17.12.2009

Joulublogi

On se hyvä, että Jeesus syntyi Palestiinassa. Miten helppo onkaan pukea lapset joulunäytelmään paimeniksi, ei muuta tarvita kuin isän aamutakki paimenille päälle, äidin pellavainen pyyheliina päähän ja jonkinlainen keppi paimensauvaksi käteen. Yhtä helppoa on puvustaa Joosef ja Maria ja ne kaikki tietäjät. Talli on kätevä lavastaa ja nukke löytyy varmasti Jeesus -lapseksi. Paha olisi, jos Jeesus olisi syntynyt Grönlannissa, Kongossa tahi Australiassa. Mistäpä löytäisit lapselle hylkeennahkaisen anorakin, entä ilkeisitkö lapsesi laittaa puolialastomana näyttämölle. Tuotantoeläiminä eivät olisi kesyt lampaat, joten paimentolaisten sijaan Jeesus -lasta kumartamaan tulisivat villieläimiä pyytävät metsästäjä-kalastajat ja keräilijät. Jeesus makaisi iglussa tai lehtimajassa ja ympärillä pyörisi hylkeitä, hyppisi kenguruita ja luikertelisi erilaisia matelijoita. Tai entä jos Jeesus olisi syntynyt villiin länteen, keitä olisivat itäisten maiden viisaat miehet. Huonoja synnyinseutuja olisivat olleet myös vallankumousajan Ranska, Texas, Kiina. Puvustus saattaisi onnistua, mutta uskon tunnuksena ei olisi risti, sillä kidutus- ja surmavälinenä olisi käytetty giljotiinia, myrkkyneulaa tai teloitusryhmää.

Synnintuntoa on taas herätelty yliopistoväessä. Jokainen on henkilökohtaisesti vastuussa yliopiston budjettivajeesta, tieteentason laskusta, kansainvälisten refereejulkaisujen vähyydestä. Ja eilen se sanottiin ensimmäisen kerran: tohtoreita tulee liikaa. Professoreita on kymmenen liikaa. Pelastussanoma on ulkopuolisen rahoituksen hankkimisessa. Maakunnasta kerätään rahaa ja maakunnallisuutta samaan aikaan hävetään. Huono olet ihminen, jos et velvollisuuttasi yliopistotalkoissa täytä. Heikolla on yksilö, kun oma sisäinen velvollisuus vaatii muuta ja ulkoinen kontrolli toista.

Hyvää joulua!

Ismo Björn

4.12.2009

Taiteilija ja kansainväliset suhteet

Viime viikkoina Suomen tiedotusvälineissä on kohistu Sofi Oksasen Tanskan tv:lle antamista lausunnoista, joissa hän kritisoi suomalaisen yhteiskunnan ja suomalaisten miesten väkivaltaisuutta. Monille tapausta seuranneille koko hässäkkä tuntui varmaankin naurettavalta myrskyltä vesilasissa, mutta toisaalta tv-esiintyminen jaksoi kuohuttaa mieliä varsinkin internetin keskustelupalstoilla. Venäjäntutkijan ominaisuudessa en voinut olla leikittelemättä ajatuksella, millaisia tulkintoja vastaavista kommenteista ja sitä seuraavasta mediakohusta olisi tehty, jos maataan kritisoiva taitelija olisikin ollut venäläinen ja kommentit olisi Tanskan tv:n sijaan esitetty kotoisen Yleisradiomme taajuuksilla.

Elokuussa 2008 mediassa kohistiin päätöksestä olla kutsumatta Oksasta Pietarissa järjestettyyn Suomen konsulaatin runoiltaan. Pääkonsulin mukaan kutsun peruuntumisen syynä oli se, että Oksanen ei ole runoilija, vaan kirjailija. Oksanen itse arveli, että hänen osallistumisensa peruuntuminen liittyi hänen aiempiin Venäjää kritisoiviin lausuntoihinsa. (HS 5.8.2008). Tulloin "virallinen" Suomi, ulkoministeri Stubb mukaanlukien nuhteli konsulaattia päätöksestä. Pidettiin pöyristyttävänä sitä, että kirjailijan matka Venäjälle estyi. Helsingin Sanomien (9.8.2008) mukaan Stubb kommentoi asiaa sanomalla: "Pidän häntä erittäin lahjakkaana ja erittäin raikkaita mielipiteitä ilmaisevana henkilönä. Niin että antaa palaa vaan ja konsulaattiin lausumaan runoja".

Missä välissä Oksasen raikkaista mielipiteistä tuli uhka Suomen brändille ja kansainväliselle maineelle? Tapahtuiko se sillä hetkellä, kun hän suuntasi tarkkaavaisen katseensa Venäjän ja Viron suhteista tänne kotimaamme kamaralle?

