Vienanmeren etelärannikon pomorikylät

Njuhtshan pieni pomorikylä lähes muutti käsityksiäni Venäjän maaseudusta. Se sijaisee venäjänkielisten pomorien asuttamalla Vienan meren rannikolla, ja on Karjalan tasavallan reunalla aivan Arkangelin alueen rajalla. Muuhun maailmaan Njuhtshan yhdistää rautatie. Maantieyhteys kylään on kiemurteleva ja kuoppainen - matka vain reilun sadan kilometrin päässä sijaitsevaan Belomorskin kaupunkiin kestää kuuleman mukaan seitsemän tuntia.

Eipä ihme että kylän elämä soljuu omalla painollaan. Autoja on erittäin vähän, joten äänimaisemakin on rauhallinen. Kylässä toimii 11-vuotisen koulun ohella edelleen kalastuskolhoosi (osuuskunta), jolla on kaksi kalastusalusta - toinen vuokrattuna ulkopuolisille ja toinen kalastamassa ja kaloja myymässä Vienan merellä. Kolhoosilla on epäilemättä kalastuselinkeinon lisäksi muutakin myönteistä vaikutusta, sillä kylässä on tavallista enemmän lehmiä ja hevosia ja sitä myötä kollektiivista maataloustoimintaa.

Njuhtshan kylä on kaunis kuten muutkin kylät Karjalan tasavallassa. Jollain tavalla erityisen kylästä tekee sen yhteisvastuullinen toimeliaisuus. Seitsemänhenkisen kyläneuvoston jäsen Ljudmila Poluzorova esitteli meille kyläänsä ja kertoi, että vaaleilla valittava kyläneuvosto vaatii pihapiireiltä ja taloilta siisteyttä. Autiotaloihin ei sallita laitettavan lautoja ikkunoihin maisemaa pilaamaan ja samoin romukasat pihoilta on poistettu yhteisestä sopimuksesta. Rikkinäisiin oviin taloissa puututaan heti.

Njuhtshan raitilla ei näkynyt humalniekkojakaan. Ei edes vierailumme ajankohtana kauniina syyskuisena viikonloppuna. Liekö sitten miehet työllistetty remonttiaskareissa vai onko heidät käsketty pois vieraiden silmistä kyläkuvaa rumentamasta. Melkein liioitellun idylliseltä tuntui, kun Poluzorova huikkasi ohikulkiessaan talonsa portailla puhdetöitä tekevälle miehelle: “mitäs sinä puuhaat?” “Yöpöytäähän minä.” Toimeliasta, vastuullista ja aikaansaavaa.

Kontrasti oli iso esimerkiksi lähempänä Belomorskia sijaitsevaan Sumposadiin. Sumposad on Njuhtshaa isompi, mutta selvemmin taantuva kylä. Sen asukkaat näyttävät haastatteluissa mielellään kuvia vallankumousta edeltävästä Sumposadista, joka eli merenkululla, laivanrakennuksella, kalastuksella ja jokisimpukoista saatavalla helmenpyynnillä loistonsa päiviä. Kuvissa näkyy joen töyräillä kaupunkimainen kylä, jonka taloista iso osa on tänä päivänä raunioina. Elinkeinot taantuvat. Salakalastus tuottaa syötävää pöytää. Humalaiset nuoret miehet nujakoivat kaupan kulmilla.

Kiersimme 10-henkisen retkikunnan kanssa pomorikyliä Belomorskista Karjalan tasavalassa Onegan kaupungin ympäristöön Arkangelin alueella ja kävimme aina Arkangelissa asti. Karjalan puolella liikuimme autoilla Kolesmassa, Virmassa ja Lapinossa. Kun tiet loppuivat matkasimme junalla ja paikalliskyydeillä Malasuikassa, Vorzogoryssa ja muissakin kylissä Arkangelin alueella. Matkan järjesti kuhmolainen Juminkeko-säätiö, ja sen aikana haastateltiin iäkkäitä (useimmiten 1930-luvulla syntyneitä) naisia kylien historiasta, perinteestä, vanhauskoisuudesta sekä tallennettiin heiltä lauluja. Melkein jokaisessa talossa osattiin laulaa pitkiä venäläisiä lauluja. Niitä lauletaan kansanomaiseen tapaan yksiäänisesti useimmiten kaksin tai isommassakin ryhmässä. Mitään ei toisteta, joten muisti näillä laulajilla on erittäin hyvä. Tekstiä jopa kymmenminuuttisiin lauluesityksiin mahtuu todella paljon. Lisäksi tallensimme melko paljon tshastuskoja, joitakin pilkkalauluja, kolhoosilauluja ja Sumposadin kuoron toista tuntia kestäneen konsertin. Bylinoja kerrottiin lauletun kylissä ehkä sata vuotta sitten, mutta kukaan ei enää laulanut niitä. Professori Irma Mullonen tallensi matkalta suuren määrän paikannimistöä joulukuussa ilmestyvää kirjaa varten.

