Luomuun liittyvä keskustelu oli Suomessa pitkään melko hiljaista. Viime vuoden lopulla alkoi tapahtua. Suomen maabrändivaltuuskunnan loppuraportissa yhdeksi Suomen tehtäväksi esitettiin, että Suomen maataloudessa ryhdyttäisiin painottamaan luomutuotantoa huomattavasti nykyistä enemmän. Tavoitteena on, että vuoteen 2030 mennessä vähintään puolet tuotannosta olisi luomua. Valtuuskunnan puheenjohtajan, Jorma Ollilan, mukaan tämä on täysin mahdollista, mutta ei helppoa. Ollila ei ole vielä esittänyt, miten tavoitteeseen päästään.
Kun mahdollisuuksia mietitään, kannattaa lähteä liikkeelle perusasioista. Luomutuotannossa pyritään säästämään ympäristöä ja luonnonvaroja sekä tuottamaan ravitsemuksellisesti korkeatasoista ruokaa. Luomu on lakisääteistä elintarvikkeiden tuotantoa. Tämä tarkoittaa, että tuotantoehtojen noudattamista valvotaan tarkasti.
Luomun merkitykset ovat moninaiset ja vaihtelevat. Kansainvälisesti luomu on osa sitä keskustelua, jota käydään globaalin elintarvikejärjestelmän kehityksestä, ilmastonmuutoksesta ja ruokaturvasta. Erityisesti on pohdittu sitä, voisiko luomu olla ilmastonmuutosta hillitsevä tuotantotapa ja voisiko luomulla ruokkia maapallon alati kasvavaa väestöä. Vastaukset näihin isoihin kysymyksiin ovat auki. Ruoan tuottamiseen liittyvät skandaalit ja tehomaatalouden aiheuttamat, niin ympäristön tilaan kuin tuotantoeläinten kohteluun liittyvät ongelmat ovat lisänneet luomun kysyntää. Luomua pidetään turvallisena ruokana, siihen voi luottaa.
Suomessa keskustelu luomusta on tiivistynyt kysynnän ja tarjonnan kohtaamattomuuteen. Elintarvikejärjestelmän keskeiset toimijat - alkutuottajat, jatkojalostajat, kauppa ja kuluttajat – ovat syytelleet toisiaan luomun heikosta menestyksestä. Lisäksi todetaan, että kaikki suomalainen maatalous on luomua.
Suomalainen luomu on kehittynyt vähän niin kuin vuorovesi. Kaksi kertaa on ollut huima nousu: kun luomuviljelyä alettiin tukea taloudellisesti ja kun Suomesta tuli EU:n jäsen. Kolmas nouseva aalto on odotuttanut itseään. Nyt se näyttää lähestyvän.
Vuoden 2010 loppupuolella uutisoitiin luomun vyöryvän kauppoihin. Kysyntä oli kasvanut ja valikoimat laajentuneet. Niin ikään viime vuoden lopulla perustettiin Luomualan organisointiryhmä, joka on nyt ehdottanut, että Suomeen pitäisi perustaa tulevan hallituskauden mittainen luomualankehittämis- ja kasvuohjelma. Hajanainen luomukenttä pitäisi eheyttää ja saada toimimaan yhdessä. Tätä tehtävää edistämään on perustettu Pro Luomu ry.
Sitra julkaisi parisen viikkoa sitten maaseutu – barometrin. Sen mukaan suomalaiset toivovat maaseudulta erityisesti luomu- ja lähiruoan parempaa saatavuutta (64 % vastaajista). Vastaajista 47 prosenttia uskoo näin myös olevan vuonna 2025. Nämä tulokset eivät ole yllättäviä. Suomalaisten kuluttajien kiinnostus luomua kohtaan on ollut korkealla jo pitkään.
Tilastojen perusteella suomalaisella luomulla menee melko hyvin. Luomupeltoala laajenee ja on yli 7 prosenttia pelloista. Luomutiloja on kuutisen prosenttia kaikista tiloista. Luvut ovat kansainvälisesti tarkasteltuna korkeita. Luomutilat ovat suuria; niiden keskikoko on yli 43 hehtaaria. Kun tarkastellaan luomun osuutta suomalaisesta päivittäistavarakaupasta, tilanne näyttää toisenlaiselta. Luomutuotteiden osuus on pysytellyt alle yhdessä prosentissa jo pitkään. Tässä olemme pahasti luomun kärkimaita jäljessä. Esimerkiksi Tanskassa osuus on 6 prosenttia ja Itävallassa reilut viisi prosenttia. Nyt jos koskaan näyttää siltä, että luku ylittää maagisen yhden prosentin rajan.
Tuore luomubarometri kertoo, että joka viides suomalainen ostaa luomua säännöllisesti vähintään kerran viikossa. Kun lisäksi lehdet uutisoivat, että luomulihan kysyntä on erittäin suurta, tilanne näyttää kiinnostavalta. Tutkijan näkökulmasta jopa herkulliselta.
Monen katse kääntyy kohti suomalaisia viljelijöitä. Luomutuottajia pitäisi olla enemmän, koska tarjonta ei vastaa kysyntää tässä huimassa nosteessa. Ennen joulua sähköpostissa kiersi erään suomalaisen ex-luomuviljelijän kirje, jossa hän kertoi millaista oli elämä luomuviljelijänä. Heidän tilansa tarkastettiin 10 vuoden aikana yli 80 kertaa! Viljelijä ei jaksanut enää epäilyjen kohteena olemista ja pisti tilan myyntiin. Kaikki luomutilat eivät ole yhtä tarkan valvonnan kohteena, mutta näitä tiloja on paljon. On surullista, jos luomun nykyinen noste lakastuisi viranomaisten epäluottamukseen. Auttaisiko asiaa, jos Ollila ärähtäisi?
Toisaalta kannattaa katsoa myös peiliin. Samaan aikaan kun suomalaiset selvitykset puhuvat luomun puolesta ja kuluttajien suuresta kiinnostuksesta, kasvaa tuontiruoan määrä.
Uunituoreen tiedotteen mukaan maabrändityöryhmä sai suomalaiset ottamaan luomun vakavasti ja siitä voi taas puhua lupaa kysymättä. Mutta onko taas kysymys vain hetkellisestä innostuksesta? Kiinnostuksen ja toiveiden sekä luomua puoltavien puheiden pitäisi muuttua todellisiksi teoiksi.
Tuija Mononen
24.3.2011
19.3.2011
LUOVAT ALAT ITÄ-SUOMEN KORKEAKOULUISSA
Luova Pohjois-Karjala II –hanke kuuluu osana Joensuun seudun ja Keski-Karjalan alueelliseen koheesio- ja kilpailukykyohjelmaan (KOKO). Sen yhtenä toimenpiteenä Itä-Suomen yliopiston Alue- ja kuntatutkimuskeskus Spatia teki selvityksen luovien alojen osaamisesta ja kehittämistoiminnasta Itä-Suomen yliopistossa, Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulussa ja Savonia-ammattikorkeakoulussa. Selvityksessä kartoitettiin haastattelujen avulla myös kysymystä, kuinka osaaminen ja kehittämistoiminta hyödyttävät luovan talouden ja erityisesti kulttuurimatkailun kehittämistä Pohjois-Karjalassa.
Strategioiden, opetuksen, tutkimuksen ja hanke- ja innovaatiotoiminnan perusteella korkeakoulut profiloituvat luovilla aloilla eri tavoin. Kehittämissuunnitelmien ja haastattelujen perusteella luovat alat on määrätietoisimmin nostettu tärkeäksi painoalaksi Pohjois-Karjalan ammatti-korkeakoulussa. Luovien alojen kasvava merkitys tunnustetaan myös Savonia-ammattikorkeakoulussa, missä ne pyritään integroimaan osaksi korkeakoulun muiden alojen opetus- ja kehittämistoimintaa. Itä-Suomen yliopistossa luovat alat eivät lukeudu keskeisiin kehittämiskohteisiin. Vaikka yliopisto ei ole yhtä aktiivinen luovien alojen hanketoiminnassa kuin ammattikorkeakoulut, katsovat sen edustajat myötävaikuttavan toimialaan aktiivisesti tutkimus- ja opetustyön sekä asiantuntijatehtävien kautta. Niin yliopistoa kuin ammattikorkeakoulujakin kiinnostaa Venäjä ja sen kulttuuria koskevan tiedon lisääminen Itä-Suomessa.
Luovien alojen kehittäminen hanke- ja innovaatiotoiminnan kautta liiketaloudellisesti menestyväksi luovaksi taloudeksi ei selvityksessä tehtyjen haastattelujen perusteella ole ongelmatonta. Molemmissa ammattikorkeakouluissa matkailu on hanketoiminnassa tärkeässä asemassa ja toisaalta muotoilualalla on luontevat yhteydet yrityselämään. Matkailun ideoimisessa Itä-Suomen yliopiston kulttuuriosaamisesta voisi löytyä nykyistä enemmän uutta sisältöosaamista.
Kulttuurimatkailuun liittyen selvityksessä luotiin hankkeen yrityspartnereiden kiinnostuksesta katsaus pohjoiskarjalaisen kiven, kaivannaisalan ja kaupan perinteeseen ja sen yhteyksiin Venäjälle. Katsauksen tarkoituksena oli avata uusia näkymiä kivi- ja kaivannaisalan tarjoamiin mahdollisuuksiin kehittää esimerkiksi maailmalla nopeasti kehittyvää geomatkailua, jossa kohteen geologisen kiinnostavuuden lisäksi otetaan huomioon sen kulttuurihistorialliset kerrostumat. Pohjois-Karjalan kulttuurimatkailussa kivi- ja kaivannaisalan lisäksi ei ole riittävästi hyödynnetty myöskään maakunnan kaupan ja merenkulun rikasta perinnettä. Joensuuta kutsuttiin aikoinaan ”lähtevien laivojen kaupungiksi” ja Joensuu oli 1800-luvun lopulla Suomen kolmanneksi suurin laivanvarustajakaupunki. Yksistään kauppaneuvos Antti Mustosella oli merellä 5 purjelaivaa, jotka seilasivat Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja Espanjaan ja lisäksi toistakymmentä hinaajaa ja lotjaa Saimaalla.
Seppo Sivonen
Strategioiden, opetuksen, tutkimuksen ja hanke- ja innovaatiotoiminnan perusteella korkeakoulut profiloituvat luovilla aloilla eri tavoin. Kehittämissuunnitelmien ja haastattelujen perusteella luovat alat on määrätietoisimmin nostettu tärkeäksi painoalaksi Pohjois-Karjalan ammatti-korkeakoulussa. Luovien alojen kasvava merkitys tunnustetaan myös Savonia-ammattikorkeakoulussa, missä ne pyritään integroimaan osaksi korkeakoulun muiden alojen opetus- ja kehittämistoimintaa. Itä-Suomen yliopistossa luovat alat eivät lukeudu keskeisiin kehittämiskohteisiin. Vaikka yliopisto ei ole yhtä aktiivinen luovien alojen hanketoiminnassa kuin ammattikorkeakoulut, katsovat sen edustajat myötävaikuttavan toimialaan aktiivisesti tutkimus- ja opetustyön sekä asiantuntijatehtävien kautta. Niin yliopistoa kuin ammattikorkeakoulujakin kiinnostaa Venäjä ja sen kulttuuria koskevan tiedon lisääminen Itä-Suomessa.
Luovien alojen kehittäminen hanke- ja innovaatiotoiminnan kautta liiketaloudellisesti menestyväksi luovaksi taloudeksi ei selvityksessä tehtyjen haastattelujen perusteella ole ongelmatonta. Molemmissa ammattikorkeakouluissa matkailu on hanketoiminnassa tärkeässä asemassa ja toisaalta muotoilualalla on luontevat yhteydet yrityselämään. Matkailun ideoimisessa Itä-Suomen yliopiston kulttuuriosaamisesta voisi löytyä nykyistä enemmän uutta sisältöosaamista.
Kulttuurimatkailuun liittyen selvityksessä luotiin hankkeen yrityspartnereiden kiinnostuksesta katsaus pohjoiskarjalaisen kiven, kaivannaisalan ja kaupan perinteeseen ja sen yhteyksiin Venäjälle. Katsauksen tarkoituksena oli avata uusia näkymiä kivi- ja kaivannaisalan tarjoamiin mahdollisuuksiin kehittää esimerkiksi maailmalla nopeasti kehittyvää geomatkailua, jossa kohteen geologisen kiinnostavuuden lisäksi otetaan huomioon sen kulttuurihistorialliset kerrostumat. Pohjois-Karjalan kulttuurimatkailussa kivi- ja kaivannaisalan lisäksi ei ole riittävästi hyödynnetty myöskään maakunnan kaupan ja merenkulun rikasta perinnettä. Joensuuta kutsuttiin aikoinaan ”lähtevien laivojen kaupungiksi” ja Joensuu oli 1800-luvun lopulla Suomen kolmanneksi suurin laivanvarustajakaupunki. Yksistään kauppaneuvos Antti Mustosella oli merellä 5 purjelaivaa, jotka seilasivat Saksaan, Englantiin, Ranskaan ja Espanjaan ja lisäksi toistakymmentä hinaajaa ja lotjaa Saimaalla.
Seppo Sivonen
15.3.2011
Mistä on nuoret tutkijat nykyään tehty?
Mistä on nuoret tutkijat nykyään tehty? Uravalinnasta, viran hausta, palkankorotuksista ja vuosilomista – niistäkö on nuoret tutkijat nykyään tehty? Ei. Pätkätöistä, arvioinneista, apurahoista, työttömyysjaksoista, ja kokonaistyöajasta ilman lomaa – niistä ovat prekaarit tutkijanurat nykyään tehty.
Olen viimeisten kymmenen vuoden aikana, jonka olen ollut (pätkä)töissä Joensuun / Itä-Suomen yliopistossa kuullut ja kuunnellut paljon ns. kentän ääniä. Minun kenttäni yliopistossa on nuorten tutkijoiden kenttä. Se kenttä, jossa tutkija on nykytermein tutkijan uransa ensimmäisellä tai toisella portaalla. Olen pyrkinyt kuuntelemaan tuota kentän ääntä, joka pitää sisällään myös minun oman ääneni – eräänlaista autoetnografiaa siis, mahdollisimman tarkalla ja herkällä korvalla. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään mielessä myös sen, että kenttä on moniäänistä ja monipolvista.
Äänenpainot ja vuodatusten ja huolten aiheet ovat vuosien varrella olleet erilaisia. Tämä johtuu toisaalta yksilötason kysymyksistä, siis siitä, että olen eri aikoina pyörinyt eri ihmisten kanssa. Mutta toisaalta tässä on kyse myös rakenteista, siitä miten yliopisto on kymmenen vuoden aika työpaikkana muuttunut.
Kun aloitin työni Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa, yhteiskuntapolitiikan laitoksella valmistui laitokseltamme korkeintaan yksi väitöskirja per vuosi. Väitöskirjan tekijät olivat suurelta osin palkkatyösuhteessa laitokseen / yliopistoon (tyypillisesti assistentteja), jotkut toki työskentelivät apurahoillakin, olipa joku töissä Akatemian tai ministeriön projektissa. Ja kilpailu oli kovaa. Silloin haettiin posket punaisina samoja kulttuurirahaston vuoden työskentelyapurahoja, ja kannustettiin toinen toistamme myös laittamaan paperit sisään samoihin ”assarin hakuihin”. Aina ei oikeuskaan voittanut, sillä kävipä toisinaan niin, että valintojen jälkeen oltiin erimielisiä sen suhteen, tuliko paras hakija valituksi.
Sitten 2000-luvun alkuvuosina tuli uusi aika: assistentuurit lopetetaan, ja tutkijan koulutus aletaan järjestää tutkijakouluissa. Ja taas haettiin, ja kilpailu oli kovaa, eikä valtakunnallisiin tutkijakouluihin kovin pienillä ansioilla ollut mahdollista päästä. Mutta jotkut onnistuivat, ja monet pidemmälle ehtineet jatko-opiskelijat pääsivät tutkijakoulutettaviksi. Kaikki eivät olleet tyytyväisiä: joistakin tuntui oudolta, että useamman vuoden tutkijan statuksen jälkeen, sitä muuttuikin opiskelijaksi tai koulutettavaksi. Tämä korvensi mieltä ja sai keskustelua aikaan, mutta palkka sentään juoksi ja tutkimuksen infra oli kunnossa. Tutkijakoulutettavan paikat (erityisesti tunnetuissa valtakunnallisissa tutkijakouluissa) lisäsivät arvovaltaa ja antoivat statusta.
Vuonna 2010 alkoi uusi aika suomalaisessa yliopistolaitoksessa. Ei olla enää tutkijoita: nyt ollaan nuorempia tutkijoita, yliopistotutkijoita jne. Mutta entäs sitten kun ollaankin vain apurahatutkijoita, tai jatko-opiskelijoita, siinä riittää arjen askareissa pähkinää purtavaksi. Pitää miettiä kuka sen minun sähköpostin maksaa, entäs kulkuluvan puhumattakaan työhuoneesta? Ja jos minulla yhteiskuntatieteilijänä arki vielä jotenkin sujuu, mutta entäs luonnontieteilijä, jonka työtä projektissa valvotaan, kontrolloidaan ja määrätään – mutta palkka maksetaan apurahoina, ja vakuutuksestaan jokaisen on huolehdittava itse (jos siis työskentelee apurahalla).
Yliopiston status on nyt muuttunut, ja sen tulee huolehtia siitä, että toiminta on kannattavaa. Ja maan korkeinta koulutusta antavan instituutin kannattavuus mitataan siinä, kuinka paljon huoneet maksavat, ja mitä (apuraha)tutkija talolle tuottaa ja mitä kuluttaa? Montako kv-referee-artikkelia pitäisi tehdä, että saisi työhuoneestaan aiheutuvat kulut työnantajalleen korvattua?
Kuunnellessani kentän ja viitekehykseni ääniä tuntuu siltä, ettei laitoksilla ja yliopistojen johdossa olla kovinkaan herkkiä kuulemaan niitä tutkijoiden hätähuutoja, joita kentällä tällä hetkellä liikkuu. Epävarmuus ja projektitöiden mukanaan tuoma kaaos on totaalista. Kentällä ollaan tyytymättömiä esimerkiksi siihen, ettei lyhyissä työsuhteissa olevilla tutkijoilla, joiden työaika on sidottu 1600 h/vuosi näytä aina olevan mahdollisuutta pitää lomia, projektista toiseen hypätään lennosta, jolloin lomat jäävät pitämättä, mutta toisaalta vanhan projektin työt myös seuraavat perässä. Palkkaneuvottelut ovat myös monen nuoremman tutkijan näkökulmasta varsin koominen ilmaus tilaisuudesta, jossa käyt kuulemassa, että ”kerta kaikkiaan ei ole mahdollista nostaa vaatitasoasi, ilman että henkitasosi laskee, kun projektilla ei yksinkertaisesti ole rahaa”. Monia myös harmittaa se, että jos ei ollut meininki ennenkään kovin läpinäkyvää, niin aika ajoin sentään oli joitakin paikkoja, joita pystyi hakemaan, ja joihin sai työkavereilta kannustusta hakea. Toisin on nykyään tulevaisuus näyttää entistä epävarmemmalta, kun tämä päänmetsästys tuntuu olevan niin muodikasta.
Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos ja yhteiskuntapolitiikka, Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja
Olen viimeisten kymmenen vuoden aikana, jonka olen ollut (pätkä)töissä Joensuun / Itä-Suomen yliopistossa kuullut ja kuunnellut paljon ns. kentän ääniä. Minun kenttäni yliopistossa on nuorten tutkijoiden kenttä. Se kenttä, jossa tutkija on nykytermein tutkijan uransa ensimmäisellä tai toisella portaalla. Olen pyrkinyt kuuntelemaan tuota kentän ääntä, joka pitää sisällään myös minun oman ääneni – eräänlaista autoetnografiaa siis, mahdollisimman tarkalla ja herkällä korvalla. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään mielessä myös sen, että kenttä on moniäänistä ja monipolvista.
Äänenpainot ja vuodatusten ja huolten aiheet ovat vuosien varrella olleet erilaisia. Tämä johtuu toisaalta yksilötason kysymyksistä, siis siitä, että olen eri aikoina pyörinyt eri ihmisten kanssa. Mutta toisaalta tässä on kyse myös rakenteista, siitä miten yliopisto on kymmenen vuoden aika työpaikkana muuttunut.
Kun aloitin työni Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa, yhteiskuntapolitiikan laitoksella valmistui laitokseltamme korkeintaan yksi väitöskirja per vuosi. Väitöskirjan tekijät olivat suurelta osin palkkatyösuhteessa laitokseen / yliopistoon (tyypillisesti assistentteja), jotkut toki työskentelivät apurahoillakin, olipa joku töissä Akatemian tai ministeriön projektissa. Ja kilpailu oli kovaa. Silloin haettiin posket punaisina samoja kulttuurirahaston vuoden työskentelyapurahoja, ja kannustettiin toinen toistamme myös laittamaan paperit sisään samoihin ”assarin hakuihin”. Aina ei oikeuskaan voittanut, sillä kävipä toisinaan niin, että valintojen jälkeen oltiin erimielisiä sen suhteen, tuliko paras hakija valituksi.
Sitten 2000-luvun alkuvuosina tuli uusi aika: assistentuurit lopetetaan, ja tutkijan koulutus aletaan järjestää tutkijakouluissa. Ja taas haettiin, ja kilpailu oli kovaa, eikä valtakunnallisiin tutkijakouluihin kovin pienillä ansioilla ollut mahdollista päästä. Mutta jotkut onnistuivat, ja monet pidemmälle ehtineet jatko-opiskelijat pääsivät tutkijakoulutettaviksi. Kaikki eivät olleet tyytyväisiä: joistakin tuntui oudolta, että useamman vuoden tutkijan statuksen jälkeen, sitä muuttuikin opiskelijaksi tai koulutettavaksi. Tämä korvensi mieltä ja sai keskustelua aikaan, mutta palkka sentään juoksi ja tutkimuksen infra oli kunnossa. Tutkijakoulutettavan paikat (erityisesti tunnetuissa valtakunnallisissa tutkijakouluissa) lisäsivät arvovaltaa ja antoivat statusta.
Vuonna 2010 alkoi uusi aika suomalaisessa yliopistolaitoksessa. Ei olla enää tutkijoita: nyt ollaan nuorempia tutkijoita, yliopistotutkijoita jne. Mutta entäs sitten kun ollaankin vain apurahatutkijoita, tai jatko-opiskelijoita, siinä riittää arjen askareissa pähkinää purtavaksi. Pitää miettiä kuka sen minun sähköpostin maksaa, entäs kulkuluvan puhumattakaan työhuoneesta? Ja jos minulla yhteiskuntatieteilijänä arki vielä jotenkin sujuu, mutta entäs luonnontieteilijä, jonka työtä projektissa valvotaan, kontrolloidaan ja määrätään – mutta palkka maksetaan apurahoina, ja vakuutuksestaan jokaisen on huolehdittava itse (jos siis työskentelee apurahalla).
Yliopiston status on nyt muuttunut, ja sen tulee huolehtia siitä, että toiminta on kannattavaa. Ja maan korkeinta koulutusta antavan instituutin kannattavuus mitataan siinä, kuinka paljon huoneet maksavat, ja mitä (apuraha)tutkija talolle tuottaa ja mitä kuluttaa? Montako kv-referee-artikkelia pitäisi tehdä, että saisi työhuoneestaan aiheutuvat kulut työnantajalleen korvattua?
