Iltasaduissa karhu on hunajainen mesikämmen, sympaattinen karvaturri, joka on tunnetusti hivenen arka, mutta perusluonteeltaan leppoisa ja rauhaarakastava otus. Käsitystä turvallisuuskysymyksistä nallen naapurissa voi avartaa ja päivittää perehtymällä vuonna 2011 julkaistuun Maanpuolustuskorkeakoulun tutkimusraporttiin ”Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi”. Raportti sisältää kotimaisten tutkijoiden ja asiantuntijoiden arvioita Suomen geopoliittisesta tilanteesta sekä päätelmiä sen vaikutuksista maan turvallisuuspolitiikkaan ja erityisesti maanpuolustukseen. Johtoajatuksesi nousee havainto siitä, että Länsi-Euroopassa pidetään sodan uhkaa niin vanhanaikaisena ja vastenmielisenä ajatuksena, että maiden puolustuskyky ja -halu on päässyt perin juurin rapautumaan. Venäjällä ajatellaan toisin ja siellä on valmiuksia hyödyntää avautuvat mahdollisuudet.
Raportissa on johdannon ja loppusanojen lisäksi viisi päälukua. Aluksi tekijät luovat katsauksen geopoliittisiin muutoksiin Euroopassa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tarkastelun kiintopisteinä ovat Neuvostoliiton hajoaminen ja Varsovan liiton lakkauttaminen vuonna 1991 sekä Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995. Näiden tapahtumien myötävaikuttamana Suomen turvallisuuspoliittinen asema oli viime vuosituhannen loppuvuosina suotuisampi kuin kertaakaan maan itsenäistymisen jälkeen. Nyttemmin tilanne näyttäisi muuttuneen. Tätä muutosta on leimannut ja suunnannut erityisesti se, että ns. geopoliittinen ajattelu etupiirijakoinen ja turvallisuusvyöhykkeineen on vahvistunut Venäjällä. Elokuun 2008 sotaa Georgiassa voi tässä suhteessa pitää opettavaisena menetystarinana ja näyttönä voimakeinojen tehosta kansallisten etujen turvaamiseksi.
Raportin toinen pääluku sisältää arvion Venäjän sotilaspoliittisesta kehityksestä. Siinä tarkastelun lähtökohtana ovat NATOa ja Yhdysvaltoja koskevat havainnot: Ensin mainitun kehitystä näyttäisivät määräävän enemmän poliittisesti tarkoituksenmukaiset kuin sotilaallisesti perustellut seikat. Toisena mainitun tahon päähuomio on kääntynyt pois Euroopasta. Kirjoittajien mielestä tämä luo Venäjälle uusia turvallisuuspoliittisia mahdollisuuksia Euroopassa. Euroopan pienille maille NATOn heikentyminen ja vetäytyminen puolestaan luo uusia sotilaallisia tarpeita – esimerkkinä tekijät mainitsevat ns. Visegrád-maiden (Tshekin tasavalta, Puola, Unkari ja Slovakia) toukokuussa 2011 yhteisesti Puolaan perustaman taisteluosaston. Keski-Euroopan suunta ei kuitenkaan näyttäsi olevan Venäjälle enää strategisesti yhtä tärkeä kuin ennen. Sen sijaan luoteinen ulottuvuus ja sen merialueet korostuvat, ja esimerkiksi Itämeri on Venäjälle tärkeä kauppamerenkulun ja energiatoimitusten väylä. Raportin tekijät tulkitsevat Venäjän armeijan uudistetun aluejaon heijastavan näitä strategisia painotuksia. Uusi ja entisestään selvästi vahvistunut armeijan läntinen johtoporras perustettiin joulukuussa 2010 Pietariin, ja sen alaisuuteen kuuluvat entiset Moskovan ja Pietarin sotilaspiirit, pohjoinen ja itämeren laivasto sekä eräät ilmavoimien yksiköt.
Seuraavaksi raportissa esitetään katsaus Venäjän sotilaallisen potentiaalin kehitykseen ja tulkitaan sen voimankäytön piirteitä. Päähuomiona esitetään, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen sotilaallinen alakulo on Venäjällä vähitellen väistynyt ja Venäjä on uudella vuosituhannella johdonmukaisesti lisännyt puolustusmenojaan.
Raportin viimeisenä päälukuna (ennen loppusanoja) esitetään päätelmät Suomen kannalta. Kaltaiselleni turvallisuus- ja maanpuolustusasioitakin vaatimattomasti tuntevalle tämä luku on raportin antoisin osa. Sen aluksi tekijät erittelevät ja arvioivat Suomen turvallisuuspoliittista sijoittumista erilaisiin liittoutumiin ja solidaarisuusjulistuksiin. Tekijöiden mielestä EU:n kyky reagoida sen alueella tai lähialueilla syntyvään voimakkaaseen kriisin on verraten vähäpätöinen (vrt. Libyan kriisi 2011), eikä sen sotilaspoliittisen painoarvon ennakoida lähitulevaisuudessa kasvavan. Pohjoismaisen puolustusyhteistyön uskottavuutta on vaikea arvioida. Siihen vaikuttaa mm. Suomen kuulumattomuus NATOon. Siihen liittymiseen liittyy raportin tekijöiden mukaan sekä hyötyjä että haittoja – varmaa on ainoastaan se, että se muuttaisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa olennaisesti.
