Keväinen iltapäivä Lykynlammella vm. 2010

Neroja liikkeellä. Maapelin voittaja Arja ihailee tiluksiaan. Häviäjät sen kun rellestävät.

Leirinuotiolla. Kuvasta puuttuu matkanjohtaja dos. Björn.

Kyllä nyt jaksaa. Virkistysiltapäivä täytti tehtävänsä. Pelasimme seinäpenniä ja kaikkien raja-aluetutkijoiden omaa peliä: maata. Syötiin Arjan makkarat . Sauna oli lämmin ja lampi viileä. Kiitos kaikille osallistujille.

Ismo Björn

Pakko painaa pitkää päivää

Nyt maanantaina, kun on mahtava ilma, on hyvä pohtia sitä, ovatko työmarkkinat yksilöön nähden pakottava rakenne. Minusta ainakin tänään henkilökohtaisesti tuntui siltä, kun olisi mieluummin jäänyt kotiin nauttimaan aamusta.

Työmarkkinat on siitä mielenkiintoinen sosiaalinen instituutio, että ne läpäisevät melkein kaikki yksilön elämänalueet. Taloudellinen toimeentulo on riippuvaista osallistumisesta työmarkkinoiden toimintaan. On käytävä töissä, ryhdyttävä yrittäjäksi tai tehtävä pimeää työtä. Lasken nämä kaikki työmarkkinoiden piiriin kuuluvaksi, koska jokainen niistä ilmentää rakenteen eri puolia. Myös pimeä työ, koska se on seurausta työmarkkinoiden toimimattomuudesta. Kyse onkin usein siitä, kuinka pimeä työ saataisiin osaksi tätä systeemiä.

Toisaalta joku voi sanoa, että työelämän ulkopuolelle jättäytyminen tarkoittaa vapautusta työmarkkinoiden ohjailusta. Mielestäni näin ei kuitenkaan ole, sillä kaikki sosiaaliset tulosiirrot ovat kiinni työmarkkinoiden toiminnasta ja työssäkäyvien veronmaksusta. Perhevapaatkin on luokiteltavissa tietynlaisiksi ratkaisuiksi työmarkkinoilla. Työmarkkinoiden toimintaa ne ovat ainakin silloin, kun ratkaisu tehdään työmarkkinoiden toimimattomuuden pakosta – kun töitä ei ole tarjolla, kun töihin ei pääse. Voiko tämän valinnan sitten tehdä jonkun muun ehdon kuin työmarkkinoiden paineesta? Ehkä, mutta silti jää kysymys toimeentulosta.

Työmarkkinoiden vaatimukset läpäisevät myös koulutusinstituutiot. Siellähän vasta kasvatetaankin työmarkkinoille soveltuvaa porukkaa, ja lisäksi paineet vain kasvavat siihen, että koulutusalat vastaavat työmarkkinoiden tarpeisiin. Sairaspäivärahat on luotu vastaamaan työmarkkinoiden toiminnan tarpeisiin. Eläke liittyy työmarkkinoihin. Varhaiseläke, työkyvyttömyyseläke, vanhuuseläke – jokainen on riippuvainen työmarkkinoiden toiminnasta.

Ammatin kautta yksilö myös saa kuuluvuutta yhteisöön. Hänen sosiaalinen statuksensa määrittyy ammatin kautta. ”Oon rekkamies.” Siinä vasta kiteytyykin sosiaalinen luokka. Kuitenkin, rekkamiehellä on kaipuu vapauteen: ”tuhansia töitä, valvottuja öitä, viikkoja tiellä…” Ehkä hän on samalla vapaa liikkumaan. Gradussani metallimiehet pitivät omaa työtään vapaana – kun työpäivä päättyi, ei työnantaja istunut olkapäällä. Tutkijat pitävä omaa työtään vapaana, kun saa ajatella vapaasti. Yrittäjät ovat vapaita, koska ei ole työnantajaa. He saavat aivan vapaasti valita joko ahkera työskentely tai konkurssi. Maaviljelijät ovat sidottuja maahan, mutta onko vapaampaa kuin ajella traktorilla kirkkaan taivaan alla ja antaa ajatuksensa liitää.

Entäs sitten ne, jotka elävät omavaraistaloudessa. Onko sellaisia ihmisiä, onko se mahdollista? Niin rekkamies: mikä pitää miehen tiellä?

Hallinnon salajuoni

Yliopiston nykymenon vastustaminen on liian helppoa. Yliopistoperinteiden alasajo liian näkyvää. Talouselämän kilpailulakien tuonti yliopistoon liian julkista. Tutkimuksen keskittäminen vain yhteen painoalaan liian järjetöntä. Tutkimuksen puristaminen yhteen muottiin liian mieletöntä. Pelolla hallitseminen liian koomista. Kaiken takana on pakko olla takana jotain muuta. Koska luottamus johtajien viisauteen ja kaukonäköisyyteen on horjumaton, on hallinnolla oltava joku syvällinen tarkoitus. Yksi mahdollinen selitys on, että kaikista yliopistolaisista ollaan tekemässä merkkihenkilöitä, suurmiehiä ja -naisia.

Merkkihenkilöt ovat lähes aina olleet moraalisia suuruuksia, jotka ovat joutuneet taistelemaan vakaumuksensa puolesta, pitäneet oman päänsä ja saaneet lopulta tunnustuksen laajemman yhteisön nimissä. Urho Kekkonen samastui tarkoituksella mieheen, joka sauvoo koskea vastavirtaan.

Yliopistolaisille on annettu esikuva, jota seurata. UKK oli suurmies, joka osasi historian opetukset. Oman päänsä pitämistä, valtaapitävien kritiikkiä ja moraalista suuruutta odotetaan kaikilta UEFfäläisiltä. Yliopiston johto = opetusministeriö/OECD haluaa ilmiselvästi palauttaa yliopiston sen kreikkalaisille juurille, mutta ei talouden sekasorron vaan aatteen tasolla. Edessä on paluu antiikkiin. Moraalinen tendenssi oli läsnä jo Plutarkhosin kuuluisien kreikkalaisten ja roomalaisten elämäkerroissa. Plutarkhos asetti kuvaamiensa henkilöidensä elämän ja teot lukijoiden esikuviksi ja huonot ominaisuudet ja rikokset varoituksiksi. Plutarkhosin oppeja seurasivat niin Napoleon kuin Kekkonen.

Yliopistolaiset eivät voi olla lampaita, jotka nöyrästi seuraavat paimenen sauvaa ja hakevat häneltä hädässään turvaa. Suuntaa ei ole, eikä apua tule. Yliopistolaisten on oltava muuleja. Niissä on aasin itsepäisyyttä ja sitkeyttä, hevosen uljuutta ja voimaa. Muuli kantaa taakkansa, mutta oman päänsä mukaan. Muulit eivät voi lisääntyä. Tämä miellyttää OECD:tä, opetusministeriötä ja yliopiston hallintoa. Aikaa myöten yliopistolaiset loppuvat ja tilalle saadaan ulkomailta uudet tutkijat.

Ismo Björn

Käräyttäjät

Sain käsiini Aamulehdessä 22.4. ilmestyneen hilpeän kirjoituksen, jossa yleisen historian dosentti Pekka Masonen pohti kaikille historiantutkijoille ja -opiskelijoille tuttua ilmiötä: historian ammattilaisen vahingoniloista käräyttämistä siitä, ettei tämä onneton tiedä vaikkapa 13. divisioonan rykmenttien ryhmittelyä talvisodassa tai kuten Masosen omien opiskeluaikojen tapauksessa, Edwin Linkomiehen hallituksen sisäministeriä: "sälli on viittä vaille historian maisteri eikä tiedä edes Linkomiehen hallituksen kokoonpanoa!"

Niinpä. Allekirjoittaneen tapauksessa riesana on vielä hataranpuoleinen numero- ja nimimuisti. Kammoksuinkin pitkään tilanteita, joissa maallikot innostuvat pohtimaan historian tapahtumia. Ennemmin tai myöhemmin joku keksi kääntyä puoleeni riemastuen, että "sinähän tämän tiedät, kun historioitsija olet". Mutta kun en tiennyt. Usein joku muu tiesi, ja sitten oli taas riemu katossa.

On totta, että historian opiskelua pidetään usein menneisyyden tapahtumien pänttäämisenä. Onhan siis kumma, jos vuosikausien puurtamisen jälkeen ei maailmanhistoria ole hallussa pienintäkin detaljia myöten! Historiaa myös harrastetaan paljon ja intohimoisesti, joten tietoviisaita ja itseoppineita asiantuntijoita riittää menneisyyden joka mutkalle (ja jokaisen historiantutkijan kiusaksi). Harvasta muusta tieteenalasta voi sanoa samaa.

Masonen vertaa kuitenkin kirjoituksessaan osuvasti historian opiskelua kielten opiskeluun: vieraan kielen kaikkia sanoja ei tarvitse opetella ulkoa, mutta yleisin sanasto ja kielioppi – historian tapauksessa laajempien kokonaisuuksien ja syy-yhteyksien hahmottaminen – on opittava hallitsemaan. Se on hidasta työtä. Nimet, vuosiluvut ja muut yksityiskohdat voi aina tarkistaa, mutta on osa ammattitaitoa tietää, mistä tarvittava tieto kulloinkin löytyy.

Merkki ammattitaidon ja etenkin ammatillisen itsetunnon kehittymisestä lienee sekin, että osaa kranaatinheitinkomppania X:n saappaannumeroita tivattaessa jo iloisesti todeta, ettei aavistustakaan, mutta voin yrittää tarkistaa asian, jos niin halutaan.

Se on aika vapauttavaa. Viran puolesta ei tarvitsekaan tietää kaikesta kaikkea (Masonen ei omien sanojensa mukaan tiedä vieläkään Linkomiehen hallituksen kokoonpanoa, ja on sentään dosentiksi päässyt).