Muisti mummon tiellä pitää… vai pitääkö?

Muisti on yksi kiehtovimmista ihmisen tiedollisen toiminnan alueista. Muistin varaan rakentuvat käsitykset itsestämme, toisista ihmisistä ja koko maailmasta. Muisti auttaa meitä selviytymään arjen toiminnoista ja hahmottamaan mennyttä, tätä hetkeä ja tulevaa. Muisti on vaikutuksille altis, epäjohdonmukainen ja äärimmäisen epäluotettava, mutta emme tulisi ikinä toimeen ilman sitä.

Viime vuosina muistin merkitys on ollut erityisen paljon pinnalla. Enää ei ajatella, että ihmisen muisti on mikä on ja siihen on tyytyminen, vaan muistia - kuten yleensäkin aivoja - voi harjoittaa ja sen rappeutumista ennaltaehkäistä. Muistiterveydestä on tullut yksi hyvän vanhuuden mittari. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen FINGER-tutkimushankkeen alustavien tulosten mukaan liikunta ja oikea ruokavalio yhdistettynä aktiiviseen muistiharjoitteluun saattavat pienentää aivo- ja muistitoimintojen heikkenemisen riskiä jopa kolmanneksella.

 

Muisti onkin kovaa vauhtia nousemassa kansantaloudelliseksi kysymykseksi. Muistiterveyden edistämistä ei perustella enää vain yksilön hyvinvointiin liittyvillä tekijöillä, vaan myös säästöillä. Hyvin hoidetut hoksottimet ovat edellytys omatoimiselle asumiselle ja siten tärkeä tekijä esimerkiksi vanhustenhoidon kustannuksia laskettaessa.

Myös työikäiset joutuvat tänä päivänä yhä läheisemmin tekemisiin muistinsa rajallisuuden kanssa. Kiihtyvä työtahti ja kiristyvä kilpailu kannustavat ja pakottavat muistisuoritusten optimointiin. Joustava ja äärimmilleen viritetty muisti voi olla kilpailuvaltti työnhakijalle ja selviytymiskeino työelämän multitaskaajalle. Monet tutkijat ja muistiasiantuntijat kehottavat varaamaan kalenterista aikaa säännölliselle muistitreenille. Aivojaan voi erilaisten muistitehtävien ohella haastaa vaikka kävelemällä toisinaan takaperin tai suorittamalla arkirutiineja silmät kiinni. Viimeistä huutoa ovat erilaiset kännyköihin ladattavat äly- ja logiikkapelit.

Kun kerran suoritetaan, niin suoritetaan kunnolla. Miksei kahvakuulien, bodypumppien ja joogaharjoitusten väliin sopisi puoli tuntia aivotreeniä kaksi kertaa viikossa? Jopa tietotyötä tekevän aivojen käyttö voi joidenkin asiantuntijoiden mukaan olla aivan liian yksipuolista. Peiliin katsomisen paikka taitaa olla itse kullakin.  

 
Osa aivotutkijoista on kuitenkin eri linjoilla. Esimerkiksi Kiti Muller (HS 14.1.2015) heittäisi romukoppaan kaikki pikkunäppärät harjoitteet ja keskittyisi elämään monipuolista arkea lepoa, laiskottelua ja nautiskelua unohtamatta. Kannatetaan!

Aivotreenin vaikutukset keskittyvät pääasiassa lyhytkestoisen ja työmuistin alueille. Toinen näkökulma muistamiseen liittyy elämänkertamuistiin – muisti ei ole vain työkalu, joka auttaa suoriutumaan työstä ja elämän muista askareista, vaan muistamalla rakennamme kuvaa itsestämme ja muista.

Kiinnostavan näkökulman muistimme haavoittuvuuteen antaa taannoin Suomessa vieraillut yhdysvaltalainen muistitutkija Elizabeth Loftus (HS 25.10.2015). Hänen mukaansa muistoja on erittäin helppo manipuloida. Ihmisen voi saada muistamaan menneisyydestään asioita, vaikkapa rikoksia, joihin nämä kuuna päivänä eivät ole olleet osallisia.

Toisaalta ympäristö muokkaa muistojamme jatkuvasti ja tiedostamatta. Muistaminen on paitsi henkilökohtaista myös yhteisöllistä. Kaikki lukemamme ja kuulemamme vaikuttavat käsityksiimme menneisyydestä. Kuva niin historiasta kuin nykyisyydestä muodostuu suhteessa siihen kontekstiin jossa elämme.

