Laajemman Euroopan naiskirjallisuutta lukien

Ulkoministeriön rahoittama ja Laajemman Euroopan aloitteeseen kuuluva tutkimushanke Borders, Migrations and Regional Stability (http://www.uef.fi/ktl/regionalstability) on tarjonnut siihen osallistuville tutkijoille ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua/perehtyä alueeseen, jota esimerkiksi Arkadi Moshes määrittelee ”väli-Euroopaksi”, (http://carnegieendowment.org/files/ProetContra_50_128-144.pdf) tai paikallisessa tieteellisessä keskustelussa sanotaan ”rajaseuduksi” (http://case-border.org/). Näitä maita ovat Eurooopan puoleiset entiset neuvostotasavallat pois lukien Baltian maat. Ulkoministeriön kehityspoliittisessa aloitteessa näihin on lisätty myös Etelä-Kaukasuksen ja Keski-Aasian uudet valtiot.
Niin alue kuin tematiikkakin on projektissa laaja, ja siihen nähden projektin kesto on lyhyt. Tässä ajassa sitä yrittää imeä kaikki mahdolliset alueesta kertovat tuotteet: elokuvat, kirjat, musiikki, televisio-ohjelmat, nettikeskustelut – tutkimusten lisäksi.

Lomalukemistoakin valikoituu projektiin liittyen. Luen säännöllisesti Harkovan yliopiston naistutkimuskeskuksen sähköpostilistaa, jossa tiedotettiin Oksana Zabuzhkon (http://www.zabuzhko.com/en/index.html) Ukrainalaisen seksin kenttätutkimuksia –kirjan englanninkielisestä painoksesta (http://www.amazon.com/Fieldwork-Ukrainian-Sex-Oksana-Zabuzhko/dp/1611090083/ref=ntt_at_ep_dpt_1) Tarkastin, onko sitä saatavilla venäjäksi – ja kävikin ilmi, että Полевые исследования украинского секса (2007) löytyi venäläisestä nettikirjakaupasta. Tilasin kirjan Värtsilän postiin poste restante –osoitteeseeni.

Zabuzhkon kirja keskustelee ja kuvaa oivallisella ja kutkuttavalla tavalla sitä, mitä olen saanut tietää neuvostojälkeisistä sukupuolijärjestyksistä ja –järjestelmistä, naisliikkeistä, feminismeistä ja nationalismeista alan tutkijoiden, ml. Irina Zherebkinan, Sergei Zherebkinin, Sergei Oushakinin, Tatiana Zhurzhenkon, Olga Plahotnikin, Anna Temkinan ja muiden teksteistä. Tässä en aio pureutua ongelmaan ja keskusteluun syvällisesti, vaan kirjoitan siitä, mitä kirja toi minulle mieleen.

