Suleima ja Sinuhe - suomalaisen orientalismin jäljillä

Olen alkukevään aikana Pohjois-Karjalan tulevaisuuspohdintojen ohella joutunut muutaman luentoni myötä Afrikan ja Orientin historian viidakko- ja aavikkopoluille. Yksi aiheeni käsitteli suomalaisten Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän toiseuden kuvauksia. Lyhyesti todettuna suomalaisille historiallinen Orientti on edustanut arabikammoa - jos ei ihan koirankuonolaisia - , itämaiden romantisoitua eksotiikkaa, tiedemiesten vakavasti tarkoitettuja tutkimuksia ja populaarikulttuurin ”Pekka ja Pätkä Suezilla” –kohelluksia.

Suomalaisten arabimaita käsittelevä varhaisempi matkakirjallisuus ja 1900-luvun alkupuolen maantieteilijöiden arabikammoisuus on likaa, alkukantaisuutta, laiskuutta ja vääräuskoisten vainoamista, jotka vain ranskalaiset tai brittiläiset siirtomaavirkamiehet, sotilaat ja lähetystyöntekijät saattoivat muuttaa. Jo 1920-luvulla maantieteen professori J.E. Forsberg ennakoi, että harvaanasuttu Irak tarvitsee ulkopuolisia ”avustajia” semminkin kun maan öljyvarat olivat niin suuret. Ja eiväthän suomalaisetkaan Lähi-idän kehittämisessä syrjään jääneet, jos on uskominen Sigurd Wettenhowi-Aspaan. Hänen 1935 ilmestyneessä kirjassaan ”Kalevala ja Egypti. Suomen kultainen kirja II” suomalaiset ovat Egyptin vanhan sivilisaation selkäranka ja monilla arabialaisilla nimillä oli suomalaiset juuret. Muumio on muu mies, Kairo Kaira, Libya Lipeä ja Tunisia Tuonensija. Eikä suomalaisvaikutus rajoittunut vain arabian kieleen. Islannin Geysir on peräisin sanaparista Käy siristen ja Skotlannin Rhinns of Galloway sanasta Kalevanrinne.

Kesällä 1925 Kannaksen Vienolassa arabiasuihin pukeutuneet Tulenkantaja-kirjailijat remusivat kolme päivää ja yötä Olavi Paavolaisen järjestämissä itämaisissa pidoissa. Vinttikamariin vanhoista verhoista kyhätyssä itämaisessa teltassa syntyi runokokoelma ”Hurmioituneet kasvot”. Muutama vuotta aikaisemmin Egyptin Kuninkaiden laaksosta löydetty Tutankhamonin hauta viritti Eurooppaan ovia aukoneissa Tulenkantajissa myös itämaisen eksotiikan palon ja vei osittain Waltarinkin Sinuhen maailmaan.

August Wallinin, Edward Westermarckin tai palestiinalaisnaisten elämää 1920-luvulla tutkineen antropologi Hilma Granqvistin tutkimukset eivät kuuluneet suomalaiskotien kirjahyllyjen pakkohankintoihin. Sodan jälkeen suomalaisille Orientti avautui pikemminkin Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen ”Pirskatti sanoi muumio” –seikkailuissa, Oke Tuurin esittämässä ”Rantasalmen sulttaanissa” tai eteläsuomalaisessa soramontussa, jossa kuvattiin elokuva ”Pekka ja Pätkä Suezilla”. Ja ne iskelmät: Aavikon lapsia, Abu Hassanin vaimot, Hunnutetut kasvot, Keidasöitä, Pyramidin varjossa, Marokosta Sudaniin, Väsynyt kameli ja niin edelleen. Mitenkähän hyvin kebab tunnettiin Suomessa vuonna 1958, jolloin Seija Lampila levytti iskelmän Shish Kebab. Jo ennen iskelmiä, elokuvia ja matka- ja seikkailukirjallisuutta suomalaiset saivat välähdyksiä itämaista tupakka-askien kuvista. Vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä saatettiin Suomessa sauhutella savukkeita, kuten Ali Baba, Beirutski, Cairo, Egypt tai Suleima. Aneemisia ovat nortti- tai malboroaskit verrattuna näihin vanhoin itämaisiin tupakka-askeihin.

