Saunaan, saunaan suomalaiset

Saunassa on synnytty, saunassa on asuttu, saunassa on kuoltu. Väliin on kylvetty, hoidettu terveyttä, rentouduttu, solmittu suhteita ja käyty kauppaa. Sauna on niin monipuolinen, että sen tutkimiseen tarvitaan tieteen moniottelija. Sellainen on Tuomo Särkikoski, energiatekniikkaan erikoistunut diplomi-insinööri, taloussosiologiaan painottunut yhteiskuntatieteiden lisensiaatti ja tekniikan ja talouden historiaa tutkiva filosofian tohtori.

Sauna on suomalaisuuden ydintä. Sanotaan, että suomalaiset ja venäläiset ovat keksineet kummatkin vain yhden asian: suomalaiset saunan ja venäläiset samovaarin. Sauna on suomalaisille niin itsestään selvä asia, että sitä ei ole edes älytty perusteellisesti tutkia. Akateemisessa historiatutkimuksessa tuo puute korjattiin viime vuonna, sillä silloin ilmestyi Tuomo Särkikosken kirjoittama Suomen saunaseuran historiaksi tarkoitettu, mutta suomalaisen saunan (maailman-) historiaksi laajennut tutkimus Kiukaan kutsu ja löylyn lumo. Suomalaisen saunan vuosikymmeniä. Saunan historia on myös suomalaisen yhteiskunnan historiaa. Kaupungistuminen muutti saunomista ja sauna sai monia muotoja. Perinteisen lauantaisaunan rinnalle tulivat myös perjantaisauna ja keskiviikon sauna. Jotkut kylpevät joka päivä. Saunoja on lähes joka talossa, ja mökillä vielä yksi lisää.

Milloin saunasta tuli suomalainen? Miksi sauna on Suomessa säilynyt? Tuomo Särkikosken mukaan sauna on säilynyt elinvoimaisena, koska valtio ja kirkko ovat antaneet suomalaisten saunoa mielensä mukaan. Muualla Euroopassa saunaa on pidetty milloin terveydelle, milloin moraalille vaarallisena. Saunaa on syytetty tautien levittäjiksi. Joissain maissa sauna tarkoittaa yhä suunnilleen samaa kuin ilotalo. Suomessa sauna on säilynyt puhtaana. Ajatus saunomisen rajoittamisesta ja Euroopan unionin mahdollisista saunomisohjeista on Suomessa otettu olankohautuksin ja huvittunein virnein vastaan. Kurkut saavat olla vääriä, ja keskiolutta laimentaa, mutta saunaanhan ei koske kukaan!

Suomalainen on saunoessaan alasti ja aidoimmillaan - suomalaisena, siis sellaisena kuin suomalaisen odotetaan olevan. Saunomiseen liittyvä suomalainen kilvoittelu on viime vuosina esiintynyt tragikoomisessa valossa, sillä eräänlaiseksi kansalliseksi sankariksi on noussut Sauna-Timo, itseltään lähes hengen saunonut löylynheiton maailmanmestari:  “Suomalainen ja venäläinen menivät saunaan...” Kansallinen uho jäi elämään makaaberissa saunahuumorissa. Kun suomalaiset rauhanturvaajat menivät Suezille 1956, niin mitä he tekivät ensimmäisenä: saunan. Kun ulkomaalainen tulee Suomeen, niin minne hänet viedään: saunaan. Missä on Suomen syvin sauna: Pyhäsalmen kaivoksessa. Jos suomalainen lähetetään avaruuteen, niin hän ei ole astro-, kosmo- tai taigonautti vaan saunonautti.

Sauna on maailmanhistoriaa. Saunoja on ollut kaikkialla maailmassa, mutta monin paikoin ne ovat unohtuneet. Suomalaisen saunan nousu maailmanmaineeseen liittyy olympialaisiin. Hymyilevä Hannes juoksi Suomen maailmankartalle Tukholmassa 1912. Oliko voiton takana suomalaisten tapa kylpeä? kysyivät toimittajat. Berliinin olympialaisissa 1936 oli esillä suomalainen mallisauna. Se oli alku germaanien saunakulttuurin henkiinherättämiselle. Roomalainen senaattori ja historioitsija Tacitus oli kertonut germaanien tavasta kylpeä. Saunalla nähtiin olevan yhteys ruumiinkulttuuriin ja sosiaalihygieniaan. Leni Reifenstahlin estetiikka yhdisti suomalaisen saunan saksalaiseen rotuhygieniaan. Saunalle oli varattu tärkeä rooli saksalaisten Ostplanissa. Saunan maailmanvalloitus oli lähellä.

Kalevalanpäivänä 2013 Ismo Björn

Peace through strength? – Arvioita Venäjän sotilaspolitiikasta

Iltasaduissa karhu on hunajainen mesikämmen, sympaattinen karvaturri, joka on tunnetusti hivenen arka, mutta perusluonteeltaan leppoisa ja rauhaarakastava otus. Käsitystä turvallisuuskysymyksistä nallen naapurissa voi avartaa ja päivittää perehtymällä vuonna 2011 julkaistuun Maanpuolustuskorkeakoulun tutkimusraporttiin ”Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi”. Raportti sisältää kotimaisten tutkijoiden ja asiantuntijoiden arvioita Suomen geopoliittisesta tilanteesta sekä päätelmiä sen vaikutuksista maan turvallisuuspolitiikkaan ja erityisesti maanpuolustukseen. Johtoajatuksesi nousee havainto siitä, että Länsi-Euroopassa pidetään sodan uhkaa niin vanhanaikaisena ja vastenmielisenä ajatuksena, että maiden puolustuskyky ja -halu on päässyt perin juurin rapautumaan. Venäjällä ajatellaan toisin ja siellä on valmiuksia hyödyntää avautuvat mahdollisuudet.

Raportissa on johdannon ja loppusanojen lisäksi viisi päälukua. Aluksi tekijät luovat katsauksen geopoliittisiin muutoksiin Euroopassa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tarkastelun kiintopisteinä ovat Neuvostoliiton hajoaminen ja Varsovan liiton lakkauttaminen vuonna 1991 sekä Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995. Näiden tapahtumien myötävaikuttamana Suomen turvallisuuspoliittinen asema oli viime vuosituhannen loppuvuosina suotuisampi kuin kertaakaan maan itsenäistymisen jälkeen. Nyttemmin tilanne näyttäisi muuttuneen. Tätä muutosta on leimannut ja suunnannut erityisesti se, että ns. geopoliittinen ajattelu etupiirijakoinen ja turvallisuusvyöhykkeineen on vahvistunut Venäjällä. Elokuun 2008 sotaa Georgiassa voi tässä suhteessa pitää opettavaisena menetystarinana ja näyttönä voimakeinojen tehosta kansallisten etujen turvaamiseksi.

Raportin toinen pääluku sisältää arvion Venäjän sotilaspoliittisesta kehityksestä. Siinä tarkastelun lähtökohtana ovat NATOa ja Yhdysvaltoja koskevat havainnot: Ensin mainitun kehitystä näyttäisivät määräävän enemmän poliittisesti tarkoituksenmukaiset kuin sotilaallisesti perustellut seikat. Toisena mainitun tahon päähuomio on kääntynyt pois Euroopasta. Kirjoittajien mielestä tämä luo Venäjälle uusia turvallisuuspoliittisia mahdollisuuksia Euroopassa. Euroopan pienille maille NATOn heikentyminen ja vetäytyminen puolestaan luo uusia sotilaallisia tarpeita – esimerkkinä tekijät mainitsevat ns. Visegrád-maiden (Tshekin tasavalta, Puola, Unkari ja Slovakia) toukokuussa 2011 yhteisesti Puolaan perustaman taisteluosaston. Keski-Euroopan suunta ei kuitenkaan näyttäsi olevan Venäjälle enää strategisesti yhtä tärkeä kuin ennen. Sen sijaan luoteinen ulottuvuus ja sen merialueet korostuvat, ja esimerkiksi Itämeri on Venäjälle tärkeä kauppamerenkulun ja energiatoimitusten väylä. Raportin tekijät tulkitsevat Venäjän armeijan uudistetun aluejaon heijastavan näitä strategisia painotuksia. Uusi ja entisestään selvästi vahvistunut armeijan läntinen johtoporras perustettiin joulukuussa 2010 Pietariin, ja sen alaisuuteen kuuluvat entiset Moskovan ja Pietarin sotilaspiirit, pohjoinen ja itämeren laivasto sekä eräät ilmavoimien yksiköt.

Seuraavaksi raportissa esitetään katsaus Venäjän sotilaallisen potentiaalin kehitykseen ja tulkitaan sen voimankäytön piirteitä. Päähuomiona esitetään, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen sotilaallinen alakulo on Venäjällä vähitellen väistynyt ja Venäjä on uudella vuosituhannella johdonmukaisesti lisännyt puolustusmenojaan.

Raportin viimeisenä päälukuna (ennen loppusanoja) esitetään päätelmät Suomen kannalta. Kaltaiselleni turvallisuus- ja maanpuolustusasioitakin vaatimattomasti tuntevalle tämä luku on raportin antoisin osa. Sen aluksi tekijät erittelevät ja arvioivat Suomen turvallisuuspoliittista sijoittumista erilaisiin liittoutumiin ja solidaarisuusjulistuksiin. Tekijöiden mielestä EU:n kyky reagoida sen alueella tai lähialueilla syntyvään voimakkaaseen kriisin on verraten vähäpätöinen (vrt. Libyan kriisi 2011), eikä sen sotilaspoliittisen painoarvon ennakoida lähitulevaisuudessa kasvavan. Pohjoismaisen puolustusyhteistyön uskottavuutta on vaikea arvioida. Siihen vaikuttaa mm. Suomen kuulumattomuus NATOon. Siihen liittymiseen liittyy raportin tekijöiden mukaan sekä hyötyjä että haittoja – varmaa on ainoastaan se, että se muuttaisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa olennaisesti.

Suomea koskevien päätelmien pääviesti on se, että viimeaikaiset geopoliittiset muutokset ovat tehneet pienten ja liittoutumattomien valtioiden turvallisuuspoliittisen aseman hämmentäväksi ja entistä epävakaammaksi. Raportissa esitetään myös huomioita siitä, millaiset puolustusvoimat Suomi näissä epävarmoissa oloissa tarvitsee. Vaihtoehtona ei esitetä kaikkien pyssyjen hävittämistä, vaikka siihen muut maat saattaisivat suostuakin, kuten jalkaväkimiinoista luovuttaessa havaittiin. Ammattiarmeijaa tekijät pitävät kalliina ratkaisuna etenkin, kun maanpuolustuksen resurssit ovat tarpeisiin nähden vaatimattomat ja vähentymässä. Siksi asiantuntijoiden mielestä on perusteltua suunnata voimavarat päätehtävään eli puolustukseen, eikä esimerkiksi kriisinhallintaa maailman äärissä tulisi Suomen osalta enää laajentaa. Linjanvetoa edellyttää myös se, mikä painoarvo puolustuskykyä kehitettäessä annetaan puolustusvoimien huippunykyaikaiselle kärjelle. Raportissa päädytään siihen, että nykyisenkaltaiset reserviläisiin perustuvat ja alueellisesti hajautetut taistelujoukot (tietyillä kärjillä vahvistettuna) tukevat rauhaa ja siten sopivat Suomeen parhaiten myös muuttuvissa olosuhteissa.

Viimeksi mainittu päätelmä sisältää myös aluepoliittisen viestin. Lehtitietojen mukaan Kontiolahden varuskuntaa ollaan lakkauttamassa. Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi -asiantuntijaraportti ei puolla tätä ratkaisua, vaan se sisältää useita aluepuolustusta ja sen hajautettua rakennetta itärajan tuntumassa tukevia näkökohtia.

Timo Hirvonen

Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta

Itä-Suomen yliopistossa otetaan uusia askelia ikääntyvien henkilöstöresurssien ja henkisen pääoman ikääntymisen hallintaan. Uudet otteet herättävät keskustelua kahvipöydissä – mitä toimia ja kuinka kussakin yksikössä ja kunkin henkilökohtaisesti tulisi ikääntymisen osalta tehdä… ja mitä ajatella? Luin junassa eilen Anxon ja Erhelin kirjoituksen ikääntymisestä ja työmarkkinoista. Jaan heränneet näkemykset kanssanne, ja toivon, että niistä on jotain apua tähän ’vanhenemisen pelkoomme’.

Länsimaista yhteiskuntaa on puhututtanut jo 1970-luvulta lähtien työvoiman ikääntyminen. Se asettaa haasteita erityisesti sosiaali- ja eläkejärjestelmien rahoitukselle. Tilastoja tarkastellen pääasiassa työssä oltiin 1970 – 1980 -luvuilla 25 – 50 -vuotiaina. Tavoitteeksi asetettiin tuolloin, että 2010 55 – 64 -vuotiaiden työllisyysaste olisi 50 %. Suomessa asetettiin jopa kovempia tavoitteita, mutta kuitenkin on jouduttu huomaamaan, että tämäkään ei välttämättä riitä, koska taloudelliset taantumat vaikuttavat yhteiskunnan rahoitusjärjestelmiin. Nämä uhkakuvat ovat meille kansalaisille tulleet selväksi jo aikaa sitten tiedotusvälineistä ja muista mielipiteenmuokkauskanavista.

Eläköitymisikä kuitenkin vaihtelee huomattavasti maittain ja yhteiskuntajärjestelmittäin. Pohjoismaissa yli 60-vuotiaiden työllisyys on korkeaa (työllisyysaste 2005 n. 60% verrattuna mm. Italian ja Ranskan 40%:iin). Sitä paitsi on myös muita tapoja tarkastella ikääntyvien työllisyyttä ja aktiivisuutta. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa yli 55-vuotiaiden osa-aikaisuus ja työsuhteiden lyhyys muodostivat ongelman, kun taas Saksassa erityisesti yli 55-vuotiaiden työttömyys oli korkeaa. Työssäolo onkin kokonaisuus, johon vaikuttavat paitsi eläkejärjestelmät, myös työpaikkojen suhtautuminen ikääntymiseen, senioriteettiasemat työpaikoilla, ikääntyvien mahdollisuudet työllistyä ja heidän työskentelyolosuhteensa. Yksilöille annettavat porkkanat ja kepit ovat vain yksi, hyvin pieni osa, siitä, kuinka kukin meistä jaksaa ja haluaa olla työelämässä.

Anxo ja Erhel ehdottavatkin uusia neuvotteluihin perustuvia tapoja luoda kestävä yhteiskuntajärjestelmä ikääntymisen yhteiskunnallisten riskien hallintaan. Tässä halutaankin (tulkintani mukaan) painottaa sitä, että ikääntymisen luomia uhkia on turha päivitellä liikaa, vaan on pystyttävä näkemään mahdollisuuksia myös ratkaista nämä uhat kestävällä tavalla. Tulisi olla mahdollista neuvotella yksilön omien tarpeiden, yhteiskunnan tukimuotojen (elinikäisen oppimisen, terveydenhuollon jne.) sekä työnantajien tarjoamien mahdollisuuksien (lyhennetty työpäivä, erilaiset vapaajärjestelmät ja hiljaisen tiedon siirtyminen eteenpäin) yhdistämisestä.

Yksittäisen työyhteisön osalta tämä ei tarkoita työhönsä tympiintyneiden ja työhön pakotettujen kiinnipitämisestä kynsin hampain 70-vuotiaiksi, eikä myöskään sitä, että yli 60-vuotiaita (muka tuottamattomia, HAH!) työnnetään yhteiskunnan tukimuotojen piiriin (työttömiksi, eläkkeille jne.) vaan neuvotteluja yksilökohtaisesti siitä, minkälaisilla keinoilla ja panoksilla kukin olisi valmis edesauttamaan kaikkien yhteistä hyvää. Nyt valtio syyttää työntekijöitä ja työnantajia liian varhaisista eläköitymisistä, työnantajat syyttävät valtiota (liian korkea verot) ja työntekijöitä (liian huono tuottavuus) ja työntekijät odottavat eläkkeelle jääntiä pelastuksena ja vapautuksena kaikista paineista. Toisten tökkiminen pitää lopettaa heti paikalla!

Jatkan otsikkoani… Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta, mutta ENNEN KAIKKEA ”Hei, me kaikki ikäännytään!” Sillä ratkaisu tilanteeseen ei voi olla se, että alamme aktiivisesti ikääntyä jättämällä terveysintoilut ja vanhusten hoidon sikseen (nihilistinen, "kyllä luonto hoitaa" asenne). Ratkaisu ei myöskään ole se, että yhteiskunta lamautuu ikääntymisen myötä. Ratkaisu on, että todella ymmärrämme ikääntymisen kiinteänä osana ihmiselämää ja yhteiskuntaamme.


Lähde:
Dominique Anxo ja Christine Erhel (2005): Irreversibility of time, reversibility of choices? A Transitional Labour Market approach. Working paper. Position Paper Workpackage 6 & 7. Tlm.net Managing.Social:risks.through.Transitional.Labour.Markets.

http://www.siswo.uva.nl/tlm/

Hallintaa vai palvelua?

Julkinen hallinto parantaa palveluaan. Jatkuvasti kehitetään uusia menetelmiä ja palvelumalleja, joilla saataisiin työllistämiseen, sosiaali- ja terveyspalveluihin, koulutukseen, liikenteeseen jne. uutta tehokkuutta ja vaikuttavuutta. Tämä onkin järkevää, eihän ole viisasta tuhlata vähiä resursseja toimimattomiin tai tarpeettomiin palveluihin.

Olen seurannut tätä jatkuvaa paranemista ja tehostumista 2000-luvulla tekemällä arviointitutkimusta julkisen hallinnon kehittämishankkeista. Arvioinnissa on ollut omat hankaluutensa, mutta selkeimmin esille nousee huoli siitä, minkälaista julkista palvelua me haluamme Suomen hyvinvointivaltiossa. Vaikka uusia toimintamalleja on luotu ja paljon hyviä palvelukokonaisuuksia on luotu kansalaisille, samalla nämä hienot saavutukset herättävät ihmetystä. Kansalaisten kannalta kysymys on siitä, kuka meitä hallitsee ja millä oikeutuksella.

Palvelu antaakin erilaisen näkökulman julkiseen valtaan. Palvelua tarjotaan asiakkaille, mutta mielestäni olisi keskeistä kysyä, mitä hallintaa ja vallankäyttöä palvelu sisältää ja voiko tuota hallintaa harjoittaa joku muu kuin virkamies. Helpoin tämä on ymmärtää esimerkiksi työllistämispalveluissa – niihin sisältyy paljon asiakkaiden oikeusturva kysymyksiä. Ongelmien ilmaantuessa kansalaisen oikeusturvan kannalta olisi myös keskeistä ymmärtää, kuka on vastuussa? Uudet palvelutuotteet toteutetaan verkostoissa, joita hallitaan erilaisten tulostavoitteiden avulla. Tällainen hallinta tai vastuun jakautuminen ei kuitenkaan luo selkeitä seurattavissa olevia ketjuja. Voiko julkinen viranomainen vastata toisessa organisaatiossa tehdyistä päätöksistä?

Byrokratia kuulostaakin jo kirosanalta. Siitä täytyy pyristellä irti. Kaikki haluavat jättää turhan paperin pyörittelyn. Mutta byrokratialla oli ja on omat hyvätkin puolensa. Se kehittyi yhteiskuntien modernisoituessa turvaamaan kansalaisia valtion (joka oli ennen demokratiaa yksinvaltaisuutta) mielivaltaa vastaan. Byrokratia on systeemi, jossa kansalaiset itse säätelevät heihin käytettyä valtaa vaaleilla valittujen edustajien välityksellä. Byrokratia on kokoelma viranomaisia sääteleviä ohjeita ja lakeja, jotka rajoittavat sitä, kuinka virkamies voi pompotella kansalaisia.

Toisaalta kehittämisen myötä on päästy yli hallinnon eri sektoreiden välisistä raja-aidoista. On alettu toimia yhdessä yhteisten tavoitteiden eteen. Tämä yhteistyö on myös mahdollistanut asiakkaille laajempia valinnan mahdollisuuksia ja nopeampaa palvelua, kun kansalaisen ei tarvitse aina juosta luukulta luukulle. Yhteistyö sinänsä tehostaa toimintaa ja karsii päällekkäisyyksiä julkisesta hallinnosta.

Kehittäminen onkin kaksiteräinen miekka. Sillä tavoitellaan usein hyvä asioita ja yhteistyö on avannut byrokraattisia rajoja, mutta samalla julkinen palveluntuotanto on pirstaloitunut. Julkisenhallinnon rakenteen pirstaloituminen ei täten koske vain hallintoa vaan se liittyy laajempiin kokonaisuuksiin yhteiskunnan arvoperusteista ja ymmärrykseemme siitä, mitä ovat valtion ja julkisen vallan tehtäviä. Kenties hallinnon kehittämisessä on vanhan byrokratian hyvät puolet jääneet lapsipuolen asemaan. Kehittämisessä onkin tärkeä pitää mielessä, että byrokratian tehtävä oli myös suojella kansalaisia valtion ’mielivallalta’. Mikä rooli julkisella vallankäytöllä ja vastuulla on uudessa palveluntuotannossa? Pitäisikin käydä keskustelua siitä, minkälaista hyvinvointivaltiota haluamme rakentaa ja mikä taho (omaiset, viranomaiset vai yksityinen sektori) viimekädessä on se, jolle uskomme turvaverkkona toimimisen tärkeän tehtävän.

Näitä ajatuksia esittelen tarkemmin lisensiaatin tutkimuksessani "Yhteistyö ja julkinen palveluntuotanto". Pidämme Arja Kurvisen kanssa yleisölle avoimen luennon työn menettämisestä ja työllistämishankkeista Kuopiossa torstaina 26.5.2011 klo 15.00 - 16.30. Luento pidetään Itä-Suomen yliopiston Snellmania-rakennuksen (Yliopistonranta 1 E) salissa L22. Tilaisuuteen on vapaa pääsy ja se on maksuton.

Luomu kiinnostaa - taas

Luomuun liittyvä keskustelu oli Suomessa pitkään melko hiljaista. Viime vuoden lopulla alkoi tapahtua. Suomen maabrändivaltuuskunnan loppuraportissa yhdeksi Suomen tehtäväksi esitettiin, että Suomen maataloudessa ryhdyttäisiin painottamaan luomutuotantoa huomattavasti nykyistä enemmän. Tavoitteena on, että vuoteen 2030 mennessä vähintään puolet tuotannosta olisi luomua. Valtuuskunnan puheenjohtajan, Jorma Ollilan, mukaan tämä on täysin mahdollista, mutta ei helppoa. Ollila ei ole vielä esittänyt, miten tavoitteeseen päästään.

Kun mahdollisuuksia mietitään, kannattaa lähteä liikkeelle perusasioista. Luomutuotannossa pyritään säästämään ympäristöä ja luonnonvaroja sekä tuottamaan ravitsemuksellisesti korkeatasoista ruokaa. Luomu on lakisääteistä elintarvikkeiden tuotantoa. Tämä tarkoittaa, että tuotantoehtojen noudattamista valvotaan tarkasti.

Luomun merkitykset ovat moninaiset ja vaihtelevat. Kansainvälisesti luomu on osa sitä keskustelua, jota käydään globaalin elintarvikejärjestelmän kehityksestä, ilmastonmuutoksesta ja ruokaturvasta. Erityisesti on pohdittu sitä, voisiko luomu olla ilmastonmuutosta hillitsevä tuotantotapa ja voisiko luomulla ruokkia maapallon alati kasvavaa väestöä. Vastaukset näihin isoihin kysymyksiin ovat auki. Ruoan tuottamiseen liittyvät skandaalit ja tehomaatalouden aiheuttamat, niin ympäristön tilaan kuin tuotantoeläinten kohteluun liittyvät ongelmat ovat lisänneet luomun kysyntää. Luomua pidetään turvallisena ruokana, siihen voi luottaa.

Suomessa keskustelu luomusta on tiivistynyt kysynnän ja tarjonnan kohtaamattomuuteen. Elintarvikejärjestelmän keskeiset toimijat - alkutuottajat, jatkojalostajat, kauppa ja kuluttajat – ovat syytelleet toisiaan luomun heikosta menestyksestä. Lisäksi todetaan, että kaikki suomalainen maatalous on luomua.

Suomalainen luomu on kehittynyt vähän niin kuin vuorovesi. Kaksi kertaa on ollut huima nousu: kun luomuviljelyä alettiin tukea taloudellisesti ja kun Suomesta tuli EU:n jäsen. Kolmas nouseva aalto on odotuttanut itseään. Nyt se näyttää lähestyvän.

Vuoden 2010 loppupuolella uutisoitiin luomun vyöryvän kauppoihin. Kysyntä oli kasvanut ja valikoimat laajentuneet. Niin ikään viime vuoden lopulla perustettiin Luomualan organisointiryhmä, joka on nyt ehdottanut, että Suomeen pitäisi perustaa tulevan hallituskauden mittainen luomualankehittämis- ja kasvuohjelma. Hajanainen luomukenttä pitäisi eheyttää ja saada toimimaan yhdessä. Tätä tehtävää edistämään on perustettu Pro Luomu ry.

Sitra julkaisi parisen viikkoa sitten maaseutu – barometrin. Sen mukaan suomalaiset toivovat maaseudulta erityisesti luomu- ja lähiruoan parempaa saatavuutta (64 % vastaajista). Vastaajista 47 prosenttia uskoo näin myös olevan vuonna 2025. Nämä tulokset eivät ole yllättäviä. Suomalaisten kuluttajien kiinnostus luomua kohtaan on ollut korkealla jo pitkään.

Tilastojen perusteella suomalaisella luomulla menee melko hyvin. Luomupeltoala laajenee ja on yli 7 prosenttia pelloista. Luomutiloja on kuutisen prosenttia kaikista tiloista. Luvut ovat kansainvälisesti tarkasteltuna korkeita. Luomutilat ovat suuria; niiden keskikoko on yli 43 hehtaaria. Kun tarkastellaan luomun osuutta suomalaisesta päivittäistavarakaupasta, tilanne näyttää toisenlaiselta. Luomutuotteiden osuus on pysytellyt alle yhdessä prosentissa jo pitkään. Tässä olemme pahasti luomun kärkimaita jäljessä. Esimerkiksi Tanskassa osuus on 6 prosenttia ja Itävallassa reilut viisi prosenttia. Nyt jos koskaan näyttää siltä, että luku ylittää maagisen yhden prosentin rajan.

Tuore luomubarometri kertoo, että joka viides suomalainen ostaa luomua säännöllisesti vähintään kerran viikossa. Kun lisäksi lehdet uutisoivat, että luomulihan kysyntä on erittäin suurta, tilanne näyttää kiinnostavalta. Tutkijan näkökulmasta jopa herkulliselta.

Monen katse kääntyy kohti suomalaisia viljelijöitä. Luomutuottajia pitäisi olla enemmän, koska tarjonta ei vastaa kysyntää tässä huimassa nosteessa. Ennen joulua sähköpostissa kiersi erään suomalaisen ex-luomuviljelijän kirje, jossa hän kertoi millaista oli elämä luomuviljelijänä. Heidän tilansa tarkastettiin 10 vuoden aikana yli 80 kertaa! Viljelijä ei jaksanut enää epäilyjen kohteena olemista ja pisti tilan myyntiin. Kaikki luomutilat eivät ole yhtä tarkan valvonnan kohteena, mutta näitä tiloja on paljon. On surullista, jos luomun nykyinen noste lakastuisi viranomaisten epäluottamukseen. Auttaisiko asiaa, jos Ollila ärähtäisi?

Toisaalta kannattaa katsoa myös peiliin. Samaan aikaan kun suomalaiset selvitykset puhuvat luomun puolesta ja kuluttajien suuresta kiinnostuksesta, kasvaa tuontiruoan määrä.

Uunituoreen tiedotteen mukaan maabrändityöryhmä sai suomalaiset ottamaan luomun vakavasti ja siitä voi taas puhua lupaa kysymättä. Mutta onko taas kysymys vain hetkellisestä innostuksesta? Kiinnostuksen ja toiveiden sekä luomua puoltavien puheiden pitäisi muuttua todellisiksi teoiksi.

Tuija Mononen

Kesäilta

Tänään olisi hyvä päivä kutsua naisporukka kasaan. Kylpeä, laittaa päälle hamonen ja kihartaa hiukset. Suihkauttaa parfyymipilvi leijumaan ympärilleen. Sitten lähdettäisiin kruisailemaan kunnon Autolla, sillä vanhalla Amerikan raudalla – tumman sininen, tehosteet kromia, penkit viininpunaista samettia ja niin pehmeät että sinne uppoaa kuin vaaleanpunaiseen pumpuli-uneen. Karauttaisimme tanssilavan (Liperi tai Lemmenlava) pihaan. Pihalle kääntyessä kuski painaisi kaasusta muutaman ylimääräisen kerran ja moottori jytisisi niin, että paikallaolijoiden päät kääntyvät. Sepeli rapisee autonrenkaiden alla. Avaisimme auton ovet ja ojentaisimme ilta-auringossa säihkyvät silkkisukkien peittämät sääret ja korkeat korot (mielellään punaiset kengät!) auton ovesta. Odotus. Mitä tapahtuu säärien jälkeen?

Oletteko testanneet tätä koskaan? Meillä oli suvun naisten kanssa tapana tehdä tällaista kerran kesässä. Tanssireissun kohokohta oli aina tuo pihaan ajaminen. Sen jälkeen olikin hiljaista pidemmän aikaa, kunnes ilta eteni ja muutkin kuin vakitanssittajat uskalsivat hakea. Se ei ollut enää hohdokasta.

Nyt tiedän hetkeen liittyvät sosiaaliset lait, mutta silloin se kaikki oli vaistonvaraista, täynnä tunnetta. Kaipaan sitä. Sanotaan, että tieto tuo valtaa, mutta noina hetkinä tiesin, miltä valta TUNTUU. Silloin saimme olla jotain muuta kuin arjessa puurtavia rättiväsyneitä naisia. Jos nyt tekisin saman, pohtisin oppimiani teorioita vallasta ja sukupuolesta, analysoisin ympäristöä. Se olisi minulle sosiaalinen koe.

Käräyttäjät

Sain käsiini Aamulehdessä 22.4. ilmestyneen hilpeän kirjoituksen, jossa yleisen historian dosentti Pekka Masonen pohti kaikille historiantutkijoille ja -opiskelijoille tuttua ilmiötä: historian ammattilaisen vahingoniloista käräyttämistä siitä, ettei tämä onneton tiedä vaikkapa 13. divisioonan rykmenttien ryhmittelyä talvisodassa tai kuten Masosen omien opiskeluaikojen tapauksessa, Edwin Linkomiehen hallituksen sisäministeriä: "sälli on viittä vaille historian maisteri eikä tiedä edes Linkomiehen hallituksen kokoonpanoa!"

Niinpä. Allekirjoittaneen tapauksessa riesana on vielä hataranpuoleinen numero- ja nimimuisti. Kammoksuinkin pitkään tilanteita, joissa maallikot innostuvat pohtimaan historian tapahtumia. Ennemmin tai myöhemmin joku keksi kääntyä puoleeni riemastuen, että "sinähän tämän tiedät, kun historioitsija olet". Mutta kun en tiennyt. Usein joku muu tiesi, ja sitten oli taas riemu katossa.

On totta, että historian opiskelua pidetään usein menneisyyden tapahtumien pänttäämisenä. Onhan siis kumma, jos vuosikausien puurtamisen jälkeen ei maailmanhistoria ole hallussa pienintäkin detaljia myöten! Historiaa myös harrastetaan paljon ja intohimoisesti, joten tietoviisaita ja itseoppineita asiantuntijoita riittää menneisyyden joka mutkalle (ja jokaisen historiantutkijan kiusaksi). Harvasta muusta tieteenalasta voi sanoa samaa.

Masonen vertaa kuitenkin kirjoituksessaan osuvasti historian opiskelua kielten opiskeluun: vieraan kielen kaikkia sanoja ei tarvitse opetella ulkoa, mutta yleisin sanasto ja kielioppi – historian tapauksessa laajempien kokonaisuuksien ja syy-yhteyksien hahmottaminen – on opittava hallitsemaan. Se on hidasta työtä. Nimet, vuosiluvut ja muut yksityiskohdat voi aina tarkistaa, mutta on osa ammattitaitoa tietää, mistä tarvittava tieto kulloinkin löytyy.

Merkki ammattitaidon ja etenkin ammatillisen itsetunnon kehittymisestä lienee sekin, että osaa kranaatinheitinkomppania X:n saappaannumeroita tivattaessa jo iloisesti todeta, ettei aavistustakaan, mutta voin yrittää tarkistaa asian, jos niin halutaan.

Se on aika vapauttavaa. Viran puolesta ei tarvitsekaan tietää kaikesta kaikkea (Masonen ei omien sanojensa mukaan tiedä vieläkään Linkomiehen hallituksen kokoonpanoa, ja on sentään dosentiksi päässyt).

Suleima ja Sinuhe - suomalaisen orientalismin jäljillä

Olen alkukevään aikana Pohjois-Karjalan tulevaisuuspohdintojen ohella joutunut muutaman luentoni myötä Afrikan ja Orientin historian viidakko- ja aavikkopoluille. Yksi aiheeni käsitteli suomalaisten Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän toiseuden kuvauksia. Lyhyesti todettuna suomalaisille historiallinen Orientti on edustanut arabikammoa - jos ei ihan koirankuonolaisia - , itämaiden romantisoitua eksotiikkaa, tiedemiesten vakavasti tarkoitettuja tutkimuksia ja populaarikulttuurin ”Pekka ja Pätkä Suezilla” –kohelluksia.

Suomalaisten arabimaita käsittelevä varhaisempi matkakirjallisuus ja 1900-luvun alkupuolen maantieteilijöiden arabikammoisuus on likaa, alkukantaisuutta, laiskuutta ja vääräuskoisten vainoamista, jotka vain ranskalaiset tai brittiläiset siirtomaavirkamiehet, sotilaat ja lähetystyöntekijät saattoivat muuttaa. Jo 1920-luvulla maantieteen professori J.E. Forsberg ennakoi, että harvaanasuttu Irak tarvitsee ulkopuolisia ”avustajia” semminkin kun maan öljyvarat olivat niin suuret. Ja eiväthän suomalaisetkaan Lähi-idän kehittämisessä syrjään jääneet, jos on uskominen Sigurd Wettenhowi-Aspaan. Hänen 1935 ilmestyneessä kirjassaan ”Kalevala ja Egypti. Suomen kultainen kirja II” suomalaiset ovat Egyptin vanhan sivilisaation selkäranka ja monilla arabialaisilla nimillä oli suomalaiset juuret. Muumio on muu mies, Kairo Kaira, Libya Lipeä ja Tunisia Tuonensija. Eikä suomalaisvaikutus rajoittunut vain arabian kieleen. Islannin Geysir on peräisin sanaparista Käy siristen ja Skotlannin Rhinns of Galloway sanasta Kalevanrinne.

Kesällä 1925 Kannaksen Vienolassa arabiasuihin pukeutuneet Tulenkantaja-kirjailijat remusivat kolme päivää ja yötä Olavi Paavolaisen järjestämissä itämaisissa pidoissa. Vinttikamariin vanhoista verhoista kyhätyssä itämaisessa teltassa syntyi runokokoelma ”Hurmioituneet kasvot”. Muutama vuotta aikaisemmin Egyptin Kuninkaiden laaksosta löydetty Tutankhamonin hauta viritti Eurooppaan ovia aukoneissa Tulenkantajissa myös itämaisen eksotiikan palon ja vei osittain Waltarinkin Sinuhen maailmaan.

