Pätkätyöläisen selviytymiskeinot epävarmassa arjessa. Pirjo Pölläsen alustus Tieteen päivillä Itä-Suomen yliopistossa 28.-29.8.2015

Pätkätyöt ovat tulleet jäädäkseen, tämä lienee itsestäänselvyys, jota tuskin tarvitsee tässä yhteydessä mitenkään todistaa. Yritän lyhyessä alustuksessani selvittää, mitä tämä työelämän muutos, prekarisaatio tarkoittaa yksilöiden arjessa. Käytän mielelläni prekarisaation käsitettä (vrt. esim. Eeva Jokinen, Jussi Vähämäki, Juhana Venäläinen, Jukka Könönen, Leena Åkerblad), koska se kuvaa nykyihmisen arkea kokonaisvaltaisemmin kuin pätkätyö-termin käyttö. Arjen prekarisaatiossa on näet kysymys kaikenasteisesta arjen epävarmistumisesta ja laajasti myös hyvinvointivaltion rakenteiden muutoksesta. Prekarisaatio terminä ei ole pelkästään negatiivinen termi, se pitää sisällään myös mahdollisuuden muutoksesta johonkin uuteen ehkä parempaankin. Työelämäkontekstissa prekarisaatio kuitenkin usein viittaa totutun palkkatyörakenteen murtumaan, työelämän muutokseen kohti työn feminisoitumista, joka pitää sisällään mm. pätkätyöläistymisen, työaikojen epämääräistymisen ja työehtojen huononemisen.

Olen seurannut pätkätyö / prekarisaatio keskustelua viimeisen 10 kymmenen vuoden aikana varsin arkisesta vinkkelistä. Oma työurani koostuu pätkätöistä Joensuun / Itä-Suomen yliopiston palveluksessa. Viimeisen 15 vuoden aikana pisin yksittäinen työsuhteeni on ollut kaksi vuotta. Olen myös toiminut ay-aktiivina Tieteentekijöiden liitossa, ja sitä kautta tullut tietoiseksi yliopistotyöntekijöiden arjen prekarisaation ongelmista. Koulutukseltani olen yhteiskuntapolitiikan tutkija, ja tutkimuskohteeni on ollut Suomessa asuvat venäläiset maahanmuuttajanaiset, joiden työmarkkina-asemia olen tutkimuksissani tarkastellut – he ovat mielestäni olleet prekarisaation edelläkävijöitä. Juhana Venäläinen on todennut, että prekarisaatio tuli Suomeen vuonna 2007, mutta omien aineistojeni perusteella voin todeta, että venäläisten maahanmuuttajanaisten arjessa se oli nähtävissä jo tuotakin aikaisemmin.

Näkemykseni mukaan prekarisaatio ja työmarkkinoiden epävakaistuminen näkyy ihmisten arjessa kaikenlaisena epävarmuutena. Prekaareissa työasemissa elävät ihmiset kokevat jatkuvaa epävarmuutta, riittämättömyyttä ja keskeneräisyyden tunnetta. Samaan aikaan työmarkkinoiden epävakaistumisen kanssa uusliberalistinen talouspolitiikka on ohjannut yhteiskunnallista kehitystä myös murentamaan hyvinvointivaltiota, mikä pätkätyöarkea elävien keskuudessa tarkoittaa entisestään lisääntyvää epävarmuutta. Tämä epävarmuus näkyy paitsi epävarmuutena suhteessa taloudelliseen toimeentuloon (leikkaukset työttömyysturvassa), mutta myös suhteessa palveluihin. Esimerkiksi nykyisen hallituksen kaavailut siitä, että työttömien vanhempien lasten päivähoito-oikeutta rajataan, hankaloittaa pätkätyöläisten mahdollisuutta työllistyä entisestään. Sillä kuinka joustavat työmarkkinat ja lasten päivähoitoon esitetyt leikkaukset ovat yhteen sovitettavissa? Tiedämme, että päivähoitopaikoista on monilla paikkakunnilla sen verran pula, että jo nykyisellään asioita hoitavat virkamiehet tekevät hartiavoimin työtä, jotta onnistuvat järjestämään hoitopaikan lapselle lakisääteisessä ajassa (3 kk hakemuksen jättämisestä). Jos vanhemman työ (kuten esimerkiksi omani) on lyhyissä pätkissä, joiden välillä on työttömyysjaksoja ja uudet hankkeet, jotka eivät aina edes ole tuon kolmen kuukauden pituisia, alkavat usein lyhyillä varoajoilla, niin miten vanhemman oletetaan pystyvän ottamaan työtä vastaan, jos lapset ovat kotona puolipäiväisesti. Tämä tilanne koskettaa työntekijöitä nykyisellään kaikissa ammateissa ja kaikilla koulutusasteilla. Esittämäni tilanne on arjen realiteetti hyvin monissa prekaareissa töissä (työt ovat pätkissä ja niihin pitää reagoida lyhyillä varoajoilla, pitää olla valmis ottamaan työ vastaan vaikka viikon päästä).

