Pohjoiskarjalainen missi

Juice Leskinen kertoi 1980-luvulla vitsin, jonka hän sanoi olevan maailman lyhin. Vitsi kuuluu: Olipa kerran Tampereen poliisilaitoksella henkiset kilpailut. Savolaistaustaiset opiskelijapojat räkättivät samaan aikaan vitsille, joka oli vielä lyhempi: Pohjoiskarjalainen missi. Vitsi oli jo tuolloin vanha ja kulunut. Samaa vitsiä on kerrottu kaikkialla maailmalla naapureista rajoista riippumatta. Toista on haluttu mollata, eikä itseltäkään juuri kehuttavaa löydy.

Pohjois-Karjalan kohdalla missivitsiltä katosi pohja, kun tohmajärveläinen Henna Meriläinen valittiin Miss Suomeksi 1994.  Väite pohjoiskarjalaisten rumuudesta osoittautui lopullisesti vääräksi, kun Henna Meriläisen jälkeen Miss Suomeksi 1995 valittiin kiteeläinen Heli Pirhonen

Jo ennen Meriläistä ja Pirhosta Miss Suomeksi 1993 oli valittu gasellimaisen kaunis, tuuheatukkainen Tarja Smura. Hän oli syntynyt Nurmeksessa 1970, mutta savolaisten vääräleukojen mukaan hän ei edustanut Pohjois-Karjalaa, sillä Smuran suku oli Suojärven Surmia ja Tarja siis lähtökohdiltaan ei-pohjoiskarjalainen. Tarja Smuran upeus ymmärrettiin myös maailmalla, ja Miss Universum -kisassa hän oli maailman kymmenen kauneimman naisen joukossa. Kesken missivuotensa Smura hätkähdytti kansaa, sillä hänellä oli lyhytaikainen, ns. transatlanttinen suhde elokuvaohjaaja Renny Harlinin kanssa. Smura oli yhteiskunnallisesti aktiivinen, hän oli naisten puolueen ehdokkaana vuoden 1995 eduskuntavaaleissa ja sittemmin Lohjaan sitoutuneena Lohjan kunnallispolitiikassa. Kauneudessaan, seurustelusuhteidensa värikkyydessä ja yhteiskunnallisessa aktiivisuudessaan Tarja Smura muistutti Tanja Vienosta, Miss Suomea 1991, jonka poliittinen ura huipentui Tanja Karpelana kulttuuriministerin vastuunalaiseen tehtävään. Henna Meriläinen puolestaan nousi missivuotensa jälkeen uudelleen julkisuuteen 2008, jolloin hän aloitti seurustelun tuupovaaralaistaustaisen vuorikiipeilijä Veikka Gustafssonin kanssa.

Yhteiskunta- ja kulttuuritieteilijä ryhtyy tässä vaiheessa miettimään, mistä pohjoiskarjalaistyttöjen nousussa missimaailmaan oli kysymys. Olivatko pohjoiskarjalaiset naiset yht´äkkiä muuttuneet kauniimmiksi, vai oliko suomalaisten kauneusihanteissa tapahtunut muutos?  Käsitys Suomen heimojen keskinäisistä eroista eli vahvana vielä 1920-ja 1930-luvuilla. Fyysinen antropologia oli arvossaan ja U. T. Sirelius, Alfred Hackman ja kumppanit mittailivat suomalaisten pituuksia ja kallonmuotoja. Germaanisen ja skandinaavisen rodun ominaisuudet olivat saatujen tulosten mukaan enimmin havaittavissa läntisissä heimoissa. Ihmiset lyhenivät sitä mukaa, kun siirryttiin kohti Itä- ja Pohjois-Suomea.  Jos varsinaissuomalaiset olivat keskimäärin 168,5 senttiä pitkiä ja heidän pääkallonsa indeksi oli 97.4, niin karjalaisilla pituus oli 165,2 ja pääkallon indeksi 82,12. Pohjoispohjalaisilla pituus oli enää 164,3 ja kalloindeksi vain 82,6. Myös kansanluonteet poikkesivat Sireliuksen havaintojen mukaan toisistaan. Läntiset heimot olivat vakavia, hillittyjä ja tarmokkaita, mutta kädestä suuhun eläneet karjalaiset olivat ailahtelevaisia ja epäluuloisia.

Fyysiseen antropologiaan, ei heimo- eikä rotuoppeihin ole enää aikoihin uskottu. Missikilpailut ovat erikoinen jäänne, joka elää yllättävän vahvana joka puolella maailmaa. Missit ovat joissain maissa kansallinen ylpeyden aihe. Erityisen vahvana missikulttuuri elää Etelä-Amerikassa. Suomalaisille Ester Toivosen valinta Euroopan kauneimmaksi oli osoitus Suomen kuulumisesta Eurooppaan ja samalla sen sanottiin todistavan sen, että suomalaiset eivät ole mongoleja. Armi Kuuselan valinta Miss Universumiksi kertoi, että Suomi oli selvinnyt toisesta maailmansodasta ja kuuluvan läntiseen maailmaan. Syvä lamakausi1990-luvun alussa kosketti kaikkia suomalaisia, mutta se lähensi suomalaisia toisiinsa. Lama pakotti keksimään keinoja selviytymiseen. Eteenpäin oli mentävä keinolla tai toisella. Alueelliset erot hälvenivät. Pohjois-Karjalan talous koheni 1990-luvun alan laman jälkeen nopeasti. Taloudellinen edistys, elinkeinoelämässä tapahtunut muutos, tiedonvälityksen nopeutuminen ja yhtenäiskulttuurin voimistuminen kaikki ne loivat edellytyksiä ja itsevarmuutta pohjoiskarjalaisille tytöille osallistua myös kauneuskilpailuihin. Toki myös muodilla oli osuutensa. Missikilpailut olivat yksi mahdollinen tie tulevaisuuteen. Kun yksi avasi latua, niin toisten oli helppo seurata. Mallitoimistot, missimammat ja einomakuset kiinnostuivat myös pohjoiskarjalaisista tytöistä aivan eri tavalla kuin aiemmin. Missin ei tarvinnutkaan enää olla kotoisin Turusta tai Porvoosta.

Viimeisin pohjoiskarjalainen missi on Juuassa 1990 syntynyt Pia Lamberg, joka Pia Pakarisena valittiin Miss Suomeksi 2011. Jos oli Tarja Smura yllättänyt käänteillään, niin yllätyksen teki myös Pia Pakarinen. Hän luopui kruunustaan jo syksyllä 2011 kyllästyttyään misseyteen ja sen kohtuuttomiin vaatimuksiin.  Pia Pakarinen lähti luomaan mallin uraa Amerikkaan ja otti äitinsä sukunimen Lamberg.

Kuvat teoksesta Suomi. Maa. Kansa. Valtakunta. Otava 1923.

Ismo Björn

Subjektiivinen katse Ukrainasta: Maidanin alku

Olen iloinen, että voin tarjota suomalaisille lukijoille omia ajatuksia Ukrainan tilanteesta. En pyri arvioimaan geopoliittista taistelua, jossa maani on osallisena tänään. Haluan esittää omia näkemyksiä ja tuntemuksia kaikesta kokemastani. Haluan kertoa vaikeaan tilanteeseen joutuneiden ihmisten arkielämästä, muotoilla omia ajatuksia ja epäilyksiäni sekä määritellä kysymykset, joihin en vielä osaa vastata. Kolumnisarjassani kukin ”subjektiivinen katse Ukrainasta” valottaa joitakin näistä seikoista.

Riippumatta siitä, minkä poliittisen kannan ukrainalaiset omaavat, suurin osa on sitä mieltä, että Maidan oli Ukrainan tärkein tapahtuma vuosien 2013 ja 2014 vaihteessa. Protestit olivat alkaneet Kiovassa vielä marraskuun 21. päivänä 2013 syynä Ukrainan entisen presidentin Janukovitshin päätös olla allekirjoittamatta Ukrainan ja EU:n assosiaatiosopimusta. Silloin Maidanille tulleet ihmiset ilmaisivat tyytymättömyytensä siihen, että Janukovitsh kieltäytyi täyttämästä tärkeimmän kansalle tekemistään lupauksista. Maidan alkoi yhä selkeämmin ilmaisemaan pyrkimyksen viedä Ukraina lähelle Eurooppaa ja lopuksi sai nimen Euromaidan.

Kuitenkin syynä todelliselle joukkoprotestoinnille toimi Euromaidaniin osallistuneiden opiskelijoiden raaka pahoinpitely marraskuun 29. ja 30. päivän välisenä yönä. Ukrainalaiset, joiden pitkä pinna on kaikkien tiedossa, tuohtuivat ”poliisivaltion” tyranninomaisista otteista. Tähän mennessä Maidan toimi pysyvästi ainoastaan Kiovassa, muissa kaupungeissa ihmiset kokoontuivat aukioille vain iltaisin ja viikonloppuisin.

Harkova on Ukrainan toiseksi suurin kaupunki 1,5 miljoonan asukaslukuineen. Se sijaitsee vain 40 kilometrin päässä Venäjän rajalta ja sen asukkaat ovat valtaosin venäjänkielisiä. Kotikaupungissani Euromaidan kokoontui ensimmäisen kerran marraskuun 24. päivänä. Tämä joukkokokous ei päässyt kaupungin pääaukiolle, Vapauden aukiolle, joka oli kaupunginjohtaja Kernesin käskystä suljettu mukamas uuden vuoden juhlallisuuksien valmistelujen takia. Euromaidan järjestettiin Ukrainan kansallisrunoilija Taras Shevtshenkolle nimetyllä aukiolla hänen patsaan juurella.

Tällä oli myös symbolista merkitystä: Vapauden aukiolla edelleenkin on pystyssä Leninin patsas. Joukkokokous ei ollut väkirikas eikä pitkä, mutta sillä oli selkeitä ”ukrainalaisuuden” ja ”eurooppalaisuuden” merkkejä. Minäkin lähdin sinä päivänä Euromaidanille, enkä vain kannustaakseni sitä (tämä oli minulle itsestäänselvyys). Tutkijana, sosiologina minua kiinnosti, ketä muita siellä oli, kuinka nämä ihmiset perustelevat näkemyksiään Ukrainasta ja Euroopasta kaupungissa, jossa perinteisesti ovat olleet vahvoilla ideat tiiviistä Ukrainan ja Venäjän välisistä kulttuurisista, historiallisista, taloudellisista, ja ideologisista suhteista.

Olga Filippova
Associate Professor of Sociology
V.N. Karazin Kharkiv National University

Venäjä-venäjä-venäjä - palautetta televisiosta nähdystä

Ukrainan levottomuudet ja Venäjän osallistuminen niihin väistämättä vaikuttavat Suomeen monella tapaa. Karjalan tutkimuslaitos on tarttunut aiheeseen järjestämällään Bannye tshtenija- venäjänkielisessä keskustelukerhossa sekä Vera-breakfastilla 10. ja 11.4. Päävieraina olivat Eilina Gusatinsky Spektr-lehdestä ja vapaa toimittaja, mediayrittäjä Polina Kopylova Helsingistä. Keskustelimme niin tapahtumien kulusta ja syistä kuin siitä, kuinka ne heijastuvat Suomessa asuviin venäläisiin.

Samaan aiheeseen muiden rinnalla tarttui Yle järjestämällään Venäjä-illalla 15.4. En rupea analyisoimaan keskustelua kokonaisuudessaan, vaan julkaisen tässä Ylelle lähettämäni palautteen. Ukrainan ja Venäjän tapahtumat sekä niiden käsittely mediassa tarjoavat meille tutkijoille valtavan tutkimusaineiston, jos asiaan suhtautuu kyynisesti. Jos ei, niin mielestäni tässä on tutkijoiden kansalaisaktiivisuudelle oiva paikka edes yrittää pienentää vahinkoa, jota voi saada aikaan niin helposti - mitä monet toimijat, Yle mukaanlukien, tekee.

Alla palautteeni Ylen toimitukselle Venäjä-illasta 15.4.

Hei,
kuten moni muukin katsoin eilisen Venäjä-illan. Ohjelma oli suuri pettymys, ennen kaikkea toimituksen tekemien valintojen takia.

Kaikkein pahimpana epäonnistumisena pidän toimituksenne pyrkimystä puhua näin herkistä asioista viihdeformaatissa. Infotainment ei mielestäni ole sopiva muoto, vaikka sitä on monissa viimeaikaisissa tutkimuksissa puolustettukin sillä perusteella, että se johtaa loppujen lopuksi vakavaan asialliseen keskusteluun. Nimenomaan asiapitoista keskustelua kuitenkin toivoisi näkevän juuri ylen kanavilta, koska on enää hyvin vähän mediumeja, jotka kykenevät sellaiseen ja Venäjä-suhteesta olisi juuri tänä aikana ”terapeuttisinta” keskustella nimenomaan analyyttisesti eikä ”huutoäänestyksellä”, kuten kävi ohjelmassanne niin toimittajien työn kuin monien kutsuttujen vieraiden takia. Siis: mielestäni viihdeformaatti on väärä tällaisten asioiden käsittelyyn ja sotii ylen toimintaperiaatteita vastaan, ja tämä formaatti on johtanut vääriin keskustelijavalintoihin (netin ja lööppien esille nostamat hahmot, kuten Bäckman, Hellevig, Hyrskynlahti) sekä vääriin kysymyksenasetteluihin toimittajien taholta. Kun pyritään kosiskelemaan yleisöä ja saada ohjelmaan keskustelijat kritiikittömästi yleisön ehdotusten perusteella, ja kun itse ohjelmasta pyritään tekemään mahdollisimman ”koukuttava” toimittajien valitsemien ”räväköiden” kysymysten avulla, niin tulos on mielestäni hajottava, eikä rakentava.

Suomalainen yhteiskunta on monikulttuurinen, ja tämä on sekä tosiasiallinen tilanne, että lainsäädännössä vahvistettu tila. Yleisradio, joka toimii monikulttuurisen yhteiskunnan lainsäädännön mukaan sekä monikulttuurisen yhteiskunnan verovaroin, on velvollinen ottamaan tämän asiantilan ainakin asiaohjelmissa todesta, eikä vitsinä. Tällä lausumalla siirryn seuraavaan kohtaan, jota koin henkilökohtaisesti erittäin loukkaavana sekä monikulttuurisuutta halveeraavana.

Ohjelman toisessa osassa toimittajat tekivät ”kokeen” kysymällä läsnä olevilta ”venäläisiltä” (joiden taustat ja elämäntilanteet ovat selkeästi moninaiset ja ”moninapaiset”, eli transnationaalit: heidän siteensä sekä Suomeen että Venäjään ovat syviä ja henkilökohtaisia, persoonaan meneviä ja sitä muokkaavia) kenen puolella he olisivat Suomi-Venäjä jääkiekko-ottelussa ja mahdollisessa sodassa. Kysymys on pöyristyttävä siinä mielessä, että se siirtää monia kuulumisia sallivaan monikulttuurisuuden tilaan yhden ja ainoan lojaliteetin tunnustavan kansallisvaltion logiikan. Tätä urheilun kautta maahanmuuttajien lojaalisuutta testaavaa ”krikettitestiä” on tutkimuksessa valtavasti ja perusteellisesti kritisoitu mm. siitä, että vaatimalla maahanmuuttajilta täyttä lojaalisuuden vaihtoa ja sen julkista tunnustamista vastaanottajavaltio tekee väkivaltaa, assimiloi maahanmuuttajia ja tuottaa samalla väärää tietoa: ihmisten elämät ovat monimutkaisempia kuin ”integraation” mallin antama kuva. On mahdotonta ja myös tarpeetonta jättää taakseen vanhat sitoutumiset jotta tulisi ”uuden yhteiskunnan jäsen”. Monikulttuurisessa yhteiskunnassa jäsenyyksiä ja osallisuuksia on monenlaisia, ja sota mallina ihmisten identifioitumiselle on tällaisessa yhteiskunnassa väärä. Esittämällä tämän kysymyksen läsnä oleville ”venäläisille” toimittajat toisaalta osoittivat täyden kyvyttömyytensä ymmärtämään monikulttuurisuutta, joka ei olisi ”kulttuurien mosaiikkia” tai maahanmuuttajien ”kotoutumista” vastaanottavan valtion ehdoin vaan jatkuvaa neuvottelua ja kaikkien yhteiskunnan jäsenten luovaa yhteistoimintaa. Me teemme asioita sanoilla. Ohjelman toimittajat kysymyksenasettelullaan ovat tehneet vääryyttä ja hallaa Suomen monikulttuurisuudelle yksinkertaistamalla ja profanoimalla sitä.

”Venäläisten” vastaukset olivat malliesimerkkejä siitä, että tällainen kysymyksenasettelu on väkivaltaista. Kaikki toivat esille taustansa, jotka osoittivat, että valinta kuvitteellisen Venäjän ja kuvitteellisen Suomen välillä on heidän kohdallaan mahdotonta. Molemmat maat ovat sekä sukujen historiassa että omakohtaisessa kokemuksessa sekä tulevaisuuden suunnitelmissa täysin kietoutuneet toisiinsa ja muodostavat meidän elintilan, niin fyysisen kuin henkisen. Tätä sanotaan mm. hybriidisyydeksi. Tästäkin on keskusteltu valtavasti niin tutkimuksessa kuin muutenkin monikulttuurisuuteen liittyen. Olen sitä mieltä, että sitä tulee kunnioittaa ja tuoda esille jollain muulla tavalla kuin panemalla suorassa lähetyksessä ihmisiä seinää vasten ja vaatimalla heiltä lojaalisuuden tunnustusta jommallekummalle valtiolle. Näen tätä ammattitaidottomuutena. Jos kerran keskustelette näistä asioista, niihin täytyy perehtyä etukäteen, ehkä koko henkilökunnan täydennyskoulutuksen muodossa.

Ohjelmassa tuli myös esille, kuinka tällainen sotaan ja vastakkainasetteluun perustuva kansallisen identiteetin logiikka toimii. Niin Igor Parrin kuin Lauri Koposen kommenteissa tuli esille, että heitä on lapsina Suomessa kiusattu, kun lapset omaksuvat mm. koulun sodan kontekstissa opettamat kansalliset identiteetit hyvin yksioikoisina (ks. Anne-Mari Soudon väitöskirja Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista) ja tämä johtaa arkipäivän rasismiin, joka voi puolestaan johtaa Igorin tapaiseen kompensatoriseen ”kansallismielisyyteen”. Tällaisen ilmapiirin luomiseen ohjelmanne osallistui, toivottavasti tahtomatta, mikä ei vähennä sen vahingollisuutta.

Olette ohjelmassanne soveltaneet samanlaista etnistävää logiikkaa kuin mitä nyky-Venäjän hallinto käyttää propagandassaan: kaikki ihmiset nähdään ennen kaikkea kansallisuutensa edustajina ja sitä kautta kansallisuutensa valtioihin ja niiden johtoon sidottuina. Ukraina-konfliktissa tapahtuu sama, mikä tapahtui Georgian sodan ja Pronssisotilaan jupakan aikana: Suomeen muuttaneet venäläiset pakolla liitetään Venäjään, ja juuri sitä nyky-Venäjän hallinto toimillaan tavoittaakin, mm. esittämällä kaikki venäjänkieliset omana diasporana, ”maanmiehinä”, joita sillä on oikeus ”puolustaa”. On turhaa vastustaa tätä toimintaa saman koordinaattijärjestelmän, eli kansallisvaltiologiikan sisältä, jos suinkin tälle vanhakantaiselle ajattelutavalle halutaan esittää vaihtoehtoja.

Olga Davydova-Minguet
tutkija
Joensuun seudun monikulttuurisuusyhdistyksen (JoMoni ry) pj
Joensuun seudun monikielisten perheiden yhdistyksen vpj
Itä-Suomen Etnisten suhteiden neuvottelukunnan vpj

KOHENTAAKO RADIOAKTIIVINEN VESI TERVEYTTÄ?

Blogin otsikko ei ole Itä-Suomen yliopiston lääketieteellisen tutkimuksen uusi tutkimuskysymys. Radioaktiivisen lähdeveden juomista suositeltiin Kirvun luonnonparantolan mineraalivettä mainostavissa juomapulloissa 1930-luvulla. Kirvun luonnonparantola, sen vesihoidot ja lähdevesi tunnettiin tuolloin kaikkialla Suomessa. ”Mineraalipitoisella vedellä on miedosti happamia vaikutuksia ja siitä johtuen terveydellinen arvo. Sen radioaktiivisuus on selvä.” Tällaisen Kirvun jokaiseen lähdevesipulloon kiinnitetyn mainoksen allekirjoittajana oli tunnettu lääkäri ja ravintofysiologian professori Georg von Wendt.

Nauturopatia, perinteinen kiinalainen lääkintä sekä akupunktio, intialainen lääkintä eli ayurveda, homeopatia, aromaterapia, kiropraktiikka, naprapatia, osteopatia, polariaterapia, refleksologia, reiki - mitä kaikkia niitä onkaan - ovat luontaislääkinnän muotoja. Vuodesta 1911 vuoteen 1939 saakka toiminut Kirvun luonnonparantola Karjalan Kannaksella perustui kuhnelaisuuteen, joka myös voidaan liittää luontaislääkinnän yhdeksi suuntaukseksi. Sen oppi-isä oli Saksan Leipzigista kotoisin ollut puuseppä Louis Kuhne (1835 - 1901). Hän kirjoitti useita omiin kokemuksiinsa ja havaintoihinsa perustuvaa kirjaa luontaisparantamisesta. Varsinainen ”best-seller” tuli hänen vuonna 1890 ilmestyneestä teoksesta Uusi Lääketiede eli oppi tautien yhtenäisyydestä ja niiden siihen perustuvasta parantamisesta ilman lääkkeitä ja leikkauksia. Vuoteen 1905 mennessä kirjasta oli otettu 93 saksalaista painosta ja se oli käännetty 24 eri kielelle. Suomeksi Uusi Lääketiede ilmestyi vuonna 1906.

Kirjassa luvattiin kaikkien sairauksien parantuvan ilman lääkkeitä kylmien kylpyjen, raittiin ilman, auringonvalon, kasvisruuan ja nautintoaineista luopumisen myötä. Näillä lähti niin keuhkotauti kuin kuppakin ja kirjassaan Kuhne kertoo, miten hän oli oikean ruokavalion ja vesihoitojen avulla parantanut lisäksi mm. spitaalia, lavantautia, silmäsairauksia, syöpää, erilaisia gynekologisia vaivoja, virtsarakko- ja munuaisvaivoja, ihottumia, keltatautia sekä erityyppisiä tulehduksia. Kirjan suomennoksen jälkeen Kuhnen hoitomenetelmät saivat suurta suosiota myös Suomessa. Erityisen suosittua kuhnimisesta, kuten hoitomenetelmää kutsuttiin, tuli Karjalassa. Kirvun luonnonparantolan maine vaikutti tähän. Tavallisten kansalaisten lisäksi Kirvussa kävi itseään hoitamassa monia aikansa julkkiksia, kuten Paavo Nurmi, Volmari Iso-Hollo, J.H. Erkko, Ilmari Kianto ja Martti Jukola.

Kirvun luonnonparantolan toiminta perustuu yksinkertaisten, luonnonomaisten keinojen käyttämiseen häiriytyneen terveyden palauttamisessa. Sitä varten käytetään erilaisia kylpyjä ja niitä kuhunkin tapaukseen henkilökohtaisesti sovelluttaen. Erikoisesti mainittakoon vesi-, höyry-, ilma-, aurinko- ja värivalokylvyt sekä hieronta ja savi- y.m. kääreet. Ravintona on kasvisruoka.

Tämä mainos vuodelta 1928 kertoo kylpylän keskeiset hoitomenetelmät, jotka pyrkivät poistamaan ja ennalta ehkäisemään vääränlaisesta ravinnosta tai rokottamisesta johtuvan terveyden häiriytymisen. ”Petäjikkö on minun apteekkini” oli parantolan lääkärinä aluksi toimineen Edward Wilhelm Lybeckin tunnetumpia lausahduksia. Kansa kuunteli ”Kirvun oppia” myös kylpylän ulkopuolella, luki Uutta Lääketiedettä ja osti peltiseppien valmistamia kuhnepyttyjä. Kuhnijoiden määrä Karjalassa paisui ”niin suureksi kuin taivaan tähdet ja niin kuin santa meren rannalla”, totesi Karjala-lehti keväällä 1910. Samoihin aikoihin Suur-Savo-sanomalehdessä kerrottiin, että eräässä Savon suuressa kylpyläkaupungissa oli jokaiseen taloon hankittu kuhnepytty. ”Aina siinä on joku itseään liottamassa ja ruumistaan pahaa pois ajamassa.”

