Kesäilta

Tänään olisi hyvä päivä kutsua naisporukka kasaan. Kylpeä, laittaa päälle hamonen ja kihartaa hiukset. Suihkauttaa parfyymipilvi leijumaan ympärilleen. Sitten lähdettäisiin kruisailemaan kunnon Autolla, sillä vanhalla Amerikan raudalla – tumman sininen, tehosteet kromia, penkit viininpunaista samettia ja niin pehmeät että sinne uppoaa kuin vaaleanpunaiseen pumpuli-uneen. Karauttaisimme tanssilavan (Liperi tai Lemmenlava) pihaan. Pihalle kääntyessä kuski painaisi kaasusta muutaman ylimääräisen kerran ja moottori jytisisi niin, että paikallaolijoiden päät kääntyvät. Sepeli rapisee autonrenkaiden alla. Avaisimme auton ovet ja ojentaisimme ilta-auringossa säihkyvät silkkisukkien peittämät sääret ja korkeat korot (mielellään punaiset kengät!) auton ovesta. Odotus. Mitä tapahtuu säärien jälkeen?

Oletteko testanneet tätä koskaan? Meillä oli suvun naisten kanssa tapana tehdä tällaista kerran kesässä. Tanssireissun kohokohta oli aina tuo pihaan ajaminen. Sen jälkeen olikin hiljaista pidemmän aikaa, kunnes ilta eteni ja muutkin kuin vakitanssittajat uskalsivat hakea. Se ei ollut enää hohdokasta.

Nyt tiedän hetkeen liittyvät sosiaaliset lait, mutta silloin se kaikki oli vaistonvaraista, täynnä tunnetta. Kaipaan sitä. Sanotaan, että tieto tuo valtaa, mutta noina hetkinä tiesin, miltä valta TUNTUU. Silloin saimme olla jotain muuta kuin arjessa puurtavia rättiväsyneitä naisia. Jos nyt tekisin saman, pohtisin oppimiani teorioita vallasta ja sukupuolesta, analysoisin ympäristöä. Se olisi minulle sosiaalinen koe.