Suomea koskevien päätelmien pääviesti on se, että viimeaikaiset geopoliittiset muutokset ovat tehneet pienten ja liittoutumattomien valtioiden turvallisuuspoliittisen aseman hämmentäväksi ja entistä epävakaammaksi. Raportissa esitetään myös huomioita siitä, millaiset puolustusvoimat Suomi näissä epävarmoissa oloissa tarvitsee. Vaihtoehtona ei esitetä kaikkien pyssyjen hävittämistä, vaikka siihen muut maat saattaisivat suostuakin, kuten jalkaväkimiinoista luovuttaessa havaittiin. Ammattiarmeijaa tekijät pitävät kalliina ratkaisuna etenkin, kun maanpuolustuksen resurssit ovat tarpeisiin nähden vaatimattomat ja vähentymässä. Siksi asiantuntijoiden mielestä on perusteltua suunnata voimavarat päätehtävään eli puolustukseen, eikä esimerkiksi kriisinhallintaa maailman äärissä tulisi Suomen osalta enää laajentaa. Linjanvetoa edellyttää myös se, mikä painoarvo puolustuskykyä kehitettäessä annetaan puolustusvoimien huippunykyaikaiselle kärjelle. Raportissa päädytään siihen, että nykyisenkaltaiset reserviläisiin perustuvat ja alueellisesti hajautetut taistelujoukot (tietyillä kärjillä vahvistettuna) tukevat rauhaa ja siten sopivat Suomeen parhaiten myös muuttuvissa olosuhteissa.
Viimeksi mainittu päätelmä sisältää myös aluepoliittisen viestin. Lehtitietojen mukaan Kontiolahden varuskuntaa ollaan lakkauttamassa. Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi -asiantuntijaraportti ei puolla tätä ratkaisua, vaan se sisältää useita aluepuolustusta ja sen hajautettua rakennetta itärajan tuntumassa tukevia näkökohtia.
Timo Hirvonen
22.11.2011
Teknologiatarinoita
Karjalan tutkimuslaitoksen hankkeessa Encounters with technological imperative (2007-2010) kerättiin teknologiaelämäkertoja eli ihmisten kertomuksia elämästään teknologian kanssa. Teknologiatarinoita tuli suomalaisista kodeista satoja sivuja. Vuosikymmenten saatossa kerääntyneet teknologiamuistot osoittavat, kuinka erilaiset teknologiat pikku hiljaa ujuttautuvat koteihin ja arkipäivään.
Teknologioiden omaksumisen prosessit ovat yllättävän samankaltaisia riippumatta teknologiasta. Xboxin tai digiboksin käytön opetteleminen ja laitteen kotouttaminen ei kokemuksen tasolla eroa paljoakaan muiden kodin piirissä käytettävien teknologioiden kuten pesukoneiden, tietokoneiden tai lypsykoneiden käytöstä. Tosin suomalainen kone-pääte näyttää korvautuneen yhä useammin box-päätteellä (tai täysin tunnistamattomilla numero-kirjainyhdistelmillä). Ehkäpä se heijastaa tekniikan monimutkaistumista ja hallitsemattomuutta. Tuttavallisesta koneesta tulee vaikeaselkoinen boksi, josta teknologian tutkijat käyttävät nimitystä musta laatikko (black box). Mustalla laatikolla viitataan juuri siihen, että laite näyttäytyy ainoastaan laatikkona, josta lähtee piuhoja joka suuntaan. Se mitä näiden inputtien ja outputtien välissä tapahtuu jää laatikon sisäpuolelle ja kuluttajan näköhavaintojen ja ymmärryksen ulkopuolelle.
Näin joulun alla taas tunteet ja laitteet (yli)kuumenevat ja kodinkoneliikkeet kohtaavat vilkkaimman sesonkinsa. Kodinkone- ja elektroniikkaliikkeet mainostavat ja luovat kuluttajille tarpeita ostaa uusia laitteita. Samalla ne luovat myös painetta hankkia ja opetella käyttämään uusinta teknologiaa. Monissa perheissä uutuuksia ostetaan nimenomaan jouluksi – ja monessa perheessä vietetään joulupäivä manaten, asentaen ja käyttöön ottaen helppokäyttöiseksi, tarpeelliseksi ja tämän joulun hittituotteeksi mainostettua HDTV:ta, iPadia, N9:ä tai kapselikeitintä. Tämä joulumuisto on vuosikymmenten takaa, mutta kokemus hankalasta teknologisesta joululahjasta on tuttu tänäkin päivänä.
”16-vuotiaana ostin äidille pulsaattoripesukoneen ja jouluksi painekattilan, joka oli silloin kovasti huudossa. Kovasti piti vanhempiani kouluttaa ja heille perustella tuo ostos. ’Keitot kypsyvät nopeammin, kun vesi kuumenee korkeampaan lämpötilaan paineen alaisena’. Niin sitten aattoaamuna laitettiin kattilaan kypsymään ruokaa, en enää muista mitä. Hellalla kattila kuumeni sisältöineen ja pian varoventtiili alkoi vinkua, kun paine oli noussut varoalueelle ja ylimääräinen paine purkautui varoventtiilistä. Isä tempaisi kattilan hellalta ja alkoi repiä kantta auki. Viimein hän sai väkipakolla kannen pois ja samalla keittiö oli täynnä höyryä, kun vapautuva kuuma neste höyrysi alle aikayksikön. Lihakimpaleet olivat lattialla ja isän suusta tuli painokelvotonta tekstiä. Olimme jouluksi muuttaneet uuteen kotiin ja keittiön katto tehtiin pinkopahvista. Tarkoittaa sitä, että kostea pahvi kiinnitettiin kattoon ja kuivuessaan se pingottui suoraksi ja siistiksi paikoilleen. Nyt pahvi sai uudelleen kosteutensa takaisin ja muoto muuttui varsin löysäksi ja kohta pahvi putosi meidän laittajien niskaan. Ei vietetty sinä jouluna tekniikan riemujuhlaa.” (mies s. 1939)
Hyvää joulun odotusta!
Blogikirjoituksen teemoja käsitellään mm. artikkelissa Noora Talsi & Sari Tuuva-Hongisto (2009):
Ei vietetty sinä jouluna tekniikan riemujuhlaa – Teknologinen imperatiivi teknologiaelämäkerroissa. Kulttuurintutkimus 2-3/2009.
Noora Talsi
Teemat: elämäkerrat, ilmiöt, käyttökokemukset, mainonta, teknologia.
Teknologioiden omaksumisen prosessit ovat yllättävän samankaltaisia riippumatta teknologiasta. Xboxin tai digiboksin käytön opetteleminen ja laitteen kotouttaminen ei kokemuksen tasolla eroa paljoakaan muiden kodin piirissä käytettävien teknologioiden kuten pesukoneiden, tietokoneiden tai lypsykoneiden käytöstä. Tosin suomalainen kone-pääte näyttää korvautuneen yhä useammin box-päätteellä (tai täysin tunnistamattomilla numero-kirjainyhdistelmillä). Ehkäpä se heijastaa tekniikan monimutkaistumista ja hallitsemattomuutta. Tuttavallisesta koneesta tulee vaikeaselkoinen boksi, josta teknologian tutkijat käyttävät nimitystä musta laatikko (black box). Mustalla laatikolla viitataan juuri siihen, että laite näyttäytyy ainoastaan laatikkona, josta lähtee piuhoja joka suuntaan. Se mitä näiden inputtien ja outputtien välissä tapahtuu jää laatikon sisäpuolelle ja kuluttajan näköhavaintojen ja ymmärryksen ulkopuolelle.
Näin joulun alla taas tunteet ja laitteet (yli)kuumenevat ja kodinkoneliikkeet kohtaavat vilkkaimman sesonkinsa. Kodinkone- ja elektroniikkaliikkeet mainostavat ja luovat kuluttajille tarpeita ostaa uusia laitteita. Samalla ne luovat myös painetta hankkia ja opetella käyttämään uusinta teknologiaa. Monissa perheissä uutuuksia ostetaan nimenomaan jouluksi – ja monessa perheessä vietetään joulupäivä manaten, asentaen ja käyttöön ottaen helppokäyttöiseksi, tarpeelliseksi ja tämän joulun hittituotteeksi mainostettua HDTV:ta, iPadia, N9:ä tai kapselikeitintä. Tämä joulumuisto on vuosikymmenten takaa, mutta kokemus hankalasta teknologisesta joululahjasta on tuttu tänäkin päivänä.
”16-vuotiaana ostin äidille pulsaattoripesukoneen ja jouluksi painekattilan, joka oli silloin kovasti huudossa. Kovasti piti vanhempiani kouluttaa ja heille perustella tuo ostos. ’Keitot kypsyvät nopeammin, kun vesi kuumenee korkeampaan lämpötilaan paineen alaisena’. Niin sitten aattoaamuna laitettiin kattilaan kypsymään ruokaa, en enää muista mitä. Hellalla kattila kuumeni sisältöineen ja pian varoventtiili alkoi vinkua, kun paine oli noussut varoalueelle ja ylimääräinen paine purkautui varoventtiilistä. Isä tempaisi kattilan hellalta ja alkoi repiä kantta auki. Viimein hän sai väkipakolla kannen pois ja samalla keittiö oli täynnä höyryä, kun vapautuva kuuma neste höyrysi alle aikayksikön. Lihakimpaleet olivat lattialla ja isän suusta tuli painokelvotonta tekstiä. Olimme jouluksi muuttaneet uuteen kotiin ja keittiön katto tehtiin pinkopahvista. Tarkoittaa sitä, että kostea pahvi kiinnitettiin kattoon ja kuivuessaan se pingottui suoraksi ja siistiksi paikoilleen. Nyt pahvi sai uudelleen kosteutensa takaisin ja muoto muuttui varsin löysäksi ja kohta pahvi putosi meidän laittajien niskaan. Ei vietetty sinä jouluna tekniikan riemujuhlaa.” (mies s. 1939)
Hyvää joulun odotusta!
Blogikirjoituksen teemoja käsitellään mm. artikkelissa Noora Talsi & Sari Tuuva-Hongisto (2009):
Ei vietetty sinä jouluna tekniikan riemujuhlaa – Teknologinen imperatiivi teknologiaelämäkerroissa. Kulttuurintutkimus 2-3/2009.
Noora Talsi
Teemat: elämäkerrat, ilmiöt, käyttökokemukset, mainonta, teknologia.
18.11.2011
Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta
Itä-Suomen yliopistossa otetaan uusia askelia ikääntyvien henkilöstöresurssien ja henkisen pääoman ikääntymisen hallintaan. Uudet otteet herättävät keskustelua kahvipöydissä – mitä toimia ja kuinka kussakin yksikössä ja kunkin henkilökohtaisesti tulisi ikääntymisen osalta tehdä… ja mitä ajatella? Luin junassa eilen Anxon ja Erhelin kirjoituksen ikääntymisestä ja työmarkkinoista. Jaan heränneet näkemykset kanssanne, ja toivon, että niistä on jotain apua tähän ’vanhenemisen pelkoomme’.
Länsimaista yhteiskuntaa on puhututtanut jo 1970-luvulta lähtien työvoiman ikääntyminen. Se asettaa haasteita erityisesti sosiaali- ja eläkejärjestelmien rahoitukselle. Tilastoja tarkastellen pääasiassa työssä oltiin 1970 – 1980 -luvuilla 25 – 50 -vuotiaina. Tavoitteeksi asetettiin tuolloin, että 2010 55 – 64 -vuotiaiden työllisyysaste olisi 50 %. Suomessa asetettiin jopa kovempia tavoitteita, mutta kuitenkin on jouduttu huomaamaan, että tämäkään ei välttämättä riitä, koska taloudelliset taantumat vaikuttavat yhteiskunnan rahoitusjärjestelmiin. Nämä uhkakuvat ovat meille kansalaisille tulleet selväksi jo aikaa sitten tiedotusvälineistä ja muista mielipiteenmuokkauskanavista.
Eläköitymisikä kuitenkin vaihtelee huomattavasti maittain ja yhteiskuntajärjestelmittäin. Pohjoismaissa yli 60-vuotiaiden työllisyys on korkeaa (työllisyysaste 2005 n. 60% verrattuna mm. Italian ja Ranskan 40%:iin). Sitä paitsi on myös muita tapoja tarkastella ikääntyvien työllisyyttä ja aktiivisuutta. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa yli 55-vuotiaiden osa-aikaisuus ja työsuhteiden lyhyys muodostivat ongelman, kun taas Saksassa erityisesti yli 55-vuotiaiden työttömyys oli korkeaa. Työssäolo onkin kokonaisuus, johon vaikuttavat paitsi eläkejärjestelmät, myös työpaikkojen suhtautuminen ikääntymiseen, senioriteettiasemat työpaikoilla, ikääntyvien mahdollisuudet työllistyä ja heidän työskentelyolosuhteensa. Yksilöille annettavat porkkanat ja kepit ovat vain yksi, hyvin pieni osa, siitä, kuinka kukin meistä jaksaa ja haluaa olla työelämässä.
Anxo ja Erhel ehdottavatkin uusia neuvotteluihin perustuvia tapoja luoda kestävä yhteiskuntajärjestelmä ikääntymisen yhteiskunnallisten riskien hallintaan. Tässä halutaankin (tulkintani mukaan) painottaa sitä, että ikääntymisen luomia uhkia on turha päivitellä liikaa, vaan on pystyttävä näkemään mahdollisuuksia myös ratkaista nämä uhat kestävällä tavalla. Tulisi olla mahdollista neuvotella yksilön omien tarpeiden, yhteiskunnan tukimuotojen (elinikäisen oppimisen, terveydenhuollon jne.) sekä työnantajien tarjoamien mahdollisuuksien (lyhennetty työpäivä, erilaiset vapaajärjestelmät ja hiljaisen tiedon siirtyminen eteenpäin) yhdistämisestä.
Yksittäisen työyhteisön osalta tämä ei tarkoita työhönsä tympiintyneiden ja työhön pakotettujen kiinnipitämisestä kynsin hampain 70-vuotiaiksi, eikä myöskään sitä, että yli 60-vuotiaita (muka tuottamattomia, HAH!) työnnetään yhteiskunnan tukimuotojen piiriin (työttömiksi, eläkkeille jne.) vaan neuvotteluja yksilökohtaisesti siitä, minkälaisilla keinoilla ja panoksilla kukin olisi valmis edesauttamaan kaikkien yhteistä hyvää. Nyt valtio syyttää työntekijöitä ja työnantajia liian varhaisista eläköitymisistä, työnantajat syyttävät valtiota (liian korkea verot) ja työntekijöitä (liian huono tuottavuus) ja työntekijät odottavat eläkkeelle jääntiä pelastuksena ja vapautuksena kaikista paineista. Toisten tökkiminen pitää lopettaa heti paikalla!
Jatkan otsikkoani… Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta, mutta ENNEN KAIKKEA ”Hei, me kaikki ikäännytään!” Sillä ratkaisu tilanteeseen ei voi olla se, että alamme aktiivisesti ikääntyä jättämällä terveysintoilut ja vanhusten hoidon sikseen (nihilistinen, "kyllä luonto hoitaa" asenne). Ratkaisu ei myöskään ole se, että yhteiskunta lamautuu ikääntymisen myötä. Ratkaisu on, että todella ymmärrämme ikääntymisen kiinteänä osana ihmiselämää ja yhteiskuntaamme.
Lähde:
Dominique Anxo ja Christine Erhel (2005): Irreversibility of time, reversibility of choices? A Transitional Labour Market approach. Working paper. Position Paper Workpackage 6 & 7. Tlm.net Managing.Social:risks.through.Transitional.Labour.Markets.
http://www.siswo.uva.nl/tlm/
Länsimaista yhteiskuntaa on puhututtanut jo 1970-luvulta lähtien työvoiman ikääntyminen. Se asettaa haasteita erityisesti sosiaali- ja eläkejärjestelmien rahoitukselle. Tilastoja tarkastellen pääasiassa työssä oltiin 1970 – 1980 -luvuilla 25 – 50 -vuotiaina. Tavoitteeksi asetettiin tuolloin, että 2010 55 – 64 -vuotiaiden työllisyysaste olisi 50 %. Suomessa asetettiin jopa kovempia tavoitteita, mutta kuitenkin on jouduttu huomaamaan, että tämäkään ei välttämättä riitä, koska taloudelliset taantumat vaikuttavat yhteiskunnan rahoitusjärjestelmiin. Nämä uhkakuvat ovat meille kansalaisille tulleet selväksi jo aikaa sitten tiedotusvälineistä ja muista mielipiteenmuokkauskanavista.
Eläköitymisikä kuitenkin vaihtelee huomattavasti maittain ja yhteiskuntajärjestelmittäin. Pohjoismaissa yli 60-vuotiaiden työllisyys on korkeaa (työllisyysaste 2005 n. 60% verrattuna mm. Italian ja Ranskan 40%:iin). Sitä paitsi on myös muita tapoja tarkastella ikääntyvien työllisyyttä ja aktiivisuutta. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa yli 55-vuotiaiden osa-aikaisuus ja työsuhteiden lyhyys muodostivat ongelman, kun taas Saksassa erityisesti yli 55-vuotiaiden työttömyys oli korkeaa. Työssäolo onkin kokonaisuus, johon vaikuttavat paitsi eläkejärjestelmät, myös työpaikkojen suhtautuminen ikääntymiseen, senioriteettiasemat työpaikoilla, ikääntyvien mahdollisuudet työllistyä ja heidän työskentelyolosuhteensa. Yksilöille annettavat porkkanat ja kepit ovat vain yksi, hyvin pieni osa, siitä, kuinka kukin meistä jaksaa ja haluaa olla työelämässä.
Anxo ja Erhel ehdottavatkin uusia neuvotteluihin perustuvia tapoja luoda kestävä yhteiskuntajärjestelmä ikääntymisen yhteiskunnallisten riskien hallintaan. Tässä halutaankin (tulkintani mukaan) painottaa sitä, että ikääntymisen luomia uhkia on turha päivitellä liikaa, vaan on pystyttävä näkemään mahdollisuuksia myös ratkaista nämä uhat kestävällä tavalla. Tulisi olla mahdollista neuvotella yksilön omien tarpeiden, yhteiskunnan tukimuotojen (elinikäisen oppimisen, terveydenhuollon jne.) sekä työnantajien tarjoamien mahdollisuuksien (lyhennetty työpäivä, erilaiset vapaajärjestelmät ja hiljaisen tiedon siirtyminen eteenpäin) yhdistämisestä.
Yksittäisen työyhteisön osalta tämä ei tarkoita työhönsä tympiintyneiden ja työhön pakotettujen kiinnipitämisestä kynsin hampain 70-vuotiaiksi, eikä myöskään sitä, että yli 60-vuotiaita (muka tuottamattomia, HAH!) työnnetään yhteiskunnan tukimuotojen piiriin (työttömiksi, eläkkeille jne.) vaan neuvotteluja yksilökohtaisesti siitä, minkälaisilla keinoilla ja panoksilla kukin olisi valmis edesauttamaan kaikkien yhteistä hyvää. Nyt valtio syyttää työntekijöitä ja työnantajia liian varhaisista eläköitymisistä, työnantajat syyttävät valtiota (liian korkea verot) ja työntekijöitä (liian huono tuottavuus) ja työntekijät odottavat eläkkeelle jääntiä pelastuksena ja vapautuksena kaikista paineista. Toisten tökkiminen pitää lopettaa heti paikalla!
Jatkan otsikkoani… Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta, mutta ENNEN KAIKKEA ”Hei, me kaikki ikäännytään!” Sillä ratkaisu tilanteeseen ei voi olla se, että alamme aktiivisesti ikääntyä jättämällä terveysintoilut ja vanhusten hoidon sikseen (nihilistinen, "kyllä luonto hoitaa" asenne). Ratkaisu ei myöskään ole se, että yhteiskunta lamautuu ikääntymisen myötä. Ratkaisu on, että todella ymmärrämme ikääntymisen kiinteänä osana ihmiselämää ja yhteiskuntaamme.
