Coffee Break Conversations with Jussi Laine:

“Cross-border cooperation is motivated by personal interests. - Who would do this, if not us?”

By Tiina Soininen

In your dissertation you studied the cross-border cooperation in Finnish Russian case. Your main argument is that civic neighborhood cross-border cooperation is a bottom-up alternative to the official policy of European neighborhood. What do you mean by this?

”With the term ‘civic’ I don’t refer only to associations but also, and maybe even more importantly, to all kind of civic activities that individuals take in relation to the border and Russia. In the Finnish context this action most often is turned into organized civic action because we tend to found third sector organizations for every event. It is the traditional way in Finland. But anyhow, the cooperation on civic level was established even before Finland joined the European Union.” Laine explains the cross-border co-operation. He walks through his thought and continues to explaining the EU framework for cross-border cooperation. “Then EU, it has very forcefully, and also elegantly, promoted its actions in the border region, but these argument cumulate from the geopolitical targets that seem quite distant to everyday problems of the people who live in border area. The empty phrases of EU don’t link up to individual needs.” Then Laine carries on to final conclusion. “So, the cross-border action in practice is based on local needs. It is people to people action. This creates a situation that is in line with EU politics, but motivated by personal interests. It is very pragmatic and rather distant from the power politics.”

But it might be argued that these individuals are just a part of power politics because EU funds these cooperative actions. If there hadn’t been EU funding available, would the neighborhood cooperation be differently constructed?

“Actually, I don’t think it would have made much difference. Many civil society organizations in this area have had only little funding from the EU. Many have taken part in EU funded contact forums etc., but a trip to St. Petersburg to see a theater play or a ballet can hardly be called cross-border cooperation.” Laine defends his argument and motions further. “For people this cooperation is a question of real neighborhood. It is not a project! Neighborhood is constant, indifferent to power politics. It needs to be maintained and nurtured. It is created by people living next to each other and these people are tied together. They feel companionship.”

What do you mean with companionship?

“In the interviews, that I made, I approached the question of individual motivation from many different angles. There weren’t one all encompassing motive for cross-border cooperation. But what stood out between the lines was that cooperation across the border, especially with Karelia, was seen as ‘our duty’ or the respondents would refer to the idea of neighborhood in terms of proximity. Often informants also challenged me and asked back: “Who would do this, if not us?”

Is it about charity, then?

“Well, maybe in the beginning it was about charity, but it has changed into more balanced co-operation where information, knowledge and other resources are exchanged both ways. On both sides of the border the individuals gain some new resources from the co-operation. Each actor has their own targets and receive something that they aspire for. It enriches peoples’ lives in many ways. They might start to understand different cultures, they meet new people, they even meet their future spouses, etc.” Laine smiles and sips the last of his coffee. “This then, of course, corresponds to many social theoretical ideas, for example familiarity. People get socially closer. Furthermore, it is then in line with power politics which stresses for importance to diminish contradictions between people.”

Jussi Laine is a researcher in the University of Eastern Finland, Karelian Institute. He defends his doctoral thesis entitled New Civic Neighborhood. Cross-border Cooperation and Civil Society Engagement at the Finnish-Russian Border  in 26.6., at 12 o’clock, AU100, Aurora, Joensuu campus. Opponent is professor Vladimir Kolossov (Russian Academy of Sciences) and custodian is professor Heikki Eskelinen, University of Eastern Finland.

‘Coffee break conversations’ is a series introduces research done in the Karelian Institute.

Euroopan unionin itärajalla Virmajärvellä ja Narvassa

Virolainen matkaopas ilmoitti bussiseurueellemme elokuussa 2012, että lähestymme Narvaa, Euroopan unionin koillisinta pistettä. Suomalaiset ja varsinkin itäsuomalaiset olivat näreissään, koillisin pistehän on Ilomantissa ja tarkemmin Virmajärvellä. Rajan takana on molemmissa Venäjä, mutta raja on silti täysin erilainen. Virmajärveltä on kilometreittäin matkaa lähimpään asuttuun taloon, ja siellä puhutaan suomea. Narvassa asuu lähes 70 000 asukasta, ja heistä 96 prosenttia puhuu venäjää. Virmajärven toisella rannalla on peninkulmittain asumatonta erämaata. Narvajoen takana on Ivangorod, Jaanilinn, kuten virolaiset omana pitämäänsä kaupunkia kutsuvat. Suomessa et saa rajaa kuvata, ja on sinun seurattava rajavartijoiden määräyksiä kulkiessasi Virmajärvelle johtavaa kapeaa polkua, joka on erotettu muusta rajavyöhykkeestä. Narvassa voit vapaasti vaeltaa jokivartta Narva-Joesuuhun saakka ja ottaa valokuvia mielesi mukaan. Virmajärven polun varrella on keltaisia rajavyöhykekylttejä ja muita merkkejä, jotka muistuttavat rajasta. Narvassa rajavalvonta on huomaamatonta, ainoastaan jokisuulla on virolainen valvontatorni, mutta ilman minkäänlaisia merkkejä. Vironpuoleinen uimaranta jatkuu joen takana Venäjän puolella, jostain puiden välistä saattaa vilahtaa Venäjän vihreä-punainen rajapylväs. Narvajoella kulku näyttää olevan melkoisen vapaata. Kalastajia on molemmin puolin jokivartta. Virmajärvellä suomalaisten rajavyöhyke on muutaman kilometrin levyinen, ja Venäjän puolella rajavyöhykettä on monin kerroin.