Seppo Sivonen

Excuse me, is it possible to upgrade?

Esimerkiksi lentolippua ostaessa, kannattaa tiedustella: ”Is it possible to upgrade?” Meillä kaikilla on mahdollisuus tavoitella paikkamme ylentämistä. Jos et varsinaisesti kuulu business luokkaan, kannattaa kuitenkin tiedustella. Voit saada parempaa palvelua ja hyvää oloa, mutta perushintaan.

Mietin tätä asiaa työmotivaation osalta. Nimittäin motivaatio liittyy työhyvinvointiin. En tiedä onko se mediaattori vai moderaattori, mutta kuitenkin. Sen ainakin tiedän, että motivaatio ei parane sillä, että sanotaan: ” Teidän täytyy olla motivoituneita tähän, muuten tämä ei onnistu.” Motivaatio ei myöskään kasva jos todetaan, että koska te ette itse osaa, me teemme tästä hallinnollisen toimenpiteen. Motivaatio ei myöskään nouse sillä, että järjestetään muutoskoulutus, ja samalla ilmoitetaan, että johtoporras ei tule olemaan paikalla, koska on muita kiireitä. Mistä siis motivaatio tulee? Minuun iski motivaatiopuuska, kun kävin vähän reissun päällä ja sain hyvää (innostunutta) palautetta työstäni. Lähdin merta edemmäs kalaan ja se kannatti!

Mutta miksi niin yksinkertainen asia, kuin arvostuksen saaminen, voi olla niin hankalaa? Luulisi nimittäin, että kannustuksen ja hyvien kommenttien antaminen on kaikille ilmaista. Ilmeisesti se ei olekaan sitä. Tähän täytyy liittyä jotain sosiaalisia prosesseja: oman sosiaalisen statuksen jakaminen ei ole ilmaista. Meidän päässä pyörii joku mantra siitä, että osaamisen jakaminen voi jotenkin olla haitallista. Taloustieteellisesti ajatellen tietysti, noh, tiedosta (immateriaali tuote) täytyy saada rahaa. Verkostoituminen sisältää riskin menettämisestä, vaikka eihän kukaan oikeasti menetä tietoaan ja ymmärrystään, vaikka jakaisi sen toisen ihmisen kanssa. Teoreettisesti katsoen verkostoituminen lisää sosiaalista pääomaa, mutta ilmeisesti sitä ei vielä liitetä kuitenkaan todelliseen arvovaltaan tai arvoon. Toki tässä jakamisessa on se pelko, että imuun tarttuu muita, jotka menevät sitten ohi ja lopulta jään itse nuolemaan näppejäni.

Turusta minulle laitettiin sellaisia terveisiä, että kannattaa teidänkin koittaa kehittää bonus yliopistoa. Se ei ollut ihan onnistunut heillä, mutta täällä hyvinkin… Otetaan paikallinen ketju mukaan rahoituksemme ja annetaan bonusta saaduista pisteistä (op tai laatupisteet jne.). Bonus voisi olla myös immateriaalia: sosiaalista pääomaa, uusia ajatuksia ja tiedon kumuloitumista. Jos jotain kiinnostaa idean kehittely, ottakoon minuun yhteyttä!

Maahanmuutto ja media – vaarallinen yhdistelmä?

Veronika Honkasalo aloitti HS:n yleisönosastossa (14.3) keskustelun maahanmuuttotutkijoihin kohdistuvista uhkailuista. Olen kuullut tutkijoiden kertovan vastaavista kokemuksista ja itse sain omaan sähköpostiini ikävää palautetta kirjoitettuani Kalevaan yleisönosastokirjoituksen, jossa kritisoin Sampo Terhon aiemmin lehdessä julkaistua aliokirjoitusta. Uhkailevaa sähköpostia ovat saaneet tuntemani maahanmuuttajataustaiset tutkijat sekä maahanmuuton tutkijat mediaesiintymisten jälkeen.

Kalevan julkaistua yleisönosastokirjoitukseni sain työpostiini viestin, jossa minua nimiteltiin typeräksi, naiviksi tyttöseksi ja annettiin ymmärtää, että kaltaisteni kukkahattutätien olisi syytä tulla raiskatuksi maahanmuuttajien taholta, jotta omaksuisimme oikean asenteen maahanmuuttoon. Minua myös paneteltiin joillakin "maahanmuuttokriitikoiden" keskustelupalstoilla, joilla oli nähty sen verran vaivaa, että kirjoittajat olivat selvittäneet esim. työpaikkani, yhteystietoni ja aiemman esimieheni henkilöllisyyden, vaikka tarkoituksella jätin nämä tiedot mainitsematta mielipidekirjoituksessani. Saamani sähköpostiviesti, jossa puhuttiin raiskauksesta, oli kirjoitettu niin, että siinä ei esitetty suoraa uhkausta minua kohtaan. Sen sijaan viestissä peloteltiin väkivallalla, joka kohdistuu kaltaisiini tutkijoihin. Viestin sävy ja sanavalinnat tuntuivat ikäviltä ja harkituilta.

Tähän samaan ilmiöön liittynevät myös kokemukseni vähän aikaa sitten alkaneesta projektista, jossa maahanmuuttajat kirjoittavat juttuja täkäläiseen paikallislehteen. Koordinoidessani tätä projektia olen kiinnittänyt huomiota siihen, että tapaamisissa on useampia kertoja keskusteltu mahdollisesta väkivallan uhasta ja kirjoittajien mediaan liittyvistä peloista. Projektissa mukana olevat pelkäävät, että he joutuvat pahoinpidellyiksi kirjoitettuaan lehteen "väärästä" aiheesta tai että heidän haastattelemansa henkilöt joutuvat hankaluuksiin esiinnyttyään julkisuudessa. Toisin sanoen väkivalta ja sen pelko liittyy monella tapaa mediassa käytävään maahanmuuttokeskusteluun.

Suomessa toimii joukko maahanmuuttoa vastustavia ihmisiä, jotka uhkailevat väkivallalla niitä, jotka julkisesti esittävät mielipiteitä, jotka eroavat heidän näkemyksistään. Tämä tarkoittaa samalla sitä, että maassamme elää myös joukko ihmisiä, jotka mielipiteidensä vuoksi joutuvat pelkäämään oman turvallisuutensa puolesta.

Tutkimuksen vapauden kannalta tämä on huolestuttavaa sen vuoksi, että uhkailu saa jokaisen harkitsemaan erittäin tarkasti osallistumista yhteiskunnalliseen keskusteluun. Haastattelupyyntöjen saaminen tai aktiivinen osallistuminen omaa tutkimusta koskevaan keskusteluun ei tunnu pelkästään miellyttävältä (siinä mielessä, että kokisin voivani nostaa julkisuuteen tärkeinä pitämiäni näkökantoja), vaan niihin vastatessa alitajuisesti miettii omaa ja perheen turvallisuutta. Tämä tuntuu järjettömältä, sillä luulisi, että Suomessa tutkija saa julkisesti puhua pelkäämättä aiheesta kuin aiheesta. Itse olen oppinut erittäin varovaiseksi sen suhteen, millaista tietoa itsestäni ja tutkimuksestani julkaisen verkossa. En usko olevani kriittisten uhkailujen kärkikohde, kaikkea muuta, mutta jos jo kaltaiseni median pyörityksestä syrjässä oleva tutkija joutuu pohtimaan tätä asiaa, niin pelkään, että tilanne on monien muiden kohdalla paljon synkempi ja pelottavampi.

