinot taantuvat. Salakalastus tuottaa syötävää pöytää. Humalaiset nuoret miehet nujakoivat kaupan kulmilla.

Kiersimme 10-henkisen retkikunnan kanssa pomorikyliä Belomorskista Karjalan tasavalassa Onegan kaupungin ympäristöön Arkangelin alueella ja kävimme aina Arkangelissa asti. Karjalan puolella liikuimme autoilla Kolesmassa, Virmassa ja Lapinossa. Kun tiet loppuivat matkasimme junalla ja paikalliskyydeillä Malasuikassa, Vorzogoryssa ja muissakin kylissä Arkangelin alueella. Matkan järjesti kuhmolainen Juminkeko-säätiö, ja sen aikana haastateltiin iäkkäitä (useimmiten 1930-luvulla syntyneitä) naisia kylien historiasta, perinteestä, vanhauskoisuudesta sekä tallennettiin heiltä lauluja. Melkein jokaisessa talossa osattiin laulaa pitkiä venäläisiä lauluja. Niitä lauletaan kansanomaiseen tapaan yksiäänisesti useimmiten kaksin tai isommassakin ryhmässä. Mitään ei toisteta, joten muisti näillä laulajilla on erittäin hyvä. Tekstiä jopa kymmenminuuttisiin lauluesityksiin mahtuu todella paljon. Lisäksi tallensimme melko paljon tshastuskoja, joitakin pilkkalauluja, kolhoosilauluja ja Sumposadin kuoron toista tuntia kestäneen konsertin. Bylinoja kerrottiin lauletun kylissä ehkä sata vuotta sitten, mutta kukaan ei enää laulanut niitä. Professori Irma Mullonen tallensi matkalta suuren määrän paikannimistöä joulukuussa ilmestyvää kirjaa varten.

Pomorien ylpeys on kylien arvokas historia. Siihen liittyy merenkäynti, laivastojen omistus ja menestyksekäs kalastus. Pietari Suurikin on käynyt, ja tuottanut laivastonsa täällä. Mutta venäjänkieliset pomorit arvostavat myös suullista perinnettä, kauniita taloja ja huonekaluja. Erityinen ylpeyden aihe on pomorinaisen sarafaanipuku. Silkkinen sarafaani saattoi siirtyä sukupolvelta toiselle ja edelleen asut ovat kuorojen käytössä konserteissa. Naimattomilla naisilla on huivi päässään, naineilla naisilla povoinik-päähine kauniine puuaiheisine kirjailuineen. Pomorinaisen erikoisuus on korkealle kiinnitetty leveä vyö sarafaanipuvussa.

Vaikka pomorikylät ovat syrjässä, on niillä vahva itsetunto ja näkemys omasta perinteestä. Arkangelissa toimiva Pomorien yliopiston Pohjoisten alueiden kulttuuriperinteen tutkimuskeskuksen mielestä pomorikylät ovat Arkangelin alueen itäosissa sijaitsevan Pinegan alueen ohella tärkeimmät tutkimuskohteet, jonne opiskelijat suuntaavat vuosittaisia keruumatkojaan professori Natalia Trannikovan johdolla. Kiinnostavia kohteita ja mahdollisuuksia yhteistyöhön on siis olemassa. Pomorit ovat luonteva jatko Karjalan tasavallan kulttuurien tutkimukselle Luoteis-Venäjällä.

Ja sitä bylinaakin olisi mahdollista kuulla – Arkangelissa ammattimaisesti etnojazz-yhtyeessä laulavan Jekaterina Zorinan esittämänä. Toivottavasti ensi kerralla.

Pekka Suutari

SUNS Joensuussa

Suomen Naistutkimuksen Seura eli SUNS muutti vuoden 2010 alussa Joensuuhun. Seuran puheenjohtajaksi valittiin pitkään Karjalan tutkimuslaitoksessa työskennellyt ja nykyisin naistutkimuksen professorina toimiva Kaija Heikkinen. Seuran johtokunnassa on useita nykyisiä ja entisiä Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijanaisia. Toimin seuran varapuheenjohtajana ja hoidan tässä toimessani monia sen pyörittämiseen liittyviä käytännön asioita.

SUNS on 22-vuotias tieteellinen seura, jonka tehtävänä on edistää ja tehdä tunnetuksi naistutkimusta. Se julkaisee neljä kertaa vuodessa ilmestyvää Naistutkimus – Kvinnoforskning -lehteä ja järjestää vuosittain Naistutkimuspäivät. SUNS toimii valtakunnallisesti ja siinä on noin 500 jäsentä. Voisi siis luulla, että seuran talous ja toiminta ovat vakaalla pohjalla.

Näin ajattelin, kun seura siirtyi vastuullemme. Karmea totuus paljastui alkutalvesta viime vuoden tilinpäätöksen yhteydessä. Tappiota tuli reippaasti, eikä tämän vuoden tuloksesta ollut nykyisillä tuloilla ja menoilla odotettavissa yhtään parempaa. Vanhat säästöt oli syöty, eivätkä avustukset ja jäsentulot riittäisi kattamaan lehden tekemisestä ja muusta toiminnasta koituvia kuluja. Mikä siis neuvoksi?

