Reuna-alueen politiikkaa

Nykyisen Pohjois-Karjalan ääni oli voimakkaimmillaan 1960- ja osin vielä 1970-luvulla. Usko ja luottamus omiin voimiin elivät vahvoina, sillä Pohjois-Karjalan poliittisella kentällä vahvat vaikuttajat maalaisliitto/keskusta ja sosiaalidemokraatit hallitsivat myös koko maan politiikkaa. He olivat miehittäneet keskeiset ministeriöt ja valtioyhtiöiden johtokunnat. Pohjoiskarjalaisilla poliittisilla toimijoilla oli suorat henkilökohtaiset kontaktit keskeisiin virkamiehiin ja poliitikkoihin. Maakunnan miehet veivät karvalakkilähetystöissä terveisiä suoraan Helsingin päättäjille. Lähetystöt katsoivat edustavansa pohjoiskarjalaista talonpoikaisjärkeä, kansaa ja maakunnan syviä rivejä. Yhdessä päättäjien kanssa tehtiin politiikkaa ulospäin ja omalle väelle. Myös julkisuus antoi lähetystöille hyväksynnän. Pohjoiskarjalaisen maaseudun ja poliittisen eliitin suhde oli pitkään yhteinen.

Pohjoiskarjalaisten ja keskusvallan välinen vuoropuhelu on saanut uusia muotoja. Maakunnan väkiluvun lasku 1960-luvulta lähtien on hiljentänyt alueelta kuuluvaa ääntä. Painoarvon vähenemiseen on vaikuttanut myös Pohjois-Karjalalle keskeisen maa- ja metsätalouden merkityksen väheneminen koko Suomen talouden selkärankana ja maan poliittisten ratkaisujen suuntaajana.

Äänestäjien tuoma painoarvo on keventynyt, mutta Pohjois-Karjala ja pohjoiskarjalaisuus ovat saaneet uutta symbolista arvoa. Pohjois-Karjala on uusintanut paikkansa reuna-Suomen kuvana. Aiemmin sympatiapisteitä keränneet sanavalmiit pohjoiskarjalaiset esiintyvät julkisuudessa tänään jälkijättöisinä, hieman yksinkertaisina vanhan maailman ja väistyvän elämäntavan edustajina. Televisio välittää kuvaa autioituvista kylistä ja niiden harmaantuvista eläkeläistä. Nuoria tai työtä tekeviä pohjoiskarjalaisia ei julkisuudessa esitetä muuten kuin valittamassa kohtalostaan elää kurjistuvassa syrjä-Suomessa.

Poliitikot pyrkivät osoittamaan vierailuillaan, että Pohjois-Karjalaa eikä maan muita reuna-alueita ole unohdettu. Pohjois-Karjalaan suuntautuvilla maakuntamatkoillaan he haluavat osoittaa kantavansa huolta koko maasta. Pohjois-Karjala -teemaa käyttävät myös paikalliset poliitikot. Pohjoiskarjalaisten ääni -kortilla pelaaminen sisältää riskinsä, mutta sitä kannattaa käyttää. Pohjois-Karjala -kortissa on mukana suomalaiskansallista myyttiä maaseudun miesten, talonpoikaisen järjen ja puhtaan turmeltumattoman voimasta. Osin siihen liittyy myös maakunnassa voimakkaana elävää herravihan perinnettä. Pohjois-Karjalassa pinnan alla elävä herraviha on vaikeasti määriteltävä ilmiö. Siihen liittyy tietoista vastakkainasettelua mutta myös omalaatuista omanarvontuntua, nuijasota-asennetta. Se on talonpoikaisen itsearvontunnon korosteista esille nostamista ja uhittelevaa piittaamattomuutta ”herrojen” hallinnollisista normeista.

Herravihaa on nostatettu aika ajoin esille poliittisessa keskustelussa. Herravihan kaikuja on kuulunut erilaisissa vaalitilaisuuksissa, mielenilmaistuissa, viranomaisten kuulemistilaisuuksissa ja kansanliikkeissä. Erityisen voimakkaana se elää nimettömillä keskustelupalstoilla. Suomen maaseudun puolueen puoluesihteeri Eino Puotiainen jakoi 1960-luvulla ”aatteen kylvökoneen” eli moponsa tarakalta vaalilehtisiä, joissa maakunnan ”unohdettu kansa” sai lukea etelän ”rötösherrojen” valheista. Kontiolahden varuskunnan lakkauttamisen yhteydessä muisteltiin, että Ruotsalaisen kansanpuolueen edustaja oli puolustusministerinä myös Ylämyllyn varuskunnan sulkemisen aikana. Näin poliittiseen keskusteluun saatiin ”Etelä - Pohjois-Karjala” -vastakkainasettelun lisäksi vanhaa kielipoliittista ja luokka- asetelmaa: kansaa ymmärtämättömät etelän herrat ovat ruotsinkielistä yläluokkaa. Vanhaan, suvussa kulkeneeseen tarinaperinteeseen kirjoitettiin uusi luku. Ruotsinkieliset metsäherrat olivat aikoinaan keplotelleet viinan voimalla esivanhempien metsät, nyt ne veivät maakunnalta varuskunnan.

Ismo Björn