Virmajärvelläkään et rajavartioita näe. Sotilaallisen rajan, betonin ja metallin tilalle on tullut huomaamatonta, aineetonta valvontaa. Virmajärveltä pohjoiseen kaartuva raja on eräs Euroopan vanhimpia. Se määrättiin Stolbovan rauhassa 1617 ja merkittiin maastoon vuonna 1621. Etelään kaartuva raja määrättiin toisen maailmansodan jälkeen. Suomalaisilla ei ole sen jälkeen ole aluevaatimuksia ollut. Narvassa on toisin. Luonnolliselta näyttävä jokiraja ei virolaisten mukaan sitä ole, vaan virolaisilla on edelleen toive saada Tarton rauhassa 1920 sille luovutettu Jaanilinn takaisin. Neuvostoliitto liitti Ivangorodin alueeseensa vuonna 1945. Valtiolliset, herruudesta kertovat symbolit ovat molemmilla rajoilla samankaltaisia. Viron puolella Narvan linnan pihalla seisoo Iivananlinnaan eli Ivangorodiin katsova V.I. Lenin.  Virmajärveä lähin Lenin taitaa olla Sortavalassa. Virmajärven rajalla seisoo puolestaan rotareiden paalu Rotary-merkkeineen. Narvassa on ruotsalaisten uudelleen vuonna 2000 pystyttämä leijona-patsas. Alkuperäinen vuonna 1938 paljastettu patsas tuhoutui toisen maailmansodan loppuvaiheissa kuten koko kaupunki. Ruotsin leijona julistaa Ruotsin voittoa 22.11.1700, jolloin kuningas Kaarle XX joukot kukistivat  herttua Charles Eugene de Groyn johtaman Venäjän armeijan. Lumisateessa käytyyn voitokkaaseen taisteluun ruotsalaiset johtanutta hidastempoista Narvan marssia soitetaan yhä Suomen, Ruotsin ja Viron sotilashautajaisissa. Narvan marssin mollisävelin saatettiin hautaan myös presidentit Urho Kekkonen ja Lennart Meri.

Virmajärveen ja Narvaan kuuluvat olennaisina toisen maailmasodan loppuvaiheiden suuret taistelut. Hattuvaaran taistelussa kesällä 1944 Erkki Raappanan johtamat, miesluvultaan vahvemmat, suomalaiset voittivat hyökkäävät venäläiset. Narvassa kesällä 1944 Johannes Freissnerin ja Felix Steinerin käskyttämät vähälukuisemmat saksalaiset voittivat Leonid Govorovin komentamat neuvostosotilaat. Aseveljet saivat viimeiset suuret torjuntavoittonsa. Hattuvaaran tienoo on täynnä suomalaisten joukko-osastojen pystyttämiä muistolaattoja. Narvassa sotamuistomerkkien joukossa on paljon hautoja, mutta jokivarresta löytyy myös neuvostopanssari, jonka tykki osoittaa länteen.

Narvalaiset ja Ivangorodin asukkaat pääsevät rajajoen yli niin sanotuilla harmailla passeilla. Venäjän puolen asukkaat pääsevät samalla Euroopan unionin alueelle. Raja on valikoiva. Venäjänpuolen asukkaiden liikkuminen Euroopan unionin alueella helpottuu, jos hankkii Narvasta asunnon. Kerrostalokaksion hinta liikkuu 10 000 euron tietämissä. Virmajärven kohdalta ei rajan yli ole tultu. Virmajärven metsäinen erämaaraja on samalla elintasoraja, Narvassa kaupunkien välissä kulkeva raja ei ole. Narva on Viron köyhin kaupunki, jota vaivaa paha työttömyys. Narvassa ovat Viron pahimmat huume-, hiv- ja rikostilastot.

