2.11.2015

Päivähoidon ideologinen uudistus valumassa maahan kuin hiekka rikkinäisestä ämpäristä



Viisivuotias poikani vaihtoi tänä syksynä pitkän perhepäivähoitoputken jälkeen päiväkotiin. Kodinomaisuus muuttui ison lapsiryhmän hälinään. Odotukset sosiaalisten taitojen karttumisesta ja virikkeellisyydestä ovat meillä vanhemmilla kuitenkin korkealla, mutta miten mahtaa käydä?
Nykymuotoinen päivähoitojärjestelmä syntyi päivähoitolain myötä vuonna 1973. Laki turvasi ennen muuta sen, että lapset saatiin suojaan, kun naiset siirtyivät joukolla työelämään. Kyse oli sosiaalipalvelusta, ei koulutoimen osasta, vaikka kaikkien 0–6-vuotiaiden opetuksen muuttamista esiopetukseksi oli jo joissain piireissä kaavailtu

Uudenlaista ajattelua oli ilmassa Joensuun korkeakoulussa vuonna 1973 käynnistyneessä uudenmuotoisessa lastentarhanopettajakoulutuksessa, joka haastoi kertaheitolla eberneseriläiset Friedrich Fröbelin metodiikkaan perustuneet seminaarit. Askartelua, taittelua ja hiekkalaatikkoleikkiä opiskeltiin nyt kasvatustieteen, yhteiskuntatieteiden ja psykologian tarjoamassa kehikossa. Lapsen nähtiin kasvavan vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja päivähoito kytkettiin osaksi koulutuksen jatkumoa. Lapsen haluttiin olevan oman oppimisensa subjekti. Yhteiskunnallisuus astui lastentarhanopettajakoulutukseen ryminällä, jopa niin, että jotkut pelkäsivät lastentarhoissa valmisteltavan vallankumousta. Ennakkoluulot hälvenivät vähitellen, kun uudenmuotoisen koulutuksen saaneet lastentarhanopettajat astuivat työelämään. He olivatkin osaavia, päiväkotiarjen hallitsevia ammattilaisia.

Mutta pedagoginen puoli ei edelleenkään pysynyt yhteiskunnan muutoksen perässä. Päiväkodit olivat 1990-luvun alkuun asti sosiaalihallituksen ja lääninhallitusten tiukassa normiohjauksessa. Oppaita ja suunnitelmia julkaistiin, mutta usein ne olivat jo ilmestyessään vanhentuneita. 1990-luvulla vastuu siirtyi enemmän kunnille itselleen, mikä taas on tehnyt toiminnan laadusta vaihtelevaa.

Viime vuosina päivähoidossa on vihdoin oltu ottamassa suuria ideologisia harppauksia. Vuonna 2013 päivähoitoasiat siirtyivät opetus- ja kulttuuriministeriöön. Päivähoidon kasvatuksellinen merkitys siis tunnustettiin virallisesti myös hallinnon tasolla. Toinen tärkeä etappi on valmisteilla ollut uusi varhaiskasvatuslaki, jonka ensimmäinen vaihe astui voimaan 1.8.2015. Laki katsoo päivähoitojärjestelmää vihdoin lapsen edun – ei ensisijaisesti työvoimapolitiikan tai vanhempien välisen tasa-arvon kannalta. Uusitussa varhaiskasvatuslaissa päiväkotien enimmäisryhmäkoko on rajattu 21:een. Hallituksen säästöohjelmassa tämä tervetullut tarkennus aiotaan kuitenkin vesittää. Ryhmäkoko kasvaa 24:ään siten, että yhtä aikuista kohden lapsia on entisen seitsemän sijaan kahdeksan. 

Perhepäivähoidon pieniin ryhmiin tottuneelle päiväkodin isot ryhmät ja aikuisten vähäinen määrä tuntuvat hurjilta. Eikä tällaisissa olosuhteissa lastentarhanopettajien yliopistokoulutuksella hankkima teoreettinen ja kasvatustieteellinen osaaminen taatusti pääse oikeuksiinsa.Varhaiskasvatuslain litistyminen hallituksen säästöretoriikan alle mitätöi pyrkimykset varhaiskasvatuksen laajaan uudistamiseen. Miten lapsilähtöisyys voisi toteutua päiväkoteihin kaavaillulla henkilöstömitoituksella, kun kotipäivä kahden alle kouluikäisen kanssa tuntui sekin allekirjoittaneesta aikoinaan koko lailla työläältä? 

Hallitukselta toivoisi ennen kaikkea arvostusta päiväkotien ammattilaisia kohtaan, mikä antaisi heille mahdollisuuden tehdä työtä koulustaan vastaavalla tasolla. Se on lapsilähtöisyyden edellytys.

Alina Kuusisto
alina.kuusisto@gmail.com
Kirjoittaja on liperiläinen historiantutkija

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti