ei pennin pyörylää, vaan rikkaat nauraa ilkkuen, pilkkaa kuulla saan, köyhä mä oon, ou jee. Näin laulaa eräs tunnetuimmista pohjoiskarjalaisista, savolaisuuden ilmentymä Esa Pakarinen ainoalla kultaa myyneellä levyllään Pakarock 1.
Köyhyys Suomessa paikannettiin aina toiseen maailmansotaa saakka Kainuuseen. Etelän rikkaat tekivät retkiä nälkämaahan. Suomussalmi ja etenkin Juntusranta oli suomalaisen kurjuuden kehto. Takapajuisuus ja köyhyys valuivat Pohjois-Karjalaan 1950-luvulla ja 1960-luvun kurjuuskuvastossa Pohjois-Karjalalla on jo keskeinen sija. Pientilallinen ja hänen ryskätyössä varhain vanhentunut emäntänsä kuvasivat ja kuvavat yhä maaseudun rappiota.
Pohjois-Karjalalle on luotu taloudellista, poliittista ja kulttuurista olemusta ei ainoastaan maakunnan asukkaiden vaan myös ulkopuolisten näkökulmasta. Ulkopuolisten näkemys maakunnasta palautuu 1800-luvun kansallisen heräämisen myötä kehittyneeseen idealistiseen kulttuurikuvaan. Mielikuvaan Pohjois-Karjalasta sisältyy yhtä aikaa käsitys taloudellisesta huono-osaisuudesta ja epämääräiseen karjalaisuuteen perustuneesta kulttuurisesta rikkaudesta. Pohjoiskarjalaiset edustivat historiallisista juuristaan huolimatta kansallisessa kuvastossa mytologista karjalaisuutta ja alkusuomalaisuutta. Sakari Topelius loi Maamme -kirjassaan kuvan hieman yksinkertaisesta, vilkkaasta, pikaisesti vihastuvasta, mutta nöyrästä ja alistuvasta pohjoiskarjalaisesta prototyypistä. Tuo tyyppi on edelleen löydettävissä pohjoiskarjalaisisia kuvaavista romaaneista ja kertomuksista (Turunen, Turunen, Lappalainen, Hämäläinen). Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan Rahikainen vahvisti kansallista näkemystä pohjoiskarjalaisesta ihmisestä: lunki ja pinnari. Sihvonen oli samaa heimoa, jopa samalta kylältä ja täysin erilainen: Sihvonen oli tohottaja. Rahikainen, siis pohjoiskarjalainen, oli ahne omaneduntavoittelija.
Populaarikulttuurin puolella Ismo Alanko on luonut uutta kuvaa pohjoiskarjalaisuudesta: täällä ystävyys osoitetaan vittuiluna. Gösta Sundqvistin Pohjois-Karjalassa farkut vaihdetaan verkkarihousuun. Markku Pölönen nostaa pohjoiskarjalaisuudesta esiin turjottamisen. Turjottaminen on sitä, että istutaan vaiti. Parhaat kaverit saattavat istua puoli tuntia sanomatta mitään, eikä kumpikaan tunne oloaan vaivaantuneeksi.
Toistakymmentä vuotta on maailmalla puhuttu slow-cityistä, slow-ruuasta, slow-toimistoista. Kiireisen, dynaamisen, tehokkuutta uhkuvan elämäntavan rinnalle on ilmaantunut halu palata entiseen, hitaaseen elämään, unohdettujen arvojen pariin. Suomessa paikkakunta toisensa perään on kiirehtinyt julistautumaan hitaan elämän kaupungiksi, jossa välillä nautitaan saavutuksista ja eletään paikallisilla ehdoilla, rytimitetään elämää vuorokauden ja vuodenkulun mukaan. Turjotetaan.
Ismo Björn
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti