Töissä Petroskoissa

Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutissa

Syyskauden 2011 olen viettänyt tutkimustehtävissä Petroskoissa Venäjän tiedeakatemian Karjalan tiedekeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutissa. Tulin 22.8.2011 ja olin täällä marraskuuta lukuunottamatta viime lauantaihin saakka.

Vierailun tarkoitus oli tehdä Suomen Akatemian rahoittaman hankkeen “Joustavat etnisyydet” tutkimustyötä ja johtaa sitä täältä käsin. Hankkeemme tutkijoistahan puolet on nimenomaan tästä petroskoilaisesta insitituutista ja puolet Joensuusta. Hankkeen idea on tutkia Petroskoin ja Karjalan tasavallan nykykulttuuria siitä näkökulmasta, miten eri etnisyydet ja niiden esittäminen kietoutuvat toisiinsa. Monessa tapauksissa etnisyyyksiä on pelissä useita ja ihmiset kuuluvat etnisessä mielessä useisiin yhteisöihin saman aikaisesti. Etnisyys ei olekaan vain kulttuuria vaan myös sosiaalisia suhteita ja niiden diskursiivista uudelleentuottamista.

Oma tutkimusosuuteni liittyy musiikkiin. Petroskoissa on vahva etnisen musiikin skene, joka välittää niin karjalaista, suomalaista, vepsäläistä, venäläistä ja joskus muitakin kansallisia perinteitä. Perestroikan aikoihin tämä skene alkoi kasvaa ja saada aiempaan valtiolliseen (ja vastakulttuuriseen) verrattuna kokonaan uudenlaisia esiintymismuotoja - aika monet niistä transnationaalisia, kun esiintymiset ulkomailla tulivat kaikille siihen kykeneville mahdollisiksi ja usein hyvin tuottoisiksi. Tyylillisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti paikallinen etninen musiikki astui kokonaan uudelle ja omintakeiselle tasolle. Ei välttämättä niinkään vakaana, vaan muuttuvana ja monitahoisena. Tiedonhankintani ydintä ovat olleet haastattelut, musiikin analyyttinen kuuntelu, osallistuva havainnointi ja yleensäkin kulttuurisen tiedon katsominen “sisältä päin”, tekijöiden omasta näkökulmasta heidän kanssaan keskustellen.

Päivittäinen työskentely Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutissa on ollut mahtava kokemus sinällään. Päivittäiset teehetket, työpäivien ja -viikkojen rytmitys, monitahoiset ja poikkitieteelliset keskustelut, lukuisat seminaarit ja konferenssit ovat kaikki vieneet tutkimusta ja kansainvälistä dialogista ajattelua eteenpäin. Myös paikallisesti vierailuni on herättänyt kiinnostusta, sillä instituutissa on harvoin ulkomaalaisia tutkijoita rekrytoituneina. Työkielenä täällä on venäjä ja yllättävänkin monien tutkijoiden kanssa myös suomi. Vain muutamien harvojen kanssa puhun useimmiten englantia. Haastattelut venäjäksi tein yksin ja ne onnistuivat hyvin. Onneksi sain apua niiden litteroimisessa.

Tutkijavaihto on aina positiivinen asia. On todella hienoa, että sain mahdollisuudeen sekä lähteä Joensuusta ja tulla Petroskoihin. Kiitos kaikille tämän asia mahdollistaneille, erityisesti johtajille Heikki Eskeliselle Joensuussa ja Irma Mulloselle Petroskoissa. Kaupunki, joka on tuttu monille suomalaisille, on myös lyhytaikaisen asumisen näkökulmasta todella miellyttävä ja ystävällinen kokemus.

Peace through strength? – Arvioita Venäjän sotilaspolitiikasta

Iltasaduissa karhu on hunajainen mesikämmen, sympaattinen karvaturri, joka on tunnetusti hivenen arka, mutta perusluonteeltaan leppoisa ja rauhaarakastava otus. Käsitystä turvallisuuskysymyksistä nallen naapurissa voi avartaa ja päivittää perehtymällä vuonna 2011 julkaistuun Maanpuolustuskorkeakoulun tutkimusraporttiin ”Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi”. Raportti sisältää kotimaisten tutkijoiden ja asiantuntijoiden arvioita Suomen geopoliittisesta tilanteesta sekä päätelmiä sen vaikutuksista maan turvallisuuspolitiikkaan ja erityisesti maanpuolustukseen. Johtoajatuksesi nousee havainto siitä, että Länsi-Euroopassa pidetään sodan uhkaa niin vanhanaikaisena ja vastenmielisenä ajatuksena, että maiden puolustuskyky ja -halu on päässyt perin juurin rapautumaan. Venäjällä ajatellaan toisin ja siellä on valmiuksia hyödyntää avautuvat mahdollisuudet.

Raportissa on johdannon ja loppusanojen lisäksi viisi päälukua. Aluksi tekijät luovat katsauksen geopoliittisiin muutoksiin Euroopassa kylmän sodan päättymisen jälkeen. Tarkastelun kiintopisteinä ovat Neuvostoliiton hajoaminen ja Varsovan liiton lakkauttaminen vuonna 1991 sekä Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995. Näiden tapahtumien myötävaikuttamana Suomen turvallisuuspoliittinen asema oli viime vuosituhannen loppuvuosina suotuisampi kuin kertaakaan maan itsenäistymisen jälkeen. Nyttemmin tilanne näyttäisi muuttuneen. Tätä muutosta on leimannut ja suunnannut erityisesti se, että ns. geopoliittinen ajattelu etupiirijakoinen ja turvallisuusvyöhykkeineen on vahvistunut Venäjällä. Elokuun 2008 sotaa Georgiassa voi tässä suhteessa pitää opettavaisena menetystarinana ja näyttönä voimakeinojen tehosta kansallisten etujen turvaamiseksi.

