24.11.2009

B-to-B or not to be, do-be-do-be-bob

Suomi, pieni kansakunta, on aika merkityksetön juttu, noin globaalisti ajatellen. Kuitenkin meistä jokainen on yksilönä tärkeä, ja voimme varmastikin arvostaa omaa kieltämme ja kulttuuriamme – meillä on paljon kaunista. Olemassaolomme on tärkeää ainakin meille itsellemme.

Lasten kasvatuksessa olen havainnut erään erityislaatuisuuden: sen sijaan, että kannustaisimme lapsiamme käyttäytymään vanhojen sovinnaisten käytössääntöjen ja tapojen mukaan, kannustamme lapsiamme luovuuteen. Kun lukee lehdistä tai katsoo tv:stä lastenkasvatusvinkkejä, kohtaa joka kerran luovuuden. Haluamme tehdä lapsistamme selviytyjiä. Tämä piirre nostetaan myös kerta toisensa jälkeen keskeiseksi tekijäksi Suomen menestyksessä: on se sitten taloudellista, kasvatuksellista tai sosiaalista menestystä. Meillä kehitetään uusia juttuja ja tehdään uusia asioita ensimmäisenä maailmassa, ja kun ne ovat muuttuneet yleisiksi, me menemme eteenpäin, keksimme aina uudet selviytymiskeinot.

Nyt (taas kerran) on tilanteemme se, että meidän tulee selvitä kriisistä. Emme voi enää turvautua pelkkään kännykkän myyntiin. Emme voi myöskään palata perinteiseen teollisuuteen tai paperiteollisuuteen. Kilpailu on liian kovaa. Nyt pitäisi kehittää puunjalostusta (tätä virttähän on veisattu jo pitkään, eikä se mihinkään ole johtanut), pitäisi myös löytää uusia rakoja sosiaalisen median kehittämiseen. Suuri kasvava ala on palvelut, kun väestö länsimaissa vanhenee ja rikastuu, voi palvelusektorilla nähdä kasvumahdollisuuksia. Myös kasvava globaali palvelusektori tarvitsee globaaleja palveluja – b-to-b or not to be?*

Missä siis kasvaa nämä uudet ideat ja luovuus? Onko se kunnan virastojen palveluntuotannossa; Kenties yliopistojen tutkijanhuoneissa; Ehkäpä se vain syntyy itsestään; Takaako kaiken kansan korkeakoulutus idearikkauden ja ideoiden toteuttamisen mahdollisuudet? Epäilen suuresti, että tämä luovuus olisi jokin sisäsyntyinen kansanpiirre. Se on todennäköisemmin monien osien summa, jossa helpottavana tekijänä on yhteiskunnan pyrkimys kaikenlaiseen tasa-arvoisuuteen, ja tietenkin tuo ainainen sotakorvausponnisteluja muistuttava pakko selvitä kriiseistä.

Mutta miksi kaiken täytyy aina olla selviytymistä? Martin Perez Fanac sanoo tämän päivä Hesarissa, että ”Suomi on kätketty helmi, mutta jos haluaa nähdä todellista surua, kannattaa matkustaa raitiovaunulla aamulla.” Jospa jatkomme olisikin turvallisempi ja luovuutemme kukoistaisi, jos eläisimme luottavaisemmin iloiten ja laulaen vai kävisikö meille kuten Peukaloliisan pääskyselle: kyllähän se kauniista lauleli koko kesän, mutta sitten tuli talvi.

Noh, teen yhden ihmisen kokeen, kuinkahan minulle käyneenkään. Yritän pysyä iloisella mielellä myös vaikeina aikoina: ”Do-be-do-be-bob!”

*business to business -palvelut

16.11.2009

Voihan innovaatio

Sotarauta (2009) kysyy: ” … ovatko Suomen innovaatio- ja aluekehittämisjärjestelmät kehittämistä vai olemmeko sortuneet hallinnoimaan kehittämistoimintaa? Olemmeko syleilemässä innovaation kuoliaaksi ja tukehduttamassa avaintoimijat? Onko niin, että Suomen kehittämispolitiikat eivät uskalla riittävästi luottaa alhaalta nouseviin ideoihin ja tietoon, vaan yrittävät liiaksi valvoa ja kontrolloida sekä tutkimusta että innovaatiotoimintaa ennalta valittujen painopisteiden alle?” Voisin vastata: Kyllä, oi kyllä!

Perustelut tulevat yksittäisen tapauksen kautta: Tutkimus- ja innovaatiopalvelut kehittyvät Itä-Suomen yliopistossa. Palvelu pyrkii koordinoimaan tutkimusta niin, että rahoituskanavat ja aiheet ovat yliopiston painopistealueisiin sopivia. Keskittämällä pyritään takaamaan tutkimuksen kilpailukyky ja taso. Keskustelua aiheesta on käyty myös Hesarissa viime aikoina. Kysymykseni kuuluukin: johtuuko tieteen tason tipahdus siitä, että tutkimus on pirstaloitunut rahoitussysteemiemme vuoksi? (Kyllä.) Kadotammeko osaamista, kun projektit ja aiheet vaihtuvat alinomaa? (Kyllä.) Onko tieteemme sisäsiittoista? (Kyllä.) Teemmekö liikaa soveltavaa tutkimusta ja onko sen taso heikompaa kuin muun tutkimuksen? (Emme ja ei.) Kun keskitämme tutkimusta, mistä tiedämme, että valintamme on osunut oikeaan? (Emme tiedä.) Mitä innovatiivista voimme kehittää, jos tutkimuksen tulee kuulua ennalta määrättyjen aiheiden piiriin? (Emme mitään.) Ja viimeisenä: miten niin? Miksi kilpailukyky paranisi, jos maassamme olisi aina vain yksi taho joka tekee tietyn alan tutkimusta?

Kuulemma tutkimuspalvelujen kehittämisessä ei ole kyse niinkään tutkimuksen innovatiivisuudesta vaan pikemminkin keksinnöistä ja muista innovaatioista. Toisen näkökulman olen saanut prof. Koistiselta (TaY). Hän on puhunut jo pitkään sosiaalisten innovaatioiden tärkeydestä. Eli siitä, kuinka nyky-yhteiskunnassa ei pärjätä ainoastaan teollisuudella vaan on kehitettävä immateriaaleja tuotteita: menetelmiä, työtapoja, palvelukonsepteja. Eikös työministerimmekin juuri vähän aikaa sitten tullut julkisuuteen ajatuksellaan siitä, että Suomi voisi olla vanhustenpalveluiden edelläkävijä, kehittäjä ja innovaattori. Siinä olisi uusi vientiala. Näiden innovaatioiden tunnistamisessa ja kehittämisessä tarvitsemme myös tutkimusta. Tuottavat innovaatiot liittyvät siis sosiaalisuuteen eivät materiaan. Tässä näkökulmassa sosiaalinen ON IN!

Minusta tuntuu, että tutkimuksen painopisteillä ei ole mitään tekemistä innovatiivisuuden tai kilpailukyvyn kanssa. Niiden avulla vain alamme töniä toisiamme. Vinkki tutkimuksen tukipalveluiden kehittäjille: tarvitsemme pidempijänteistä rahoitusta ja onnistumisien selkeämpää palkitsemista, moniäänisyyttä ja tästä muodostuvaa tarvetta osoittaa olevansa oikeassa ja innovatiivisuutta. Tarvitsemme myös sosiaalisuutta ”ja sitä taivaallista ystävyyttä”. Annetaan tukipalveluja kaikille tasapuolisesti. Usein kaikkein oudoimmilta kuulostavat ajatukset ovatkin niitä tulevaisuuden juttuja.

Tai sitten laitetaan tutkimus- ja innovaatiopalveluille sopivampi nimi: tutkimusrahoitushallinto.

10.11.2009

(Karjalan) kieli poskessa

Karjala-teemat muuttuvat ajassa. Näin esimerkiksi asuttamisen ja jälleenrakennuksen, kaupungistumisen ja teollistumisen ja EU-Suomen aikakausien Karjala-keskustelut poikkeavat toisistaan. Puhetta Karjalasta hallitsevat kunakin aikana eri tahot. Tutkimuskysymykset ja teemat ovat niin ikään erilaisia. Karjala-aktiivisuus on kokenut jälleen uuden muutoksen. Eu-Suomen uudeksi teemaksi on noussut karjalan kieli. Mistä on kyse?

Turvallisen uhkan - Neuvostoliiton - katoaminen ja EU-kytkös aiheuttivat Suomessa kulttuurisen murroksen. Tuttuun järjestykseen puhkesi aukko, ja tästä aukosta etsittiin jotain vanhaa ja pysyväksi koettua kulttuuriseksi rakennuspuuksi. Suomalaiset palasivat juurille metsään ja ajattomaan kalevalaisuuteen. Pyhää etsittiin jälleen Karjalasta. Tämä oli aiempaa helpompaa, sillä suljetulta rajalta tuntunut raja oli auki ja karjalaiset pääsivät käymään kotiseuduillaan. Lapsuus rajan takana oli jälleen tavoitettavissa. Karjalalaiset juuret olivat löydettävissä ja näytettävissä läheisille. Evakkojen suhde toisiin (muihin suomalaisiin) kääntyi ainakin osin nyt suhteeseen Karjalan uusiin asukkaisiin ja venäläisiin.

Karjalaiset nousivat kulttuurivähemmistöksi 1997 saamelaisten, juutalaisten ja muslimien ja romaniväestön rinnalle. Samaan aikaan ilmestyivät ensimmäiset avoimet vaatimukset ns. luovutetun Karjalan palauttamisesta Suomelle. Euroopan unioni tarjosi uuden toimintakentän, mahdollisuuden saada karjalalle vähemmistökielen asema. Saamen kieli oli saanut virallisesti tunnustetun aseman vuonna 1991. Ruotsi hyväksyi meänkielen vuonna 2000. Suomessa meänkieltä on vaikea mieltää omaksi kieleksi, se on ennemmin suomen murre. Suomessa sallittu kieli oli ollut Ruotsissa pitkään kielletty, ja siksi selkeästi osa paikallista identiteettiä. Karjalan kieli on suomalaisille ongelmallinen. Minkä alueen ja keiden kielestä nyt puhutaan? Määrittelijöitä ja sellaisiksi haluavia on ainakin enemmän. Evakot ja heidän jälkeläisensä eivät hallitse yksin puhetta Karjalasta. Suomeen oli muuttanut väkeä Venäjän Karjalasta ja heillä ovat omat karjalansa.

Ismo Björn

3.11.2009

Kaikissa meissä asuu pieni härkä eli bullshitismista

Bullshitin puhuminen on nykyisessä kulttuurissamme vallitseva ilmiö. Sitä tapaa joka suunnalla. Kun vain avaat television tai radion, törmäät ilmiöön. Samoin, jos osallistut palavereihin tai nostat esiin tärkeitä kysymyksiä. Toisaalta myös tieteelliset kansainväliset referee journaalit ovat usein täynnä bullshittia. Pidän bullshitismia vaarallisena ilmiönä, joka pitäisi vähintään tunnistaa myös yliopistomaailmassa. Sitä pitäisi myös pystyä vastustamaan.

Hevonpaskan puhuminen on pahempaa kuin suora valehtelu. Valehtelija kertoo epätotuutta tietoisesti. Hevonpaskan puhuja voi sotkea toisiinsa totuutta ja hieman minusta tuntuu ajattelua. Näin valheen tunnistaminen puheesta ja keskustelusta muuttuu vaikeammaksi. Valhe alkaa vähitellen muuttua todeksi. Toisaalta kyse ei ole valheesta, kunhan puhuja vain itse kokee puhuvansa totta: näin hänestä tuntuu. Hän kertoo vain omista tunteistaan. Bullshit on avointa ja vilpitöntä.

Harry G. Frankfurt, Princetonin yliopiston tunnettu filosofi, kirjoittaa teoksessaan bullshitista, että siinä puhuja haluaa joidenkin tiettyjen tarkoitusperien mukaan vääristää viestiään. Hän pyrkii luomaan itsestään tietynlaisen kuvan. Hevonpaskan jauhaja on usein viattoman oloinen.

Tieteellisessä tutkimuksessa bullshitismi on mielestäni läsnä, kun pyritään esittämään hienoja teoreettisia argumentteja ilman pätevää todistusaineistoa tai kun pyritään esittämään viisaampaan kuin ollaankaan. Bullshitin erän piirre nousee esille harmillisen usein ainakin sosiaalitieteellisissä referee artikkeleissa. Niissä ei pyritäkään analysoimaan ja tuomaan esille yhteiskunnan ongelmia, jotta niitä voitaisiin korjata. Niissä kirjoitetaan vain tietyille arvioitsijoille sopivaa tekstiä, hienostunutta epistemologista bullshittia. Toki tieteenteorian kehittyminen on tärkeää, mutta vanhan tietoteorian toistaminen uudestaan ja uudestaan, ei vie asiaa eteenpäin.

Mistä voisimme tunnistaa lähiympäristömme bullshitin? Tässä tarvitsisimme paitsi retoriikan koulutusta ja harjoitusta myös kriittistä otetta keskusteluun. Jos keskustelun lomassa pystyisimme analysoimaan: kuka puhuu, millä tarkoitusperillä, mitä hän oikeastaan sanoikaan ja mihin se johtaa, olisimme jo pitkällä. Olisi tietysti hyvä, jos meistä jokainen pystyisi myös itse hieman reflektoimaan itseämme – milloin minä itse jauhan bullshittia. Kun jokainen pyrkisi omasta puheestaan karsimaan tämän ilmiön, olisimme jo paljon paremmassa tilanteessa. Asuuko meissä kaikissa pieni härkä?

(Ks. Bullshitista Frankfurt, H.G. (2005): On Bullshit. Princeton University Press: New Jersey. Image 3/2008: Bullshit valloittaa maailman.)