Tämän esityksen otsikossa minua pyydettiin tuomaan esiin arjen selviytymiskeinoja näillä prekaareilla työmarkkinoilla – valitettavasti joudun toteamaan, etten osaa vastata tuohon annettuun tehtävään. Voin kuitenkin kertoa, että tutkimusten mukaan monet, erityisesti nuoret naiset, etsivät merkitystä elämäänsä työelämän ulkopuolisista asioista, siis perheestä, lapsista ja mm. vapaaehtoistyöstä. Tämä onkin varmasti totta ja auttaa yksilöitä jaksamaan arjessaan ja samaan sisältöä elämäänsä. Jokaisen yksilön on rakennettava arjestaan merkityksellistä, niiden mahdollisuuksien asettamissa rajoissa, joita hänellä on. Alustukseni tarkoitus ei myöskään ole korostaa sitä, että vain työ ja työssäkäyvät olisivat jollakin tapaa merkityksellistä elämää eläviä yksilöitä. Taloudellinen toimeentulo on kuitenkin arjessa selviytymisen perusedellytys ja palkkatyön kautta tämän edellytyksen pystyy parhaiten takaamaan. Vaikka kaihdankin ajatusta siitä, että perustelen ajatustani omien ja vertaisryhmäni kokemusten pohjalta, niin tässä yhteydessä teen niin: arjen selviytymisessä keskeinen elementti on mielestäni taloudellinen turvallisuus. Jatkuva taloudellinen epävarmuus luo yksilön ja perheiden arkeen keskeisen negatiivisen elementin. Arjesta on mahdollista selvitä niukoilla resursseilla ja myös pätkätöiden keskellä, mutta jatkuva taloudesta ja perheen toimeentulosta huolehtiminen syö ihmisen voimavaroja ja vaikuttaa koko hänen elämäänsä. Myös vanhemmuuteen se tuo ikävän lisäelementin, mikäli sinulla on jatkuva huoli siitä, kuinka perheentoimeentulo on mahdollista järjestää.

Kuten totesin, niin kaihdan ajatusta, että tuon tällaisessa yhteydessä esiin omia kokemuksiani työttömyydestä, pätkätöistä ja prekaarista arjesta, mutta katson, että niiden kautta voin valaista keskustelua varsin konkreettisella tavalla. Kohdattuani itse työttömyyden ensimmäisen kerran elämässäni tänä keväänä – yli nelikymppisenä, kolmen lapsen (koulutettuna) äitinä – oli kokemus minulle hyvin järisyttävä ja kokonaisvaltainen. Olen ollut yliopistolla pätkätöissä 15 vuotta, mutta työttömäksi jäin ensimmäisen kerran keväällä 2015. Kevään ja kesän aikana minulla on ollut kolme lyhyttä työsuhdetta yliopistoon ja kaksi eripituista työttömyysjaksoa. Kevät on ollut raskas, huolen täyttämä ja täynnä häpeää. Yksi tapa, jolla olen yrittänyt selvitä esimerkiksi kesän työttömyydestä, on ollut se, että olen kertonut ihmisille epämääräisesti olevani lomilla. Häpeä, joka työttömyydestä on seurannut, on ollut keskeinen tunne. Olen hävennyt sitä, että koulutettuna ihmisenä minä en ole onnistunut työllistämään itseäni. Olen hävennyt myös sitä, että minun työttömyyteni on aiheuttanut perheelleni taloudellista epävarmuutta. Huoli perheen taloudesta ja esimerkiksi lasten mahdollisuuksista harrastaa on ollut suuri. Toisaalta toivoa ja uskoa on luonut se ajatus, että akateemiseen uraan tällaiset katkokset rahoituksessa ikään kuin kuuluvat.

Kevät ei kaikessa epätoivoisuudessaan ole ollut vain huono, se on ollut myös täynnä tohkeisuutta ja toivoa. Tohkeisuus on Eeva Jokisen (2015) käyttämä termi prekaarin ajan tunnetilasta, jossa innostutaan ja yritetään aina uudella luomisvoimalla siirtyä kohti jotakin uutta (Ks. Prekarisaatio ja affekti –kirja). Omassa arjessani tohkeisuus ja toivo ovat liittyneet jatkuviin rahoitushakemusten tekoprosesseihin. Tutkijalle rahoitushakemusten tekeminen on sama asia kuin työhakemuksen tekeminen monissa muissa ammateissa (sillä erotuksella, että rahoitushakemusten tekeminen vie enemmän aikaa kun työpaikkahakemuksen tekeminen). Tohkeisuutta ja toivoa ovat kuitenkin seuranneet useat pettymykset, kun sitten hartaasti tehty rahoitushakemus onkin saanut kielteisen rahoituspäätöksen. Samalla tavalla työhakemusten tekeminen aiheuttaa prekaareissa työmarkkinatilanteissa elävillä ihmisillä toivon ja epätoivon, odotuksen ja pettymyksen välisen kierteen. Arjessa selviytymistä on auttanut se, että olen uskaltanut puhua omasta tilanteestani (häpeästä huolimatta) mahdollisimman monien ihmisten kanssa eri yhteyksissä. Vertaistuki on ollut tärkeää. Vertaistuki on myös auttanut siihen, ettei tilanne kotona ole käynyt liian kuormittavaksi – epävarmasta työasemasta huolimatta olen pystynyt jollakin tavalla olemaan läsnä kotona perheeni elämässä, kun olen voinut purkaa työelämääni liittyviä negatiivisia kokemuksia ja tunteita työkavereideni kanssa.

Keväällä julkaistussa kirjassa Prekarisaatio ja affekti (Eeva Jokinen & Juhanna Venäläinen toim., 2015) käydään laajasti läpi prekaareja affekteja ts. tälle ajalle tyypillisiä tunteita ja tuntemuksia. Kirja koostuu artikkeleista, joissa kuvataan erilaisilla aineistoilla ja tutkimusmenetelmillä sitä, millaisia tunteita ihmiset arjessaan kohtaavat tänä prekarisaation aikana. Nämä tunteet ovat niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Näiden tunteiden ymmärtäminen ja niiden hyväksyminen osana prekaaria arkea on auttanut minua selviämään hiukan paremmin työmarkkinoiden epävarmuuden aiheuttamasta prekaarista arjesta. Kirjan artikkelit ovat toimineet minulle ikään kuin karttana ja toivon ylläpitäjänä: riittämättömyys sen enempää kuin tohkeisuuskaan eivät ole mitään pysyviä olotiloja tai tuntemuksia. Aamuni saattaa alkaa onnellisesti, mutta päivä voi päättyä epätoivoon – toisaalta epätoivoiselta näyttävä aamu kääntyä päivän mittaan innostuneeksi illaksi.

Luulen, että pätkätyöläisen selviytymiskeinot epävarmassa arjessa ovat hyvin yksilöllisiä: jotkut miettivät uudelleen kouluttautumista, toiset säästävät elinkustannuksista, yksi alkaa ay-aktiiviksi, toinen syyttää ammattiyhdistystä kykenemättömäksi hoitaa asioita, jotkut pitävät vanhempainvapaita ja toiset siirtävät lapsihaaveita tulevaisuuteen jne. Se mikä auttaa toista jaksamaan (esimerkiksi perhe ja lapset) voikin toiselle olla lisää jaksamattomuutta ja riittämättömyyttä tuottava asia. Olen kuitenkin tämän alustukseni ja henkilökohtaisen kokemukseni kautta halunnut nostaa esiin sen seikan, että avoimuus ja avoimesti ikävistä asioista (työn epävarmuudesta ja työttömyydestä) puhuminen tuskin pahentaa kenenkään selviytymismahdollisuuksia. Avoimesti ja mahdollisuuksien mukaan häpeämättä kokemusten jakaminen mahdollisimman monien (erityisesti omaan viitekehykseen kuuluvien henkilöiden) kanssa on auttanut ainakin minua selviämään arjestani uskoakseni paremmin kuin kaiken pitäminen vain itselläni. Pätkätyöläisen arki on monella tapaa kuluttavaa ja siitä selviäminen vaatii niin henkisiä, fyysisiä kuin taloudellisiakin voimavaroja, mutta siitä huolimatta arkea pitää voida kuositella (ks. Jokinen 2005) myös prekaareissa elämäntilanteissa.

YTT Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos ja Yhteiskuntatieteiden laitos
Itä-Suomen yliopisto