Voiko menneisyyttä tarkastella perinteisellä toden ja epätoden akselilla vai onko kaikki mitä muistamme lopulta vain tulkintaa? Kysymystä pohtiessa tulee kuitatuksi ainakin yksi viikon aivotreeneistä.

Tai sitten ei vain ota muistiaan liian vakavasti. Kuten kirjailija Ernst Hemingway aikoinaan totesi: ”Onni, mitä se on? Se on hyvä terveys ja huono muisti”

Alina Kuusisto on liperiläinen historiantutkija

alina.kuusisto@gmail.com

Päivähoidon ideologinen uudistus valumassa maahan kuin hiekka rikkinäisestä ämpäristä

Viisivuotias poikani vaihtoi tänä syksynä pitkän perhepäivähoitoputken jälkeen päiväkotiin. Kodinomaisuus muuttui ison lapsiryhmän hälinään. Odotukset sosiaalisten taitojen karttumisesta ja virikkeellisyydestä ovat meillä vanhemmilla kuitenkin korkealla, mutta miten mahtaa käydä?

Nykymuotoinen päivähoitojärjestelmä syntyi päivähoitolain myötä vuonna 1973. Laki turvasi ennen muuta sen, että lapset saatiin suojaan, kun naiset siirtyivät joukolla työelämään. Kyse oli sosiaalipalvelusta, ei koulutoimen osasta, vaikka kaikkien 0–6-vuotiaiden opetuksen muuttamista esiopetukseksi oli jo joissain piireissä kaavailtu

Uudenlaista ajattelua oli ilmassa Joensuun korkeakoulussa vuonna 1973 käynnistyneessä uudenmuotoisessa lastentarhanopettajakoulutuksessa, joka haastoi kertaheitolla eberneseriläiset Friedrich Fröbelin metodiikkaan perustuneet seminaarit. Askartelua, taittelua ja hiekkalaatikkoleikkiä opiskeltiin nyt kasvatustieteen, yhteiskuntatieteiden ja psykologian tarjoamassa kehikossa. Lapsen nähtiin kasvavan vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja päivähoito kytkettiin osaksi koulutuksen jatkumoa. Lapsen haluttiin olevan oman oppimisensa subjekti. Yhteiskunnallisuus astui lastentarhanopettajakoulutukseen ryminällä, jopa niin, että jotkut pelkäsivät lastentarhoissa valmisteltavan vallankumousta. Ennakkoluulot hälvenivät vähitellen, kun uudenmuotoisen koulutuksen saaneet lastentarhanopettajat astuivat työelämään. He olivatkin osaavia, päiväkotiarjen hallitsevia ammattilaisia.

Mutta pedagoginen puoli ei edelleenkään pysynyt yhteiskunnan muutoksen perässä. Päiväkodit olivat 1990-luvun alkuun asti sosiaalihallituksen ja lääninhallitusten tiukassa normiohjauksessa. Oppaita ja suunnitelmia julkaistiin, mutta usein ne olivat jo ilmestyessään vanhentuneita. 1990-luvulla vastuu siirtyi enemmän kunnille itselleen, mikä taas on tehnyt toiminnan laadusta vaihtelevaa.

Viime vuosina päivähoidossa on vihdoin oltu ottamassa suuria ideologisia harppauksia. Vuonna 2013 päivähoitoasiat siirtyivät opetus- ja kulttuuriministeriöön. Päivähoidon kasvatuksellinen merkitys siis tunnustettiin virallisesti myös hallinnon tasolla. Toinen tärkeä etappi on valmisteilla ollut uusi varhaiskasvatuslaki, jonka ensimmäinen vaihe astui voimaan 1.8.2015. Laki katsoo päivähoitojärjestelmää vihdoin lapsen edun – ei ensisijaisesti työvoimapolitiikan tai vanhempien välisen tasa-arvon kannalta. Uusitussa varhaiskasvatuslaissa päiväkotien enimmäisryhmäkoko on rajattu 21:een. Hallituksen säästöohjelmassa tämä tervetullut tarkennus aiotaan kuitenkin vesittää. Ryhmäkoko kasvaa 24:ään siten, että yhtä aikuista kohden lapsia on entisen seitsemän sijaan kahdeksan. 