Kuunnellessani kentän ja viitekehykseni ääniä tuntuu siltä, ettei laitoksilla ja yliopistojen johdossa olla kovinkaan herkkiä kuulemaan niitä tutkijoiden hätähuutoja, joita kentällä tällä hetkellä liikkuu. Epävarmuus ja projektitöiden mukanaan tuoma kaaos on totaalista. Kentällä ollaan tyytymättömiä esimerkiksi siihen, ettei lyhyissä työsuhteissa olevilla tutkijoilla, joiden työaika on sidottu 1600 h/vuosi näytä aina olevan mahdollisuutta pitää lomia, projektista toiseen hypätään lennosta, jolloin lomat jäävät pitämättä, mutta toisaalta vanhan projektin työt myös seuraavat perässä. Palkkaneuvottelut ovat myös monen nuoremman tutkijan näkökulmasta varsin koominen ilmaus tilaisuudesta, jossa käyt kuulemassa, että ”kerta kaikkiaan ei ole mahdollista nostaa vaatitasoasi, ilman että henkitasosi laskee, kun projektilla ei yksinkertaisesti ole rahaa”. Monia myös harmittaa se, että jos ei ollut meininki ennenkään kovin läpinäkyvää, niin aika ajoin sentään oli joitakin paikkoja, joita pystyi hakemaan, ja joihin sai työkavereilta kannustusta hakea. Toisin on nykyään tulevaisuus näyttää entistä epävarmemmalta, kun tämä päänmetsästys tuntuu olevan niin muodikasta.
Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos ja yhteiskuntapolitiikka, Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja
1.3.2011
Aktivointia?
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi tänään arviointinsa Suomen perusturvan tasosta ja sen riittävyydestä (THL – Avauksia 4/2011, Perusturvan riittävyyden arviointiraportti). Raportin luvut puhuvat puolestaan.
Yksinasuvilla perusturva kattaa laskennallisesta tarpeesta vain 63 % (Kuluttajatutkimuskeskuksen muodostamaan viitebudjettiin). Konsensusmenetelmällä laadittuun budjettiin (kuinka paljon suomalaiset katsovat tarvittavan yhden ihmisen elämiseen) kautta tarkasteltuna perusturva kattaa 62 % menoista. Tulokset ovat siis lähellä toisiaan ja tukevat toisiaan. Mielenkiintoisia ovat myös luvut siitä kuinka perusturva kattaa kaksilapsisen perheen menoja (noin 74 %) ja pariskunnilta (ilman lapsia) 64 %. (THL – Avauksia 4/2011, s. 67).
Perusturvan jälkeen yksinasuvan pitäisi vielä etsiä jostain 36 - 38 % lisätuloja tai karsia aivan välttämättömistä (ruoka, vaatetus) menoistaan tuon verran. Käytännössähän tämä siis tarkoittaa ruokajonoja tai harmaita tuloja eli rikollisuutta. Onko tämä aktivointia?
Tällä kertaa luvut puhuvat puolestaan. Minä menin sanattomaksi.
Yksinasuvilla perusturva kattaa laskennallisesta tarpeesta vain 63 % (Kuluttajatutkimuskeskuksen muodostamaan viitebudjettiin). Konsensusmenetelmällä laadittuun budjettiin (kuinka paljon suomalaiset katsovat tarvittavan yhden ihmisen elämiseen) kautta tarkasteltuna perusturva kattaa 62 % menoista. Tulokset ovat siis lähellä toisiaan ja tukevat toisiaan. Mielenkiintoisia ovat myös luvut siitä kuinka perusturva kattaa kaksilapsisen perheen menoja (noin 74 %) ja pariskunnilta (ilman lapsia) 64 %. (THL – Avauksia 4/2011, s. 67).
Perusturvan jälkeen yksinasuvan pitäisi vielä etsiä jostain 36 - 38 % lisätuloja tai karsia aivan välttämättömistä (ruoka, vaatetus) menoistaan tuon verran. Käytännössähän tämä siis tarkoittaa ruokajonoja tai harmaita tuloja eli rikollisuutta. Onko tämä aktivointia?
Tällä kertaa luvut puhuvat puolestaan. Minä menin sanattomaksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)