Aivopieru vaiko kiusallinen ”totuus”?

Viihdytin (tai oikeastaan kiusasin) itseäni pari iltaa lukemalla läpi Johan Bäckmanin kirjan ”Saatana saapuu Helsinkiin”, jonka ideana on kuvata toimittaja Anna Politkovskajan murhan herättämää poliittista keskustelua ja aktivismia Suomessa. Bäckman kertoo katsovansa maailmaa Anna Politkovskajan silmälasien läpi, mikä tässä tarkoittanee yritystä hahmottaa politiikkaa ja sen toimijoita viholliskuvien kautta, mustavalkoisena taistelukenttänä, jossa totuutta ja valheita ei välitetä erottaa toisistaan. Bäckmanin mukaan Anna Politkovskajan arkkivihollinen oli Vladimir Putin, jota Politkovskaja vihasi siinä määrin, että oli jopa valmis tapattamaan itsensä aiheuttaakseen harmia Venäjän silloiselle presidentille. Bäckmanin omia vihollisia taas ovat ihmisoikeudet ja Venäjä-vastaisuus, joka Bäckmanin mukaan Suomessa yhtäältä henkilöityy eräisiin nimekkäisiin poliitikkoihin ja kansalaistoimijoihin ja toisaalta lymyilee, enemmän tai vähemmän piilossa, kaikkien suomalaisten sydämissä.

Koska kirjaa ei mielestäni ole tehty vakavasti otettavaksi tutkimukseksi vaan se pelaa – idolinsa/vastapoolinsa tavoin – mielikuvilla ja tunteilla, kerron lyhyesti, millaisia tuntemuksia kirjanen minussa herätti. Enimmän aikaa tunsin itseni kirjaa lukiessani surulliseksi. Mikä hukkaan heitetty tilaisuus! Sen sijaan, että Bäckman olisi käynyt läpi eri tahojen (venäjävastaistakin) argumentaatiota – jota kieltämättä Politkovskajan murhan jälkimainingeissa riitti – sen syitä ja seurauksia pohtien, hän hukkaa ruutiaan lähtemällä henkilökohtaiselle kostoretkelle kriittisesti Venäjästä ajattelevia poliitikkoja ja kansalaistoimijoita vastaan.

Ristiretkeläiset ovat yleensä ottaen melko rasittavia. Heidän viestinsä tavoittaa vain samanmieliset. Muut se jättää kylmäksi. Mielenkiintoakin herättävät ajatuskulut uppoavat osaksi paatoksellista massaa, johon tutustuttuaan voi vain huokaista ja harmitella sitä, että kirjoittaja ei argumentoi tavalla, joka voisi koskettaa niitäkin, joita ei kiinnosta mustavalkoinen ja stereotypioille perustuva ajattelu- ja toimintakulttuuri.

Bäckman on esimerkki tutkijasta, joka on ajautunut Venäjän tutkimuksen sivuraiteille, ja poliittisen agitaatiotoimintansa myötä menettänyt asemaansa uskottavana Venäjän tutkijana. Suomessa on joitakin muitakin Venäjän tuntijoita, joiden tutkijuus on kyseenalaistettu sen takia, että heidän tulkintansa Venäjästä poikkeavat niin voimakkaasti valtavirrasta. He kuitenkin julkaisevat kirjoja suhteellisen säännöllisesti ja joka kerta niihin törmätessäni pohdin, kannattaako näiden ”helppoheikkien” töihin tutustua? Kannattaako nähdä vaivaa ja viettää iltojaan Bäckmanin tai jonkun toisen, jossain elämänvaiheessa tutkijana kunnostautuneen, joskus vainoharhaisessa maailmassa? Vastaus kysymykseeni on kyllä.

Bäckmanin kirjassa solvataan joitakin ihmisiä vastenmielisellä tavalla. Tämä tarkoittaa nähdäkseni sitä, että kenenkään ei tarvitse kirjaan tarttua, sillä siitä voi koitua lukijalle mielipahaa. Toisaalta itseään kannattaa haastaa. Samanmielisten joukossa oma ajattelu, ja omat totuudet, voivat alkaa tuntua itsestäänselvyyksiltä. Kun kirjan tai parin verran vierailee omalla epämukavuusalueellaan, niin vaikka maailmankuva ei tästä mullistuisikaan, saaliina voi olla opettavaista tietoa siitä, miten en ainakaan ajattele tästä maailmasta.

Tiina Sotkasiira

Karjalaisten poismuutto, Tverin Karjalan synty

Karjalan tutkimuslaitoksen entisen johtajan ja pitkäaikaisen tutkijan, professori Veijo Saloheimon uusin kirja ”Entisen esivalan alle, uusille elosijoille. Ortodoksikarjalaisten ja inkerikkojen muutto 1500- ja 1600-luvuilla” kokoaa yhteen tekijänsä monikymmenvuotisen tutkimustyön tulokset.

Saloheimon tutkimus luo kokonaiskuvaa karjalaisten muuton taustasta venäläisten ja ruotsalaisten lähteiden perusteella. Muuttoliikkeessä oli sekä vetoa että työntöä. Venäjän maanomistajat: tsaari, aateli ja luostarit, olivat 1500- ja 1600-lukujen sodissa menettäneet veroja maksaneet alustalaisensa, maat olivat autioina ja tarjosivat mahdollisuuksia uusille viljelijöille. Karjalaiset puolestaan vierastivat alueensa miehittäneen Ruotsin kauppa- ja uskontopolitiikkaa. Karjalaisten poismuutto nykyisen Pohjois-Karjalan alueelta huipentui vuosina 1655-1660 käydyn sodan aikana, kun Venäjä yritti valloittaa takaisin menettämänsä Käkisalmen läänin ja Inkerinmaan. Tappiolle jouduttuaan Venäjä houkutteli tai vei pakolla pääosan alueen väestöstä. Karjalaisia jäi muutamiin pitäjiin. Muutamia perheitä palasi kotimaisemiin.

Saloheimo hahmottelee lähtöajan ja muutonvaihtelut paikkakunnittain. Käkisalmen ympäristö menetti pääosan kantaväestöään jo 1500-luvulla. Kurkijoen ja Sortavalan asutus pysyi pitkään paikoillaan, kun taas sisämaan ja rajan pitäjistä lähdettiin 1640-luvulla ankaria katovuosia pakoon. Saloheimon tutkimat pakolaisluettelot sisältävät runsaasti sellaisia nimiä, joita ei voi liittää maakirjojen kuvaamaan talollisväkeen. Se osoittaa, että silloisiin paikallisyhteisöihin kuului lukuisa tilaton väki. Tutkimus tuo siten uutta tietoa Karjalan sosiaalihistoriaan.

Merkittävänä lisänä aiempaan tutkimukseen on pidettävä Saloheimon huomiota, jonka mukaan muuttaneiden joukossa oli runsaasti savolaisia. He saattoivat asua lyhyen aikaa Käkisalmen läänissä, mutta jatkoivat sitten matkaansa itään. Osa Saloheimon käyttämistä lähteistä kuvaa matkanteon eri vaiheita, esimerkiksi Laatokan rannalta koilliseenVienanmerelle ja sieltä etelään Tverin alueelle. Saloheimo muistuttaa, että 1500- ja 1600-lukujen muuttoliike oli yleistä samaan aikaan myös Savosta ja Pohjanmaalta Ruotsin metsäseuduille ja sieltä Inkerinmaalle tai Viroon.

Ismo Björn