Perhepäivähoidon pieniin ryhmiin tottuneelle päiväkodin isot ryhmät ja aikuisten vähäinen määrä tuntuvat hurjilta. Eikä tällaisissa olosuhteissa lastentarhanopettajien yliopistokoulutuksella hankkima teoreettinen ja kasvatustieteellinen osaaminen taatusti pääse oikeuksiinsa.Varhaiskasvatuslain litistyminen hallituksen säästöretoriikan alle mitätöi pyrkimykset varhaiskasvatuksen laajaan uudistamiseen. Miten lapsilähtöisyys voisi toteutua päiväkoteihin kaavaillulla henkilöstömitoituksella, kun kotipäivä kahden alle kouluikäisen kanssa tuntui sekin allekirjoittaneesta aikoinaan koko lailla työläältä? 

Hallitukselta toivoisi ennen kaikkea arvostusta päiväkotien ammattilaisia kohtaan, mikä antaisi heille mahdollisuuden tehdä työtä koulustaan vastaavalla tasolla. Se on lapsilähtöisyyden edellytys.

Alina Kuusisto

alina.kuusisto@gmail.com

Kirjoittaja on liperiläinen historiantutkija

Pätkätyöläisen selviytymiskeinot epävarmassa arjessa. Pirjo Pölläsen alustus Tieteen päivillä Itä-Suomen yliopistossa 28.-29.8.2015

Pätkätyöt ovat tulleet jäädäkseen, tämä lienee itsestäänselvyys, jota tuskin tarvitsee tässä yhteydessä mitenkään todistaa. Yritän lyhyessä alustuksessani selvittää, mitä tämä työelämän muutos, prekarisaatio tarkoittaa yksilöiden arjessa. Käytän mielelläni prekarisaation käsitettä (vrt. esim. Eeva Jokinen, Jussi Vähämäki, Juhana Venäläinen, Jukka Könönen, Leena Åkerblad), koska se kuvaa nykyihmisen arkea kokonaisvaltaisemmin kuin pätkätyö-termin käyttö. Arjen prekarisaatiossa on näet kysymys kaikenasteisesta arjen epävarmistumisesta ja laajasti myös hyvinvointivaltion rakenteiden muutoksesta. Prekarisaatio terminä ei ole pelkästään negatiivinen termi, se pitää sisällään myös mahdollisuuden muutoksesta johonkin uuteen ehkä parempaankin. Työelämäkontekstissa prekarisaatio kuitenkin usein viittaa totutun palkkatyörakenteen murtumaan, työelämän muutokseen kohti työn feminisoitumista, joka pitää sisällään mm. pätkätyöläistymisen, työaikojen epämääräistymisen ja työehtojen huononemisen.

Olen seurannut pätkätyö / prekarisaatio keskustelua viimeisen 10 kymmenen vuoden aikana varsin arkisesta vinkkelistä. Oma työurani koostuu pätkätöistä Joensuun / Itä-Suomen yliopiston palveluksessa. Viimeisen 15 vuoden aikana pisin yksittäinen työsuhteeni on ollut kaksi vuotta. Olen myös toiminut ay-aktiivina Tieteentekijöiden liitossa, ja sitä kautta tullut tietoiseksi yliopistotyöntekijöiden arjen prekarisaation ongelmista. Koulutukseltani olen yhteiskuntapolitiikan tutkija, ja tutkimuskohteeni on ollut Suomessa asuvat venäläiset maahanmuuttajanaiset, joiden työmarkkina-asemia olen tutkimuksissani tarkastellut – he ovat mielestäni olleet prekarisaation edelläkävijöitä. Juhana Venäläinen on todennut, että prekarisaatio tuli Suomeen vuonna 2007, mutta omien aineistojeni perusteella voin todeta, että venäläisten maahanmuuttajanaisten arjessa se oli nähtävissä jo tuotakin aikaisemmin.