Lähde:
Dominique Anxo ja Christine Erhel (2005): Irreversibility of time, reversibility of choices? A Transitional Labour Market approach. Working paper. Position Paper Workpackage 6 & 7. Tlm.net Managing.Social:risks.through.Transitional.Labour.Markets.
http://www.siswo.uva.nl/tlm/
15.11.2011
Joustavat etnisyydet -hankepalaveri
Joustavat etnisyydet hankkeen ensimmäinen työseminaari “Etnitshnost’ i sovremennost’” on pidetty Petroskoissa 8.11.2011. Seminaaripaikkana oli Venäjän tiedeakatemian Karjalan tiedekeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutti.
Projektissa käsiteltiin hankkeen hakuvaiheessa tehtyä tutkimussuunnitelmaa ja sen taustalla olevaa kirjallisuutta. Ideana hankkeessa on, että joustavien etnisyyksien tutkimus ei tallenna jäänteitä, vaan havaitsee uusia alkuja (esim. Frederik Barth). Se analysoi kulttuurista muutosta katsoen enemmin tulevaan kuin menneisyyteen. Tietenkin historian näkökulmat ovat tärkeitä nykypäivän tulkintaan (ks. Kate Brown), mutta projektin metodologisena lähtökohtana on kulttuuri-identiteetti “on the stage of becoming rather than being”, kuten Stuart Hall on todennut. Eräänä osana tutkimusta on tarkastella, millaisessa olemassaolon ja statuksen taistellussa etnisyydet ja paikalliskulttuurit elävät. Nykypäivän Karjalassa ja Petroskoissa yhä lisääntyvämmin puhutaan moni-identtisyyden eduista ja assimilaation esteistä.
Hankepalaverin tehtävänä oli tarkastella myös hankkeessa toimivien tutkijoiden työtilannetta. Olga Iljuha ja Svetlana Kovaleva ovat työskennelleet hankkeessa kesästä 2011 alkaen ja esittelivät omia aiheitaan. Iljuha tarkastelee koulujen oppikirjojen välittämää paikalliskulttuuria ja -identiteettiä koskevaa kuvaa. Hänen mukaansa koulujen oppikirjat ovat eräänlainen fabrika etnitshnosti, identiteetin rakentaja. Esimerkiksi kirjojen kuvitus kertoo paljon siinä representoiduista etnisyyksistä (ihmisten vaatteet ja tyyli; vanhanaikainen vai uusi; mies vai nainen etnisyyden kantajana) ja samoin sanasto. Aluetiedon oppikirja venäjäksi on erittäin niukka karjalaisen identiteetin ja symbolien kannalta.
Svetlana Kovalevan tarkoituksena taas on tutkia kyselylomakkein Petroskoita ympäröivien alueiden karjalaisten kielitilannetta ja -asenteita. Tutkimusryhmän yhteistyöjäsenten, Julia Litivinin, Svetlana Jalovitsinan ja Aleksandra Rodionovan, tutkimukset täydentävät kokonaiskuvaa koskien eri etnisyyksiä ja perheiden sisällä välittyvää identiteettiä. Myös niitä käsiteltiin hankepalaverissa.
Pekka Suutari on työskennellyt elokuusta alkaen Petroskoissa Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutissa ja esitteli tänä aikana tekemiään haastatteluja, havainnointia ja niiden alustavia tuloksia. Lähtökohtaisesti rajauksena ovat Petroskoissa toimivat kansalliskieliä musiikissaan käyttävät omia albumeitaan julkaisseet yhtyeet. Niiden toiminnasta nousevat tutkimuskysymykset käsittelevät sellaisia asioita kuin ylirajaisuus, instrumentaatio, tyyli, valtiollisuus ja nuorisokulttuuri. Analyysityö jatkuu.
Olga Davydova on kertonut suunnitelmastaan tutkia Petroskoin suomalaisuuden ja Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen muodostamaa uutta kulttuurista ja sosiaalista tilaa. Nyky-Karjala on ennennäkemättömällä tavalla arjen tasolla kytköksissä Suomeen, suuri osa sen asukkaista on käynyt Suomessa ja heillä on monenlaisia ylirajaisia suhteita naapurimaahan ja siellä asuviin ihmisiin. Tässä hankkeessa Davydova jatkaa väitöskirjassa aloittamansa aiheen, nimittäin ylirajaisten suhteiden ja etnisyyksien tutkimista.
Hankkeen ensimmäisen työseminaarin keskusteluilmapiiri oli innostunut ja utelias tulevan tutkimuksen osalta. Metodologian ja käsitteiden suhteen keskustelu oli vilkkainta ja myös antoisinta. Artikulaatio ja kulttuurintutkimuksen nostamat käsitteet ovat tavallaan uusia historia- ja kielitieteissä Petroskoissa. Näihin liittyvä etnografinen kvalitatiivinen tutkimus ei ole sinänsä uutta, mutta niiden yhdistäminen etnisyyksien moninaisuuteen ja liikkuvuuteen Petroskoissa ja Karjalan tasavallassa on metodisesti uudenlainen ja tarpeellinen lähtökohta. Keskustelussa tuli esille, että petroskoilaiset tutkijat kaipaisivat enemmän dialogia nykytutkimuksen teoreettisista ja metodologisista lähestymistavoista, ja seuraavassa hankkeen kokouksessa, joka on sovittu pidettäväksi Joensuussa huhtikuussa 2012, onkin tarkoitus puhua enemmän tutkimusten menetelmistä. Myös hankkeen teoreettista ja metodologista kirjallisuutta on sovittu jaettavaksi tutkijoiden kesken.
Hankkeesta enemmän: www.uef.fi/fe
Pekka Suutari
Olga Davydova
2.11.2011
Lähtevien laivojen kaupunki
Spatiassa on valmistumassa selvitys Taitokorttelin viereisen korttelin 48 vanhojen puutalojen mahdollisuuksista muodostua luovien alojen toiminnalliseksi keskukseksi. Sekä suomalaisissa että kansainvälisissä luovien alojen kulttuurikeskittymissä tai laajemmissa kulttuurikortteleissa historia on usein näkyvästi läsnä. Osittain tämä johtuu siitä, että tällaiset keskukset on perustettu vanhoihin teollisuusrakennuksiin tai perinteisen savupiipputeollisuutensa menettäneille alueille. Huolimatta niiden muuttamisesta uudenlaisen kulttuurin tai yrittäjyyden tyyssijoiksi, on niissä haluttu säilyttää paikan historiallinen henki tavalla tai toisella.
Joensuun korttelia 48 voidaan historian valossa luonnehtia kauppiaiden, laivanvarustajien, virkamiesten ja ravintolanpitäjien kortteliksi. Kuinka tämä historia voitaisiin tuoda esille korttelin uudessa imagossa? Olisiko yksi mahdollisuus löytää korttelista paikka elvyttää Joensuun täysin unohdettu rikas laivaliikenne ja laivanvarustusperinne? Sijaitseehan kortteli Pielisjoen vieressä ja sen asukkaiden elämään joki ja sen merkitys kaupungin elinkeinoelämälle, matkustamiselle tai vapaa-ajan viettoon ei voinut olla vaikuttamatta.
Koko maata koskevissa tilastoissa Joensuun laivasto oli 1870-luvulla kolmanneksi tai neljänneksi suurin. Eräinä vuosina alusmäärät olivat jopa Suomen toiseksi suurimmat, vain Viipuriin oli rekisteröity enemmän purje- ja höyrylaivoja. Tilanne jatkui samanlaisena 1880-luvulla, jolloin edelleen Viipurissa oli enemmän aluksia kuin Joensuussa.
Kontiolahtelainen kansanrunoilija Antti Puhakka kirjoittikin:
Aluksilla aikalailla
Kautta Viipurin kanavan;
Sieltä tänne tullessahan
Tuua vehnejä Virosta,
Ruista Riigan kaupungista,
Suolat Saksan salmeksilta
Viipurin kanavalla Puhakka tarkoitti rakenteilla olevaa Saimaan kanavaa, joka valmistuttuaan 1856 vilkastutti Joensuun laivaliikennettä. Vuonna 1855 valmistunut kauppias Antti Mustosen ja Parviaisten kauppiasveljesten omistama parkkilaiva Toivo oli ensimmäisiä Saimaan kanavan läpi kulkeneita aluksia. Alus purjehti saman tien Englantiin, josta se talven aikana jatkoi matkaansa Konstantinopoliin saakka. Muutenkin kauppiaat elivät 1860- ja 1870-luvuilla ”veden jumalan lumoissa”. Joensuulaisten suurkauppiaiden kuunarit ja parkit kulkivat lastia hakien Cadiziin, Malagaan ja Barcelonaan asti.
Mutta laivoilla päästiin lähemmäksikin. Sanomalehti Tapio ilmoitti kesällä 1866, että höyrylaiva Joensuu lähti joka sunnuntai Joensuusta Viipuriin, maanantai-iltana Viipurista Pietariin ja paluumatkalle joka keskiviikko Pietarista takaisin Joensuuhun. Savonlinnaan päästiin kolme kertaa viikossa. Vuonna 1866 höyrylaiva Valio kulki lehti-ilmoituksen mukaan Nurmeksen ja Joensuun väliä ”sen mukaan kuin ennättää”. Saapumisajaksi määränpäähän saatettiin ilmoittaa esimerkiksi ”iltasella”.
Rautatien tulo vuonna 1894 alkoi vähentää Joensuun laivojen määrää, mutta vain vähitellen. Tuontitavaroita tuotiin edelleen laivoilla ja kotimaan rahtiliikenteessä varsinkin sahatavaraa kuljetettiin Joensuusta ja lähiseutujen sahoilta Viipuriin. Laivaliikenteen suuremmat vaikeudet alkoivat 1910-luvulla. Ensin päättyi vuosikymmeniä katkennut purjehdus Pietariin ja sen jälkeen rautatie söi rahdit Viipurin linjoilla. Kuitenkin vielä vuonna 1920 kaupunkiin oli rekisteröity 54 alusta, joista höyrylaivoja oli 20. Vuoteen 1950 tultaessa aikanaan satapäinen Joensuun laivasto oli supistunut seitsemään proomuun.