Voisin kuvitella, millainen puhina täällä nousisi tilanteessa, jossa Suomessa vierailevan venäläisen taitelijan kotimaastaan lausuvat kriittiset kommentit teilattaisiin Venäjän tiedotusvälineissä. Todennäköisesti taustalla arvioitaisiin olevan vähintäänkin valtiollinen salaliitto, jolla uskottaisiin pyrittävän vaikuttamaan vuoden 2012 presidentinvaalien tulokseen. Voin jo nähdä mielessäni tv-toimittajan innosta hehkuvan katseen, kun hän saa haastateltavakseen oikean dissidentin, yhteiskuntaan kriittisesti suhtautuvan venäläisen taitelijan.

Kuinka kummassa venäläisten taitelijoiden sananvapaus on niin paljon arvokkaampaa kuin suomalaisten? Jokseenkin pöyristyttävänä pidin radiosta kuulemaani kommenttia, että onhan sillä Oksasella oikeus kritistoida suomalaista elämänmenoa, mutta miksi se piti mennä tekemään valtiorajojen ulkopuolella. Pidetään siis mölyt mahassa, kun liikutaan ulkomailla mutta mölistään kunnolla, kun muunmaalaiset yrittävät tukkia maanmiestensä suut vastaavassa tilanteessa.

Niin että antaa palaa vaan!

Tiina Sotkasiira

Oon köyhä, kuljen allapäin

ei pennin pyörylää, vaan rikkaat nauraa ilkkuen, pilkkaa kuulla saan, köyhä mä oon, ou jee. Näin laulaa eräs tunnetuimmista pohjoiskarjalaisista, savolaisuuden ilmentymä Esa Pakarinen ainoalla kultaa myyneellä levyllään Pakarock 1.

Köyhyys Suomessa paikannettiin aina toiseen maailmansotaa saakka Kainuuseen. Etelän rikkaat tekivät retkiä nälkämaahan. Suomussalmi ja etenkin Juntusranta oli suomalaisen kurjuuden kehto. Takapajuisuus ja köyhyys valuivat Pohjois-Karjalaan 1950-luvulla ja 1960-luvun kurjuuskuvastossa Pohjois-Karjalalla on jo keskeinen sija. Pientilallinen ja hänen ryskätyössä varhain vanhentunut emäntänsä kuvasivat ja kuvavat yhä maaseudun rappiota.

Pohjois-Karjalalle on luotu taloudellista, poliittista ja kulttuurista olemusta ei ainoastaan maakunnan asukkaiden vaan myös ulkopuolisten näkökulmasta. Ulkopuolisten näkemys maakunnasta palautuu 1800-luvun kansallisen heräämisen myötä kehittyneeseen idealistiseen kulttuurikuvaan. Mielikuvaan Pohjois-Karjalasta sisältyy yhtä aikaa käsitys taloudellisesta huono-osaisuudesta ja epämääräiseen karjalaisuuteen perustuneesta kulttuurisesta rikkaudesta. Pohjoiskarjalaiset edustivat historiallisista juuristaan huolimatta kansallisessa kuvastossa mytologista karjalaisuutta ja alkusuomalaisuutta. Sakari Topelius loi Maamme -kirjassaan kuvan hieman yksinkertaisesta, vilkkaasta, pikaisesti vihastuvasta, mutta nöyrästä ja alistuvasta pohjoiskarjalaisesta prototyypistä. Tuo tyyppi on edelleen löydettävissä pohjoiskarjalaisisia kuvaavista romaaneista ja kertomuksista (Turunen, Turunen, Lappalainen, Hämäläinen). Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Rahikainen vahvisti kansallista näkemystä pohjoiskarjalaisesta ihmisestä: lunki ja pinnari. Sihvonen oli samaa heimoa, jopa samalta kylältä ja täysin erilainen: Sihvonen oli tohottaja. Rahikainen, siis pohjoiskarjalainen, oli ahne omaneduntavoittelija.

Populaarikulttuurin puolella Ismo Alanko on luonut uutta kuvaa pohjoiskarjalaisuudesta: täällä ystävyys osoitetaan vittuiluna. Gösta Sundqvistin Pohjois-Karjalassa farkut vaihdetaan verkkarihousuun. Markku Pölönen nostaa pohjoiskarjalaisuudesta esiin turjottamisen. Turjottaminen on sitä, että istutaan vaiti. Parhaat kaverit saattavat istua puoli tuntia sanomatta mitään, eikä kumpikaan tunne oloaan vaivaantuneeksi.

Toistakymmentä vuotta on maailmalla puhuttu slow-cityistä, slow-ruuasta, slow-toimistoista. Kiireisen, dynaamisen, tehokkuutta uhkuvan elämäntavan rinnalle on ilmaantunut halu palata entiseen, hitaaseen elämään, unohdettujen arvojen pariin. Suomessa paikkakunta toisensa perään on kiirehtinyt julistautumaan hitaan elämän kaupungiksi, jossa välillä nautitaan saavutuksista ja eletään paikallisilla ehdoilla, rytimitetään elämää vuorokauden ja vuodenkulun mukaan. Turjotetaan.

Ismo Björn