Raportin toinen pääluku sisältää arvion Venäjän sotilaspoliittisesta kehityksestä. Siinä tarkastelun lähtökohtana ovat NATOa ja Yhdysvaltoja koskevat havainnot: Ensin mainitun kehitystä näyttäisivät määräävän enemmän poliittisesti tarkoituksenmukaiset kuin sotilaallisesti perustellut seikat. Toisena mainitun tahon päähuomio on kääntynyt pois Euroopasta. Kirjoittajien mielestä tämä luo Venäjälle uusia turvallisuuspoliittisia mahdollisuuksia Euroopassa. Euroopan pienille maille NATOn heikentyminen ja vetäytyminen puolestaan luo uusia sotilaallisia tarpeita – esimerkkinä tekijät mainitsevat ns. Visegrád-maiden (Tshekin tasavalta, Puola, Unkari ja Slovakia) toukokuussa 2011 yhteisesti Puolaan perustaman taisteluosaston. Keski-Euroopan suunta ei kuitenkaan näyttäsi olevan Venäjälle enää strategisesti yhtä tärkeä kuin ennen. Sen sijaan luoteinen ulottuvuus ja sen merialueet korostuvat, ja esimerkiksi Itämeri on Venäjälle tärkeä kauppamerenkulun ja energiatoimitusten väylä. Raportin tekijät tulkitsevat Venäjän armeijan uudistetun aluejaon heijastavan näitä strategisia painotuksia. Uusi ja entisestään selvästi vahvistunut armeijan läntinen johtoporras perustettiin joulukuussa 2010 Pietariin, ja sen alaisuuteen kuuluvat entiset Moskovan ja Pietarin sotilaspiirit, pohjoinen ja itämeren laivasto sekä eräät ilmavoimien yksiköt.

Seuraavaksi raportissa esitetään katsaus Venäjän sotilaallisen potentiaalin kehitykseen ja tulkitaan sen voimankäytön piirteitä. Päähuomiona esitetään, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeinen sotilaallinen alakulo on Venäjällä vähitellen väistynyt ja Venäjä on uudella vuosituhannella johdonmukaisesti lisännyt puolustusmenojaan.

Raportin viimeisenä päälukuna (ennen loppusanoja) esitetään päätelmät Suomen kannalta. Kaltaiselleni turvallisuus- ja maanpuolustusasioitakin vaatimattomasti tuntevalle tämä luku on raportin antoisin osa. Sen aluksi tekijät erittelevät ja arvioivat Suomen turvallisuuspoliittista sijoittumista erilaisiin liittoutumiin ja solidaarisuusjulistuksiin. Tekijöiden mielestä EU:n kyky reagoida sen alueella tai lähialueilla syntyvään voimakkaaseen kriisin on verraten vähäpätöinen (vrt. Libyan kriisi 2011), eikä sen sotilaspoliittisen painoarvon ennakoida lähitulevaisuudessa kasvavan. Pohjoismaisen puolustusyhteistyön uskottavuutta on vaikea arvioida. Siihen vaikuttaa mm. Suomen kuulumattomuus NATOon. Siihen liittymiseen liittyy raportin tekijöiden mukaan sekä hyötyjä että haittoja – varmaa on ainoastaan se, että se muuttaisi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa olennaisesti.

Suomea koskevien päätelmien pääviesti on se, että viimeaikaiset geopoliittiset muutokset ovat tehneet pienten ja liittoutumattomien valtioiden turvallisuuspoliittisen aseman hämmentäväksi ja entistä epävakaammaksi. Raportissa esitetään myös huomioita siitä, millaiset puolustusvoimat Suomi näissä epävarmoissa oloissa tarvitsee. Vaihtoehtona ei esitetä kaikkien pyssyjen hävittämistä, vaikka siihen muut maat saattaisivat suostuakin, kuten jalkaväkimiinoista luovuttaessa havaittiin. Ammattiarmeijaa tekijät pitävät kalliina ratkaisuna etenkin, kun maanpuolustuksen resurssit ovat tarpeisiin nähden vaatimattomat ja vähentymässä. Siksi asiantuntijoiden mielestä on perusteltua suunnata voimavarat päätehtävään eli puolustukseen, eikä esimerkiksi kriisinhallintaa maailman äärissä tulisi Suomen osalta enää laajentaa. Linjanvetoa edellyttää myös se, mikä painoarvo puolustuskykyä kehitettäessä annetaan puolustusvoimien huippunykyaikaiselle kärjelle. Raportissa päädytään siihen, että nykyisenkaltaiset reserviläisiin perustuvat ja alueellisesti hajautetut taistelujoukot (tietyillä kärjillä vahvistettuna) tukevat rauhaa ja siten sopivat Suomeen parhaiten myös muuttuvissa olosuhteissa.

Viimeksi mainittu päätelmä sisältää myös aluepoliittisen viestin. Lehtitietojen mukaan Kontiolahden varuskuntaa ollaan lakkauttamassa. Venäjän sotilaspoliittinen kehitys ja Suomi -asiantuntijaraportti ei puolla tätä ratkaisua, vaan se sisältää useita aluepuolustusta ja sen hajautettua rakennetta itärajan tuntumassa tukevia näkökohtia.

Timo Hirvonen

Teknologiatarinoita

Karjalan tutkimuslaitoksen hankkeessa Encounters with technological imperative (2007-2010) kerättiin teknologiaelämäkertoja eli ihmisten kertomuksia elämästään teknologian kanssa. Teknologiatarinoita tuli suomalaisista kodeista satoja sivuja. Vuosikymmenten saatossa kerääntyneet teknologiamuistot osoittavat, kuinka erilaiset teknologiat pikku hiljaa ujuttautuvat koteihin ja arkipäivään.

Teknologioiden omaksumisen prosessit ovat yllättävän samankaltaisia riippumatta teknologiasta. Xboxin tai digiboksin käytön opetteleminen ja laitteen kotouttaminen ei kokemuksen tasolla eroa paljoakaan muiden kodin piirissä käytettävien teknologioiden kuten pesukoneiden, tietokoneiden tai lypsykoneiden käytöstä. Tosin suomalainen kone-pääte näyttää korvautuneen yhä useammin box-päätteellä (tai täysin tunnistamattomilla numero-kirjainyhdistelmillä). Ehkäpä se heijastaa tekniikan monimutkaistumista ja hallitsemattomuutta. Tuttavallisesta koneesta tulee vaikeaselkoinen boksi, josta teknologian tutkijat käyttävät nimitystä musta laatikko (black box). Mustalla laatikolla viitataan juuri siihen, että laite näyttäytyy ainoastaan laatikkona, josta lähtee piuhoja joka suuntaan. Se mitä näiden inputtien ja outputtien välissä tapahtuu jää laatikon sisäpuolelle ja kuluttajan näköhavaintojen ja ymmärryksen ulkopuolelle.

Näin joulun alla taas tunteet ja laitteet (yli)kuumenevat ja kodinkoneliikkeet kohtaavat vilkkaimman sesonkinsa. Kodinkone- ja elektroniikkaliikkeet mainostavat ja luovat kuluttajille tarpeita ostaa uusia laitteita. Samalla ne luovat myös painetta hankkia ja opetella käyttämään uusinta teknologiaa. Monissa perheissä uutuuksia ostetaan nimenomaan jouluksi – ja monessa perheessä vietetään joulupäivä manaten, asentaen ja käyttöön ottaen helppokäyttöiseksi, tarpeelliseksi ja tämän joulun hittituotteeksi mainostettua HDTV:ta, iPadia, N9:ä tai kapselikeitintä. Tämä joulumuisto on vuosikymmenten takaa, mutta kokemus hankalasta teknologisesta joululahjasta on tuttu tänäkin päivänä.

”16-vuotiaana ostin äidille pulsaattoripesukoneen ja jouluksi painekattilan, joka oli silloin kovasti huudossa. Kovasti piti vanhempiani kouluttaa ja heille perustella tuo ostos. ’Keitot kypsyvät nopeammin, kun vesi kuumenee korkeampaan lämpötilaan paineen alaisena’. Niin sitten aattoaamuna laitettiin kattilaan kypsymään ruokaa, en enää muista mitä. Hellalla kattila kuumeni sisältöineen ja pian varoventtiili alkoi vinkua, kun paine oli noussut varoalueelle ja ylimääräinen paine purkautui varoventtiilistä. Isä tempaisi kattilan hellalta ja alkoi repiä kantta auki. Viimein hän sai väkipakolla kannen pois ja samalla keittiö oli täynnä höyryä, kun vapautuva kuuma neste höyrysi alle aikayksikön. Lihakimpaleet olivat lattialla ja isän suusta tuli painokelvotonta tekstiä. Olimme jouluksi muuttaneet uuteen kotiin ja keittiön katto tehtiin pinkopahvista. Tarkoittaa sitä, että kostea pahvi kiinnitettiin kattoon ja kuivuessaan se pingottui suoraksi ja siistiksi paikoilleen. Nyt pahvi sai uudelleen kosteutensa takaisin ja muoto muuttui varsin löysäksi ja kohta pahvi putosi meidän laittajien niskaan. Ei vietetty sinä jouluna tekniikan riemujuhlaa.” (mies s. 1939)

Hyvää joulun odotusta!

Blogikirjoituksen teemoja käsitellään mm. artikkelissa Noora Talsi & Sari Tuuva-Hongisto (2009):
Ei vietetty sinä jouluna tekniikan riemujuhlaa – Teknologinen imperatiivi teknologiaelämäkerroissa. Kulttuurintutkimus 2-3/2009.

Noora Talsi

Teemat: elämäkerrat, ilmiöt, käyttökokemukset, mainonta, teknologia.

Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta

Itä-Suomen yliopistossa otetaan uusia askelia ikääntyvien henkilöstöresurssien ja henkisen pääoman ikääntymisen hallintaan. Uudet otteet herättävät keskustelua kahvipöydissä – mitä toimia ja kuinka kussakin yksikössä ja kunkin henkilökohtaisesti tulisi ikääntymisen osalta tehdä… ja mitä ajatella? Luin junassa eilen Anxon ja Erhelin kirjoituksen ikääntymisestä ja työmarkkinoista. Jaan heränneet näkemykset kanssanne, ja toivon, että niistä on jotain apua tähän ’vanhenemisen pelkoomme’.

Länsimaista yhteiskuntaa on puhututtanut jo 1970-luvulta lähtien työvoiman ikääntyminen. Se asettaa haasteita erityisesti sosiaali- ja eläkejärjestelmien rahoitukselle. Tilastoja tarkastellen pääasiassa työssä oltiin 1970 – 1980 -luvuilla 25 – 50 -vuotiaina. Tavoitteeksi asetettiin tuolloin, että 2010 55 – 64 -vuotiaiden työllisyysaste olisi 50 %. Suomessa asetettiin jopa kovempia tavoitteita, mutta kuitenkin on jouduttu huomaamaan, että tämäkään ei välttämättä riitä, koska taloudelliset taantumat vaikuttavat yhteiskunnan rahoitusjärjestelmiin. Nämä uhkakuvat ovat meille kansalaisille tulleet selväksi jo aikaa sitten tiedotusvälineistä ja muista mielipiteenmuokkauskanavista.

Eläköitymisikä kuitenkin vaihtelee huomattavasti maittain ja yhteiskuntajärjestelmittäin. Pohjoismaissa yli 60-vuotiaiden työllisyys on korkeaa (työllisyysaste 2005 n. 60% verrattuna mm. Italian ja Ranskan 40%:iin). Sitä paitsi on myös muita tapoja tarkastella ikääntyvien työllisyyttä ja aktiivisuutta. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa yli 55-vuotiaiden osa-aikaisuus ja työsuhteiden lyhyys muodostivat ongelman, kun taas Saksassa erityisesti yli 55-vuotiaiden työttömyys oli korkeaa. Työssäolo onkin kokonaisuus, johon vaikuttavat paitsi eläkejärjestelmät, myös työpaikkojen suhtautuminen ikääntymiseen, senioriteettiasemat työpaikoilla, ikääntyvien mahdollisuudet työllistyä ja heidän työskentelyolosuhteensa. Yksilöille annettavat porkkanat ja kepit ovat vain yksi, hyvin pieni osa, siitä, kuinka kukin meistä jaksaa ja haluaa olla työelämässä.

Anxo ja Erhel ehdottavatkin uusia neuvotteluihin perustuvia tapoja luoda kestävä yhteiskuntajärjestelmä ikääntymisen yhteiskunnallisten riskien hallintaan. Tässä halutaankin (tulkintani mukaan) painottaa sitä, että ikääntymisen luomia uhkia on turha päivitellä liikaa, vaan on pystyttävä näkemään mahdollisuuksia myös ratkaista nämä uhat kestävällä tavalla. Tulisi olla mahdollista neuvotella yksilön omien tarpeiden, yhteiskunnan tukimuotojen (elinikäisen oppimisen, terveydenhuollon jne.) sekä työnantajien tarjoamien mahdollisuuksien (lyhennetty työpäivä, erilaiset vapaajärjestelmät ja hiljaisen tiedon siirtyminen eteenpäin) yhdistämisestä.

Yksittäisen työyhteisön osalta tämä ei tarkoita työhönsä tympiintyneiden ja työhön pakotettujen kiinnipitämisestä kynsin hampain 70-vuotiaiksi, eikä myöskään sitä, että yli 60-vuotiaita (muka tuottamattomia, HAH!) työnnetään yhteiskunnan tukimuotojen piiriin (työttömiksi, eläkkeille jne.) vaan neuvotteluja yksilökohtaisesti siitä, minkälaisilla keinoilla ja panoksilla kukin olisi valmis edesauttamaan kaikkien yhteistä hyvää. Nyt valtio syyttää työntekijöitä ja työnantajia liian varhaisista eläköitymisistä, työnantajat syyttävät valtiota (liian korkea verot) ja työntekijöitä (liian huono tuottavuus) ja työntekijät odottavat eläkkeelle jääntiä pelastuksena ja vapautuksena kaikista paineista. Toisten tökkiminen pitää lopettaa heti paikalla!

Jatkan otsikkoani… Aktiivista ikääntymistä vai ikääntyvää aktiivisuutta, mutta ENNEN KAIKKEA ”Hei, me kaikki ikäännytään!” Sillä ratkaisu tilanteeseen ei voi olla se, että alamme aktiivisesti ikääntyä jättämällä terveysintoilut ja vanhusten hoidon sikseen (nihilistinen, "kyllä luonto hoitaa" asenne). Ratkaisu ei myöskään ole se, että yhteiskunta lamautuu ikääntymisen myötä. Ratkaisu on, että todella ymmärrämme ikääntymisen kiinteänä osana ihmiselämää ja yhteiskuntaamme.


Lähde:
Dominique Anxo ja Christine Erhel (2005): Irreversibility of time, reversibility of choices? A Transitional Labour Market approach. Working paper. Position Paper Workpackage 6 & 7. Tlm.net Managing.Social:risks.through.Transitional.Labour.Markets.

http://www.siswo.uva.nl/tlm/

Joustavat etnisyydet -hankepalaveri

Joustavat etnisyydet hankkeen ensimmäinen työseminaari “Etnitshnost’ i sovremennost’” on pidetty Petroskoissa 8.11.2011. Seminaaripaikkana oli Venäjän tiedeakatemian Karjalan tiedekeskuksen Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutti.

Projektissa käsiteltiin hankkeen hakuvaiheessa tehtyä tutkimussuunnitelmaa ja sen taustalla olevaa kirjallisuutta. Ideana hankkeessa on, että joustavien etnisyyksien tutkimus ei tallenna jäänteitä, vaan havaitsee uusia alkuja (esim. Frederik Barth). Se analysoi kulttuurista muutosta katsoen enemmin tulevaan kuin menneisyyteen. Tietenkin historian näkökulmat ovat tärkeitä nykypäivän tulkintaan (ks. Kate Brown), mutta projektin metodologisena lähtökohtana on kulttuuri-identiteetti “on the stage of becoming rather than being”, kuten Stuart Hall on todennut. Eräänä osana tutkimusta on tarkastella, millaisessa olemassaolon ja statuksen taistellussa etnisyydet ja paikalliskulttuurit elävät. Nykypäivän Karjalassa ja Petroskoissa yhä lisääntyvämmin puhutaan moni-identtisyyden eduista ja assimilaation esteistä.

Hankepalaverin tehtävänä oli tarkastella myös hankkeessa toimivien tutkijoiden työtilannetta. Olga Iljuha ja Svetlana Kovaleva ovat työskennelleet hankkeessa kesästä 2011 alkaen ja esittelivät omia aiheitaan. Iljuha tarkastelee koulujen oppikirjojen välittämää paikalliskulttuuria ja -identiteettiä koskevaa kuvaa. Hänen mukaansa koulujen oppikirjat ovat eräänlainen fabrika etnitshnosti, identiteetin rakentaja. Esimerkiksi kirjojen kuvitus kertoo paljon siinä representoiduista etnisyyksistä (ihmisten vaatteet ja tyyli; vanhanaikainen vai uusi; mies vai nainen etnisyyden kantajana) ja samoin sanasto. Aluetiedon oppikirja venäjäksi on erittäin niukka karjalaisen identiteetin ja symbolien kannalta.

Svetlana Kovalevan tarkoituksena taas on tutkia kyselylomakkein Petroskoita ympäröivien alueiden karjalaisten kielitilannetta ja -asenteita. Tutkimusryhmän yhteistyöjäsenten, Julia Litivinin, Svetlana Jalovitsinan ja Aleksandra Rodionovan, tutkimukset täydentävät kokonaiskuvaa koskien eri etnisyyksiä ja perheiden sisällä välittyvää identiteettiä. Myös niitä käsiteltiin hankepalaverissa.

Pekka Suutari on työskennellyt elokuusta alkaen Petroskoissa Kielen, kirjallisuuden ja historian instituutissa ja esitteli tänä aikana tekemiään haastatteluja, havainnointia ja niiden alustavia tuloksia. Lähtökohtaisesti rajauksena ovat Petroskoissa toimivat kansalliskieliä musiikissaan käyttävät omia albumeitaan julkaisseet yhtyeet. Niiden toiminnasta nousevat tutkimuskysymykset käsittelevät sellaisia asioita kuin ylirajaisuus, instrumentaatio, tyyli, valtiollisuus ja nuorisokulttuuri. Analyysityö jatkuu.

Olga Davydova on kertonut suunnitelmastaan tutkia Petroskoin suomalaisuuden ja Suomeen suuntautuneen muuttoliikkeen muodostamaa uutta kulttuurista ja sosiaalista tilaa. Nyky-Karjala on ennennäkemättömällä tavalla arjen tasolla kytköksissä Suomeen, suuri osa sen asukkaista on käynyt Suomessa ja heillä on monenlaisia ylirajaisia suhteita naapurimaahan ja siellä asuviin ihmisiin. Tässä hankkeessa Davydova jatkaa väitöskirjassa aloittamansa aiheen, nimittäin ylirajaisten suhteiden ja etnisyyksien tutkimista.

Hankkeen ensimmäisen työseminaarin keskusteluilmapiiri oli innostunut ja utelias tulevan tutkimuksen osalta. Metodologian ja käsitteiden suhteen keskustelu oli vilkkainta ja myös antoisinta. Artikulaatio ja kulttuurintutkimuksen nostamat käsitteet ovat tavallaan uusia historia- ja kielitieteissä Petroskoissa. Näihin liittyvä etnografinen kvalitatiivinen tutkimus ei ole sinänsä uutta, mutta niiden yhdistäminen etnisyyksien moninaisuuteen ja liikkuvuuteen Petroskoissa ja Karjalan tasavallassa on metodisesti uudenlainen ja tarpeellinen lähtökohta. Keskustelussa tuli esille, että petroskoilaiset tutkijat kaipaisivat enemmän dialogia nykytutkimuksen teoreettisista ja metodologisista lähestymistavoista, ja seuraavassa hankkeen kokouksessa, joka on sovittu pidettäväksi Joensuussa huhtikuussa 2012, onkin tarkoitus puhua enemmän tutkimusten menetelmistä. Myös hankkeen teoreettista ja metodologista kirjallisuutta on sovittu jaettavaksi tutkijoiden kesken.

Hankkeesta enemmän: www.uef.fi/fe

Pekka Suutari
Olga Davydova

Lähtevien laivojen kaupunki

Spatiassa on valmistumassa selvitys Taitokorttelin viereisen korttelin 48 vanhojen puutalojen mahdollisuuksista muodostua luovien alojen toiminnalliseksi keskukseksi. Sekä suomalaisissa että kansainvälisissä luovien alojen kulttuurikeskittymissä tai laajemmissa kulttuurikortteleissa historia on usein näkyvästi läsnä. Osittain tämä johtuu siitä, että tällaiset keskukset on perustettu vanhoihin teollisuusrakennuksiin tai perinteisen savupiipputeollisuutensa menettäneille alueille. Huolimatta niiden muuttamisesta uudenlaisen kulttuurin tai yrittäjyyden tyyssijoiksi, on niissä haluttu säilyttää paikan historiallinen henki tavalla tai toisella.

Joensuun korttelia 48 voidaan historian valossa luonnehtia kauppiaiden, laivanvarustajien, virkamiesten ja ravintolanpitäjien kortteliksi. Kuinka tämä historia voitaisiin tuoda esille korttelin uudessa imagossa? Olisiko yksi mahdollisuus löytää korttelista paikka elvyttää Joensuun täysin unohdettu rikas laivaliikenne ja laivanvarustusperinne? Sijaitseehan kortteli Pielisjoen vieressä ja sen asukkaiden elämään joki ja sen merkitys kaupungin elinkeinoelämälle, matkustamiselle tai vapaa-ajan viettoon ei voinut olla vaikuttamatta.

Koko maata koskevissa tilastoissa Joensuun laivasto oli 1870-luvulla kolmanneksi tai neljänneksi suurin. Eräinä vuosina alusmäärät olivat jopa Suomen toiseksi suurimmat, vain Viipuriin oli rekisteröity enemmän purje- ja höyrylaivoja. Tilanne jatkui samanlaisena 1880-luvulla, jolloin edelleen Viipurissa oli enemmän aluksia kuin Joensuussa.

Kontiolahtelainen kansanrunoilija Antti Puhakka kirjoittikin:

Aluksilla aikalailla
Kautta Viipurin kanavan;
Sieltä tänne tullessahan
Tuua vehnejä Virosta,
Ruista Riigan kaupungista,
Suolat Saksan salmeksilta

Viipurin kanavalla Puhakka tarkoitti rakenteilla olevaa Saimaan kanavaa, joka valmistuttuaan 1856 vilkastutti Joensuun laivaliikennettä. Vuonna 1855 valmistunut kauppias Antti Mustosen ja Parviaisten kauppiasveljesten omistama parkkilaiva Toivo oli ensimmäisiä Saimaan kanavan läpi kulkeneita aluksia. Alus purjehti saman tien Englantiin, josta se talven aikana jatkoi matkaansa Konstantinopoliin saakka. Muutenkin kauppiaat elivät 1860- ja 1870-luvuilla ”veden jumalan lumoissa”. Joensuulaisten suurkauppiaiden kuunarit ja parkit kulkivat lastia hakien Cadiziin, Malagaan ja Barcelonaan asti.

Mutta laivoilla päästiin lähemmäksikin. Sanomalehti Tapio ilmoitti kesällä 1866, että höyrylaiva Joensuu lähti joka sunnuntai Joensuusta Viipuriin, maanantai-iltana Viipurista Pietariin ja paluumatkalle joka keskiviikko Pietarista takaisin Joensuuhun. Savonlinnaan päästiin kolme kertaa viikossa. Vuonna 1866 höyrylaiva Valio kulki lehti-ilmoituksen mukaan Nurmeksen ja Joensuun väliä ”sen mukaan kuin ennättää”. Saapumisajaksi määränpäähän saatettiin ilmoittaa esimerkiksi ”iltasella”.

