Älä turvaudu yksinkertaisimpaan selitykseen, sillä konfliktit eivät synny tyhjiössä

Ei kulunut kuin hetki Pariisin traagisesta terroriteosta kun ensimmäiset kommentit tapahtumasta kulttuurien yhteentörmäyksenä tulivat julkisuuteen. Esimerkiksi Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimosen mukaan terroriteko osoittaa, kuinka yhteen sovittamattomia länsimainen ja islamilainen demokratiakäsitys ovat. Uimosen kommenteissa kaikuu Samuel P. Huntingtonin ääni. Tämä yhdysvaltalainen politiikan tutkija esitti 1990-luvun alussa kuuluisat teesinsä kulttuurien yhteentörmäyksestä ja selitti kylmän sodan jälkeiset kriisit erilaisten kulttuuripiirien välisinä konflikteina. Huntington kiinnitti erityisesti huomiota siihen, että nämä kriisit aiheutuivat islamilaisen kulttuuripiirin rajoilla

Huntingtonin selitysmalli olisi yksinkertainen tapa ymmärtää maailman kriisejä ja konflikteja. Jihadistien terrori-iskut, Euroopan ja Venäjän kriisiytyneet suhteet, ISIL, Boko Haram ja monet muut tämän hetken kriiseistä voisi kuitata helposti kulttuurien yhteentörmäyksenä. Tällainen ajatusmalli on kuitenkin auttamattoman yksinkertainen ja toisaalta sen perusteella mitään konfliktien ratkaisemiseksi ei oikeastaan kannattaisi tehdä. Jos Ranskan terroriteot ovat seurasta peruuttamattomasta kulttuurikonfliktista, ei tarvitse käydä keskustelua siitä, miksi Ranskassa syntyneet ja asuneet nuoret miehet päätyvät näin karmeaan tekoon. Jos Huntingtonin teoria selittäisi Pariisin terroriteon, jokainen maailman noin 1,3 miljardista muslimista olisi potentiaalinen terroristi. Sen mukaan heidän edustamansa kulttuuri ja maailmankatsomus eivät vain ole yhteen sovitettavissa meidän länsimaisen kulttuurimme kanssa. Kuitenkin esimerkiksi ISIL tappaa tieltään myös kurdeja ja muita muslimeja. Väkivalta ja murhaaminen eivät ole sisäänrakennettuna islamilaiseen kulttuuriin, kuten ei natsismikaan ollut saksalaiseen kulttuuriin. Muslimien leimaaminen islamistiterroristien varjolla on väärin, ja kuten professori Jaakko Hämeen-Anttila radiohaastattelussa totesi, voi myös lisätä katkeruutta ja vastakkainasettelua maltillisempien muslimien keskuudessa. Eli vetoaminen huntingtonilaiseen näkemykseen toimii juuri kuten radikaalit islamistit haluavat; se lisää vastakkainasettelua länsimaalaisen kulttuurin ja islamilaisuuden välillä.

Euroopan kroonistunut heikko taloustilanne, sosiaalipolitiikan puutteet sekä siirtolaisuus- ja maahanmuuttopolitiikan epäonnistuminen ovat syitä, joista nyt pitäisi sivilisaatioiden yhteentörmäysten sijaan puhua. Euroopan unioni on laajentunut ja rajat jäsenmaiden välillä ovat avautuneet. Samaan aikaan EU:n ulkorajoja on vahvistettu, valvontaa kiristetty ja pyritty pitämään ei-toivotut siirtolaiset ulkopuolella. Lampedusasta on tullut EU:n siirtolaisuuspolitiikan kriisin symboli ja Välimerestä aivan liian monen afrikkalaisen hauta. Samaan aikaan on tapahtunut siirtolaisten ghettoutumista ja marginalisoitumista – ääriliikkeet, niin uskonnolliset kuin poliittiset ovat saaneet toivomansa kasvualustan Euroopassa. Lähi-idän kriisialueilta palaaville jihadisteille on otollista maaperää levittää sanomaansa.

Historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka toivottomuus, talouslama ja työttömyys ruokkivat ääriliikkeitä. Natsien valtaannousua Saksassa ei selitetä kulttuurisena yhteentörmäyksenä, vaan yhteiskunnalliset ja sosiaaliset syyt ilmiön taustalla eritellään laajemmin. Sosialistiset vallankumoukset tai 1970-luvun punainen terrori kumpusivat yhteiskunnallisista epäkohdista. Tätä laajempaa analyyttisyyttä ja poliittista reagointia Eurooppa tarvitsee myös Ranskan iskujen jälkeen. Radikaali politisoitunut islam on uhka vapaudelle, mutta islamin ja länsimaalaisuuden peruttamattoman yhteentörmäyksen julistaminen vain lisää radikalismia. Lisäksi se on teesinä historiaton, sillä maailman historiassa muutama sata vuotta on kovin lyhyt aika. Ei siitä ole sen kauemmin kun kulttuurien vuorovaikutus kukoisti islamilaisen kalifaatin hallitsemalla nykyisen Espanjan alueella ja katolinen inkvisitio vangitsi ja tappoi toisinajattelijoita. 

Miika Raudaskoski

 Kirjoittaja on historian tohtorikoulutettava ja projektitutkija Karjalan tutkimuslaitoksella Itä-Suomen yliopistossa.

miika.raudaskoski at uef.fi

@RaudaskoskiMA

Kirjoitus on julkaistu Karjalaisessa 21.1.2015.