Pomorien ylpeys on kylien arvokas historia. Siihen liittyy merenkäynti, laivastojen omistus ja menestyksekäs kalastus. Pietari Suurikin on käynyt, ja tuottanut laivastonsa täällä. Mutta venäjänkieliset pomorit arvostavat myös suullista perinnettä, kauniita taloja ja huonekaluja. Erityinen ylpeyden aihe on pomorinaisen sarafaanipuku. Silkkinen sarafaani saattoi siirtyä sukupolvelta toiselle ja edelleen asut ovat kuorojen käytössä konserteissa. Naimattomilla naisilla on huivi päässään, naineilla naisilla povoinik-päähine kauniine puuaiheisine kirjailuineen. Pomorinaisen erikoisuus on korkealle kiinnitetty leveä vyö sarafaanipuvussa.

Vaikka pomorikylät ovat syrjässä, on niillä vahva itsetunto ja näkemys omasta perinteestä. Arkangelissa toimiva Pomorien yliopiston Pohjoisten alueiden kulttuuriperinteen tutkimuskeskuksen mielestä pomorikylät ovat Arkangelin alueen itäosissa sijaitsevan Pinegan alueen ohella tärkeimmät tutkimuskohteet, jonne opiskelijat suuntaavat vuosittaisia keruumatkojaan professori Natalia Trannikovan johdolla. Kiinnostavia kohteita ja mahdollisuuksia yhteistyöhön on siis olemassa. Pomorit ovat luonteva jatko Karjalan tasavallan kulttuurien tutkimukselle Luoteis-Venäjällä.

Ja sitä bylinaakin olisi mahdollista kuulla – Arkangelissa ammattimaisesti etnojazz-yhtyeessä laulavan Jekaterina Zorinan esittämänä. Toivottavasti ensi kerralla.

Pekka Suutari

SUNS Joensuussa

Suomen Naistutkimuksen Seura eli SUNS muutti vuoden 2010 alussa Joensuuhun. Seuran puheenjohtajaksi valittiin pitkään Karjalan tutkimuslaitoksessa työskennellyt ja nykyisin naistutkimuksen professorina toimiva Kaija Heikkinen. Seuran johtokunnassa on useita nykyisiä ja entisiä Karjalan tutkimuslaitoksen tutkijanaisia. Toimin seuran varapuheenjohtajana ja hoidan tässä toimessani monia sen pyörittämiseen liittyviä käytännön asioita.

SUNS on 22-vuotias tieteellinen seura, jonka tehtävänä on edistää ja tehdä tunnetuksi naistutkimusta. Se julkaisee neljä kertaa vuodessa ilmestyvää Naistutkimus – Kvinnoforskning -lehteä ja järjestää vuosittain Naistutkimuspäivät. SUNS toimii valtakunnallisesti ja siinä on noin 500 jäsentä. Voisi siis luulla, että seuran talous ja toiminta ovat vakaalla pohjalla.

Näin ajattelin, kun seura siirtyi vastuullemme. Karmea totuus paljastui alkutalvesta viime vuoden tilinpäätöksen yhteydessä. Tappiota tuli reippaasti, eikä tämän vuoden tuloksesta ollut nykyisillä tuloilla ja menoilla odotettavissa yhtään parempaa. Vanhat säästöt oli syöty, eivätkä avustukset ja jäsentulot riittäisi kattamaan lehden tekemisestä ja muusta toiminnasta koituvia kuluja. Mikä siis neuvoksi?

Me joensuulaiset teimme kevätkauden aikana kaikkemme: lähetimme kerjäyskirjeitä, lähestyimme mahdollisia tukijoita, kirjoitimme vetoomuksia, hankimme mainostuloja ja juustohöyläsimme kaikkia menoja. Viimeisenä keinona seuran sihteeri lomautti itse itsensä. Tämän penninvenytyksen ansiosta seura saattaa jotenkin selviytyä kuluvasta vuodesta – jos hyvin käy. Nykyisellä rakenteella seuraavasta vuodesta on tulossa vähintään yhtä vaikea. Emme kuitenkaan ole valmiita toiseen samanlaiseen taistojen vuoteen. Lisäksi emme halua tehdä samaa joka meille tehtiin, eli siirtää seuraa konkurssikypsänä eteenpäin seuraavan paikkakunnan murheeksi ja mahahaavaksi.