Näkemykseni mukaan prekarisaatio ja työmarkkinoiden epävakaistuminen näkyy ihmisten arjessa kaikenlaisena epävarmuutena. Prekaareissa työasemissa elävät ihmiset kokevat jatkuvaa epävarmuutta, riittämättömyyttä ja keskeneräisyyden tunnetta. Samaan aikaan työmarkkinoiden epävakaistumisen kanssa uusliberalistinen talouspolitiikka on ohjannut yhteiskunnallista kehitystä myös murentamaan hyvinvointivaltiota, mikä pätkätyöarkea elävien keskuudessa tarkoittaa entisestään lisääntyvää epävarmuutta. Tämä epävarmuus näkyy paitsi epävarmuutena suhteessa taloudelliseen toimeentuloon (leikkaukset työttömyysturvassa), mutta myös suhteessa palveluihin. Esimerkiksi nykyisen hallituksen kaavailut siitä, että työttömien vanhempien lasten päivähoito-oikeutta rajataan, hankaloittaa pätkätyöläisten mahdollisuutta työllistyä entisestään. Sillä kuinka joustavat työmarkkinat ja lasten päivähoitoon esitetyt leikkaukset ovat yhteen sovitettavissa? Tiedämme, että päivähoitopaikoista on monilla paikkakunnilla sen verran pula, että jo nykyisellään asioita hoitavat virkamiehet tekevät hartiavoimin työtä, jotta onnistuvat järjestämään hoitopaikan lapselle lakisääteisessä ajassa (3 kk hakemuksen jättämisestä). Jos vanhemman työ (kuten esimerkiksi omani) on lyhyissä pätkissä, joiden välillä on työttömyysjaksoja ja uudet hankkeet, jotka eivät aina edes ole tuon kolmen kuukauden pituisia, alkavat usein lyhyillä varoajoilla, niin miten vanhemman oletetaan pystyvän ottamaan työtä vastaan, jos lapset ovat kotona puolipäiväisesti. Tämä tilanne koskettaa työntekijöitä nykyisellään kaikissa ammateissa ja kaikilla koulutusasteilla. Esittämäni tilanne on arjen realiteetti hyvin monissa prekaareissa töissä (työt ovat pätkissä ja niihin pitää reagoida lyhyillä varoajoilla, pitää olla valmis ottamaan työ vastaan vaikka viikon päästä).

Tämän esityksen otsikossa minua pyydettiin tuomaan esiin arjen selviytymiskeinoja näillä prekaareilla työmarkkinoilla – valitettavasti joudun toteamaan, etten osaa vastata tuohon annettuun tehtävään. Voin kuitenkin kertoa, että tutkimusten mukaan monet, erityisesti nuoret naiset, etsivät merkitystä elämäänsä työelämän ulkopuolisista asioista, siis perheestä, lapsista ja mm. vapaaehtoistyöstä. Tämä onkin varmasti totta ja auttaa yksilöitä jaksamaan arjessaan ja samaan sisältöä elämäänsä. Jokaisen yksilön on rakennettava arjestaan merkityksellistä, niiden mahdollisuuksien asettamissa rajoissa, joita hänellä on. Alustukseni tarkoitus ei myöskään ole korostaa sitä, että vain työ ja työssäkäyvät olisivat jollakin tapaa merkityksellistä elämää eläviä yksilöitä. Taloudellinen toimeentulo on kuitenkin arjessa selviytymisen perusedellytys ja palkkatyön kautta tämän edellytyksen pystyy parhaiten takaamaan. Vaikka kaihdankin ajatusta siitä, että perustelen ajatustani omien ja vertaisryhmäni kokemusten pohjalta, niin tässä yhteydessä teen niin: arjen selviytymisessä keskeinen elementti on mielestäni taloudellinen turvallisuus. Jatkuva taloudellinen epävarmuus luo yksilön ja perheiden arkeen keskeisen negatiivisen elementin. Arjesta on mahdollista selvitä niukoilla resursseilla ja myös pätkätöiden keskellä, mutta jatkuva taloudesta ja perheen toimeentulosta huolehtiminen syö ihmisen voimavaroja ja vaikuttaa koko hänen elämäänsä. Myös vanhemmuuteen se tuo ikävän lisäelementin, mikäli sinulla on jatkuva huoli siitä, kuinka perheentoimeentulo on mahdollista järjestää.