Kuten nykyäänkin, eivät kaikki matkustajat olleet palveluihin tyytyväisiä. Kesäkuussa 1886 nimimerkki Jaakko valitti Karjalattaressa, että laivaravintoloissa ateriat ”owat aina niin julmetusti kalliit… Ne jotka tahtowat syödä herkullista ruokaa, woiwat odottaa siksi, kunnes pääsewät maalle”. Jaakko kaipasi laivoihin myös kirjallisuutta, mutta ”Ainoa kirja, mikä Suomen matkustaja-laiwoissa woi saada, on korttipakka, mutta sitä ei woi lukea ilman kumppalia.”
Seppo Sivonen
Joensuun korttelia 48 voidaan historian valossa luonnehtia kauppiaiden, laivanvarustajien, virkamiesten ja ravintolanpitäjien kortteliksi. Kuinka tämä historia voitaisiin tuoda esille korttelin uudessa imagossa? Olisiko yksi mahdollisuus löytää korttelista paikka elvyttää Joensuun täysin unohdettu rikas laivaliikenne ja laivanvarustusperinne? Sijaitseehan kortteli Pielisjoen vieressä ja sen asukkaiden elämään joki ja sen merkitys kaupungin elinkeinoelämälle, matkustamiselle tai vapaa-ajan viettoon ei voinut olla vaikuttamatta.
Koko maata koskevissa tilastoissa Joensuun laivasto oli 1870-luvulla kolmanneksi tai neljänneksi suurin. Eräinä vuosina alusmäärät olivat jopa Suomen toiseksi suurimmat, vain Viipuriin oli rekisteröity enemmän purje- ja höyrylaivoja. Tilanne jatkui samanlaisena 1880-luvulla, jolloin edelleen Viipurissa oli enemmän aluksia kuin Joensuussa.
Kontiolahtelainen kansanrunoilija Antti Puhakka kirjoittikin:
Aluksilla aikalailla
Kautta Viipurin kanavan;
Sieltä tänne tullessahan
Tuua vehnejä Virosta,
Ruista Riigan kaupungista,
Suolat Saksan salmeksilta
Viipurin kanavalla Puhakka tarkoitti rakenteilla olevaa Saimaan kanavaa, joka valmistuttuaan 1856 vilkastutti Joensuun laivaliikennettä. Vuonna 1855 valmistunut kauppias Antti Mustosen ja Parviaisten kauppiasveljesten omistama parkkilaiva Toivo oli ensimmäisiä Saimaan kanavan läpi kulkeneita aluksia. Alus purjehti saman tien Englantiin, josta se talven aikana jatkoi matkaansa Konstantinopoliin saakka. Muutenkin kauppiaat elivät 1860- ja 1870-luvuilla ”veden jumalan lumoissa”. Joensuulaisten suurkauppiaiden kuunarit ja parkit kulkivat lastia hakien Cadiziin, Malagaan ja Barcelonaan asti.
Mutta laivoilla päästiin lähemmäksikin. Sanomalehti Tapio ilmoitti kesällä 1866, että höyrylaiva Joensuu lähti joka sunnuntai Joensuusta Viipuriin, maanantai-iltana Viipurista Pietariin ja paluumatkalle joka keskiviikko Pietarista takaisin Joensuuhun. Savonlinnaan päästiin kolme kertaa viikossa. Vuonna 1866 höyrylaiva Valio kulki lehti-ilmoituksen mukaan Nurmeksen ja Joensuun väliä ”sen mukaan kuin ennättää”. Saapumisajaksi määränpäähän saatettiin ilmoittaa esimerkiksi ”iltasella”.
Rautatien tulo vuonna 1894 alkoi vähentää Joensuun laivojen määrää, mutta vain vähitellen. Tuontitavaroita tuotiin edelleen laivoilla ja kotimaan rahtiliikenteessä varsinkin sahatavaraa kuljetettiin Joensuusta ja lähiseutujen sahoilta Viipuriin. Laivaliikenteen suuremmat vaikeudet alkoivat 1910-luvulla. Ensin päättyi vuosikymmeniä katkennut purjehdus Pietariin ja sen jälkeen rautatie söi rahdit Viipurin linjoilla. Kuitenkin vielä vuonna 1920 kaupunkiin oli rekisteröity 54 alusta, joista höyrylaivoja oli 20. Vuoteen 1950 tultaessa aikanaan satapäinen Joensuun laivasto oli supistunut seitsemään proomuun.
Kuten nykyäänkin, eivät kaikki matkustajat olleet palveluihin tyytyväisiä. Kesäkuussa 1886 nimimerkki Jaakko valitti Karjalattaressa, että laivaravintoloissa ateriat ”owat aina niin julmetusti kalliit… Ne jotka tahtowat syödä herkullista ruokaa, woiwat odottaa siksi, kunnes pääsewät maalle”. Jaakko kaipasi laivoihin myös kirjallisuutta, mutta ”Ainoa kirja, mikä Suomen matkustaja-laiwoissa woi saada, on korttipakka, mutta sitä ei woi lukea ilman kumppalia.”
Seppo Sivonen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)