Tässä pakkotilanteessa SUNS:n johtokunta teki viime viikolla ratkaisevan päätöksen. Naistutkimus – Kvinnoforskning –lehden julkaiseminen paperiversiona loppuu ja lehteä aletaan julkaista vain sähköisessä muodossa.

Paperinen lehti on aina paperinen lehti, käsin kosketeltava ja helposti mukana kulkeva. Ymmärrän hyvin niitä lukijoita, jotka jäävät kaipaamaan vanhoja hyviä aikoja. Tässä tilanteessa vaihtoehtoja ei kuitenkaan ole.

Uskon silti, että myös sähköinen lehti löytää yleisönsä.

Maarit Sireni

http://www.nt-suns.org/

Maaseudun ilmastovastuu

Maaseutututkijat ja kehittäjät kokoontuvat kerran vuodessa yhteiseen seminaariin vaihtamaan kuulumisia. Elokuun lopun tapaaminen Karstulassa oli lajissaan jo yhdeksästoista. Vuoden teema oli Maaseudun sopeutuminen. Sitä käsiteltiin kutsuesitelmissä, paneelissa ja eri teemojen ympärille rakennetuissa työryhmissä. Minäkin siitä puhuin; esittelin alustavia tuloksia tutkimuksestani, jossa vertaillaan kuntapoliitikkojen käsityksiä kaavoituksen tavoitteista.

Mihin maaseudun – viime kädessä asukkaiden – pitäisi sopeutua? Tunnetusti he joutuvat kaiken aikaa sopeutumaan harvenevaan palveluverkkoon, piteneviin matkoihin ja heikkeneviin julkisiin liikenneyhteyksiin. Sopeutumisen tärkein väline on ollut, ainakin laajakaistaa odotellessa, oma auto, useamman aikuisen taloudessa useampi auto. Tämä sopeutuminen tulee kalliiksi. Se ei ole enää kuitenkaan ongelman ydin, vaan tilalle on tullut ilmasto – siis vastuu siitä.

Tavoitekuvaksi on noussut tiivis ja kompakti yhdyskuntarakenne. Siinä kodit, työpaikat ja palvelut ovat lähellä toisiaan, ja julkisen liikenteen saavutettavissa. Tämä on selvästi maaseudun arkitodellisuuden vastakohta. Mitä sanoo maaseutututkija? Olisiko maaseudun asukkaiden autot takavarikoitava, ja soratiet puomitettava?

Karstulan tapaamisessa ei muodostunut yhtenäistä kantaa maaseudun ilmastohaasteeseen. Valittavissa – ja toki myös tutkittavissa – on erilaisia argumentaatiolinjoja.

Suoraviivaisin niistä on näkemys, että ilmastovastuu koskee maaseutua ihan samalla tavalla kuin keskuksiakin. Haja-asutus edustaa tässä katsannossa kestämätöntä kehitystä, ja sitä tulee rajoittaa. Luonnollisesti ympäristöargumentteja voidaan käyttää myös metropolivaltion rakentamistyössä. Toiseuttamalla pitkin metsiä hajarakentelevat metsäläiset tuotetaan kuvaa uudenlaisesta, kehittyneemmästä metropolisuomalaisesta, joka asuu ekotehokkaasti ja liikkuu ilmastovastuullisesti polkupyörällä tai raitiovaunulla.

Useimmat maaseudun tutkijat ja tuntijat eivät näitä kantoja purematta nielaise. Ensinnäkin on muistettava, että maaseutua on monenlaista. Tärkeimmät valinnat tehdään pääkaupunkiseudulla ja muutamien muiden suurimpien keskusten tuntumassa. Kun nämä tehdään ilmastovastuun hengessä, arvatenkin perässähiihtäjät ottavat opiksi. Toiseksi maaseudulla on toimintoja, jopa enenevässä määrin, jotka ovat välttämättömiä yhteisen ilmastovastuun kantamisessa: risut on kerättävä ja biokaasu on tuotettava siellä missä niiden raaka-aineet ovat. Ainakaan näitä haja-asukkaita ei siis kannata häätää kerrostalon ekoelämään. Kolmanneksi maaseutu tarjoaa mahdollisuuden elää eri tavalla paikallisiin resursseihin turvautuen. Tämän voi tehdä myös etäällä muista kanssaihmisistä, ja heitä vain harvakseltaan tavaten.

Maaseudun ilmastovastuuta koskevaan kysymykseen ei ole valmista vastausta. Meidän on parasta jalostaa se tutkimusongelmiksi.

Maarit Sireni

UKK 110

Lepikon torppa elokuussa 2010.