Me joensuulaiset teimme kevätkauden aikana kaikkemme: lähetimme kerjäyskirjeitä, lähestyimme mahdollisia tukijoita, kirjoitimme vetoomuksia, hankimme mainostuloja ja juustohöyläsimme kaikkia menoja. Viimeisenä keinona seuran sihteeri lomautti itse itsensä. Tämän penninvenytyksen ansiosta seura saattaa jotenkin selviytyä kuluvasta vuodesta – jos hyvin käy. Nykyisellä rakenteella seuraavasta vuodesta on tulossa vähintään yhtä vaikea. Emme kuitenkaan ole valmiita toiseen samanlaiseen taistojen vuoteen. Lisäksi emme halua tehdä samaa joka meille tehtiin, eli siirtää seuraa konkurssikypsänä eteenpäin seuraavan paikkakunnan murheeksi ja mahahaavaksi.

Tässä pakkotilanteessa SUNS:n johtokunta teki viime viikolla ratkaisevan päätöksen. Naistutkimus – Kvinnoforskning –lehden julkaiseminen paperiversiona loppuu ja lehteä aletaan julkaista vain sähköisessä muodossa.

Paperinen lehti on aina paperinen lehti, käsin kosketeltava ja helposti mukana kulkeva. Ymmärrän hyvin niitä lukijoita, jotka jäävät kaipaamaan vanhoja hyviä aikoja. Tässä tilanteessa vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole.

Uskon silti, että myös sähköinen lehti löytää yleisönsä.

Maarit Sireni

http://www.nt-suns.org/

Maaseudun ilmastovastuu

Maaseutututkijat ja kehittäjät kokoontuvat kerran vuodessa yhteiseen seminaariin vaihtamaan kuulumisia. Elokuun lopun tapaaminen Karstulassa oli lajissaan jo yhdeksästoista. Vuoden teema oli Maaseudun sopeutuminen. Sitä käsiteltiin kutsuesitelmissä, paneelissa ja eri teemojen ympärille rakennetuissa työryhmissä. Minäkin siitä puhuin; esittelin alustavia tuloksia tutkimuksestani, jossa vertaillaan kuntapoliitikkojen käsityksiä kaavoituksen tavoitteista.

Mihin maaseudun – viime kädessä asukkaiden – pitäisi sopeutua? Tunnetusti he joutuvat kaiken aikaa sopeutumaan harvenevaan palveluverkkoon, piteneviin matkoihin ja heikkeneviin julkisiin liikenneyhteyksiin. Sopeutumisen tärkein väline on ollut, ainakin laajakaistaa odotellessa, oma auto, useamman aikuisen taloudessa useampi auto. Tämä sopeutuminen tulee kalliiksi. Se ei ole enää kuitenkaan ongelman ydin, vaan tilalle on tullut ilmasto – siis vastuu siitä.

Tavoitekuvaksi on noussut tiivis ja kompakti yhdyskuntarakenne. Siinä kodit, työpaikat ja palvelut ovat lähellä toisiaan, ja julkisen liikenteen saavutettavissa. Tämä on selvästi maaseudun arkitodellisuuden vastakohta. Mitä sanoo maaseutututkija? Olisiko maaseudun asukkaiden autot takavarikoitava, ja soratiet puomitettava?

Karstulan tapaamisessa ei muodostunut yhtenäistä kantaa maaseudun ilmastohaasteeseen. Valittavissa – ja toki myös tutkittavissa – on erilaisia argumentaatiolinjoja.

Suoraviivaisin niistä on näkemys, että ilmastovastuu koskee maaseutua ihan samalla tavalla kuin keskuksiakin. Haja-asutus edustaa tässä katsannossa kestämätöntä kehitystä, ja sitä tulee rajoittaa. Luonnollisesti ympäristöargumentteja voidaan käyttää myös metropolivaltion rakentamistyössä. Toiseuttamalla pitkin metsiä hajarakentelevat metsäläiset tuotetaan kuvaa uudenlaisesta, kehittyneemmästä metropolisuomalaisesta, joka asuu ekotehokkaasti ja liikkuu ilmastovastuullisesti polkupyörällä tai raitiovaunulla.

Useimmat maaseudun tutkijat ja tuntijat eivät näitä kantoja purematta nielaise. Ensinnäkin on muistettava, että maaseutua on monenlaista. Tärkeimmät valinnat tehdään pääkaupunkiseudulla ja muutamien muiden suurimpien keskusten tuntumassa. Kun nämä tehdään ilmastovastuun hengessä, arvatenkin perässähiihtäjät ottavat opiksi. Toiseksi maaseudulla on toimintoja, jopa enenevässä määrin, jotka ovat välttämättömiä yhteisen ilmastovastuun kantamisessa: risut on kerättävä ja biokaasu on tuotettava siellä missä niiden raaka-aineet ovat. Ainakaan näitä haja-asukkaita ei siis kannata häätää kerrostalon ekoelämään. Kolmanneksi maaseutu tarjoaa mahdollisuuden elää eri tavalla paikallisiin resursseihin turvautuen. Tämän voi tehdä myös etäällä muista kanssaihmisistä, ja heitä vain harvakseltaan tavaten.

Maaseudun ilmastovastuuta koskevaan kysymykseen ei ole valmista vastausta. Meidän on parasta jalostaa se tutkimusongelmiksi.

Maarit Sireni