Narvajoki on valjastettu sähköntuotantoon. Virolaisten kertoman mukaan Venäjä vie kaiken sähkön. Virmajärvi oli aikoinaan osa uittoverkostoa, ja vesistö on muokattu puun kuljetusta varten. Virmajärven vedet hyödynnetään ruotsalaisen Vattenfallin omistamassa Pamilon voimalaitoksessa muun Koitajoen vesistöalueen tavoin. Virmajärven alueen metsissä harjoitetaan metsätaloutta kuten Suomen raja-alueilla yleensä varsinaiseen rajaan saakka. Narvassa maanviljelyä ja puutarhojen pitoa on rajajokeen saakka.

Virmajärven ja Narvan rajat ovat kahden kansallisvaltion välinen raja ja samalla Euroopan unionin ja Venäjän välisiä rajoja. Niillä harjoitettava rajapolitiikka on myös kansainvälistä sotilaspolitiikkaa, jossa symboleilla on suuri merkitys. Narvassa se konkretisoituu kahtena toisiaan uhmaavina linnoina.

Ismo Björn

Reuna-alueen politiikkaa

Nykyisen Pohjois-Karjalan ääni oli voimakkaimmillaan 1960- ja osin vielä 1970-luvulla. Usko ja luottamus omiin voimiin elivät vahvoina, sillä Pohjois-Karjalan poliittisella kentällä vahvat vaikuttajat maalaisliitto/keskusta ja sosiaalidemokraatit hallitsivat myös koko maan politiikkaa. He olivat miehittäneet keskeiset ministeriöt ja valtioyhtiöiden johtokunnat. Pohjoiskarjalaisilla poliittisilla toimijoilla oli suorat henkilökohtaiset kontaktit keskeisiin virkamiehiin ja poliitikkoihin. Maakunnan miehet veivät karvalakkilähetystöissä terveisiä suoraan Helsingin päättäjille. Lähetystöt katsoivat edustavansa pohjoiskarjalaista talonpoikaisjärkeä, kansaa ja maakunnan syviä rivejä. Yhdessä päättäjien kanssa tehtiin politiikkaa ulospäin ja omalle väelle. Myös julkisuus antoi lähetystöille hyväksynnän. Pohjoiskarjalaisen maaseudun ja poliittisen eliitin suhde oli pitkään yhteinen.

Pohjoiskarjalaisten ja keskusvallan välinen vuoropuhelu on saanut uusia muotoja. Maakunnan väkiluvun lasku 1960-luvulta lähtien on hiljentänyt alueelta kuuluvaa ääntä. Painoarvon vähenemiseen on vaikuttanut myös Pohjois-Karjalalle keskeisen maa- ja metsätalouden merkityksen väheneminen koko Suomen talouden selkärankana ja maan poliittisten ratkaisujen suuntaajana.

Äänestäjien tuoma painoarvo on keventynyt, mutta Pohjois-Karjala ja pohjoiskarjalaisuus ovat saaneet uutta symbolista arvoa. Pohjois-Karjala on uusintanut paikkansa reuna-Suomen kuvana. Aiemmin sympatiapisteitä keränneet sanavalmiit pohjoiskarjalaiset esiintyvät julkisuudessa tänään jälkijättöisinä, hieman yksinkertaisina vanhan maailman ja väistyvän elämäntavan edustajina. Televisio välittää kuvaa autioituvista kylistä ja niiden harmaantuvista eläkeläistä. Nuoria tai työtä tekeviä pohjoiskarjalaisia ei julkisuudessa esitetä muuten kuin valittamassa kohtalostaan elää kurjistuvassa syrjä-Suomessa.

Poliitikot pyrkivät osoittamaan vierailuillaan, että Pohjois-Karjalaa eikä maan muita reuna-alueita ole unohdettu. Pohjois-Karjalaan suuntautuvilla maakuntamatkoillaan he haluavat osoittaa kantavansa huolta koko maasta. Pohjois-Karjala -teemaa käyttävät myös paikalliset poliitikot. Pohjoiskarjalaisten ääni -kortilla pelaaminen sisältää riskinsä, mutta sitä kannattaa käyttää. Pohjois-Karjala -kortissa on mukana suomalaiskansallista myyttiä maaseudun miesten, talonpoikaisen järjen ja puhtaan turmeltumattoman voimasta. Osin siihen liittyy myös maakunnassa voimakkaana elävää herravihan perinnettä. Pohjois-Karjalassa pinnan alla elävä herraviha on vaikeasti määriteltävä ilmiö. Siihen liittyy tietoista vastakkainasettelua mutta myös omalaatuista omanarvontuntua, nuijasota-asennetta. Se on talonpoikaisen itsearvontunnon korosteista esille nostamista ja uhittelevaa piittaamattomuutta ”herrojen” hallinnollisista normeista.

