Huippututkimusta ja laajaa sivistyspohjaa?

Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin on todettu tulleen tiensä päähän. Erityisen näkyväksi tämä on tullut 1990-luvun Suuren laman myötä terveys- ja sosiaalitoimen kohdalla (palveluita karsitaan ja palveluihin oikeutettujen määriä supistetaan). 1990-luvun laman jälkeen talouselämän muutokset, ja uudet taloustieteen opit ovat pureutuneet myös hyvinvointivaltion sivistyseetoksen uudelleen määrittelyyn. Tieteiden moninaisuus ja laaja-alaisuus, ei ole tässä uudelleenmäärittelyssä ollut tavoitteiden keskiössä. Euroopan unionin tavoitteisiin, myös koulutuspolitiikassa, on tietenkin myös Suomi sitoutunut. Tällä hetkellä koulutuspoliittisia ylirajaisia ja ylikansallisia tavoitteita viedään läpi suomalaisessa korkeakoulutuksessa. Uusi vuoden alusta realisoitunut yliopistolaki on tästä vain yksi esimerkki.

Sosiaalipolitiikan tutkijana ymmärrän, että hyvinvointivaltiolla on taloudelliset reunaehdot ja rajoitteensa, ja kun kerran muualtakin yhteiskunnasta hyvinvointivaltion pohjaa, palveluita ja universaaliuden periaatetta puretaan, niin tälle tietenkin on luonnollinen jatkumo se, että myös koulutuksen ja korkeakoulutuksen hinta-laatu-suhteeseen kiinnitetään huomiota – siis säästetään ja keskitetään. Tämän mantran me hyvinvointivaltion kasvatit ja sen kukoistuksen kokeneet 1970-luvulla syntyneet olemme oppineet toistamaan ja ”hiljaisesti hyväksymään” jo peruskoulua käydessämme.

Silti en voi olla huolestumatta siitä, miten yhteiskuntamme makaa ja lepää ja miten siellä elämäänsä harkitsevat ja järjestävät tulevat sukupolvet (esim. Suuren laman jälkeen syntyneet) elävät ja voivat aktiivivuosinaan tai eläkepäivinään? Miten tämä sitten liittyy yliopistouudistukseen ja sivistykseen. Kokemukseni siitä, miten yliopistolaki on kuluvan vuoden aikana lähtenyt realisoitumaan, on varsin synkkä ja pelottava, ennen kaikkea kehitys vaikuttaa ennakoimattomalta. Näyttäisi siltä, että uudessa korkeakoulupolitiikassa ei olekaan enää tavoitteena laaja-alainen väen tai sukupolvien sivistäminen ja ihmisten kannustaminen omien vahvuuksiensa löytämiseen ja kriittiseen, oma-aloitteiseen ja kehittävään ajatteluun. Pikemminkin tavoitteena on hyvällä hinta-laatu-suhteella tapahtuva ohjattu ennakointi. Eli jos 70 % tulevista ikäluokista tulee kouluttaa korkeakouluissa, niin onhan ymmärrettävää, että koulutuksen tehokkuuteen tulee kiinnittää huomiota. Liian pitkään ja laajasti itseään ja ajatteluaan kehittävät yksilöt eivät ole toivottuja, he eivät todennäköisesti ole tulevia huippututkijoita, koska käyttävät opiskelussaan turhaa aikaa, ja sitä kautta koulutuksen resursseja, itsensä kehittämiseen ja ehkä kehittyvät kriittisiksi ajattelijoiksi. Huippututkija on todennäköisesti henkilö, joka suorittaa tohtorin tutkinnon ja pari-kolme maisterin tutkintoa alle kolmekymppisenä. Ennakointia on puolestaan se, että jonkun tulee pystyä löytämään nämä huippulahjakkaat yksilöt tarpeeksi ajoissa, ja tietenkin ensimmäisenä, niin että huippututkija saa jo ”alusta” alkaen ohjausta oikeaan ajatteluun ja oikeille painopistealoille, eikä harhaile koulutuksen viidakossa päämäärättömästi löytääkseen lopulta oman osaamisensa ja kriittisen ajattelun.

Toistaiseksi ainut määritelmä, jonka olen huippututkijalle kuullut ääneen lausutun, ovat nämä kvantitatiiviset määreet siitä, minkä ikäisenä ”huippuyksilö” väittelee ja ehkä senkin, kuinka monessa maassa hän on tutkintojaan suorittanut. Korvaako määrä siis yksilötasolla ja rakenteiden tasolla laadun? Tuleeko Suomesta kansainvälinen innovaatioreservi sillä, että korkeakoulutettujen ja jatko-opinnot suorittaneiden määrää lisätään. Kiinnostaako ketään se, mitä opiskelijat oppivat, kuinka hyvin maisterit tuntevat kansallisen ja kansainvälisen toimintakenttänsä (esim. yhteiskunnan rakenteet, globalisaation haasteet, ympäristön muutokset, taloustieteen uudet opit). Katson, että vain yksilön ja rakenteiden näkökulmasta toteutetun laaja-alaisen sivistyksen leviäminen takaa myös tulevaisuudessa sen, että AIV:n ja Nokian kaltaisia ”innovaatiota” ja ”keksintöjä” pystytään Suomessa tuottamaan. Toisin sanoen siis oppijalle (opiskelijalle, tutkijalle jne.) pitää olla tarjolla mahdollisimman laajasti eri tieteenalojen opintoja ja mahdollisuus tarttua näihin tarjottuihin mahdollisuuksiin mahdollisimman laveasti. Ja näiden kautta itse kukin voi löytää omimman osaamisalansa ja näkökulmansa. Saattaa aluksi näyttää siltä, että on liian kallista maksaa opiskelijan ja tutkijan kuluja siihen, että hän keskittyy Wittgensteinin tractatukseen, mutta ilman sen tyyppistä tutkimusta ei myöskään uudet-nokiat saa kasvualustaa. Vai kuka sitten pystyy löytämään ne nuoret huippututkijat, joiden harteilla ”tulevaisuus lepää”? Penkkiurheilijana mieleeni on jäänyt mm. se, kuinka lahjakkaita olivat Toni Nieminen ja Pekka Suorsa, päinvastoin kuin Janne Ahonen. Silti häneen kai kuitenkin kannatti satsata resursseja?

Pirjo Pöllänen