Coffee Break Conversations with Jussi Laine:

“Cross-border cooperation is motivated by personal interests. - Who would do this, if not us?”

By Tiina Soininen

In your dissertation you studied the cross-border cooperation in Finnish Russian case. Your main argument is that civic neighborhood cross-border cooperation is a bottom-up alternative to the official policy of European neighborhood. What do you mean by this?

”With the term ‘civic’ I don’t refer only to associations but also, and maybe even more importantly, to all kind of civic activities that individuals take in relation to the border and Russia. In the Finnish context this action most often is turned into organized civic action because we tend to found third sector organizations for every event. It is the traditional way in Finland. But anyhow, the cooperation on civic level was established even before Finland joined the European Union.” Laine explains the cross-border co-operation. He walks through his thought and continues to explaining the EU framework for cross-border cooperation. “Then EU, it has very forcefully, and also elegantly, promoted its actions in the border region, but these argument cumulate from the geopolitical targets that seem quite distant to everyday problems of the people who live in border area. The empty phrases of EU don’t link up to individual needs.” Then Laine carries on to final conclusion. “So, the cross-border action in practice is based on local needs. It is people to people action. This creates a situation that is in line with EU politics, but motivated by personal interests. It is very pragmatic and rather distant from the power politics.”

But it might be argued that these individuals are just a part of power politics because EU funds these cooperative actions. If there hadn’t been EU funding available, would the neighborhood cooperation be differently constructed?

“Actually, I don’t think it would have made much difference. Many civil society organizations in this area have had only little funding from the EU. Many have taken part in EU funded contact forums etc., but a trip to St. Petersburg to see a theater play or a ballet can hardly be called cross-border cooperation.” Laine defends his argument and motions further. “For people this cooperation is a question of real neighborhood. It is not a project! Neighborhood is constant, indifferent to power politics. It needs to be maintained and nurtured. It is created by people living next to each other and these people are tied together. They feel companionship.”

What do you mean with companionship?

“In the interviews, that I made, I approached the question of individual motivation from many different angles. There weren’t one all encompassing motive for cross-border cooperation. But what stood out between the lines was that cooperation across the border, especially with Karelia, was seen as ‘our duty’ or the respondents would refer to the idea of neighborhood in terms of proximity. Often informants also challenged me and asked back: “Who would do this, if not us?”

Is it about charity, then?

“Well, maybe in the beginning it was about charity, but it has changed into more balanced co-operation where information, knowledge and other resources are exchanged both ways. On both sides of the border the individuals gain some new resources from the co-operation. Each actor has their own targets and receive something that they aspire for. It enriches peoples’ lives in many ways. They might start to understand different cultures, they meet new people, they even meet their future spouses, etc.” Laine smiles and sips the last of his coffee. “This then, of course, corresponds to many social theoretical ideas, for example familiarity. People get socially closer. Furthermore, it is then in line with power politics which stresses for importance to diminish contradictions between people.”

Jussi Laine is a researcher in the University of Eastern Finland, Karelian Institute. He defends his doctoral thesis entitled New Civic Neighborhood. Cross-border Cooperation and Civil Society Engagement at the Finnish-Russian Border  in 26.6., at 12 o’clock, AU100, Aurora, Joensuu campus. Opponent is professor Vladimir Kolossov (Russian Academy of Sciences) and custodian is professor Heikki Eskelinen, University of Eastern Finland.

‘Coffee break conversations’ is a series introduces research done in the Karelian Institute.

Euroopan unionin itärajalla Virmajärvellä ja Narvassa

Virolainen matkaopas ilmoitti bussiseurueellemme elokuussa 2012, että lähestymme Narvaa, Euroopan unionin koillisinta pistettä. Suomalaiset ja varsinkin itäsuomalaiset olivat näreissään, koillisin pistehän on Ilomantissa ja tarkemmin Virmajärvellä. Rajan takana on molemmissa Venäjä, mutta raja on silti täysin erilainen. Virmajärveltä on kilometreittäin matkaa lähimpään asuttuun taloon, ja siellä puhutaan suomea. Narvassa asuu lähes 70 000 asukasta, ja heistä 96 prosenttia puhuu venäjää. Virmajärven toisella rannalla on peninkulmittain asumatonta erämaata. Narvajoen takana on Ivangorod, Jaanilinn, kuten virolaiset omana pitämäänsä kaupunkia kutsuvat. Suomessa et saa rajaa kuvata, ja on sinun seurattava rajavartijoiden määräyksiä kulkiessasi Virmajärvelle johtavaa kapeaa polkua, joka on erotettu muusta rajavyöhykkeestä. Narvassa voit vapaasti vaeltaa jokivartta Narva-Joesuuhun saakka ja ottaa valokuvia mielesi mukaan. Virmajärven polun varrella on keltaisia rajavyöhykekylttejä ja muita merkkejä, jotka muistuttavat rajasta. Narvassa rajavalvonta on huomaamatonta, ainoastaan jokisuulla on virolainen valvontatorni, mutta ilman minkäänlaisia merkkejä. Vironpuoleinen uimaranta jatkuu joen takana Venäjän puolella, jostain puiden välistä saattaa vilahtaa Venäjän vihreä-punainen rajapylväs. Narvajoella kulku näyttää olevan melkoisen vapaata. Kalastajia on molemmin puolin jokivartta. Virmajärvellä suomalaisten rajavyöhyke on muutaman kilometrin levyinen, ja Venäjän puolella rajavyöhykettä on monin kerroin.

Virmajärvelläkään et rajavartioita näe. Sotilaallisen rajan, betonin ja metallin tilalle on tullut huomaamatonta, aineetonta valvontaa. Virmajärveltä pohjoiseen kaartuva raja on eräs Euroopan vanhimpia. Se määrättiin Stolbovan rauhassa 1617 ja merkittiin maastoon vuonna 1621. Etelään kaartuva raja määrättiin toisen maailmansodan jälkeen. Suomalaisilla ei ole sen jälkeen ole aluevaatimuksia ollut. Narvassa on toisin. Luonnolliselta näyttävä jokiraja ei virolaisten mukaan sitä ole, vaan virolaisilla on edelleen toive saada Tarton rauhassa 1920 sille luovutettu Jaanilinn takaisin. Neuvostoliitto liitti Ivangorodin alueeseensa vuonna 1945. Valtiolliset, herruudesta kertovat symbolit ovat molemmilla rajoilla samankaltaisia. Viron puolella Narvan linnan pihalla seisoo Iivananlinnaan eli Ivangorodiin katsova V.I. Lenin.  Virmajärveä lähin Lenin taitaa olla Sortavalassa. Virmajärven rajalla seisoo puolestaan rotareiden paalu Rotary-merkkeineen. Narvassa on ruotsalaisten uudelleen vuonna 2000 pystyttämä leijona-patsas. Alkuperäinen vuonna 1938 paljastettu patsas tuhoutui toisen maailmansodan loppuvaiheissa kuten koko kaupunki. Ruotsin leijona julistaa Ruotsin voittoa 22.11.1700, jolloin kuningas Kaarle XX joukot kukistivat  herttua Charles Eugene de Groyn johtaman Venäjän armeijan. Lumisateessa käytyyn voitokkaaseen taisteluun ruotsalaiset johtanutta hidastempoista Narvan marssia soitetaan yhä Suomen, Ruotsin ja Viron sotilashautajaisissa. Narvan marssin mollisävelin saatettiin hautaan myös presidentit Urho Kekkonen ja Lennart Meri.

Virmajärveen ja Narvaan kuuluvat olennaisina toisen maailmasodan loppuvaiheiden suuret taistelut. Hattuvaaran taistelussa kesällä 1944 Erkki Raappanan johtamat, miesluvultaan vahvemmat, suomalaiset voittivat hyökkäävät venäläiset. Narvassa kesällä 1944 Johannes Freissnerin ja Felix Steinerin käskyttämät vähälukuisemmat saksalaiset voittivat Leonid Govorovin komentamat neuvostosotilaat. Aseveljet saivat viimeiset suuret torjuntavoittonsa. Hattuvaaran tienoo on täynnä suomalaisten joukko-osastojen pystyttämiä muistolaattoja. Narvassa sotamuistomerkkien joukossa on paljon hautoja, mutta jokivarresta löytyy myös neuvostopanssari, jonka tykki osoittaa länteen.

Narvalaiset ja Ivangorodin asukkaat pääsevät rajajoen yli niin sanotuilla harmailla passeilla. Venäjän puolen asukkaat pääsevät samalla Euroopan unionin alueelle. Raja on valikoiva. Venäjänpuolen asukkaiden liikkuminen Euroopan unionin alueella helpottuu, jos hankkii Narvasta asunnon. Kerrostalokaksion hinta liikkuu 10 000 euron tietämissä. Virmajärven kohdalta ei rajan yli ole tultu. Virmajärven metsäinen erämaaraja on samalla elintasoraja, Narvassa kaupunkien välissä kulkeva raja ei ole. Narva on Viron köyhin kaupunki, jota vaivaa paha työttömyys. Narvassa ovat Viron pahimmat huume-, hiv- ja rikostilastot.

Narvajoki on valjastettu sähköntuotantoon. Virolaisten kertoman mukaan Venäjä vie kaiken sähkön. Virmajärvi oli aikoinaan osa uittoverkostoa, ja vesistö on muokattu puun kuljetusta varten. Virmajärven vedet hyödynnetään ruotsalaisen Vattenfallin omistamassa Pamilon voimalaitoksessa muun Koitajoen vesistöalueen tavoin. Virmajärven alueen metsissä harjoitetaan metsätaloutta kuten Suomen raja-alueilla yleensä varsinaiseen rajaan saakka. Narvassa maanviljelyä ja puutarhojen pitoa on rajajokeen saakka.

Virmajärven ja Narvan rajat ovat kahden kansallisvaltion välinen raja ja samalla Euroopan unionin ja Venäjän välisiä rajoja. Niillä harjoitettava rajapolitiikka on myös kansainvälistä sotilaspolitiikkaa, jossa symboleilla on suuri merkitys. Narvassa se konkretisoituu kahtena toisiaan uhmaavina linnoina.

Ismo Björn

Peace through strength? – Arvioita Venäjän sotilaspolitiikasta

Iltasaduissa karhu on hunajainen mesikämmen, sympaattinen karvaturri, joka on tunnetusti hivenen arka, mutta perusluonteeltaan leppoisa ja rauhaarakastava otus. Käsitystä turvallisuuskysymyksistä nallen naapurissa voi avartaa ja päivittää perehtymällä vuonna 2011 julkaistuun Maanpuolustuskorkeakoulun tutkimusraporttiin ”Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi”. Raportti sisältää kotimaisten tutkijoiden ja asiantuntijoiden arvioita Suomen geopoliittisesta tilanteesta sekä päätelmiä sen vaikutuksista maan turvallisuuspolitiikkaan ja erityisesti maanpuolustukseen. Johtoajatuksesi nousee havainto siitä, että Länsi-Euroopassa pidetään sodan uhkaa niin vanhanaikaisena ja vastenmielisenä ajatuksena, että maiden puolustuskyky ja -halu on päässyt perin juurin rapautumaan. Venäjällä ajatellaan toisin ja siellä on valmiuksia hyödyntää avautuvat mahdollisuudet.

Raportissa on johdannon ja loppusanojen lisäksi viisi päälukua. Aluksi tekijät luovat katsauksen geopoliittisiin muutoksiin Euroopassa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tarkastelun kiintopisteinä ovat Neuvostoliiton hajoaminen ja Varsovan liiton lakkauttaminen vuonna 1991 sekä Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995. Näiden tapahtumien myötävaikuttamana Suomen turvallisuuspoliittinen asema oli viime vuosituhannen loppuvuosina suotuisampi kuin kertaakaan maan itsenäistymisen jälkeen. Nyttemmin tilanne näyttäisi muuttuneen. Tätä muutosta on leimannut ja suunnannut erityisesti se, että ns. geopoliittinen ajattelu etupiirijakoinen ja turvallisuusvyöhykkeineen on vahvistunut Venäjällä. Elokuun 2008 sotaa Georgiassa voi tässä suhteessa pitää opettavaisena menetystarinana ja näyttönä voimakeinojen tehosta kansallisten etujen turvaamiseksi.

Raportin toinen pääluku sisältää arvion Venäjän sotilaspoliittisesta kehityksestä. Siinä tarkastelun lähtökohtana ovat NATOa ja Yhdysvaltoja koskevat havainnot: Ensin mainitun kehitystä näyttäisivät määräävän enemmän poliittisesti tarkoituksenmukaiset kuin sotilaallisesti perustellut seikat. Toisena mainitun tahon päähuomio on kääntynyt pois Euroopasta. Kirjoittajien mielestä tämä luo Venäjälle uusia turvallisuuspoliittisia mahdollisuuksia Euroopassa. Euroopan pienille maille NATOn heikentyminen ja vetäytyminen puolestaan luo uusia sotilaallisia tarpeita – esimerkkinä tekijät mainitsevat ns. Visegrád-maiden (Tshekin tasavalta, Puola, Unkari ja Slovakia) toukokuussa 2011 yhteisesti Puolaan perustaman taisteluosaston. Keski-Euroopan suunta ei kuitenkaan näyttäsi olevan Venäjälle enää strategisesti yhtä tärkeä kuin ennen. Sen sijaan luoteinen ulottuvuus ja sen merialueet korostuvat, ja esimerkiksi Itämeri on Venäjälle tärkeä kauppamerenkulun ja energiatoimitusten väylä. Raportin tekijät tulkitsevat Venäjän armeijan uudistetun aluejaon heijastavan näitä strategisia painotuksia. Uusi ja entisestään selvästi vahvistunut armeijan läntinen johtoporras perustettiin joulukuussa 2010 Pietariin, ja sen alaisuuteen kuuluvat entiset Moskovan ja Pietarin sotilaspiirit, pohjoinen ja itämeren laivasto sekä eräät ilmavoimien yksiköt.

Seuraavaksi raportissa esitetään katsaus Venäjän sotilaallisen potentiaalin kehitykseen ja tulkitaan sen voimankäytön piirteitä. Päähuomiona esitetään, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen sotilaallinen alakulo on Venäjällä vähitellen väistynyt ja Venäjä on uudella vuosituhannella johdonmukaisesti lisännyt puolustusmenojaan.

Raportin viimeisenä päälukuna (ennen loppusanoja) esitetään päätelmät Suomen kannalta. Kaltaiselleni turvallisuus- ja maanpuolustusasioitakin vaatimattomasti tuntevalle tämä luku on raportin antoisin osa. Sen aluksi tekijät erittelevät ja arvioivat Suomen turvallisuuspoliittista sijoittumista erilaisiin liittoutumiin ja solidaarisuusjulistuksiin. Tekijöiden mielestä EU:n kyky reagoida sen alueella tai lähialueilla syntyvään voimakkaaseen kriisin on verraten vähäpätöinen (vrt. Libyan kriisi 2011), eikä sen sotilaspoliittisen painoarvon ennakoida lähitulevaisuudessa kasvavan. Pohjoismaisen puolustusyhteistyön uskottavuutta on vaikea arvioida. Siihen vaikuttaa mm. Suomen kuulumattomuus NATOon. Siihen liittymiseen liittyy raportin tekijöiden mukaan sekä hyötyjä että haittoja – varmaa on ainoastaan se, että se muuttaisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa olennaisesti.

Suomea koskevien päätelmien pääviesti on se, että viimeaikaiset geopoliittiset muutokset ovat tehneet pienten ja liittoutumattomien valtioiden turvallisuuspoliittisen aseman hämmentäväksi ja entistä epävakaammaksi. Raportissa esitetään myös huomioita siitä, millaiset puolustusvoimat Suomi näissä epävarmoissa oloissa tarvitsee. Vaihtoehtona ei esitetä kaikkien pyssyjen hävittämistä, vaikka siihen muut maat saattaisivat suostuakin, kuten jalkaväkimiinoista luovuttaessa havaittiin. Ammattiarmeijaa tekijät pitävät kalliina ratkaisuna etenkin, kun maanpuolustuksen resurssit ovat tarpeisiin nähden vaatimattomat ja vähentymässä. Siksi asiantuntijoiden mielestä on perusteltua suunnata voimavarat päätehtävään eli puolustukseen, eikä esimerkiksi kriisinhallintaa maailman äärissä tulisi Suomen osalta enää laajentaa. Linjanvetoa edellyttää myös se, mikä painoarvo puolustuskykyä kehitettäessä annetaan puolustusvoimien huippunykyaikaiselle kärjelle. Raportissa päädytään siihen, että nykyisenkaltaiset reserviläisiin perustuvat ja alueellisesti hajautetut taistelujoukot (tietyillä kärjillä vahvistettuna) tukevat rauhaa ja siten sopivat Suomeen parhaiten myös muuttuvissa olosuhteissa.

Viimeksi mainittu päätelmä sisältää myös aluepoliittisen viestin. Lehtitietojen mukaan Kontiolahden varuskuntaa ollaan lakkauttamassa. Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi -asiantuntijaraportti ei puolla tätä ratkaisua, vaan se sisältää useita aluepuolustusta ja sen hajautettua rakennetta itärajan tuntumassa tukevia näkökohtia.

Timo Hirvonen

Laajemman Euroopan naiskirjallisuutta lukien

Ulkoministeriön rahoittama ja Laajemman Euroopan aloitteeseen kuuluva tutkimushanke Borders, Migrations and Regional Stability (http://www.uef.fi/ktl/regionalstability) on tarjonnut siihen osallistuville tutkijoille ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua/perehtyä alueeseen, jota esimerkiksi Arkadi Moshes määrittelee ”väli-Euroopaksi”, (http://carnegieendowment.org/files/ProetContra_50_128-144.pdf) tai paikallisessa tieteellisessä keskustelussa sanotaan ”rajaseuduksi” (http://case-border.org/). Näitä maita ovat Eurooopan puoleiset entiset neuvostotasavallat pois lukien Baltian maat. Ulkoministeriön kehityspoliittisessa aloitteessa näihin on lisätty myös Etelä-Kaukasuksen ja Keski-Aasian uudet valtiot.
Niin alue kuin tematiikkakin on projektissa laaja, ja siihen nähden projektin kesto on lyhyt. Tässä ajassa sitä yrittää imeä kaikki mahdolliset alueesta kertovat tuotteet: elokuvat, kirjat, musiikki, televisio-ohjelmat, nettikeskustelut – tutkimusten lisäksi.

Lomalukemistoakin valikoituu projektiin liittyen. Luen säännöllisesti Harkovan yliopiston naistutkimuskeskuksen sähköpostilistaa, jossa tiedotettiin Oksana Zabuzhkon (http://www.zabuzhko.com/en/index.html) Ukrainalaisen seksin kenttätutkimuksia –kirjan englanninkielisestä painoksesta (http://www.amazon.com/Fieldwork-Ukrainian-Sex-Oksana-Zabuzhko/dp/1611090083/ref=ntt_at_ep_dpt_1) Tarkastin, onko sitä saatavilla venäjäksi – ja kävikin ilmi, että Полевые исследования украинского секса (2007) löytyi venäläisestä nettikirjakaupasta. Tilasin kirjan Värtsilän postiin poste restante –osoitteeseeni.

Zabuzhkon kirja keskustelee ja kuvaa oivallisella ja kutkuttavalla tavalla sitä, mitä olen saanut tietää neuvostojälkeisistä sukupuolijärjestyksistä ja –järjestelmistä, naisliikkeistä, feminismeistä ja nationalismeista alan tutkijoiden, ml. Irina Zherebkinan, Sergei Zherebkinin, Sergei Oushakinin, Tatiana Zhurzhenkon, Olga Plahotnikin, Anna Temkinan ja muiden teksteistä. Tässä en aio pureutua ongelmaan ja keskusteluun syvällisesti, vaan kirjoitan siitä, mitä kirja toi minulle mieleen.

Zabuzhkon muutkin tekstit on kirjoitettu ”naiskirjallisuudelle” ominaiseen tyyliin: teksti on fragmentaarinen, kaleidoskooppinen, lauseet pitkiä ja tajunnanvirran muotoisia – ja tästä muodostuu asteittain ajan ja sen ”sankarittaren” kuva: vasta itsenäistynyt, ”kansallistuva” Ukraina, jonka ihmiset etsivät paikkaansa neuvostomenneisyyden, kansallisen tulevaisuuden ja avautuneen kansainvälisyyden välistä. Tämä paikka on niin symbolinen kuin fyysinenkin: Oksana-niminen päähenkilö on kertomushetkellä Yhdysvalloissa lyhyellä apurahalla, on ikään kuin pitämässä luentoa amerikkalaiselle yleisölle, ja puheenomaisessa kirjoituksessaan hän pohtii epäonnistunutta rakkaussuhdetta palaen mielessään neuvostoaikaiseen lapsuuteensa ja nuoruuteensa ja itsenäisen Ukrainan aikaiseen äskeiseen menneisyyteensä. Omaelämäkerrallinen (ainakin osin) romaani on kirjoitettu minä-muodossa, ja tämä kertova minä on kansallismielinen, etnisesti ukrainalainen nainen, kirjailija, intellektuelli. Hänen rakastettunsa Mykola on taidemaalari, kansallismielinen, etnisesti ukrainalainen mies, intellektuelli. Kun he kohtaavat, kertoja (itkijä, huutaja, runoilija) tunnistaa hänessä ”veljensä” – ensimmäisen miehen, jota ei tarvinnut ”ukrainalaistaa”, jolle ei tarvinnut kertoa joitakin kansallisen ukrainalaisen kulttuurin muodostavia tapahtumia tai nimiä. Mies on nerokas maalari, hänen ulkonäkönä on aistikas – nainen on herkkä, kaunis ja älykäs, heitä yhdistää kansallismielisyys ja toisinajattelijamenneisyys neuvostoaikana – ja kaikesta tästä huolimatta rakkaussuhde epäonnistuu, ja se epäonnistuu ennen kaikkea fyysisenä suhteena. Nainen on haluttava, kaunis, kokenut, ruumiinsa tunteva – eikä mies pysty tekemään hänen ruumiilleen – ja sitä kautta mielelleen – muuta kuin monenlaista kipua. Mies on julma seksissä eikä pysty hellyyteen, naisen ruumiin – ja kokonaisen naisen ymmärtämiseen ja hyväksymiseen. Läheisyys tuntuu raiskaukselta. Sen sijaan, että he kansoittaisivat Ukrainan jälkeläisillään, joita maa niin kipeästi kaipaa nykyisessä alennustilassa, he eroavat lopullisesti jo Amerikassa.