Herravihaa on nostatettu aika ajoin esille poliittisessa keskustelussa. Herravihan kaikuja on kuulunut erilaisissa vaalitilaisuuksissa, mielenilmaistuissa, viranomaisten kuulemistilaisuuksissa ja kansanliikkeissä. Erityisen voimakkaana se elää nimettömillä keskustelupalstoilla. Suomen maaseudun puolueen puoluesihteeri Eino Puotiainen jakoi 1960-luvulla ”aatteen kylvökoneen” eli moponsa tarakalta vaalilehtisiä, joissa maakunnan ”unohdettu kansa” sai lukea etelän ”rötösherrojen” valheista. Kontiolahden varuskunnan lakkauttamisen yhteydessä muisteltiin, että Ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja oli puolustusministerinä myös Ylämyllyn varuskunnan sulkemisen aikana. Näin poliittiseen keskusteluun saatiin ”Etelä - Pohjois-Karjala” -vastakkainasettelun lisäksi vanhaa kielipoliittista ja luokka- asetelmaa: kansaa ymmärtämättömät etelän herrat ovat ruotsinkielistä yläluokkaa. Vanhaan, suvussa kulkeneeseen tarinaperinteeseen kirjoitettiin uusi luku. Ruotsinkieliset metsäherrat olivat aikoinaan keplotelleet viinan voimalla esivanhempien metsät, nyt ne veivät maakunnalta varuskunnan.

Ismo Björn

Peace through strength? – Arvioita Venäjän sotilaspolitiikasta

Iltasaduissa karhu on hunajainen mesikämmen, sympaattinen karvaturri, joka on tunnetusti hivenen arka, mutta perusluonteeltaan leppoisa ja rauhaarakastava otus. Käsitystä turvallisuuskysymyksistä nallen naapurissa voi avartaa ja päivittää perehtymällä vuonna 2011 julkaistuun Maanpuolustuskorkeakoulun tutkimusraporttiin ”Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi”. Raportti sisältää kotimaisten tutkijoiden ja asiantuntijoiden arvioita Suomen geopoliittisesta tilanteesta sekä päätelmiä sen vaikutuksista maan turvallisuuspolitiikkaan ja erityisesti maanpuolustukseen. Johtoajatuksesi nousee havainto siitä, että Länsi-Euroopassa pidetään sodan uhkaa niin vanhanaikaisena ja vastenmielisenä ajatuksena, että maiden puolustuskyky ja -halu on päässyt perin juurin rapautumaan. Venäjällä ajatellaan toisin ja siellä on valmiuksia hyödyntää avautuvat mahdollisuudet.

Raportissa on johdannon ja loppusanojen lisäksi viisi päälukua. Aluksi tekijät luovat katsauksen geopoliittisiin muutoksiin Euroopassa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tarkastelun kiintopisteinä ovat Neuvostoliiton hajoaminen ja Varsovan liiton lakkauttaminen vuonna 1991 sekä Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995. Näiden tapahtumien myötävaikuttamana Suomen turvallisuuspoliittinen asema oli viime vuosituhannen loppuvuosina suotuisampi kuin kertaakaan maan itsenäistymisen jälkeen. Nyttemmin tilanne näyttäisi muuttuneen. Tätä muutosta on leimannut ja suunnannut erityisesti se, että ns. geopoliittinen ajattelu etupiirijakoinen ja turvallisuusvyöhykkeineen on vahvistunut Venäjällä. Elokuun 2008 sotaa Georgiassa voi tässä suhteessa pitää opettavaisena menetystarinana ja näyttönä voimakeinojen tehosta kansallisten etujen turvaamiseksi.