Outokummun löydöstä 100 vuotta

Sata vuotta sitten, 17. 3.2010 timanttikairan terä upposi Outokummun malmiin. Malmiota tutkittiin parin vuoden ajan, mutta sitten alkoi löydöksen ympärille kohota kaivoskaupunki. Outokummun kaivos oli harvinaisen rikas ja kaivostoiminta pitkäaikaista. Kaivos toimi lähes 90 vuotta ja kaivosyhtiö hallitsi koko paikkakuntaa. Outokummusta tuli osa Suomen suurta teollista kertomusta, jossa köyhä ja metsäinen maa muuttuu teolliseksi ja hyvinvoivaksi Suomeksi. Se on kertomus, jossa tehdas muodostaa modernin saarekkeen vanhakantaisen, kehittymättömän seudun sisälle. Yleensä tehdas jalostaa puuta, mutta Outokummun tarinassa Kuusjärven metsien keskellä loistavat kaivoksen ja rikastamon teolliset valot.

Outokumpu rinnastuu monessa suhteessa koko Suomeen. Suomi vaurastui teollisuuden varassa ja karisti myös kuvainnollisesti metsäläisyyden harteiltaan. Metsäyhtiöiden patruunat hankkivat mittavat taidekokoelmat ja näin oli myös Outokummussa. Vuorineuvos Eero Mäkisen, Outokummun ainoan patruunan, aikaan kaivoksenjohtajan asunnon Sänkivaaran seinät täyttivät taiteesta. Seiniä koristivat Mäkisen lankojen Pekka Halosen ja Väinö Hämäläisen lisäksi Hugo Simbergin, Eero Nelimarkan ja Edith Wiklundin maalaukset.

Teollisuuden sankaritarinassa on paljon totta, mutta mukana on myös tietoisesti rakennettua myyttiä. Edistyksen tarinalla haluttiin hankkia myötätuntoa toiminnalle, jonka seuraukset näkyivät pian ympäristössä. Edistyksellä oli hintansa. Puunjalostuspaikkakunnilla sen saattoi jokainen haistaa, eikä tehtaiden alapuolisiin vesistöihin enää kannattanut mennä uimaan. Kaivostoiminnan kohdalla ympäristöongelmia ja saasteita pidettiin samoin valitettavana, mutta välttämättömänä maksuna edistyksestä. Outokummussa ei haissut raha, täällä se yskittiin pölynä keuhkoista.

Outokummusta muistetaan rikkaus ja kukoistava kaivoskaupunki, ei Sumppia tai saastunutta Sysmäjärveä.

Kaivoksiin liittyy useimpien mielikuvissa edistyksen ja hyvinvoinnin eetos nimenomaan Outokummun vuoksi. Outokumpu loi odotushorisontin, jonka mukaisesti jokainen uusi kaivos nähdään uutena Outokumpuna. Poliittisessa puheessa jokainen kaivos on edelleen edistyksen ja hyvinvoinnin lähde ei ainoastaan omalle paikkakunnalleen vaan koko maalle. Jokainen kaivosyhtiö on puolestaan uusi Outokumpu Oy, valtionyhtiö, joka työllistää satoja ja hoitaa työntekijänsä kehdosta hautaan. Poliittisessa puheessa kaivoshankkeissa kaikuvat hyvinvointivaltion kehittämispolitiikan kaiut, mutta yksikään uusi kaivos ei ole uusi Outokumpu. Sellaista teollisuuskulttuuria, jossa yritys huolehtii paikkakunnan ja työntekijöidensä hyvinvoinnista kaikilla elämänalueilla torvisoittokunnasta alkaen, ei ole. Pitkäikäisiä kaivosyhdyskuntia ei synny. Kaivosten hyödyntäminen on nopeaa. Työtehtävät on jaettu urakoihin, joiden osuus on jopa 80 prosenttia tehtävistä. Työntekijät vaihtuvat urakoiden mukaan. Ani harvat asettuvat kaivospaikkakunnalle pysyvästi asumaan. Koti, perheet ja harrastukset ovat jossain muulla. Outokummusta tuttua yhtiöläisyyttä ei malmin louhimiseen tarvita. Urakoitsijat maksavat palkan työntekijöilleen, joiden odotetaan itsensä ostavan tarvitsemansa palvelut. Yhteiskunnan oletetaan hoitavan loput.

Ismo Björn