Päätarinaa taustoittavat muut katkonaiset episodit kertojanaisen menneisyydestä: muistelot hänen vanhempiensa perheestä, jossa rakastava isä oli perheessä dominoiva ja julkisessa elämässä hylkiö, toisinajattelija ja äiti seksuaalisesti täysin tietämätön, nälänhädästä selvinnyt, miehelle omistautunut hyvä vaimo; koulusta, jossa oli monenlaisia ”muita” – venäläisiä, juutalaisia, neuvostojärjestelmään sopeutuneiden ukrainalaisten johtajien lapsia; kirjailijapiirit; ystävättäret, miehet jne. sekä pohdiskelut ukrainalaisesta kirjallisuudesta ja ukrainan kielestä. Kaikesta tästä syntyy mielikuva Ukrainasta, joka on vasta vapautunut miehityksestä, kolonisaatiosta, eikä varsinaisesti tiedä, miten oikeaa Ukrainaa tulee kehittää, ja onko tämä tässä tilanteessa enää mahdollista, kun aitoja kansallismielisiä ja kansalliskielisiä ei varsinaisesti ole, vaan kaikki kantavat itsessään tavalla tai toisella kolonisaation jäljet. Edes omaa kieltä ei osata eikä siihen osata suhtautua välittömästi, vaan koko ajan puhutaan ikään kuin sulkeistaen ja siteeraten molempien kielten sanoja.

Kirjaa lukiessani en niinkään kiinnittänyt huomiota siihen, mistä kirjaa on (arvioiden mukaan) kritisoitu, nimittäin suhteellisen vapautuneista pohdinnoista fyysisestä seksistä tai kirosanojen käytöstä, vaan (totta kai!) siihen, kuinka tekstissä luodaan mielikuvaa ”kansallisesta”, ja kuinka nykykansallisen traumaattisuutta selitetään. Onhan tilanne traaginen, kun kaksi ikään kuin toisilleen luotua ihmistä eivät pysty yhdistymään –sanan kirjaimellisimmassa merkityksessä – vaikka molemmat haluavat lapsia, ja loppujen lopuksi mieskin tulee amerikkalaiseen pikkukaupunkiin perustamaan perhettä naisen kanssa, voittaa pelkonsa synnyinmaansa jättämisestä ja kielettömäksi joutumisesta – hänhän ei osaa englantia, kieltä, jolla ei ole historian painolastia, mutta jolla voi kertoa Ukrainan kärsimyksestä. Nainen on tästä johtuen täysin rikki – hän kuvaa kuinka kipeitä hänen sukupuolielimensä – ja mielensä ja koko ruumiinsa ovat, hän muuttuu kauniista haluttavasta nuoresta naisesta huomaamattomaksi – miehet eivät enää reagoi häneen kaduilla niin kuin ennen. Alun perin hänhän oli itsetietoinen, kaunis, älykäs, menestynyt – kokonainen. Vika siis on miehessä, jonka maalauksetkin välittävät jotain jatkuvaa taistoa ja kärsimystä. Venäläis- ja totalitaarinen neuvostokolonialismi siis hävittää ennen kaikkea maskuliinisen kansallisen, näin olen ymmärtänyt. Kun vieras tunkeutuu ja rikkoo kansallisen eheyden, siitä kärsii kansakunnan sukupuoli, ja nimenomaan se sukupuoli, jonka pitää olla ensimmäinen, se oikea.

Pitkästä aikaa tämä oli sellainen kirja, jonka luin nopeasti ja nauttien – pidän Zabuzhkon (ja yleisesti ottaen nais-) kielestä, rikkonaisista ajatuksenjuoksuista ja metaforisista, viiltävistä ja pitkistä lauseista; pidin vähemmän runoista – ne oli suurelta osin jätetty ukrainaksi venäjänkieliseen tekstiin ja vaikuttivat ylipitkiltä (taas oma-vieras –suhde), vaikkakin kauniilta jopa riimittämättömissä käännöksissä.
Ajattelin myös, että yhtä nautinnollista oli lukea Sofi Oksasen kirjoja (varsinkin Stalinin lehmiä, mutta Puhdistustakin). Omaelämäkerralliset Stalinin lehmät analysoivat nuoren naisen mieltä ja ruumista, on kirjoitettu minä-muodossa, ja kontekstina on monenlainen monikulttuurisuus – Suomen, Viron ja Neuvostoliiton ajallisissa ja maantieteellisissä risteymissä ja risteyksissä. Puhdistuksen tapahtumien tausta ja konteksti on maantieteellisesti sama, mutta kertoja ei enää puhu minä-muodossa ja ottaa itselleen ”tekijän”, ”luojan” muka objektiivisen aseman (tässä viittaan Donna Harawayhin, ja tästä mm. Jaan Kaplinski on Oksasta kritisoinut: hänellä ei ole omakohtaista kokemusta elämästä Neuvosto-Virossa, ja hän kuitenkin esiintyy ”totuuden” puhujana ja tuottajana). Kuitenkin juonessa voi nähdä samantyyppisen sukupuolten historian ja trauman miehitetyssä ja miehityksen jälkeisessä Virossa: neuvostoaika hajottaa ja hävittää oikeat kansalliset naiseuden ja mieheyden (Aliiden sisko Ingel joutuu karkotukseen ja tämän mies Hans virumaan toimettomana ja voimattomana talonsa komerossa). Jäljelle jääneet naiseus ja mieheys on alistettu: Aliide raiskaamalla ja häpäisemällä, tämän mies Martin tavallaan menettää mieheytensä alistumalla neuvostovallalle: kun aito kansallinen virolaismies Hans on komea, pitkä, rakastava, niin neuvostovallan palveluksessa oleva haisee hielle ja vanhalle ruumiille, hänen pallinsakin ovat veltot vanhan miehen roikkuvat pussit. Oksasella uusikin aika raiskaa naisen, joka neuvostoajasta ja karkotuksesta huolimatta on säilyttänyt oikean kansallisuutensa: karkotetun Ingelin tyttärentytär Zara (joka on kasvanut Vladivostokissa ja osaa eestiä) joutuu venäläismafian seksiorjaksi länteen. Kuitenkin kaksi vieraitten ryvettämää naista, vanha ja nuori, pystyvät ikään kuin uudelleensyntymään vanhassa sukutilassa Virossa, palaamaan juurilleen, hävittämään venäläismafiosot. Vaikka samalla sukutila palaa, nuori nainen jää kansalliselle alueelle, palaa juurilleen, vapautuu sorrolta, ja hänen elämällään on toivoa. Kansallinen Puhdistus toteutuu.

Zabuzhkon sankaritar ei puhdistaudu, vaan jää kantamaan traumansa. Kun Oksasen Zaran sukuelimiä vahingoittavat monet kansalliset vieraat, jotka päätteeksi hävitetään, Zabuzhkolla tämä on oma ”sielunveli”, eikä häntä voi hävittää. Kolonialismin trauma on paljon syvemmällä. Nainen ei voi muuta kuin rakastaa ”omia” miehiä. Oksana (Zabuzhko 2007, 147, suomennos OD) selittää amerikkalaiselle ystävättärelleen: ”Mitä voin vastata sinulle tähän, Donna? Että meitä ovat kasvattaneet miehet, joita on nussittu kaikin mahdollisin tavoin kaikkiin mahdollisiin kohtiin, sittemmin samanlaiset miehet ovat panneet meitä, ja että molemmissa tapauksissa he ovat tehneet meille sen, mitä muut, vieraat miehet ovat tehneet heille? Ja että me olemme hyväksyneet ja rakastaneet heitä sellaisina, kuin he olivat, koska olla hyväksymättä heitä tarkoitti ottaa niiden vieraiden puolen? Ja että meidän ainoa valintamme on ollut ja on edelleen siis – uhrin ja pyövelin välillä: ei-olemisen ja tappavan olemisen välillä?” Kolonisoitu kansa on kauttaaltaan raiskattu.

Projektin puitteissa olemme saaneet käyttöömme Vilnassa Eurooppalaisessa humanistisessa yliopistossa toimivasta CASE-verkostosta sen julkaisemat Перекрестки (Crossroads) –lehdet. Tämä tieteellinen aikakausjulkaisu julkaisee verkostoon kuuluvien tutkijoiden artikkeleita ja tarjoaa edustavan läpileikkauksen alueen tieteellisestä keskustelusta rajojen, nationalismin, identiteetin tutkimuksessa. Kun selailin vuoden 2004 lehden painosta, törmäsin Oksana Zabuzhkon artikkeliin Женщина-автор в колониальной культуре (Nainen-tekijä koloniaalisessa kulttuurissa). Tämä on hänen tekemänsä englanniksi pidetyn luennon käännös. Luento ja kirja ovat ilmestyneet samana vuonna, 1996. Artikkelissa hän selittää romaanin taustoittavaa ajatteluansa.

Järkeilyssään Zabuzhko käyttää nationalismille tyypilliset mielikuvat: äiti-synnyinmaa ja miesten ja naisten suhde siihen lapsina, puolisoina, valloittajina (joille maa näyttäytyy valloitettavana naisena). Zabuzhkon mukaan kolonisoitu kansa jakautuu selvästi sukupuolilinjojen mukaan. Naisen osa on helpompi: ”säilyttääkseen hänen kansallisen kunniansa naisen periaatteessa riittää sulkea täysin pois ne, jotka hän kokee valloittajina potentiaalisten seksikumppaneiden joukosta. (…) Sekä ”muille” että ”itselleen” hän on symbolisesti miehitettävä maa” (Zabuzhko 2004, 41, suomennos OD). Naiselle ”keittiö ja lastenhuone” jäävät aina mahdolliseksi varakentäksi. Ongelmana ovat ne naiset (ja heidän kuvansa kirjallisuudessa, katerinat), jotka hyväksyvät etnisesti toiset miehittäjänsä. Miesten kohtalo on monimutkaisempaa, mies ei voi vetäytyä perheeseen. Zabuzhkon sanoin ”riippuvaisen, ”toisluokkaisen” kansan miehen asema näyttäytyy paljon monimutkaisempana ja dramaattisempana. Kansallisen ja seksuaalisen yhtäläisyyden ongelma hänellä on paljon mutkaisempi kuin naisella jo senkin takia, että samaistuminen omaan maahan ei ole hänellä suoranaista, vaan on ”toisen sukupuolen” välittämä: se esiintyy hänelle Äitinä. Samanaikaisesti miehen suora integroituminen metropolin järjestämiin sosiaalisiin rakenteisiin, joiden tarkoituksena on valloittaa tätä Äitiä (esimerkiksi imperiumin armeija), jakaa hänen tietoisuudessaan Äidin kuvan – toisaalta Äidiksi ja toisaalta valloitetuksi (seksuaalisesti nöyryytetyksi) Naiseksi” (mts., 42). Nämä kaksi roolimallia vakiintuu ajan mittaan kolonisoidussa kulttuurissa. Zabuzhko luo myös miestyyppien luokittelun. Mies voi pitää maansa ”naiseutta” koskemattomana ja tällainen suhtautuminen vastaa ”kersantin”, palveluksessa olevan miehen roolimallia. Tässä mallissa mies haluaa palavasti palvella valloittajakansaan kuuluvaa mieskomentajaansa ja tämä halu on luonteeltaan homoseksuaalinen, sitä seuraa naisen pelko, nainen esiintyy vanhana noitana, julmana kaunottarena, salaperäisenä luontona. Toinen tyyppi on ”äpärä”, joka ilmentää pojan suhtautumista äitiin (ja naiseen ylipäänsä) kunniattomana, vieraalle antautuvana. Yhtenä tämän tyypin ulottuvuutena voi olla ”toisen etnisyyden geenivarantoa” palvelemaan ”omasta kansallisesta ruumiista irtautuneen” naisen ihannointi, mikä voi muodostaa kansallisen naiseuden mallin. Voimaton mieheys tekee vieraan valloittamasta naiseudesta, ja samalla valloittavasta voimasta fetissin. ”Siis joko ”kersantti” tai ”äpärä” – kolonisoidussa tietoisuudessa ”naiseus” miehelle on jotain lähtökohtaisesti syntistä, eikä tätä naista vasten hän muodostaa sukupuolensa (…), vaan ennen kaikkea ”vierasta” voitokasta mieheyttä vasten”. (Zabuzhko 2004, 45.)

On selvä, ettei kaunokirjallisia tekstejä pidä ottaa ”totuutena” tai jonkinlaisina dokumentteina. Kuitenkin niin romaanissaan kuin luennossa Zabuzhko luo mielikuvaa siitä, mitä on urkainalaisuus, minkälaista on ollut neuvostoaika – tuottaa tietoa. Feministinä hän osallistuu nyky-Ukrainan kansalliseen projektiin. Toisaalta tiedämme, että tilanne Ukrainassa on äärimmäisen ristiriitainen, ja tämä on vain yksi mielipide maan historiasta ja siitä, mitä kansallisuus on. Jopa naistutkimuksessa Ukrainassa on lukuisia koulukuntia, joista toiset osallistuvat kansallisen konstruointiin, ja toiset kritisoivat sitä (ks. Zhurzhenko 2008, 2011, Zherebkin 2007).

Silti tätä puheenvuoroa on pidettävä merkityksellisenä. Oksana Zabuzhko (samoin kuin Sofi Oksanen) on maansa kansallisen kirjallisuuden keulahahmoja. Hybriidisyyttä, sekoitusta, ylirajaisuutta, transnationaalisuutta tutkivana ja fyysisesti elävänä minusta heidän kansallisuutta ja sukupuolta koskeva ajatusmaailmansa tuntuu kovin kaavamaiselta ja yksinkertaistavalta. Tämä ei kuitenkaan vähennä näiden perinteisten nationalististen kaavojen kykyä vedota tunteisiin, yhä edelleen myötäelää jakoa ”omiin” ja ”vieraisiin”. Oireellista on myös, että sentyyppiset jaot ovat äärimmäistä elämän yksinkertaistamista ja vääristämistä. Jaan Kaplinski (http://jaankaplinski.blogspot.com/2010/08/sofi-oksanen-and-stalin-award.html) mielestäni syystä sanoo Oksasen teoksen edustavan ideologis-myyttistä kirjallisuutta, joka menestyi niin neuvostojärjestelmässä kuin nykyäänkin. Sentyylisten kirjojen menestys kertoo myös, missä ideologisissa järjestelmissä elämme nyt.

Olga Davydova