Mistä on nuoret tutkijat nykyään tehty?

Mistä on nuoret tutkijat nykyään tehty? Uravalinnasta, viran hausta, palkankorotuksista ja vuosilomista – niistäkö on nuoret tutkijat nykyään tehty? Ei. Pätkätöistä, arvioinneista, apurahoista, työttömyysjaksoista, ja kokonaistyöajasta ilman lomaa – niistä ovat prekaarit tutkijanurat nykyään tehty.

Olen viimeisten kymmenen vuoden aikana, jonka olen ollut (pätkä)töissä Joensuun / Itä-Suomen yliopistossa kuullut ja kuunnellut paljon ns. kentän ääniä. Minun kenttäni yliopistossa on nuorten tutkijoiden kenttä. Se kenttä, jossa tutkija on nykytermein tutkijan uransa ensimmäisellä tai toisella portaalla. Olen pyrkinyt kuuntelemaan tuota kentän ääntä, joka pitää sisällään myös minun oman ääneni – eräänlaista autoetnografiaa siis, mahdollisimman tarkalla ja herkällä korvalla. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään mielessä myös sen, että kenttä on moniäänistä ja monipolvista.

Äänenpainot ja vuodatusten ja huolten aiheet ovat vuosien varrella olleet erilaisia. Tämä johtuu toisaalta yksilötason kysymyksistä, siis siitä, että olen eri aikoina pyörinyt eri ihmisten kanssa. Mutta toisaalta tässä on kyse myös rakenteista, siitä miten yliopisto on kymmenen vuoden aika työpaikkana muuttunut.

Kun aloitin työni Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa, yhteiskuntapolitiikan laitoksella valmistui laitokseltamme korkeintaan yksi väitöskirja per vuosi. Väitöskirjan tekijät olivat suurelta osin palkkatyösuhteessa laitokseen / yliopistoon (tyypillisesti assistentteja), jotkut toki työskentelivät apurahoillakin, olipa joku töissä Akatemian tai ministeriön projektissa. Ja kilpailu oli kovaa. Silloin haettiin posket punaisina samoja kulttuurirahaston vuoden työskentelyapurahoja, ja kannustettiin toinen toistamme myös laittamaan paperit sisään samoihin ”assarin hakuihin”. Aina ei oikeuskaan voittanut, sillä kävipä toisinaan niin, että valintojen jälkeen oltiin erimielisiä sen suhteen, tuliko paras hakija valituksi.

Sitten 2000-luvun alkuvuosina tuli uusi aika: assistentuurit lopetetaan, ja tutkijan koulutus aletaan järjestää tutkijakouluissa. Ja taas haettiin, ja kilpailu oli kovaa, eikä valtakunnallisiin tutkijakouluihin kovin pienillä ansioilla ollut mahdollista päästä. Mutta jotkut onnistuivat, ja monet pidemmälle ehtineet jatko-opiskelijat pääsivät tutkijakoulutettaviksi. Kaikki eivät olleet tyytyväisiä: joistakin tuntui oudolta, että useamman vuoden tutkijan statuksen jälkeen, sitä muuttuikin opiskelijaksi tai koulutettavaksi. Tämä korvensi mieltä ja sai keskustelua aikaan, mutta palkka sentään juoksi ja tutkimuksen infra oli kunnossa. Tutkijakoulutettavan paikat (erityisesti tunnetuissa valtakunnallisissa tutkijakouluissa) lisäsivät arvovaltaa ja antoivat statusta.

Vuonna 2010 alkoi uusi aika suomalaisessa yliopistolaitoksessa. Ei olla enää tutkijoita: nyt ollaan nuorempia tutkijoita, yliopistotutkijoita jne. Mutta entäs sitten kun ollaankin vain apurahatutkijoita, tai jatko-opiskelijoita, siinä riittää arjen askareissa pähkinää purtavaksi. Pitää miettiä kuka sen minun sähköpostin maksaa, entäs kulkuluvan puhumattakaan työhuoneesta? Ja jos minulla yhteiskuntatieteilijänä arki vielä jotenkin sujuu, mutta entäs luonnontieteilijä, jonka työtä projektissa valvotaan, kontrolloidaan ja määrätään – mutta palkka maksetaan apurahoina, ja vakuutuksestaan jokaisen on huolehdittava itse (jos siis työskentelee apurahalla).

Yliopiston status on nyt muuttunut, ja sen tulee huolehtia siitä, että toiminta on kannattavaa. Ja maan korkeinta koulutusta antavan instituutin kannattavuus mitataan siinä, kuinka paljon huoneet maksavat, ja mitä (apuraha)tutkija talolle tuottaa ja mitä kuluttaa? Montako kv-referee-artikkelia pitäisi tehdä, että saisi työhuoneestaan aiheutuvat kulut työnantajalleen korvattua?

Kuunnellessani kentän ja viitekehykseni ääniä tuntuu siltä, ettei laitoksilla ja yliopistojen johdossa olla kovinkaan herkkiä kuulemaan niitä tutkijoiden hätähuutoja, joita kentällä tällä hetkellä liikkuu. Epävarmuus ja projektitöiden mukanaan tuoma kaaos on totaalista. Kentällä ollaan tyytymättömiä esimerkiksi siihen, ettei lyhyissä työsuhteissa olevilla tutkijoilla, joiden työaika on sidottu 1600 h/vuosi näytä aina olevan mahdollisuutta pitää lomia, projektista toiseen hypätään lennosta, jolloin lomat jäävät pitämättä, mutta toisaalta vanhan projektin työt myös seuraavat perässä. Palkkaneuvottelut ovat myös monen nuoremman tutkijan näkökulmasta varsin koominen ilmaus tilaisuudesta, jossa käyt kuulemassa, että ”kerta kaikkiaan ei ole mahdollista nostaa vaatitasoasi, ilman että henkitasosi laskee, kun projektilla ei yksinkertaisesti ole rahaa”. Monia myös harmittaa se, että jos ei ollut meininki ennenkään kovin läpinäkyvää, niin aika ajoin sentään oli joitakin paikkoja, joita pystyi hakemaan, ja joihin sai työkavereilta kannustusta hakea. Toisin on nykyään tulevaisuus näyttää entistä epävarmemmalta, kun tämä päänmetsästys tuntuu olevan niin muodikasta.

Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos ja yhteiskuntapolitiikka, Tieteentekijöiden liiton varapuheenjohtaja