Zabuzhkon muutkin tekstit on kirjoitettu ”naiskirjallisuudelle” ominaiseen tyyliin: teksti on fragmentaarinen, kaleidoskooppinen, lauseet pitkiä ja tajunnanvirran muotoisia – ja tästä muodostuu asteittain ajan ja sen ”sankarittaren” kuva: vasta itsenäistynyt, ”kansallistuva” Ukraina, jonka ihmiset etsivät paikkaansa neuvostomenneisyyden, kansallisen tulevaisuuden ja avautuneen kansainvälisyyden välistä. Tämä paikka on niin symbolinen kuin fyysinenkin: Oksana-niminen päähenkilö on kertomushetkellä Yhdysvalloissa lyhyellä apurahalla, on ikään kuin pitämässä luentoa amerikkalaiselle yleisölle, ja puheenomaisessa kirjoituksessaan hän pohtii epäonnistunutta rakkaussuhdetta palaen mielessään neuvostoaikaiseen lapsuuteensa ja nuoruuteensa ja itsenäisen Ukrainan aikaiseen äskeiseen menneisyyteensä. Omaelämäkerrallinen (ainakin osin) romaani on kirjoitettu minä-muodossa, ja tämä kertova minä on kansallismielinen, etnisesti ukrainalainen nainen, kirjailija, intellektuelli. Hänen rakastettunsa Mykola on taidemaalari, kansallismielinen, etnisesti ukrainalainen mies, intellektuelli. Kun he kohtaavat, kertoja (itkijä, huutaja, runoilija) tunnistaa hänessä ”veljensä” – ensimmäisen miehen, jota ei tarvinnut ”ukrainalaistaa”, jolle ei tarvinnut kertoa joitakin kansallisen ukrainalaisen kulttuurin muodostavia tapahtumia tai nimiä. Mies on nerokas maalari, hänen ulkonäkönä on aistikas – nainen on herkkä, kaunis ja älykäs, heitä yhdistää kansallismielisyys ja toisinajattelijamenneisyys neuvostoaikana – ja kaikesta tästä huolimatta rakkaussuhde epäonnistuu, ja se epäonnistuu ennen kaikkea fyysisenä suhteena. Nainen on haluttava, kaunis, kokenut, ruumiinsa tunteva – eikä mies pysty tekemään hänen ruumiilleen – ja sitä kautta mielelleen – muuta kuin monenlaista kipua. Mies on julma seksissä eikä pysty hellyyteen, naisen ruumiin – ja kokonaisen naisen ymmärtämiseen ja hyväksymiseen. Läheisyys tuntuu raiskaukselta. Sen sijaan, että he kansoittaisivat Ukrainan jälkeläisillään, joita maa niin kipeästi kaipaa nykyisessä alennustilassa, he eroavat lopullisesti jo Amerikassa.

Päätarinaa taustoittavat muut katkonaiset episodit kertojanaisen menneisyydestä: muistelot hänen vanhempiensa perheestä, jossa rakastava isä oli perheessä dominoiva ja julkisessa elämässä hylkiö, toisinajattelija ja äiti seksuaalisesti täysin tietämätön, nälänhädästä selvinnyt, miehelle omistautunut hyvä vaimo; koulusta, jossa oli monenlaisia ”muita” – venäläisiä, juutalaisia, neuvostojärjestelmään sopeutuneiden ukrainalaisten johtajien lapsia; kirjailijapiirit; ystävättäret, miehet jne. sekä pohdiskelut ukrainalaisesta kirjallisuudesta ja ukrainan kielestä. Kaikesta tästä syntyy mielikuva Ukrainasta, joka on vasta vapautunut miehityksestä, kolonisaatiosta, eikä varsinaisesti tiedä, miten oikeaa Ukrainaa tulee kehittää, ja onko tämä tässä tilanteessa enää mahdollista, kun aitoja kansallismielisiä ja kansalliskielisiä ei varsinaisesti ole, vaan kaikki kantavat itsessään tavalla tai toisella kolonisaation jäljet. Edes omaa kieltä ei osata eikä siihen osata suhtautua välittömästi, vaan koko ajan puhutaan ikään kuin sulkeistaen ja siteeraten molempien kielten sanoja.

Kirjaa lukiessani en niinkään kiinnittänyt huomiota siihen, mistä kirjaa on (arvioiden mukaan) kritisoitu, nimittäin suhteellisen vapautuneista pohdinnoista fyysisestä seksistä tai kirosanojen käytöstä, vaan (totta kai!) siihen, kuinka tekstissä luodaan mielikuvaa ”kansallisesta”, ja kuinka nykykansallisen traumaattisuutta selitetään. Onhan tilanne traaginen, kun kaksi ikään kuin toisilleen luotua ihmistä eivät pysty yhdistymään –sanan kirjaimellisimmassa merkityksessä – vaikka molemmat haluavat lapsia, ja loppujen lopuksi mieskin tulee amerikkalaiseen pikkukaupunkiin perustamaan perhettä naisen kanssa, voittaa pelkonsa synnyinmaansa jättämisestä ja kielettömäksi joutumisesta – hänhän ei osaa englantia, kieltä, jolla ei ole historian painolastia, mutta jolla voi kertoa Ukrainan kärsimyksestä. Nainen on tästä johtuen täysin rikki – hän kuvaa kuinka kipeitä hänen sukupuolielimensä – ja mielensä ja koko ruumiinsa ovat, hän muuttuu kauniista haluttavasta nuoresta naisesta huomaamattomaksi – miehet eivät enää reagoi häneen kaduilla niin kuin ennen. Alun perin hänhän oli itsetietoinen, kaunis, älykäs, menestynyt – kokonainen. Vika siis on miehessä, jonka maalauksetkin välittävät jotain jatkuvaa taistoa ja kärsimystä. Venäläis- ja totalitaarinen neuvostokolonialismi siis hävittää ennen kaikkea maskuliinisen kansallisen, näin olen ymmärtänyt. Kun vieras tunkeutuu ja rikkoo kansallisen eheyden, siitä kärsii kansakunnan sukupuoli, ja nimenomaan se sukupuoli, jonka pitää olla ensimmäinen, se oikea.

Pitkästä aikaa tämä oli sellainen kirja, jonka luin nopeasti ja nauttien – pidän Zabuzhkon (ja yleisesti ottaen nais-) kielestä, rikkonaisista ajatuksenjuoksuista ja metaforisista, viiltävistä ja pitkistä lauseista; pidin vähemmän runoista – ne oli suurelta osin jätetty ukrainaksi venäjänkieliseen tekstiin ja vaikuttivat ylipitkiltä (taas oma-vieras –suhde), vaikkakin kauniilta jopa riimittämättömissä käännöksissä.
Ajattelin myös, että yhtä nautinnollista oli lukea Sofi Oksasen kirjoja (varsinkin Stalinin lehmiä, mutta Puhdistustakin). Omaelämäkerralliset Stalinin lehmät analysoivat nuoren naisen mieltä ja ruumista, on kirjoitettu minä-muodossa, ja kontekstina on monenlainen monikulttuurisuus – Suomen, Viron ja Neuvostoliiton ajallisissa ja maantieteellisissä risteymissä ja risteyksissä. Puhdistuksen tapahtumien tausta ja konteksti on maantieteellisesti sama, mutta kertoja ei enää puhu minä-muodossa ja ottaa itselleen ”tekijän”, ”luojan” muka objektiivisen aseman (tässä viittaan Donna Harawayhin, ja tästä mm. Jaan Kaplinski on Oksasta kritisoinut: hänellä ei ole omakohtaista kokemusta elämästä Neuvosto-Virossa, ja hän kuitenkin esiintyy ”totuuden” puhujana ja tuottajana). Kuitenkin juonessa voi nähdä samantyyppisen sukupuolten historian ja trauman miehitetyssä ja miehityksen jälkeisessä Virossa: neuvostoaika hajottaa ja hävittää oikeat kansalliset naiseuden ja mieheyden (Aliiden sisko Ingel joutuu karkotukseen ja tämän mies Hans virumaan toimettomana ja voimattomana talonsa komerossa). Jäljelle jääneet naiseus ja mieheys on alistettu: Aliide raiskaamalla ja häpäisemällä, tämän mies Martin tavallaan menettää mieheytensä alistumalla neuvostovallalle: kun aito kansallinen virolaismies Hans on komea, pitkä, rakastava, niin neuvostovallan palveluksessa oleva haisee hielle ja vanhalle ruumiille, hänen pallinsakin ovat veltot vanhan miehen roikkuvat pussit. Oksasella uusikin aika raiskaa naisen, joka neuvostoajasta ja karkotuksesta huolimatta on säilyttänyt oikean kansallisuutensa: karkotetun Ingelin tyttärentytär Zara (joka on kasvanut Vladivostokissa ja osaa eestiä) joutuu venäläismafian seksiorjaksi länteen. Kuitenkin kaksi vieraitten ryvettämää naista, vanha ja nuori, pystyvät ikään kuin uudelleensyntymään vanhassa sukutilassa Virossa, palaamaan juurilleen, hävittämään venäläismafiosot. Vaikka samalla sukutila palaa, nuori nainen jää kansalliselle alueelle, palaa juurilleen, vapautuu sorrolta, ja hänen elämällään on toivoa. Kansallinen Puhdistus toteutuu.

Zabuzhkon sankaritar ei puhdistaudu, vaan jää kantamaan traumansa. Kun Oksasen Zaran sukuelimiä vahingoittavat monet kansalliset vieraat, jotka päätteeksi hävitetään, Zabuzhkolla tämä on oma ”sielunveli”, eikä häntä voi hävittää. Kolonialismin trauma on paljon syvemmällä. Nainen ei voi muuta kuin rakastaa ”omia” miehiä. Oksana (Zabuzhko 2007, 147, suomennos OD) selittää amerikkalaiselle ystävättärelleen: ”Mitä voin vastata sinulle tähän, Donna? Että meitä ovat kasvattaneet miehet, joita on nussittu kaikin mahdollisin tavoin kaikkiin mahdollisiin kohtiin, sittemmin samanlaiset miehet ovat panneet meitä, ja että molemmissa tapauksissa he ovat tehneet meille sen, mitä muut, vieraat miehet ovat tehneet heille? Ja että me olemme hyväksyneet ja rakastaneet heitä sellaisina, kuin he olivat, koska olla hyväksymättä heitä tarkoitti ottaa niiden vieraiden puolen? Ja että meidän ainoa valintamme on ollut ja on edelleen siis – uhrin ja pyövelin välillä: ei-olemisen ja tappavan olemisen välillä?” Kolonisoitu kansa on kauttaaltaan raiskattu.

Projektin puitteissa olemme saaneet käyttöömme Vilnassa Eurooppalaisessa humanistisessa yliopistossa toimivasta CASE-verkostosta sen julkaisemat Перекрестки (Crossroads) –lehdet. Tämä tieteellinen aikakausjulkaisu julkaisee verkostoon kuuluvien tutkijoiden artikkeleita ja tarjoaa edustavan läpileikkauksen alueen tieteellisestä keskustelusta rajojen, nationalismin, identiteetin tutkimuksessa. Kun selailin vuoden 2004 lehden painosta, törmäsin Oksana Zabuzhkon artikkeliin Женщина-автор в колониальной культуре (Nainen-tekijä koloniaalisessa kulttuurissa). Tämä on hänen tekemänsä englanniksi pidetyn luennon käännös. Luento ja kirja ovat ilmestyneet samana vuonna, 1996. Artikkelissa hän selittää romaanin taustoittavaa ajatteluansa.

Järkeilyssään Zabuzhko käyttää nationalismille tyypilliset mielikuvat: äiti-synnyinmaa ja miesten ja naisten suhde siihen lapsina, puolisoina, valloittajina (joille maa näyttäytyy valloitettavana naisena). Zabuzhkon mukaan kolonisoitu kansa jakautuu selvästi sukupuolilinjojen mukaan. Naisen osa on helpompi: ”säilyttääkseen hänen kansallisen kunniansa naisen periaatteessa riittää sulkea täysin pois ne, jotka hän kokee valloittajina potentiaalisten seksikumppaneiden joukosta. (…) Sekä ”muille” että ”itselleen” hän on symbolisesti miehitettävä maa” (Zabuzhko 2004, 41, suomennos OD). Naiselle ”keittiö ja lastenhuone” jäävät aina mahdolliseksi varakentäksi. Ongelmana ovat ne naiset (ja heidän kuvansa kirjallisuudessa, katerinat), jotka hyväksyvät etnisesti toiset miehittäjänsä. Miesten kohtalo on monimutkaisempaa, mies ei voi vetäytyä perheeseen. Zabuzhkon sanoin ”riippuvaisen, ”toisluokkaisen” kansan miehen asema näyttäytyy paljon monimutkaisempana ja dramaattisempana. Kansallisen ja seksuaalisen yhtäläisyyden ongelma hänellä on paljon mutkaisempi kuin naisella jo senkin takia, että samaistuminen omaan maahan ei ole hänellä suoranaista, vaan on ”toisen sukupuolen” välittämä: se esiintyy hänelle Äitinä. Samanaikaisesti miehen suora integroituminen metropolin järjestämiin sosiaalisiin rakenteisiin, joiden tarkoituksena on valloittaa tätä Äitiä (esimerkiksi imperiumin armeija), jakaa hänen tietoisuudessaan Äidin kuvan – toisaalta Äidiksi ja toisaalta valloitetuksi (seksuaalisesti nöyryytetyksi) Naiseksi” (mts., 42). Nämä kaksi roolimallia vakiintuu ajan mittaan kolonisoidussa kulttuurissa. Zabuzhko luo myös miestyyppien luokittelun. Mies voi pitää maansa ”naiseutta” koskemattomana ja tällainen suhtautuminen vastaa ”kersantin”, palveluksessa olevan miehen roolimallia. Tässä mallissa mies haluaa palavasti palvella valloittajakansaan kuuluvaa mieskomentajaansa ja tämä halu on luonteeltaan homoseksuaalinen, sitä seuraa naisen pelko, nainen esiintyy vanhana noitana, julmana kaunottarena, salaperäisenä luontona. Toinen tyyppi on ”äpärä”, joka ilmentää pojan suhtautumista äitiin (ja naiseen ylipäänsä) kunniattomana, vieraalle antautuvana. Yhtenä tämän tyypin ulottuvuutena voi olla ”toisen etnisyyden geenivarantoa” palvelemaan ”omasta kansallisesta ruumiista irtautuneen” naisen ihannointi, mikä voi muodostaa kansallisen naiseuden mallin. Voimaton mieheys tekee vieraan valloittamasta naiseudesta, ja samalla valloittavasta voimasta fetissin. ”Siis joko ”kersantti” tai ”äpärä” – kolonisoidussa tietoisuudessa ”naiseus” miehelle on jotain lähtökohtaisesti syntistä, eikä tätä naista vasten hän muodostaa sukupuolensa (…), vaan ennen kaikkea ”vierasta” voitokasta mieheyttä vasten”. (Zabuzhko 2004, 45.)

On selvä, ettei kaunokirjallisia tekstejä pidä ottaa ”totuutena” tai jonkinlaisina dokumentteina. Kuitenkin niin romaanissaan kuin luennossa Zabuzhko luo mielikuvaa siitä, mitä on urkainalaisuus, minkälaista on ollut neuvostoaika – tuottaa tietoa. Feministinä hän osallistuu nyky-Ukrainan kansalliseen projektiin. Toisaalta tiedämme, että tilanne Ukrainassa on äärimmäisen ristiriitainen, ja tämä on vain yksi mielipide maan historiasta ja siitä, mitä kansallisuus on. Jopa naistutkimuksessa Ukrainassa on lukuisia koulukuntia, joista toiset osallistuvat kansallisen konstruointiin, ja toiset kritisoivat sitä (ks. Zhurzhenko 2008, 2011, Zherebkin 2007).

Silti tätä puheenvuoroa on pidettävä merkityksellisenä. Oksana Zabuzhko (samoin kuin Sofi Oksanen) on maansa kansallisen kirjallisuuden keulahahmoja. Hybriidisyyttä, sekoitusta, ylirajaisuutta, transnationaalisuutta tutkivana ja fyysisesti elävänä minusta heidän kansallisuutta ja sukupuolta koskeva ajatusmaailmansa tuntuu kovin kaavamaiselta ja yksinkertaistavalta. Tämä ei kuitenkaan vähennä näiden perinteisten nationalististen kaavojen kykyä vedota tunteisiin, yhä edelleen myötäelää jakoa ”omiin” ja ”vieraisiin”. Oireellista on myös, että sentyyppiset jaot ovat äärimmäistä elämän yksinkertaistamista ja vääristämistä. Jaan Kaplinski (http://jaankaplinski.blogspot.com/2010/08/sofi-oksanen-and-stalin-award.html) mielestäni syystä sanoo Oksasen teoksen edustavan ideologis-myyttistä kirjallisuutta, joka menestyi niin neuvostojärjestelmässä kuin nykyäänkin. Sentyylisten kirjojen menestys kertoo myös, missä ideologisissa järjestelmissä elämme nyt.

Olga Davydova