Urho Kaleva Kekkosen syntymästä tulee tänään kuluneeksi 110 vuotta. Kävin viikko sitten Pielavedellä Lepikon torpalla, ostin eilen Puhoksen Siwasta Kekkosesta kertovan juhlalehden ja puin aamulla Kekkosen kuvalla varustetun T-paidan. Kiusantekoa, pilkkaa vai kuvainpalvontaa? Kyseenalaistamista vai tietoista samaistumista? Kekkonen on kiinnostava ilmiönä. Kekkoshistoria on keskustelua nykyhetken kanssa. Kekkoskuvaan tehdyt lisäykset ja muutokset herättävät mielipiteitä, mutta samalla ne ovat mittareita, jotka kertovat enemmän meistä kuin itse Kekkosesta. Menneisyyttä tarkastellaan muuttuvasta nykyhetkestä. Kukin on mielipiteineen kiinni ympäristössään ja omassa ajassaan. Hän tekee Kekkostulkintansa omien arvojensa, kokemustensa ja oppimansa kautta.

Kekkonen oli suurmies, mutta suurmiehet eivät ole suurmiehiä yksilöllisten ominaisuuksiensa vuoksi, vaan siksi, että he sopivat kulttuurin luomaan suurmieskuvaan. Kekkosen tapaisille merkkihenkilöille on yhteistä heidän tietoisuutensa ja pyrkimyksensä arvostettuun asemaan. He ovat lähes aina olleet moraalisia suuruuksia, jotka ovat joutuneet taistelemaan vakaumuksensa puolesta, pitäneet oman päänsä ja saaneet lopulta tunnustuksen laajemman yhteisön nimissä. Urho Kekkonen samastui tarkoituksella mieheen, joka sauvoo koskea vastavirtaan. Kekkosen rakensi itsestään kuvaa merkkihenkilönä, mutta hän joutui kaikkien suurmiesten ja - naisten tapaan roolinsa vangiksi ja sen esittäjäksi.

Jokaisessa suurmieselämäkerrassa, myös Kekkosen elämässä, on sisällä myyttisen sankarihahmon elämäkerran malli: karu lapsuus (savupirtin poika), väärinymmärretty, jopa herkkä nero, vaikeudet (Kajaani 1918), opiskellen korkealle (tohtori), henkisen kasvun vuodet (sota-ajan käännös, sisäpolitiikka), menestys (Neuvostoliitto, ETYK) ja lopulta kokemusten tuoma viisaus (kansakunnan kiistaton isähahmo). Kuvattu malli on perisuomalainen ja samaan aikaan yleismaailmallinen. Sen juuret ovat antiikissa, ja se kertautuu pyhien miesten elämäkerroissa. Se on tie vaikeuksien, mutta rehellisen työn kautta huipulle. Merkkihenkilöön liittyvät karakteristiset anekdootit yksityistapauksista: millainen hän oli lapsena, nuorena, tovereidensa joukossa ja työystäviensä kesken. Tarinoista valikoituvat kaikkein sopivimmat, eivät välttämättä totuudenmukaisimmat. Jokaisesta merkkihenkilöstä löytyy sama kaava, ja tähän henkilöhistorian toteutuneet vaiheet voidaan myös käytössä olevien asiakirjatietojen mukaan yleensä jopa sijoittaa.

Todellinen merkkihenkilö jättää kirjallisia kuvauksia elämästään. Hän kokoaa aineistoa muistelmiaan varten ja hänestä on paljon lähdeaineistoa. Tasavallan presidentiksi kohonnut Lepikon torpan poika Urho Kaleva Kekkonen oli tässä suhteessa erinomainen. Kekkosen kirjallinen jäämistö on valtava, Kekkosesta kertova tarinaperinne on valtavampi. Eräänlaiseksi vitsiksi ovat muodostuneet maatalousnäyttelyissä otetut valokuvat: Kekkonen ja meidän Mansikki.

Kekkoskaskut ja tarinat lisäsivät miehen mainetta. Kansa repi armotonta huumoria Kekkosen vallanhalusta, naisseikkailusta, kaljusta ja Venäjän suhteista Hän oli kaljupäinen gangsteri, Venäjän vinttikoira ja söihän Kekkonen lounaan. Kekkonen kalasti ja rokkasi. Kuva, jossa Kekkonen tanssii Satu Östringin kanssa, kertoo niin tanssijan kuin tanssittajan suuruudesta. Kansallisena suurmiehenä Kekkonen voittaa Mannerheimin 6-0. Kekkonen pääsi seteliin. Mannerheim hevosen selkään.

Ismo Björn