Kuten totesin, niin kaihdan ajatusta, että tuon tällaisessa yhteydessä esiin omia kokemuksiani työttömyydestä, pätkätöistä ja prekaarista arjesta, mutta katson, että niiden kautta voin valaista keskustelua varsin konkreettisella tavalla. Kohdattuani itse työttömyyden ensimmäisen kerran elämässäni tänä keväänä – yli nelikymppisenä, kolmen lapsen (koulutettuna) äitinä – oli kokemus minulle hyvin järisyttävä ja kokonaisvaltainen. Olen ollut yliopistolla pätkätöissä 15 vuotta, mutta työttömäksi jäin ensimmäisen kerran keväällä 2015. Kevään ja kesän aikana minulla on ollut kolme lyhyttä työsuhdetta yliopistoon ja kaksi eripituista työttömyysjaksoa. Kevät on ollut raskas, huolen täyttämä ja täynnä häpeää. Yksi tapa, jolla olen yrittänyt selvitä esimerkiksi kesän työttömyydestä, on ollut se, että olen kertonut ihmisille epämääräisesti olevani lomilla. Häpeä, joka työttömyydestä on seurannut, on ollut keskeinen tunne. Olen hävennyt sitä, että koulutettuna ihmisenä minä en ole onnistunut työllistämään itseäni. Olen hävennyt myös sitä, että minun työttömyyteni on aiheuttanut perheelleni taloudellista epävarmuutta. Huoli perheen taloudesta ja esimerkiksi lasten mahdollisuuksista harrastaa on ollut suuri. Toisaalta toivoa ja uskoa on luonut se ajatus, että akateemiseen uraan tällaiset katkokset rahoituksessa ikään kuin kuuluvat.

Kevät ei kaikessa epätoivoisuudessaan ole ollut vain huono, se on ollut myös täynnä tohkeisuutta ja toivoa. Tohkeisuus on Eeva Jokisen (2015) käyttämä termi prekaarin ajan tunnetilasta, jossa innostutaan ja yritetään aina uudella luomisvoimalla siirtyä kohti jotakin uutta (Ks. Prekarisaatio ja affekti –kirja). Omassa arjessani tohkeisuus ja toivo ovat liittyneet jatkuviin rahoitushakemusten tekoprosesseihin. Tutkijalle rahoitushakemusten tekeminen on sama asia kuin työhakemuksen tekeminen monissa muissa ammateissa (sillä erotuksella, että rahoitushakemusten tekeminen vie enemmän aikaa kun työpaikkahakemuksen tekeminen). Tohkeisuutta ja toivoa ovat kuitenkin seuranneet useat pettymykset, kun sitten hartaasti tehty rahoitushakemus onkin saanut kielteisen rahoituspäätöksen. Samalla tavalla työhakemusten tekeminen aiheuttaa prekaareissa työmarkkinatilanteissa elävillä ihmisillä toivon ja epätoivon, odotuksen ja pettymyksen välisen kierteen. Arjessa selviytymistä on auttanut se, että olen uskaltanut puhua omasta tilanteestani (häpeästä huolimatta) mahdollisimman monien ihmisten kanssa eri yhteyksissä. Vertaistuki on ollut tärkeää. Vertaistuki on myös auttanut siihen, ettei tilanne kotona ole käynyt liian kuormittavaksi – epävarmasta työasemasta huolimatta olen pystynyt jollakin tavalla olemaan läsnä kotona perheeni elämässä, kun olen voinut purkaa työelämääni liittyviä negatiivisia kokemuksia ja tunteita työkavereideni kanssa.

Keväällä julkaistussa kirjassa Prekarisaatio ja affekti (Eeva Jokinen & Juhanna Venäläinen toim., 2015) käydään laajasti läpi prekaareja affekteja ts. tälle ajalle tyypillisiä tunteita ja tuntemuksia. Kirja koostuu artikkeleista, joissa kuvataan erilaisilla aineistoilla ja tutkimusmenetelmillä sitä, millaisia tunteita ihmiset arjessaan kohtaavat tänä prekarisaation aikana. Nämä tunteet ovat niin positiivisia kuin negatiivisiakin. Näiden tunteiden ymmärtäminen ja niiden hyväksyminen osana prekaaria arkea on auttanut minua selviämään hiukan paremmin työmarkkinoiden epävarmuuden aiheuttamasta prekaarista arjesta. Kirjan artikkelit ovat toimineet minulle ikään kuin karttana ja toivon ylläpitäjänä: riittämättömyys sen enempää kuin tohkeisuuskaan eivät ole mitään pysyviä olotiloja tai tuntemuksia. Aamuni saattaa alkaa onnellisesti, mutta päivä voi päättyä epätoivoon – toisaalta epätoivoiselta näyttävä aamu kääntyä päivän mittaan innostuneeksi illaksi.

