Perheenyhdistäminen hoivan näkökulmasta tarkasteltuna

Olen 2000-luvun ajan tutkinut arjen rakentumista hoivan kontekstissa. Matkaoppaanani eli ns. tutkimusaineistonani minulla on ollut venäläisten, Pohjois-Karjalassa asuvien, maahanmuuttajanaisten perhekäsityksistä koottu etnografinen haastatteluaineisto. Tutkimukseni kohteena ovat suomalaisen miehen kanssa parisuhteen solmineet maahanmuuttajanaiset.

Lähtökohtani valmisteilla olevalle väitöskirjalleni oli alun perin ns. suomalaisen ja ns. venäläisen perhekulttuurin vertailu. Mitä pidemmälle tutkimukseni on edennyt, ja mitä enemmän olen haastateltavieni sanomisia analysoinut, sen selvemmin olen huomannut, ettei ole olemassa mitään yhtenäistä ns. suomalaista tai ns. venäläistä perhekulttuuria. Myös suomalainen uudempi perhetutkimuskirjallisuus kumoaa monia niitä stereotypioita, joilla suomalaista perhekulttuuria on totuttu argumentoimaan. Minna Salmi ja Johanna Lammi-Taskula (2004) ovat tutkimuksessaan kiistatta osoittaneet, että suomalaisissa perheissä isovanhemmat ovat kiistaton resurssi perheiden pikkulapsivaiheissa. Syyttä heidän työn ja perheen yhteensovittamistaan käsittelevä kirja ei ole otsikoitu ”Puhelin, mummo vai joustava työaika”?

Hoiva on yhteiskunnallinen resurssi ja prosessi, johon jokainen meistä osallistuu 1-3 kertaa elämänsä aikana (hoivaten joko/sekä lapsiaan, vanhempiaan, puolisoaan tai muuta samaa sukupolvea olevaa henkilöä) ja vielä varmemmin jokainen ottaa hoivaa vastaan vähintään kerran elämässään (lapsuudessa). Hoivassa, sen tuottamisessa ja organisoinnissa on aina kysymys myös resursoinnista, ja resurssien oikeudenmukaisesta jakamisesta – viime kädessä on kysymys työn jaosta perheen ja julkisen sektorin välillä. Hoivaa tuotetaan niin pikkulapsi- kuin ikääntymisvaiheessakin sekä perheissä että yhteiskunnallisesti.

Perheen määritelmät eivät ole kaikkialla samoja. Esimerkiksi venäläinen (ja neuvostoliittolainen) yhteiskuntajärjestys pohjautuu ajatukseen, jossa hoivaa tuotetaan perheen sisällä – perheen jäsenet, erityisesti vanhushoivassa, auttavat ja tukevat toisiaan. Tällainen työnjako hoivan organisoinnissa yhteiskunnan ja perheen kesken pätee moneen muuhunkin Euroopan maahan. Perheenjäsenet ovat tottuneet luottamaan toisiinsa elämänsä kriisitilanteissa ja ihmiset ovat hoivan kautta sitoutuneet toisiinsa hyvin monimutkaisilla ja vastavuoroisilla siteillä, joista tyypillisin on se, että aikuinen lapsi haluaa huolehtia ikääntyvästä vanhemmastaan tämän vanhetessa ja kuntonsa heiketessä. Venäjällä perhe ymmärretäänkin yleisesti niin sanottuna laajennettuna perheenä, jossa ylisukupolvisuus on läsnä jatkuvasti ja konkreettisesti.

Nykyisessä jälkinationalistisessa yhteiskuntamallissa, jossa ihmisten toimintaympäristöt valuvat ja venyvät entistä laajemmiksi noudattamatta sen kummemmin kansallisvaltioiden kuin minkään muunkaan muotoisten hallinnollisten yhdistelmien (EU) rajoja, yksilöiden arjen raamittaminen lainsäädännön yksisilmäisyyteen tuo mukanaan ongelmia niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmasta katsottuna. Samaan aikaan kun egyptiläinen tai venäläinen isoäiti menettää suomalaisten viranomaisten määritelmien ja lain tulkinnan vuoksi mahdollisuuden asua perheensä (lastensa ja lastenlastensa) kanssa uudessa kotimaassa, ainakin osa maahanmuuttajaperheistä menettää työn ja perheen yhteensovittamisen näkökulmasta olennaisen voimavaran ”mummoavun”. Koska hoiva on vastavuoroista, eivät ikääntyvät maahanmuuttajataustaiset isoäidit, ainakaan kaikissa tapauksissa, välttämättä ole vain viemässä suomalaisen yhteiskunnan hoivapalveluresursseja. Monissa maahanmuuttajaperheissä, joissa työn uudet prekaarit muodot ovat jopa tutumpia kuin ns. suomalaisissa perheissä, ”samaa huonetta asuva” ikääntyvä isovanhempi voi aidosti olla myös arjen hoivaresurssi. Kuten Salmi ja Lammi-Taskula (2004) toteavat niin tehdessään järjestelyjä työn ja perheen yhteensovittamiseksi lapsiperheet joutuvat turvautumaan niin kännykän kautta tuotettuun hoivaan, joustavaan työaikaan kuin isovanhemmilta saatavaan apuunkin – miksi siis maahanmuuttajataustaisilla perheillä ei olisi oikeutta tähän samaan hoivaresurssiin? Tai miksi heillä ei olisi oikeutta hoivata omia vanhempiaan itse kotonaan uudessa kotimaassaan Suomessa?

Hoiva maksaa ja hoivassa on kysymys vastuun jaosta julkisen vallan ja perheiden kesken. Näin on myös maahanmuuttajaperheiden isovanhemmuuskysymyksissä. ”Maahanmuuttajamummoista” tulee kustannuksia yhteiskunnalle, mikäli he tarvitsevat julkisen vallan tuottamia hoivapalveluita. Mutta ”maahanmuuttajamummot” ovat myös absoluuttinen hoivaresurssi monikulttuurisissa (ja monilapsisissa) perheissä silloin kun julkisen vallan kautta tuotetut hoivapalvelut eivät kohtaa perheen arjessa. Toisaalta pikkulapsivaiheessa olevat maahanmuuttajaperheet saattavat jättää kokonaan käyttämättä niitä julkisen vallan kautta tuotettuja hoivapalveluita, joihin heillä olisi oikeus, silloin jos babuska tai teta voi huolehtia perheen lapsista vanhempien työssäkäynnin ajan.

Perheenyhdistämiset eivät siis ole pelkästään ”loose-loose” tilanne suomalaiselle yhteiskunnalle, parhaimmillaan ”maahanmuuttajamummot” ovat keskeinen hoivaresurssi, jonka kautta voidaan korvata perheiden hoivavajetta, jopa hoivaköyhyyttä – niissä tilanteissa, joissa julkisen vallan hoivapalvelut eivät kohtaa arjen haasteita esim. perheiden monilapsisuutta ja vanhempien prekaareja työuria.

Pirjo Pöllänen