Olen alkukevään aikana Pohjois-Karjalan tulevaisuuspohdintojen ohella joutunut muutaman luentoni myötä Afrikan ja Orientin historian viidakko- ja aavikkopoluille. Yksi aiheeni käsitteli suomalaisten Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän toiseuden kuvauksia. Lyhyesti todettuna suomalaisille historiallinen Orientti on edustanut arabikammoa - jos ei ihan koirankuonolaisia - , itämaiden romantisoitua eksotiikkaa, tiedemiesten vakavasti tarkoitettuja tutkimuksia ja populaarikulttuurin ”Pekka ja Pätkä Suezilla” –kohelluksia.
Suomalaisten arabimaita käsittelevä varhaisempi matkakirjallisuus ja 1900-luvun alkupuolen maantieteilijöiden arabikammoisuus on likaa, alkukantaisuutta, laiskuutta ja vääräuskoisten vainoamista, jotka vain ranskalaiset tai brittiläiset siirtomaavirkamiehet, sotilaat ja lähetystyöntekijät saattoivat muuttaa. Jo 1920-luvulla maantieteen professori J.E. Forsberg ennakoi, että harvaanasuttu Irak tarvitsee ulkopuolisia ”avustajia” semminkin kun maan öljyvarat olivat niin suuret. Ja eiväthän suomalaisetkaan Lähi-idän kehittämisessä syrjään jääneet, jos on uskominen Sigurd Wettenhowi-Aspaan. Hänen 1935 ilmestyneessä kirjassaan ”Kalevala ja Egypti. Suomen kultainen kirja II” suomalaiset ovat Egyptin vanhan sivilisaation selkäranka ja monilla arabialaisilla nimillä oli suomalaiset juuret. Muumio on muu mies, Kairo Kaira, Libya Lipeä ja Tunisia Tuonensija. Eikä suomalaisvaikutus rajoittunut vain arabian kieleen. Islannin Geysir on peräisin sanaparista Käy siristen ja Skotlannin Rhinns of Galloway sanasta Kalevanrinne.
Kesällä 1925 Kannaksen Vienolassa arabiasuihin pukeutuneet Tulenkantaja-kirjailijat remusivat kolme päivää ja yötä Olavi Paavolaisen järjestämissä itämaisissa pidoissa. Vinttikamariin vanhoista verhoista kyhätyssä itämaisessa teltassa syntyi runokokoelma ”Hurmioituneet kasvot”. Muutama vuotta aikaisemmin Egyptin Kuninkaiden laaksosta löydetty Tutankhamonin hauta viritti Eurooppaan ovia aukoneissa Tulenkantajissa myös itämaisen eksotiikan palon ja vei osittain Waltarinkin Sinuhen maailmaan.
August Wallinin, Edward Westermarckin tai palestiinalaisnaisten elämää 1920-luvulla tutkineen antropologi Hilma Granqvistin tutkimukset eivät kuuluneet suomalaiskotien kirjahyllyjen pakkohankintoihin. Sodan jälkeen suomalaisille Orientti avautui pikemminkin Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen ”Pirskatti sanoi muumio” –seikkailuissa, Oke Tuurin esittämässä ”Rantasalmen sulttaanissa” tai eteläsuomalaisessa soramontussa, jossa kuvattiin elokuva ”Pekka ja Pätkä Suezilla”. Ja ne iskelmät: Aavikon lapsia, Abu Hassanin vaimot, Hunnutetut kasvot, Keidasöitä, Pyramidin varjossa, Marokosta Sudaniin, Väsynyt kameli ja niin edelleen. Mitenkähän hyvin kebab tunnettiin Suomessa vuonna 1958, jolloin Seija Lampila levytti iskelmän Shish Kebab. Jo ennen iskelmiä, elokuvia ja matka- ja seikkailukirjallisuutta suomalaiset saivat välähdyksiä itämaista tupakka-askien kuvista. Vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä saatettiin Suomessa sauhutella savukkeita, kuten Ali Baba, Beirutski, Cairo, Egypt tai Suleima. Aneemisia ovat nortti- tai malboroaskit verrattuna näihin vanhoin itämaisiin tupakka-askeihin.
Seppo Sivonen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti