Venäjä-venäjä-venäjä - palautetta televisiosta nähdystä

Ukrainan levottomuudet ja Venäjän osallistuminen niihin väistämättä vaikuttavat Suomeen monella tapaa. Karjalan tutkimuslaitos on tarttunut aiheeseen järjestämällään Bannye tshtenija- venäjänkielisessä keskustelukerhossa sekä Vera-breakfastilla 10. ja 11.4. Päävieraina olivat Eilina Gusatinsky Spektr-lehdestä ja vapaa toimittaja, mediayrittäjä Polina Kopylova Helsingistä. Keskustelimme niin tapahtumien kulusta ja syistä kuin siitä, kuinka ne heijastuvat Suomessa asuviin venäläisiin.

Samaan aiheeseen muiden rinnalla tarttui Yle järjestämällään Venäjä-illalla 15.4. En rupea analyisoimaan keskustelua kokonaisuudessaan, vaan julkaisen tässä Ylelle lähettämäni palautteen. Ukrainan ja Venäjän tapahtumat sekä niiden käsittely mediassa tarjoavat meille tutkijoille valtavan tutkimusaineiston, jos asiaan suhtautuu kyynisesti. Jos ei, niin mielestäni tässä on tutkijoiden kansalaisaktiivisuudelle oiva paikka edes yrittää pienentää vahinkoa, jota voi saada aikaan niin helposti - mitä monet toimijat, Yle mukaanlukien, tekee.

Alla palautteeni Ylen toimitukselle Venäjä-illasta 15.4.

Hei,
kuten moni muukin katsoin eilisen Venäjä-illan. Ohjelma oli suuri pettymys, ennen kaikkea toimituksen tekemien valintojen takia.

Kaikkein pahimpana epäonnistumisena pidän toimituksenne pyrkimystä puhua näin herkistä asioista viihdeformaatissa. Infotainment ei mielestäni ole sopiva muoto, vaikka sitä on monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa puolustettukin sillä perusteella, että se johtaa loppujen lopuksi vakavaan asialliseen keskusteluun. Nimenomaan asiapitoista keskustelua kuitenkin toivoisi näkevän juuri ylen kanavilta, koska on enää hyvin vähän mediumeja, jotka kykenevät sellaiseen ja Venäjä-suhteesta olisi juuri tänä aikana ”terapeuttisinta” keskustella nimenomaan analyyttisesti eikä ”huutoäänestyksellä”, kuten kävi ohjelmassanne niin toimittajien työn kuin monien kutsuttujen vieraiden takia. Siis: mielestäni viihdeformaatti on väärä tällaisten asioiden käsittelyyn ja sotii ylen toimintaperiaatteita vastaan, ja tämä formaatti on johtanut vääriin keskustelijavalintoihin (netin ja lööppien esille nostamat hahmot, kuten Bäckman, Hellevig, Hyrskynlahti) sekä vääriin kysymyksenasetteluihin toimittajien taholta. Kun pyritään kosiskelemaan yleisöä ja saada ohjelmaan keskustelijat kritiikittömästi yleisön ehdotusten perusteella, ja kun itse ohjelmasta pyritään tekemään mahdollisimman ”koukuttava” toimittajien valitsemien ”räväköiden” kysymysten avulla, niin tulos on mielestäni hajottava, eikä rakentava.

Suomalainen yhteiskunta on monikulttuurinen, ja tämä on sekä tosiasiallinen tilanne, että lainsäädännössä vahvistettu tila. Yleisradio, joka toimii monikulttuurisen yhteiskunnan lainsäädännön mukaan sekä monikulttuurisen yhteiskunnan verovaroin, on velvollinen ottamaan tämän asiantilan ainakin asiaohjelmissa todesta, eikä vitsinä. Tällä lausumalla siirryn seuraavaan kohtaan, jota koin henkilökohtaisesti erittäin loukkaavana sekä monikulttuurisuutta halveeraavana.

Ohjelman toisessa osassa toimittajat tekivät ”kokeen” kysymällä läsnä olevilta ”venäläisiltä” (joiden taustat ja elämäntilanteet ovat selkeästi moninaiset ja ”moninapaiset”, eli transnationaalit: heidän siteensä sekä Suomeen että Venäjään ovat syviä ja henkilökohtaisia, persoonaan meneviä ja sitä muokkaavia) kenen puolella he olisivat Suomi-Venäjä jääkiekko-ottelussa ja mahdollisessa sodassa. Kysymys on pöyristyttävä siinä mielessä, että se siirtää monia kuulumisia sallivaan monikulttuurisuuden tilaan yhden ja ainoan lojaliteetin tunnustavan kansallisvaltion logiikan. Tätä urheilun kautta maahanmuuttajien lojaalisuutta testaavaa ”krikettitestiä” on tutkimuksessa valtavasti ja perusteellisesti kritisoitu mm. siitä, että vaatimalla maahanmuuttajilta täyttä lojaalisuuden vaihtoa ja sen julkista tunnustamista vastaanottajavaltio tekee väkivaltaa, assimiloi maahanmuuttajia ja tuottaa samalla väärää tietoa: ihmisten elämät ovat monimutkaisempia kuin ”integraation” mallin antama kuva. On mahdotonta ja myös tarpeetonta jättää taakseen vanhat sitoutumiset jotta tulisi ”uuden yhteiskunnan jäsen”. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa jäsenyyksiä ja osallisuuksia on monenlaisia, ja sota mallina ihmisten identifioitumiselle on tällaisessa yhteiskunnassa väärä. Esittämällä tämän kysymyksen läsnä oleville ”venäläisille” toimittajat toisaalta osoittivat täyden kyvyttömyytensä ymmärtämään monikulttuurisuutta, joka ei olisi ”kulttuurien mosaiikkia” tai maahanmuuttajien ”kotoutumista” vastaanottavan valtion ehdoin vaan jatkuvaa neuvottelua ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten luovaa yhteistoimintaa. Me teemme asioita sanoilla. Ohjelman toimittajat kysymyksenasettelullaan ovat tehneet vääryyttä ja hallaa Suomen monikulttuurisuudelle yksinkertaistamalla ja profanoimalla sitä.

”Venäläisten” vastaukset olivat malliesimerkkejä siitä, että tällainen kysymyksenasettelu on väkivaltaista. Kaikki toivat esille taustansa, jotka osoittivat, että valinta kuvitteellisen Venäjän ja kuvitteellisen Suomen välillä on heidän kohdallaan mahdotonta. Molemmat maat ovat sekä sukujen historiassa että omakohtaisessa kokemuksessa sekä tulevaisuuden suunnitelmissa täysin kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat meidän elintilan, niin fyysisen kuin henkisen. Tätä sanotaan mm. hybriidisyydeksi. Tästäkin on keskusteltu valtavasti niin tutkimuksessa kuin muutenkin monikulttuurisuuteen liittyen. Olen sitä mieltä, että sitä tulee kunnioittaa ja tuoda esille jollain muulla tavalla kuin panemalla suorassa lähetyksessä ihmisiä seinää vasten ja vaatimalla heiltä lojaalisuuden tunnustusta jommallekummalle valtiolle. Näen tätä ammattitaidottomuutena. Jos kerran keskustelette näistä asioista, niihin täytyy perehtyä etukäteen, ehkä koko henkilökunnan täydennyskoulutuksen muodossa.

Ohjelmassa tuli myös esille, kuinka tällainen sotaan ja vastakkainasetteluun perustuva kansallisen identiteetin logiikka toimii. Niin Igor Parrin kuin Lauri Koposen kommenteissa tuli esille, että heitä on lapsina Suomessa kiusattu, kun lapset omaksuvat mm. koulun sodan kontekstissa opettamat kansalliset identiteetit hyvin yksioikoisina (ks. Anne-Mari Soudon väitöskirja Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista) ja tämä johtaa arkipäivän rasismiin, joka voi puolestaan johtaa Igorin tapaiseen kompensatoriseen ”kansallismielisyyteen”. Tällaisen ilmapiirin luomiseen ohjelmanne osallistui, toivottavasti tahtomatta, mikä ei vähennä sen vahingollisuutta.

Olette ohjelmassanne soveltaneet samanlaista etnistävää logiikkaa kuin mitä nyky-Venäjän hallinto käyttää propagandassaan: kaikki ihmiset nähdään ennen kaikkea kansallisuutensa edustajina ja sitä kautta kansallisuutensa valtioihin ja niiden johtoon sidottuina. Ukraina-konfliktissa tapahtuu sama, mikä tapahtui Georgian sodan ja Pronssisotilaan jupakan aikana: Suomeen muuttaneet venäläiset pakolla liitetään Venäjään, ja juuri sitä nyky-Venäjän hallinto toimillaan tavoittaakin, mm. esittämällä kaikki venäjänkieliset omana diasporana, ”maanmiehinä”, joita sillä on oikeus ”puolustaa”. On turhaa vastustaa tätä toimintaa saman koordinaattijärjestelmän, eli kansallisvaltiologiikan sisältä, jos suinkin tälle vanhakantaiselle ajattelutavalle halutaan esittää vaihtoehtoja.

Olga Davydova-Minguet
tutkija
Joensuun seudun monikulttuurisuusyhdistyksen (JoMoni ry) pj
Joensuun seudun monikielisten perheiden yhdistyksen vpj
Itä-Suomen Etnisten suhteiden neuvottelukunnan vpj