August Wallinin, Edward Westermarckin tai palestiinalaisnaisten elämää 1920-luvulla tutkineen antropologi Hilma Granqvistin tutkimukset eivät kuuluneet suomalaiskotien kirjahyllyjen pakkohankintoihin. Sodan jälkeen suomalaisille Orientti avautui pikemminkin Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen ”Pirskatti sanoi muumio” –seikkailuissa, Oke Tuurin esittämässä ”Rantasalmen sulttaanissa” tai eteläsuomalaisessa soramontussa, jossa kuvattiin elokuva ”Pekka ja Pätkä Suezilla”. Ja ne iskelmät: Aavikon lapsia, Abu Hassanin vaimot, Hunnutetut kasvot, Keidasöitä, Pyramidin varjossa, Marokosta Sudaniin, Väsynyt kameli ja niin edelleen. Mitenkähän hyvin kebab tunnettiin Suomessa vuonna 1958, jolloin Seija Lampila levytti iskelmän Shish Kebab. Jo ennen iskelmiä, elokuvia ja matka- ja seikkailukirjallisuutta suomalaiset saivat välähdyksiä itämaista tupakka-askien kuvista. Vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä saatettiin Suomessa sauhutella savukkeita, kuten Ali Baba, Beirutski, Cairo, Egypt tai Suleima. Aneemisia ovat nortti- tai malboroaskit verrattuna näihin vanhoin itämaisiin tupakka-askeihin.

Seppo Sivonen

B-to-B or not to be, do-be-do-be-bob

Suomi, pieni kansakunta, on aika merkityksetön juttu, noin globaalisti ajatellen. Kuitenkin meistä jokainen on yksilönä tärkeä, ja voimme varmastikin arvostaa omaa kieltämme ja kulttuuriamme – meillä on paljon kaunista. Olemassaolomme on tärkeää ainakin meille itsellemme.

Lasten kasvatuksessa olen havainnut erään erityislaatuisuuden: sen sijaan, että kannustaisimme lapsiamme käyttäytymään vanhojen sovinnaisten käytössääntöjen ja tapojen mukaan, kannustamme lapsiamme luovuuteen. Kun lukee lehdistä tai katsoo tv:stä lastenkasvatusvinkkejä, kohtaa joka kerran luovuuden. Haluamme tehdä lapsistamme selviytyjiä. Tämä piirre nostetaan myös kerta toisensa jälkeen keskeiseksi tekijäksi Suomen menestyksessä: on se sitten taloudellista, kasvatuksellista tai sosiaalista menestystä. Meillä kehitetään uusia juttuja ja tehdään uusia asioita ensimmäisenä maailmassa, ja kun ne ovat muuttuneet yleisiksi, me menemme eteenpäin, keksimme aina uudet selviytymiskeinot.

Nyt (taas kerran) on tilanteemme se, että meidän tulee selvitä kriisistä. Emme voi enää turvautua pelkkään kännykkän myyntiin. Emme voi myöskään palata perinteiseen teollisuuteen tai paperiteollisuuteen. Kilpailu on liian kovaa. Nyt pitäisi kehittää puunjalostusta (tätä virttähän on veisattu jo pitkään, eikä se mihinkään ole johtanut), pitäisi myös löytää uusia rakoja sosiaalisen median kehittämiseen. Suuri kasvava ala on palvelut, kun väestö länsimaissa vanhenee ja rikastuu, voi palvelusektorilla nähdä kasvumahdollisuuksia. Myös kasvava globaali palvelusektori tarvitsee globaaleja palveluja – b-to-b or not to be?*

Missä siis kasvaa nämä uudet ideat ja luovuus? Onko se kunnan virastojen palveluntuotannossa; Kenties yliopistojen tutkijanhuoneissa; Ehkäpä se vain syntyy itsestään; Takaako kaiken kansan korkeakoulutus idearikkauden ja ideoiden toteuttamisen mahdollisuudet? Epäilen suuresti, että tämä luovuus olisi jokin sisäsyntyinen kansanpiirre. Se on todennäköisemmin monien osien summa, jossa helpottavana tekijänä on yhteiskunnan pyrkimys kaikenlaiseen tasa-arvoisuuteen, ja tietenkin tuo ainainen sotakorvausponnisteluja muistuttava pakko selvitä kriiseistä.

Mutta miksi kaiken täytyy aina olla selviytymistä? Martin Perez Fanac sanoo tämän päivä Hesarissa, että ”Suomi on kätketty helmi, mutta jos haluaa nähdä todellista surua, kannattaa matkustaa raitiovaunulla aamulla.” Jospa jatkomme olisikin turvallisempi ja luovuutemme kukoistaisi, jos eläisimme luottavaisemmin iloiten ja laulaen vai kävisikö meille kuten Peukaloliisan pääskyselle: kyllähän se kauniista lauleli koko kesän, mutta sitten tuli talvi.

Noh, teen yhden ihmisen kokeen, kuinkahan minulle käyneenkään. Yritän pysyä iloisella mielellä myös vaikeina aikoina: ”Do-be-do-be-bob!”

*business to business -palvelut

Voihan innovaatio

Sotarauta (2009) kysyy: ” … ovatko Suomen innovaatio- ja aluekehittämisjärjestelmät kehittämistä vai olemmeko sortuneet hallinnoimaan kehittämistoimintaa? Olemmeko syleilemässä innovaation kuoliaaksi ja tukehduttamassa avaintoimijat? Onko niin, että Suomen kehittämispolitiikat eivät uskalla riittävästi luottaa alhaalta nouseviin ideoihin ja tietoon, vaan yrittävät liiaksi valvoa ja kontrolloida sekä tutkimusta että innovaatiotoimintaa ennalta valittujen painopisteiden alle?” Voisin vastata: Kyllä, oi kyllä!