Raportin toinen pääluku sisältää arvion Venäjän sotilaspoliittisesta kehityksestä. Siinä tarkastelun lähtökohtana ovat NATOa ja Yhdysvaltoja koskevat havainnot: Ensin mainitun kehitystä näyttäisivät määräävän enemmän poliittisesti tarkoituksenmukaiset kuin sotilaallisesti perustellut seikat. Toisena mainitun tahon päähuomio on kääntynyt pois Euroopasta. Kirjoittajien mielestä tämä luo Venäjälle uusia turvallisuuspoliittisia mahdollisuuksia Euroopassa. Euroopan pienille maille NATOn heikentyminen ja vetäytyminen puolestaan luo uusia sotilaallisia tarpeita – esimerkkinä tekijät mainitsevat ns. Visegrád-maiden (Tshekin tasavalta, Puola, Unkari ja Slovakia) toukokuussa 2011 yhteisesti Puolaan perustaman taisteluosaston. Keski-Euroopan suunta ei kuitenkaan näyttäsi olevan Venäjälle enää strategisesti yhtä tärkeä kuin ennen. Sen sijaan luoteinen ulottuvuus ja sen merialueet korostuvat, ja esimerkiksi Itämeri on Venäjälle tärkeä kauppamerenkulun ja energiatoimitusten väylä. Raportin tekijät tulkitsevat Venäjän armeijan uudistetun aluejaon heijastavan näitä strategisia painotuksia. Uusi ja entisestään selvästi vahvistunut armeijan läntinen johtoporras perustettiin joulukuussa 2010 Pietariin, ja sen alaisuuteen kuuluvat entiset Moskovan ja Pietarin sotilaspiirit, pohjoinen ja itämeren laivasto sekä eräät ilmavoimien yksiköt.

Seuraavaksi raportissa esitetään katsaus Venäjän sotilaallisen potentiaalin kehitykseen ja tulkitaan sen voimankäytön piirteitä. Päähuomiona esitetään, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen sotilaallinen alakulo on Venäjällä vähitellen väistynyt ja Venäjä on uudella vuosituhannella johdonmukaisesti lisännyt puolustusmenojaan.

Raportin viimeisenä päälukuna (ennen loppusanoja) esitetään päätelmät Suomen kannalta. Kaltaiselleni turvallisuus- ja maanpuolustusasioitakin vaatimattomasti tuntevalle tämä luku on raportin antoisin osa. Sen aluksi tekijät erittelevät ja arvioivat Suomen turvallisuuspoliittista sijoittumista erilaisiin liittoutumiin ja solidaarisuusjulistuksiin. Tekijöiden mielestä EU:n kyky reagoida sen alueella tai lähialueilla syntyvään voimakkaaseen kriisin on verraten vähäpätöinen (vrt. Libyan kriisi 2011), eikä sen sotilaspoliittisen painoarvon ennakoida lähitulevaisuudessa kasvavan. Pohjoismaisen puolustusyhteistyön uskottavuutta on vaikea arvioida. Siihen vaikuttaa mm. Suomen kuulumattomuus NATOon. Siihen liittymiseen liittyy raportin tekijöiden mukaan sekä hyötyjä että haittoja – varmaa on ainoastaan se, että se muuttaisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa olennaisesti.

Suomea koskevien päätelmien pääviesti on se, että viimeaikaiset geopoliittiset muutokset ovat tehneet pienten ja liittoutumattomien valtioiden turvallisuuspoliittisen aseman hämmentäväksi ja entistä epävakaammaksi. Raportissa esitetään myös huomioita siitä, millaiset puolustusvoimat Suomi näissä epävarmoissa oloissa tarvitsee. Vaihtoehtona ei esitetä kaikkien pyssyjen hävittämistä, vaikka siihen muut maat saattaisivat suostuakin, kuten jalkaväkimiinoista luovuttaessa havaittiin. Ammattiarmeijaa tekijät pitävät kalliina ratkaisuna etenkin, kun maanpuolustuksen resurssit ovat tarpeisiin nähden vaatimattomat ja vähentymässä. Siksi asiantuntijoiden mielestä on perusteltua suunnata voimavarat päätehtävään eli puolustukseen, eikä esimerkiksi kriisinhallintaa maailman äärissä tulisi Suomen osalta enää laajentaa. Linjanvetoa edellyttää myös se, mikä painoarvo puolustuskykyä kehitettäessä annetaan puolustusvoimien huippunykyaikaiselle kärjelle. Raportissa päädytään siihen, että nykyisenkaltaiset reserviläisiin perustuvat ja alueellisesti hajautetut taistelujoukot (tietyillä kärjillä vahvistettuna) tukevat rauhaa ja siten sopivat Suomeen parhaiten myös muuttuvissa olosuhteissa.

Viimeksi mainittu päätelmä sisältää myös aluepoliittisen viestin. Lehtitietojen mukaan Kontiolahden varuskuntaa ollaan lakkauttamassa. Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi -asiantuntijaraportti ei puolla tätä ratkaisua, vaan se sisältää useita aluepuolustusta ja sen hajautettua rakennetta itärajan tuntumassa tukevia näkökohtia.

Timo Hirvonen