Как идти дальше? Kuinka edetä terrorismin jälkeen?

Terroristi-isku Moskovassa. Mediassa olleiden tietojen mukaan tekijästä tai tekijöistä ei vielä ole varmuutta eikä mikään tunnettu taho ole ilmoittanut olleensa iskun takana. Silti tiedotusvälineet puhuvat jo likipitäen varmasti siitä, että pommi-iskun tekijät löytyvät Pohjois-Kaukasiasta.

Tälle oletukselle on tietysti perusteensa. Suurin osa Venäjällä viime vuosina tehdyistä terroriteoista on tavalla tai toisella ollut yhteydessä Pohjois-Kaukasian väkivaltaisuuksiin. Tästä huolimatta pikainen johtopäätösten teko voi johtaa väärille jäljille. Ensivaikutelma pitää useimmiten, mutta ei välttämättä, paikkansa.

Suomalaisessa mediassa, esimerkiksi Helsingin Sanomissa, on myös annettu ymmärtää, että Venäjän keskushallinto ei ole toiminut riittävän tehokkaasti terrorismin ennaltaehkäisemiseksi Kaukasiassa. Hallintoa on moitittu siitä, että he jääräpäisesti pyrkivät ratkomaan Pohjois-Kaukasian tilannetta kepin avulla ja unohtavat terrorismin taustalta löytyvät taloudelliset ja sosiaaliset syyt. Porkkana, toisin sanoen alueen talouden kehittäminen on suomalaislähteiden mukaan jäänyt kovien otteiden jalkoihin. Väitetään, että Venäjän Kaukasuksen politiikka ei ole muuttunut mihinkään.

Rohkenen olla eri mieltä tämän väitteen kanssa. Heinäkuussa 2010 pääministeri Putin vieraili Pohjois-Kaukasuksella ja osallistui siellä Yhteinäinen Venäjä –puolueen konferenssiin, jonka keskeinen sisältö oli hallinnon uuden Pohjois-Kaukasiaa koskevan strategian esitteleminen. Strategian kärkenä oli nimenomaan alueen sosiaalisen ja taloudellisen kehityksen tukeminen, jonka avulla pyritään ennaltaehkäisemään alueen väkivaltaisten konfliktien eskaloitumista. Strategia, joka julkaistiin hallituksen Internet-sivuilla lokakuussa 2010, sisältää toimia esimerkiksi alueen työllisyyden ja yritystoiminnan parantamiseksi. Valmistumisensa jälkeen toimenpideohjelma on herättänyt keskustelua, mutta käsitykseni mukaan siihen on suhtauduttu pääosin positiivisesti. Kritiikkiä se on saanut esimerkiksi siitä, että se jättää jotkut kulttuuriset ja uskontoon, nimenomaan islamiin liittyvät, kysymykset liian vähälle huomiolle.

On vaikea arvioida, miten hyvin tämä poliittinen suunnanmuutos puree Pohjois-Kaukasian ongelmiin. Todennäköisesti huonosti, sillä alueen hallinto on niin heikko ja väkivaltaisuuksien syyt niin moninaiset, että uudistusten toteuttaminen ottaa aikaa. Enää ei kuitenkaan voida väittää, että Venäjän keskushallinto ei yritä ratkoa Pohjois-Kaukasian konfliktia muuten kuin sotilaallisin keinoin. Linjamuutoksen sijaan tulisi pikemminkin toivoa, että pääministeri ja presidentti jatkavat uutta Pohjois-Kaukasian politiikkaa ja että terroristi-iskut ja niiden jälkimaininkeihin kuuluva poliittinen kädenvääntö eivät saa hallintoa palamaan vanhoihin tapoihinsa.

Venäjänkielentaitoiset löytävät strategian internetistä etsimällä dokumenttiä nimeltä Strategia sotsialno-ekonomicheskogo razvitia Severo-Kavkazskogo federalnogo okruga do 2025 goda.

Petroskoi, toukokuu 1971, Joensuun korkeakoulun Karjala yhteyden alku

Antti Laine

Edellissyksynä opintonsa aloittaneet historian opiskelijat ja professorinsa Heikki Kirkinen tekivät ensimmäisen opintomatkansa Petroskoihin, Karjalan pääkaupunkiin toukokuussa vuonna 1970. Matka tehtiin, niin kuin silloin aina, Leningradin kautta ja yöjunalla Syvärin yli. Vastaanottajana oli kaupungin yliopiston ensimmäinen historian professori, vuodesta 1940 Juho Käiväräinen. Olimme ensimmäinen suomalainen turistiryhmä kaupungissa, paikallisten tiedotusvälineiden ja suomenkielisen radionkin huomioima joukko. Yövyimme ennen sotaa valmistuneessa massiivisessa hotelli Pohjolassa. Länsimainen hömpötys ei ollut vielä tavoittanut kaupunkia, kun jakelimme Kizin – tasavallan ”must-turistikohteeseen” matkalla lapsille purukumia, jota he eivät tunnistaneet. Käytimme hidasta laivaa. Päivä kului hyytävässä Äänisen tuulessa, sisäisiä lämmitysaineita käyttäen. Kaupungin keskusta tuli tutuksi, mistä se ei ole juurikaan muuttunut – onneksi.

Tuosta matkasta yhteydet tiivistyivät ja jo vuonna 1974 Kirkisen rehtorikaudella solmittiin Joensuun ja Petroskoin yliopistojen keskinäinen yhteistyösopimus, vastaavanlainen Venäjän Tiedeakatemian Karjalan filiaalin, nykyisen tiedekeskuksen kanssa. Sopimus kattoi opettajien, tutkijoiden ja opiskelijoiden välisen yhteistyön. Aluksi vaihto oli vain professorien vierailua, joiden luentoja kuuntelemaan haalittiin Joensuussa kaikki kynnelle kykenevät. Ne olivat mammuttimaisia luentopuheita, joita harvat kykenivät tulkkauksesta huolimatta ymmärtämään. Ensimmäiset opiskelijat tapasivat toisensa vasta v. 1989. Tuollakin matkalla olin mukana.

Väitöskirjani kirjoitin suomalaisesta Itä-Karjalan miehityksestä ja se valmistui v. 1982. Siihen ei ollut käytettävissä sikäläistä aineistoa ja myöhemmin, kun arkistot avautuivat, havaitsin, että käyttämästäni aineistostani ei syntynyt mitään aukkoa tuloksiini.

Gorbatsovin noustua Neuvostoliiton johtoon olin luennoimassa Petroskoissa syksyllä 1985 kaksi viikkoa. Yhtenä aiheena oli suomalainen toista maailmansotaa koskeva tutkimus, ja koin opettajaurani mieliin painuvimman kokemuksen, kun opiskelijat eivät tienneet mitään Suomen karjalaisten evakkotaipaleesta ja rajansiirrosta.

Tästä alkaen yhteistyö tiivistyi ja mukaan tulivat myös yhteiskuntatieteilijät, vaan ei Petroskoi mikään massamääräinen tutkijavaihtokohde ole edelleenkään. Paljon on kuitenkin saatu aikaiseksi, erityisesti Karjalan tutkimuslaitoksen piirissä, ja toivottavasti yhteistyö vahvistuu entisestään.