Perustelut tulevat yksittäisen tapauksen kautta: Tutkimus- ja innovaatiopalvelut kehittyvät Itä-Suomen yliopistossa. Palvelu pyrkii koordinoimaan tutkimusta niin, että rahoituskanavat ja aiheet ovat yliopiston painopistealueisiin sopivia. Keskittämällä pyritään takaamaan tutkimuksen kilpailukyky ja taso. Keskustelua aiheesta on käyty myös Hesarissa viime aikoina. Kysymykseni kuuluukin: johtuuko tieteen tason tipahdus siitä, että tutkimus on pirstaloitunut rahoitussysteemiemme vuoksi? (Kyllä.) Kadotammeko osaamista, kun projektit ja aiheet vaihtuvat alinomaa? (Kyllä.) Onko tieteemme sisäsiittoista? (Kyllä.) Teemmekö liikaa soveltavaa tutkimusta ja onko sen taso heikompaa kuin muun tutkimuksen? (Emme ja ei.) Kun keskitämme tutkimusta, mistä tiedämme, että valintamme on osunut oikeaan? (Emme tiedä.) Mitä innovatiivista voimme kehittää, jos tutkimuksen tulee kuulua ennalta määrättyjen aiheiden piiriin? (Emme mitään.) Ja viimeisenä: miten niin? Miksi kilpailukyky paranisi, jos maassamme olisi aina vain yksi taho joka tekee tietyn alan tutkimusta?

Kuulemma tutkimuspalvelujen kehittämisessä ei ole kyse niinkään tutkimuksen innovatiivisuudesta vaan pikemminkin keksinnöistä ja muista innovaatioista. Toisen näkökulman olen saanut prof. Koistiselta (TaY). Hän on puhunut jo pitkään sosiaalisten innovaatioiden tärkeydestä. Eli siitä, kuinka nyky-yhteiskunnassa ei pärjätä ainoastaan teollisuudella vaan on kehitettävä immateriaaleja tuotteita: menetelmiä, työtapoja, palvelukonsepteja. Eikös työministerimmekin juuri vähän aikaa sitten tullut julkisuuteen ajatuksellaan siitä, että Suomi voisi olla vanhustenpalveluiden edelläkävijä, kehittäjä ja innovaattori. Siinä olisi uusi vientiala. Näiden innovaatioiden tunnistamisessa ja kehittämisessä tarvitsemme myös tutkimusta. Tuottavat innovaatiot liittyvät siis sosiaalisuuteen eivät materiaan. Tässä näkökulmassa sosiaalinen ON IN!

Minusta tuntuu, että tutkimuksen painopisteillä ei ole mitään tekemistä innovatiivisuuden tai kilpailukyvyn kanssa. Niiden avulla vain alamme töniä toisiamme. Vinkki tutkimuksen tukipalveluiden kehittäjille: tarvitsemme pidempijänteistä rahoitusta ja onnistumisien selkeämpää palkitsemista, moniäänisyyttä ja tästä muodostuvaa tarvetta osoittaa olevansa oikeassa ja innovatiivisuutta. Tarvitsemme myös sosiaalisuutta ”ja sitä taivaallista ystävyyttä”. Annetaan tukipalveluja kaikille tasapuolisesti. Usein kaikkein oudoimmilta kuulostavat ajatukset ovatkin niitä tulevaisuuden juttuja.

Tai sitten laitetaan tutkimus- ja innovaatiopalveluille sopivampi nimi: tutkimusrahoitushallinto.

Kaikissa meissä asuu pieni härkä eli bullshitismista

Bullshitin puhuminen on nykyisessä kulttuurissamme vallitseva ilmiö. Sitä tapaa joka suunnalla. Kun vain avaat television tai radion, törmäät ilmiöön. Samoin, jos osallistut palavereihin tai nostat esiin tärkeitä kysymyksiä. Toisaalta myös tieteelliset kansainväliset referee journaalit ovat usein täynnä bullshittia. Pidän bullshitismia vaarallisena ilmiönä, joka pitäisi vähintään tunnistaa myös yliopistomaailmassa. Sitä pitäisi myös pystyä vastustamaan.

Hevonpaskan puhuminen on pahempaa kuin suora valehtelu. Valehtelija kertoo epätotuutta tietoisesti. Hevonpaskan puhuja voi sotkea toisiinsa totuutta ja hieman minusta tuntuu ajattelua. Näin valheen tunnistaminen puheesta ja keskustelusta muuttuu vaikeammaksi. Valhe alkaa vähitellen muuttua todeksi. Toisaalta kyse ei ole valheesta, kunhan puhuja vain itse kokee puhuvansa totta: näin hänestä tuntuu. Hän kertoo vain omista tunteistaan. Bullshit on avointa ja vilpitöntä.

Harry G. Frankfurt, Princetonin yliopiston tunnettu filosofi, kirjoittaa teoksessaan bullshitista, että siinä puhuja haluaa joidenkin tiettyjen tarkoitusperien mukaan vääristää viestiään. Hän pyrkii luomaan itsestään tietynlaisen kuvan. Hevonpaskan jauhaja on usein viattoman oloinen.

Tieteellisessä tutkimuksessa bullshitismi on mielestäni läsnä, kun pyritään esittämään hienoja teoreettisia argumentteja ilman pätevää todistusaineistoa tai kun pyritään esittämään viisaampaan kuin ollaankaan. Bullshitin erän piirre nousee esille harmillisen usein ainakin sosiaalitieteellisissä referee artikkeleissa. Niissä ei pyritäkään analysoimaan ja tuomaan esille yhteiskunnan ongelmia, jotta niitä voitaisiin korjata. Niissä kirjoitetaan vain tietyille arvioitsijoille sopivaa tekstiä, hienostunutta epistemologista bullshittia. Toki tieteenteorian kehittyminen on tärkeää, mutta vanhan tietoteorian toistaminen uudestaan ja uudestaan, ei vie asiaa eteenpäin.

Mistä voisimme tunnistaa lähiympäristömme bullshitin? Tässä tarvitsisimme paitsi retoriikan koulutusta ja harjoitusta myös kriittistä otetta keskusteluun. Jos keskustelun lomassa pystyisimme analysoimaan: kuka puhuu, millä tarkoitusperillä, mitä hän oikeastaan sanoikaan ja mihin se johtaa, olisimme jo pitkällä. Olisi tietysti hyvä, jos meistä jokainen pystyisi myös itse hieman reflektoimaan itseämme – milloin minä itse jauhan bullshittia. Kun jokainen pyrkisi omasta puheestaan karsimaan tämän ilmiön, olisimme jo paljon paremmassa tilanteessa. Asuuko meissä kaikissa pieni härkä?

(Ks. Bullshitista Frankfurt, H.G. (2005): On Bullshit. Princeton University Press: New Jersey. Image 3/2008: Bullshit valloittaa maailman.)