Mutta mikä mies oli Louis Kuhne? Oliko hän oli petturi, puoskari vai ”humbuugimestari”? Tällaisen kysymyksen asettivat virallisen lääketieteen edustajat heti, kun kuhnelaisuus sai jalansijaa Suomessa. Lääkärikunta tuomitsi sen pääasiallisesti puoskaroinniksi. Varsinkin rokotusten vastustaminen ja ilman asiantuntemusta kuhnimisessa käytetyt hoitokeinot saattoivat viedä monta sairasta ennenaikaiseen hautaan. Jos keuhkotautinen ryhtyi käyttämään vain kasvisravintoa ja istumaan kylmässä vedessä, sai hän syyttää itseään heikentyessään kuolemansairaaksi. Kuhnelaisuutta lääketieteen reviirillä tutkineen Suvi Rytyn mukaan suomalaiset lääkärit pitivät Kuhnen sairaskäsityksiä täysin mielikuvituksen tuotteena, mutta sitä ne eivät Rytyn tulkinnan mukaan täysin olleet. Esimerkiksi Kuhnen idea huonosta ruoansulatuksesta tautien aiheuttajana heijasti 1800-luvun alun Euroopassa muodissa ollutta lääketieteellistä koulukuntaa, joka käsitti kaikki sairaudet suolistokanavan tulehduksiksi.

Lääkäreiden asennoitumisesta huolimatta suomalainen luonnonparannusliike alkoi hiljalleen organisoitua 1900-luvun alkupuolella luonnonparannuslehtien, yhdistysten ja luonnonparantoloiden ympärille. Vuosina 1912 - 1915 Suomessa toimi ainakin kahdeksan luonnonparantolaa ja vegetaarista lepokotia. Tunnetuin näistä oli Kirvun luonnonparantola. Vuonna 1910 perustettiin kasvisyönnin ja luonnonparannuksen edistämiseen tarkoitettu Terveys-lehti ja kolme vuotta myöhemmin Suomen Vegetaristinen Yhdistys. Kuhnen oppeja toteutettiin myös suomalaisten eteläiseen Amerikkaan 1920-luvulla perustamissa utopiayhteisöissä, joissa vastustettiin rokotuksia ja pyrittiin noudattamaan luonnonmukaista elämäntapaa ja vegetarismia.

Nykyisin kuhnelaisuus nimenä on jäänyt muodikkaimpien luonnonmukaisten hoitojen varjoon. Kuitenkin vegetarismi voi ja elää hyvin ja rokotusten vaikutuksista keskusteleminen on yhä ajankohtaista. Erilaisilla kylpylähoidoilla on jatkuvasti kysyntää. Vuonna 1926 osin Kuhnen oppien mukaisesti perustettu Lempäälän luontaiskylpylä toimii tänä päivänäkin. Mutta kuuluneeko radioaktiivinen vesi enää minkään luontaishoidon piiriin?

Seppo Sivonen

Blogi perustuu tekijän Pohjois-Karjalan historiallisessa yhdistyksessä pidettyyn Studia Generalia -luentoon

Coffee break conversations with Professor Jeremy Smith

“Red nations struggle between East, West and global”

By Tiina Soininen

You have just published a book called Red Nations: the nationalities experience in and after the USSR and, as it turned out, the historical understanding that it provides us with became extremely important in the face of the current events in Ukraine. How would you see the situation in Ukraine in the light of history?

"There is a geographical divide in Ukraine, going back at least to 1945 when the western lands largely populated by Ukrainians but previously ruled by Poland and Romania were transferred to the Soviet Union. Crimea was part of the Russian republic inside the Soviet Union up until 1954, when it was transferred to the Ukrainian Soviet Socialist Republic. Thus these three parts of Ukraine had very different experiences of the inter-War years, with different beliefs and values as a result."

"But there are more complex divisions in Ukraine – the Western part of Ukraine which has consistently voted for more pro-European politicians is much bigger than just the part that was added in 1945. As well as the geographical position, this part of Ukraine has had less industry and more rural positions, as well as being more closely associated with Ukrainian national intellectual life. During World War Two, during the Russian Civil War, going even further back in history we can see all kinds of political, ideological, social, as well as ethnic divisions."

"Its position between East and West has made for these positions becoming more polarised and harder to achieve reconciliation than might be the case in other similar countries."

How are these latest events linked to nationalism?

"Actually, the nationalization project that we understand as taking place when particular societies aim at recognizing themselves as nations (flags, languages, legends) took place in western Europe in the 19th century, but in most post- Soviet States it was happening later, during the 20th century. Especially in the 1920s the Soviet states set up many of what are nowadays known as nations, like Uzbekistan. There was no real notion of Uzbekistan as a nation or even a language before the Soviet policy created one, but people regarded themselves as tribe members or as Muslims."

"The Soviet policy encouraged the idea of nationhood in order to develop socialist countries which then would be the units for providing education in different languages, and a functioning national economy and, thus, they would create the conditions where a socialist ideology could flourish. The central authorities put some nationally known and influential leaders in charge and, in many ways, allowed nationalistic ideas to grow. In effect it was the practicalities of ordering and ruling which were the driving forces of nationalism.

However, these policies were changing. Especially after Stalin died, in 1953, the nationalists were maybe starting to take up too much nationalist ideas and the Soviet republics started to build up their own national politics. This then turned into more restricted nationalisms and strict guidance by the central power of the Soviet state."

So, what does this mean in the case of Ukraine?

"Ukraine was different from the other Soviet republics in that it was so important to the overall Soviet economy, and it had such a large population of Russians as well as Ukrainians. So the policies of nation-building were also pursued in Ukraine in the 1920s and again from the 1950s to 1972, but this was more effective around Kiev and in the West of the republic, while the Eastern part was developing more industry and attracting more Russian workers. So after the end of the Soviet Union Ukrainian nationalism and culture was quite strong, but it also divided the country. Crimea was never really integrated into this system and most of its population did not feel attached to Ukrainian identity and culture, and we are seeing the results of this today."

These events in Ukraine seem to have exploded after Yanukovich turned down the negotiations with the European Union for neighborhood status. Is it then a European state that the Ukrainians want to be? Or what kind of European nation might they be? What is actually Europe now?

"You may think of Europe as a set of institutions, like the European Union, in which the Ukrainians wanted to join and which then resulted in the recent happenings. But, I think and the Ukrainians also argue this them selves, that on the other hand, there are European values that somehow are seen to be differing from the Eastern values. The Ukrainians are saying that they want to maintain their European values. However, there are profoundly different understandings about the values – for example the value of democracy. For the Eastern world it is very much linked with collective well-being whereas in the West we tend to put emphasis on individual freedom. Or when it comes to the very notion of the national, primordial conceptions  are commonplace in the East."

What does it mean?

"It is a conception that nations are by nature differing from each other and they can not somehow mix together or change in character. They need to have their own regional areas to live in and also, ethnicity often is linked with citizenship. This mixing of institutions and values is then problematic."

"You can see both with Yanukovich and even more so with the new leaders in Kiev, the notion that the people of Ukraine face a choice between the East and the West. This has been encouraged by both the European Union and Russia, which have forced a choice to be made between the European Union and the Eurasian Customs Union. Probably it is too late now to talk about Russia and the EU getting together and working out some system which would be in the best interests of Ukraine and would allow it to trade in both directions, but that should have happened in the past. Ukraine has too many traditions, too great a mixture of values to be tied into any international institutions which insists on uniformity of values. It is best to accept that Ukraine is never going to be a country speaking with one voice and to find a way of managing difference rather than trying to achieve uniformity. This has never worked in the past for Ukraine, and we can see from recent events that it will not work in the present or the near future."

For more knowledge

Professor Jeremy Smith: Red nations: the nationalities experience in and after the USSR. Cambridge; New York : Cambridge University Press, 2013.

Jeremys blog in http://www.politiikasta.fi/kolumni/can-new-president-prevent-ukraine%E2%80%99s-regional-disintegration

JeremySmith is Professor  in University of Eastern Finland, Karelian Institute.  He is an expert of Soviet Union and national development of the non-Russian peoples.

‘Coffee break conversations’ is a series introduces research done in the Karelian Institute.