Eliel Saarista pidetään nimenomaan kansallinen Suomen
arkkitehtina. Saarisen maineen perusta on hänen yhdessä Armas Lindgrenin ja
Herman Geselliuksen kanssa suunnittelema Pariisin maailmannäyttelyn 1900 Suomen
paviljonki ja sen saama huomio. Suomalaiskansallismielisen näkemyksen mukaan paviljonki
oli osoitus kansakunnan kulttuurin voimasta ja halusta erottautua Venäjästä.
Myös kansallismuseon rakennus symboloi aikakautensa kansallisaatetta. Saarisen
roolia nimenomaan suomalaiskansallisena suurmiehenä vahvisti hänen toimintansa
Amerikassa. Saarisen menestyminen Chicago Tribunen toimitalon
arkkitehtikilpailussa uutisoitiin suomalaisen voittona. Saarinen nopea nousu
kansainväliseen kuuluisuuteen oli osoitus nuoren kansan kyvykkyydestä ja
uudistumiskyvystä. Saarinen asui Yhdysvalloissa vuodesta 1923, mutta hän
vieraili kotimaassaan vuosittain ja näistä matkoista kirjoitettiin tarkoin
lehdissä. Saarisen uraa seurattiin tarkasti, samoin hänen poikansa Eero
Saarisen menestystä.
Toisen maailmasodan aikana Saarisen suosio Yhdysvalloissa
laski, mikä johtui hänen perheensä läheisistä suhteista Saksaan. Sodan jälkeen Saarisen asema jälleen parani,.
Tähän edesauttoi Eero Saarisen saama Yhdysvaltain
kansalaisuus ja menestys niin arkkitehtina kuin yksityiselämässään. Eliel Saarisen
hautajaiset 1950 oli Suomessa valtakunnallinen tapahtuma. Sen kansallisesta
merkityksestä kertoi se, että hautajaisissa puhui pääministeri Urho Kekkonen.
Kun Saarisen muistonäyttely järjestettiin Helsingissä 1955, arvovaltaisen
kunniakomitean puheenjohtajana toimi jälleen pääministeri Urho Kekkonen. Muut
jäsenet olivat Yhdysvaltain suurlähettiläs Jack MacFall, ylipormestari Eero
Rydman, arkkitehti Alvar Aalto,
professori J. S. Sirén, professori Otto-Iivari Meurman ja arkkitehti
Eero Saarinen.
Saarisen osakseen saama huomio ja hänen Suomessa ja
Yhdysvalloissa tekemän työnsä esiin nostaminen on liitettävä osaksi Suomen
sodanjälkeistä poliittista asemaa. Herkässä ulkopoliittisessa tilanteessa
haluttiin korostaa siteitä länteen. Saarisen muistonäyttelyn esitteessä
nostettiin kansallisen romantiikan vaikutuksen lisäksi esille Suomen poliittisen
elämän synkät ajat. Tällä viitattiin selkeästi 1900-luvun alun sortokausiin ja
Venäjän painostukseen. Rinnastus toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen
oli tietoinen valinta. Pääministeri Urho
Kekkosen rooli korostui Suomen ja Yhdysvaltojen suhteiden luojana. Kekkosen hyvät suhteet Yhdysvaltojen johtoon
huipentuivat, kun presidentti J. F. Kennedy kutsui Kekkosen valtiovierailulle
Yhdysvaltoihin lokakuussa 1961.
Ismo Björn