Luulen, että pätkätyöläisen selviytymiskeinot epävarmassa arjessa ovat hyvin yksilöllisiä: jotkut miettivät uudelleen kouluttautumista, toiset säästävät elinkustannuksista, yksi alkaa ay-aktiiviksi, toinen syyttää ammattiyhdistystä kykenemättömäksi hoitaa asioita, jotkut pitävät vanhempainvapaita ja toiset siirtävät lapsihaaveita tulevaisuuteen jne. Se mikä auttaa toista jaksamaan (esimerkiksi perhe ja lapset) voikin toiselle olla lisää jaksamattomuutta ja riittämättömyyttä tuottava asia. Olen kuitenkin tämän alustukseni ja henkilökohtaisen kokemukseni kautta halunnut nostaa esiin sen seikan, että avoimuus ja avoimesti ikävistä asioista (työn epävarmuudesta ja työttömyydestä) puhuminen tuskin pahentaa kenenkään selviytymismahdollisuuksia. Avoimesti ja mahdollisuuksien mukaan häpeämättä kokemusten jakaminen mahdollisimman monien (erityisesti omaan viitekehykseen kuuluvien henkilöiden) kanssa on auttanut ainakin minua selviämään arjestani uskoakseni paremmin kuin kaiken pitäminen vain itselläni. Pätkätyöläisen arki on monella tapaa kuluttavaa ja siitä selviäminen vaatii niin henkisiä, fyysisiä kuin taloudellisiakin voimavaroja, mutta siitä huolimatta arkea pitää voida kuositella (ks. Jokinen 2005) myös prekaareissa elämäntilanteissa.

YTT Pirjo Pöllänen, Karjalan tutkimuslaitos ja Yhteiskuntatieteiden laitos
Itä-Suomen yliopisto

Saarinen, Kekkonen, Kennedy

Eliel Saarista pidetään nimenomaan kansallinen Suomen arkkitehtina. Saarisen maineen perusta on hänen yhdessä Armas Lindgrenin ja Herman Geselliuksen kanssa suunnittelema Pariisin maailmannäyttelyn 1900 Suomen paviljonki ja sen saama huomio. Suomalaiskansallismielisen näkemyksen mukaan paviljonki oli osoitus kansakunnan kulttuurin voimasta ja halusta erottautua Venäjästä. Myös kansallismuseon rakennus symboloi aikakautensa kansallisaatetta. Saarisen roolia nimenomaan suomalaiskansallisena suurmiehenä vahvisti hänen toimintansa Amerikassa. Saarisen menestyminen Chicago Tribunen toimitalon arkkitehtikilpailussa uutisoitiin suomalaisen voittona. Saarinen nopea nousu kansainväliseen kuuluisuuteen oli osoitus nuoren kansan kyvykkyydestä ja uudistumiskyvystä. Saarinen asui Yhdysvalloissa vuodesta 1923, mutta hän vieraili kotimaassaan vuosittain ja näistä matkoista kirjoitettiin tarkoin lehdissä. Saarisen uraa seurattiin tarkasti, samoin hänen poikansa Eero Saarisen menestystä.

Toisen maailmasodan aikana Saarisen suosio Yhdysvalloissa laski, mikä johtui hänen perheensä läheisistä suhteista Saksaan.  Sodan jälkeen Saarisen asema jälleen parani,. Tähän edesauttoi Eero Saarisen saama Yhdysvaltain kansalaisuus ja menestys niin arkkitehtina kuin yksityiselämässään. Eliel Saarisen hautajaiset 1950 oli Suomessa valtakunnallinen tapahtuma. Sen kansallisesta merkityksestä kertoi se, että hautajaisissa puhui pääministeri Urho Kekkonen. Kun Saarisen muistonäyttely järjestettiin Helsingissä 1955, arvovaltaisen kunniakomitean puheenjohtajana toimi jälleen pääministeri Urho Kekkonen. Muut jäsenet olivat Yhdysvaltain suurlähettiläs Jack MacFall, ylipormestari Eero Rydman, arkkitehti Alvar Aalto,  professori J. S. Sirén, professori Otto-Iivari Meurman ja arkkitehti Eero Saarinen.

Saarisen osakseen saama huomio ja hänen Suomessa ja Yhdysvalloissa tekemän työnsä esiin nostaminen on liitettävä osaksi Suomen sodanjälkeistä poliittista asemaa. Herkässä ulkopoliittisessa tilanteessa haluttiin korostaa siteitä länteen. Saarisen muistonäyttelyn esitteessä nostettiin kansallisen romantiikan vaikutuksen lisäksi esille Suomen poliittisen elämän synkät ajat. Tällä viitattiin selkeästi 1900-luvun alun sortokausiin ja Venäjän painostukseen. Rinnastus toisen maailmansodan jälkeiseen tilanteeseen oli tietoinen valinta.  Pääministeri Urho Kekkosen rooli korostui Suomen ja Yhdysvaltojen suhteiden luojana.  Kekkosen hyvät suhteet Yhdysvaltojen johtoon huipentuivat, kun presidentti J. F. Kennedy kutsui Kekkosen valtiovierailulle Yhdysvaltoihin lokakuussa 1961.

Ismo Björn

A Cold War Again? – No, and We Need a New Vocabulary

There are varying interpretations on the end of the Cold War. On one hand, people say it ended with the bringing down of the Berlin Wall and the collapse of the Soviet Union at the end of the 1980’s. On the other hand, according to others, the Cold War era was finally brought to a conclusion with the eastward expansions of NATO and EU in 2004; the Baltic nations were the first former Soviet states to become NATO members.

Edward Lucas in 2008 in his book The New Cold War presented the return to the Cold War. Russian politics had then numerous facets demonstrating intentions for a position of power. The EU-Russia relations had deteriorated and that was seen in practice with problems e.g. concerning border crossings. The collapse of the post Cold War order came finally also to the Finnish discussion during the Georgian war.

The concept of a return to the Cold War have risen ever more forcefully with the Ukraine crisis. The familiar vocabulary of the Cold War with terms like East, West, spheres of influence, geopolitics and neutrality have been resurrected in the political rhetoric.

Cold War dinosaurs like Zbigniew Brzezinski and Henry Kissinger are partly to blame, but digging up old concepts, without much qualms, has also been easy in Finland.

I participated at the end of last March in a congress on political science in Turku, Finland, where the return of the Cold War terminology was among major topics.

Professor Tuomas Forsberg gave an excellent lecture on the finlandization in a current political dialogue where he analyzed the meaning and use of the term. Such critical review and critique is sorely needed as the language of the day easily flattens both the vocabulary of the Cold War and our understanding of the current situation in international politics.

As a matter of fact, we have not returned to the Cold War. That historical period ended with the collapse of the Soviet Union because one end of the bipolarization ceased to exist. However, the world of the Cold War era despite all its tensions was a static one.

The Soviet Union was a stiff monolith where the rate of change was glacial.

Russia, on the other hand, is an agile, amoeba-like system that is hard to grasp. Also the nationalism and the rise of the national boisterous bravado sets it apart from its socialistic predecessor.

There are much more unpredictability and worrisome developments with Russia than there were with the stagnant USSR. Thus also the political situation that has now reached a crisis is much more complex and harder to predict than the Cold War probably ever was.

Bringing old descriptors directly to modern rhetoric oversimplifies the world and our perception. For instance, the talk about the East and the West is nothing if not problematic.

The West as it existed during the Cold War is no more and the trans-Atlantic connection has suffered many blows in recent years – not the least of them was the Iraq war. Despite the institutional integration and expansion today’s Europe is divided. EU is more fractured than in the 1980s and new borders have been drawn both outside and inside the EU.

Neutrality has become a word rife with issues in the new political order. The EU membership and the partnership with NATO have stripped it from any significant meaning for Finland and Sweden. The term has seen some efforts of revival e.g. during the current Parliament elections in Finland by the Left Alliance. Nevertheless, its content would sorely need redefining should its use be deemed necessary.

Old concepts foster old ways to do things. The search for solution paradigms using a world of polarity has lost its usefulness in the globally-connected world. There is a crisis in today’s international politics, but to deal with it we need a new view of the world facilitated by the creation of new concepts.

EU must, for its part, rethink its strategy with Russia, but that should not be based on the thought patterns inherited from the Cold War. A changing world needs new concepts to allow us to grasp it and to make the needed changes and additions to the political tools to affect it.

Miika Raudaskoski

PhD Student, Project Researcher

@RaudaskoskiMA

Column is originally published in Karjalainen on April 1^st, 2015. Column is translated by Ilkka Sillanpää.