Rautatien tulo vuonna 1894 alkoi vähentää Joensuun laivojen määrää, mutta vain vähitellen. Tuontitavaroita tuotiin edelleen laivoilla ja kotimaan rahtiliikenteessä varsinkin sahatavaraa kuljetettiin Joensuusta ja lähiseutujen sahoilta Viipuriin. Laivaliikenteen suuremmat vaikeudet alkoivat 1910-luvulla. Ensin päättyi vuosikymmeniä katkennut purjehdus Pietariin ja sen jälkeen rautatie söi rahdit Viipurin linjoilla. Kuitenkin vielä vuonna 1920 kaupunkiin oli rekisteröity 54 alusta, joista höyrylaivoja oli 20. Vuoteen 1950 tultaessa aikanaan satapäinen Joensuun laivasto oli supistunut seitsemään proomuun.

Kuten nykyäänkin, eivät kaikki matkustajat olleet palveluihin tyytyväisiä. Kesäkuussa 1886 nimimerkki Jaakko valitti Karjalattaressa, että laivaravintoloissa ateriat ”owat aina niin julmetusti kalliit… Ne jotka tahtowat syödä herkullista ruokaa, woiwat odottaa siksi, kunnes pääsewät maalle”. Jaakko kaipasi laivoihin myös kirjallisuutta, mutta ”Ainoa kirja, mikä Suomen matkustaja-laiwoissa woi saada, on korttipakka, mutta sitä ei woi lukea ilman kumppalia.”

Seppo Sivonen

Maailman vanhin oliivipuu ja muita Kreetan ihmeitä

Euroopan maaseutusosiologit kokoontuivat elokuussa 2011 aurinkoiseen Haniaan. Karjalan tutkimuslaitokselta oli kongressissa totutusti vahva edustus, onhan maaseutututkimus eräs laitoksemme painopistealoista. Yleisesitelmissä käsiteltiin Kreikan talousongelmia. Yksi puhuja vetosi jopa Ateenan olympialaisten jättämään laskuun. Pääpaino keskusteluissa oli silti yleismaailmallisissa aiheissa, etenkin ruuantuotannossa ja sen aiheuttamissa ongelmissa.

Kokousesitelmien ja työryhmien lisäksi kongressimatkaajille oli tarjolla joukko maaseuturetkiä. Kreetalaisesta oliivinkasvatuksesta kiinnostuneet maaseutututkijat tutustuivat Vouvesin oliivipuuhun, jonka on “oliivikronologisin” menetelmin laskettu olevan peräisin esiminoalaiselta kaudelta eli ajalta noin 1100-800 ennen ajanlaskun alkua.

Oliivi on Kreetan maatalouden ydin. Oliivipuut peittävät neljäsosan Kreetan pinta-alasta, ja saaren maatalous perustuu lähes täysin oliivin tuotannon ja jalostuksen varaan. Oliivi työllistää myös tutkimusta ja sitä käytetään matkailullisena valttina. Eräs oliivikulttuurin ja brändirakennuksen keskuksista on Vouves, 272 metrin korkeudella sijaitseva pieni kylä, jossa kerrotaan kasvavan maailman vanhin oliivi puu. Siis yksi niistä, joita sanotaan vanhimmiksi, sillä maailman vanhin oliivipuu kasvaa myös Sardiniassa, ja todennäköisesti se kaikkein vanhin puu löytyy jokaisesta oliivia viljelevistä maista.

Ruma oli Vouvesin puu punakylkisiä honkia ihailevan suomalaistutkijan silmissä, mutta kieltämättä komea: kierteisen ja käärmemäisen rungon läpimitta oli yli kolme metriä, korkeutta puulla oli kuusi metriä ja leveyttä yli kymmenen. Puun kiehtovuutta lisättiin kertomalla, että juuri tästä puusta otetuilla lehvillä seppelöitiin Ateenan olympialaisten maratonin voittaja. Saman puun lehviä aiotaan käyttää myös tulevissa Lontoon olympialaisissa. Oliivipuun ympärille oli rakennettu pieni puusta kertova museo, jossa oli muutamia oliivin viljelyyn käytettäviä välineitä ja oliivista kertovia esitteitä.

Paikallisen oliivibrändin rakentaminen aloitettiin oliivin kulttuurihistoriasta. Oliivilla on tärkeä merkitys länsimaisessa kulttuurissa. Oliivin lehvä on rauhan, ihmiskunnan ykseyden ja rakkauden symboli. Kyyhkynen toi oliivin lehvän ilmoituksena Nooalle, että vesi oli laskenut vedenpaisumuksen jälkeen. Vouvesin oliivipuun erityisyys korostuu iän lisäksi sen tunnettavuudessa, puu esiintyy useissa Kreetasta kertovissa kirjoissa, ja puuta käy ihmettelemässä vuosittain tuhansittain turisteja. Puun vierelle on rakennettu pieni kahvila ja matkamuistomyymälä, jossa myytiin erilaisia oliivituotteita kasvovoiteista lähtien. Myytävä oliivituoteperhe oli osin sama kaikkialla Kreikassa. Sellainen on esimerkiksi lahjapakkauksessa oleva saippua, johon vaihdetaan ainoastaan sen saaren kuva, minkä kaupassa sitä myydään. Vouvesin myymälässä oli tarjolla myös paikallista viiniä, ja tottakai tavallista hinnakkaampia paikallisia oliiveja. Onnistunutta tuotteistamista ja paikallista kehittämistä kylän oman vahvuuden varaan. Hyvä tarinankerronta lisää kiehtovuuteen yli puolet, niin myös oliivin kohdalla.

Oliivipuulta retki jatkui vuoren rinnettä ylös tyypilliseen kreetalaiseen maatalouskylään, jota vaivasivat samat ongelmat kuin useaa suomalaista maaseutukylää. Nuori väki on muuttanut kaupunkiin, kylän asukkaista suurin osa on yli 60 -vuotiaita ja oliiviviljelyn jatkajia ei juuri ole. Kiinnostavaa oli myös kylän etäomistuksen lisääntyminen. Monet oliivipuiden omistajista asuivat kaupungissa, lähinnä Haniassa. Vuoristossa yli puolen kilometrin korkeudessa oleva kylä oli yllättävän vehmas. Oliivipuiden lisäksi kylää ympäröivien vuorten rinteillä kasvoi pinjoja, tammia, hevoskastanjoita. Suomalaista maaseutututkijaa lämmitti myös tuttu näky: hylättyjä autoja, ruostuvia työkoneita, jätekasoja ja hoitamattomilta näyttäviä pihapiirejä. Pensaikossa määki lammas ja polun poikki vipelsi rotta.

Kreetalla vuoristokylillä on myös kulttuurinen merkityksensä. Vaikka kreetalaiset ovat saarelaisia, heidän identiteettinsä on vuoristolainen. Tämä johtuu saaren tärkeästä strategisesta asemasta, ja rannikon turvattomuudesta. Kreetan ovat valloittaneet milloin venetsialaiset, milloin turkkilaiset, saksalaiset, ja heitähän taitavat tämän päivän valloittajat eli turistit enimmäkseen olla. Vuoristokylät halutaan pitää asuttuina ja siksi oliivinviljelyä halutaan kehittää. Kohteemme erikoisuus olivat muutamat ikivanhat turkkilaisperäiset oliivipuut, joiden tutkimuksen ja jatkojalostuksen varaan laskettiin paljon. Oliivipuu-lajeja tunnistamattomille ne tosin näyttivät samoilta kuin kaikki muut, mutta esimerkiksi ilmastonmuutoksen ja sen aiheuttamien tuhojen vuoksi oli syytä kerätä geneettistä perintöä mahdollisimman monipuolisesti talteen. Nopeasti ja runsaasti satoa kasvattavat lajikkeet eivät ole oliivituotannossakaan ainoa järkevä tie. Laskevassa ilta-auringossa ei parin kilometrin kävely harhaan kansainvälisessä seurassa haitannut.

Kongressimatkojen parasta antia ovat vapaamuotoiset keskustelut epätavallisissa olosuhteissa seminaarisalin ulkopuolella. Suomalaisilla maaseutututkijoilla näytti olevan ystäviä niin Brasiliassa, Norjassa kuin Itävallassa. Kotimaan tutkijoiden ja heidän tekemistensä tunteminen helpotti tutustumista ulkomaalaisiin kollegoihin: mitäpä kuuluu Riitta Högbackalle, entä miksi Jukka Oksa ei ole matkassa? Tunnetko Tarja Cronbergin?

Ismo Björn

Laajemman Euroopan naiskirjallisuutta lukien

Ulkoministeriön rahoittama ja Laajemman Euroopan aloitteeseen kuuluva tutkimushanke Borders, Migrations and Regional Stability (http://www.uef.fi/ktl/regionalstability) on tarjonnut siihen osallistuville tutkijoille ainutlaatuisen mahdollisuuden tutustua/perehtyä alueeseen, jota esimerkiksi Arkadi Moshes määrittelee ”väli-Euroopaksi”, (http://carnegieendowment.org/files/ProetContra_50_128-144.pdf) tai paikallisessa tieteellisessä keskustelussa sanotaan ”rajaseuduksi” (http://case-border.org/). Näitä maita ovat Eurooopan puoleiset entiset neuvostotasavallat pois lukien Baltian maat. Ulkoministeriön kehityspoliittisessa aloitteessa näihin on lisätty myös Etelä-Kaukasuksen ja Keski-Aasian uudet valtiot.
Niin alue kuin tematiikkakin on projektissa laaja, ja siihen nähden projektin kesto on lyhyt. Tässä ajassa sitä yrittää imeä kaikki mahdolliset alueesta kertovat tuotteet: elokuvat, kirjat, musiikki, televisio-ohjelmat, nettikeskustelut – tutkimusten lisäksi.

Lomalukemistoakin valikoituu projektiin liittyen. Luen säännöllisesti Harkovan yliopiston naistutkimuskeskuksen sähköpostilistaa, jossa tiedotettiin Oksana Zabuzhkon (http://www.zabuzhko.com/en/index.html) Ukrainalaisen seksin kenttätutkimuksia –kirjan englanninkielisestä painoksesta (http://www.amazon.com/Fieldwork-Ukrainian-Sex-Oksana-Zabuzhko/dp/1611090083/ref=ntt_at_ep_dpt_1) Tarkastin, onko sitä saatavilla venäjäksi – ja kävikin ilmi, että Полевые исследования украинского секса (2007) löytyi venäläisestä nettikirjakaupasta. Tilasin kirjan Värtsilän postiin poste restante –osoitteeseeni.

Zabuzhkon kirja keskustelee ja kuvaa oivallisella ja kutkuttavalla tavalla sitä, mitä olen saanut tietää neuvostojälkeisistä sukupuolijärjestyksistä ja –järjestelmistä, naisliikkeistä, feminismeistä ja nationalismeista alan tutkijoiden, ml. Irina Zherebkinan, Sergei Zherebkinin, Sergei Oushakinin, Tatiana Zhurzhenkon, Olga Plahotnikin, Anna Temkinan ja muiden teksteistä. Tässä en aio pureutua ongelmaan ja keskusteluun syvällisesti, vaan kirjoitan siitä, mitä kirja toi minulle mieleen.

Zabuzhkon muutkin tekstit on kirjoitettu ”naiskirjallisuudelle” ominaiseen tyyliin: teksti on fragmentaarinen, kaleidoskooppinen, lauseet pitkiä ja tajunnanvirran muotoisia – ja tästä muodostuu asteittain ajan ja sen ”sankarittaren” kuva: vasta itsenäistynyt, ”kansallistuva” Ukraina, jonka ihmiset etsivät paikkaansa neuvostomenneisyyden, kansallisen tulevaisuuden ja avautuneen kansainvälisyyden välistä. Tämä paikka on niin symbolinen kuin fyysinenkin: Oksana-niminen päähenkilö on kertomushetkellä Yhdysvalloissa lyhyellä apurahalla, on ikään kuin pitämässä luentoa amerikkalaiselle yleisölle, ja puheenomaisessa kirjoituksessaan hän pohtii epäonnistunutta rakkaussuhdetta palaen mielessään neuvostoaikaiseen lapsuuteensa ja nuoruuteensa ja itsenäisen Ukrainan aikaiseen äskeiseen menneisyyteensä. Omaelämäkerrallinen (ainakin osin) romaani on kirjoitettu minä-muodossa, ja tämä kertova minä on kansallismielinen, etnisesti ukrainalainen nainen, kirjailija, intellektuelli. Hänen rakastettunsa Mykola on taidemaalari, kansallismielinen, etnisesti ukrainalainen mies, intellektuelli. Kun he kohtaavat, kertoja (itkijä, huutaja, runoilija) tunnistaa hänessä ”veljensä” – ensimmäisen miehen, jota ei tarvinnut ”ukrainalaistaa”, jolle ei tarvinnut kertoa joitakin kansallisen ukrainalaisen kulttuurin muodostavia tapahtumia tai nimiä. Mies on nerokas maalari, hänen ulkonäkönä on aistikas – nainen on herkkä, kaunis ja älykäs, heitä yhdistää kansallismielisyys ja toisinajattelijamenneisyys neuvostoaikana – ja kaikesta tästä huolimatta rakkaussuhde epäonnistuu, ja se epäonnistuu ennen kaikkea fyysisenä suhteena. Nainen on haluttava, kaunis, kokenut, ruumiinsa tunteva – eikä mies pysty tekemään hänen ruumiilleen – ja sitä kautta mielelleen – muuta kuin monenlaista kipua. Mies on julma seksissä eikä pysty hellyyteen, naisen ruumiin – ja kokonaisen naisen ymmärtämiseen ja hyväksymiseen. Läheisyys tuntuu raiskaukselta. Sen sijaan, että he kansoittaisivat Ukrainan jälkeläisillään, joita maa niin kipeästi kaipaa nykyisessä alennustilassa, he eroavat lopullisesti jo Amerikassa.

Päätarinaa taustoittavat muut katkonaiset episodit kertojanaisen menneisyydestä: muistelot hänen vanhempiensa perheestä, jossa rakastava isä oli perheessä dominoiva ja julkisessa elämässä hylkiö, toisinajattelija ja äiti seksuaalisesti täysin tietämätön, nälänhädästä selvinnyt, miehelle omistautunut hyvä vaimo; koulusta, jossa oli monenlaisia ”muita” – venäläisiä, juutalaisia, neuvostojärjestelmään sopeutuneiden ukrainalaisten johtajien lapsia; kirjailijapiirit; ystävättäret, miehet jne. sekä pohdiskelut ukrainalaisesta kirjallisuudesta ja ukrainan kielestä. Kaikesta tästä syntyy mielikuva Ukrainasta, joka on vasta vapautunut miehityksestä, kolonisaatiosta, eikä varsinaisesti tiedä, miten oikeaa Ukrainaa tulee kehittää, ja onko tämä tässä tilanteessa enää mahdollista, kun aitoja kansallismielisiä ja kansalliskielisiä ei varsinaisesti ole, vaan kaikki kantavat itsessään tavalla tai toisella kolonisaation jäljet. Edes omaa kieltä ei osata eikä siihen osata suhtautua välittömästi, vaan koko ajan puhutaan ikään kuin sulkeistaen ja siteeraten molempien kielten sanoja.

Kirjaa lukiessani en niinkään kiinnittänyt huomiota siihen, mistä kirjaa on (arvioiden mukaan) kritisoitu, nimittäin suhteellisen vapautuneista pohdinnoista fyysisestä seksistä tai kirosanojen käytöstä, vaan (totta kai!) siihen, kuinka tekstissä luodaan mielikuvaa ”kansallisesta”, ja kuinka nykykansallisen traumaattisuutta selitetään. Onhan tilanne traaginen, kun kaksi ikään kuin toisilleen luotua ihmistä eivät pysty yhdistymään –sanan kirjaimellisimmassa merkityksessä – vaikka molemmat haluavat lapsia, ja loppujen lopuksi mieskin tulee amerikkalaiseen pikkukaupunkiin perustamaan perhettä naisen kanssa, voittaa pelkonsa synnyinmaansa jättämisestä ja kielettömäksi joutumisesta – hänhän ei osaa englantia, kieltä, jolla ei ole historian painolastia, mutta jolla voi kertoa Ukrainan kärsimyksestä. Nainen on tästä johtuen täysin rikki – hän kuvaa kuinka kipeitä hänen sukupuolielimensä – ja mielensä ja koko ruumiinsa ovat, hän muuttuu kauniista haluttavasta nuoresta naisesta huomaamattomaksi – miehet eivät enää reagoi häneen kaduilla niin kuin ennen. Alun perin hänhän oli itsetietoinen, kaunis, älykäs, menestynyt – kokonainen. Vika siis on miehessä, jonka maalauksetkin välittävät jotain jatkuvaa taistoa ja kärsimystä. Venäläis- ja totalitaarinen neuvostokolonialismi siis hävittää ennen kaikkea maskuliinisen kansallisen, näin olen ymmärtänyt. Kun vieras tunkeutuu ja rikkoo kansallisen eheyden, siitä kärsii kansakunnan sukupuoli, ja nimenomaan se sukupuoli, jonka pitää olla ensimmäinen, se oikea.

Pitkästä aikaa tämä oli sellainen kirja, jonka luin nopeasti ja nauttien – pidän Zabuzhkon (ja yleisesti ottaen nais-) kielestä, rikkonaisista ajatuksenjuoksuista ja metaforisista, viiltävistä ja pitkistä lauseista; pidin vähemmän runoista – ne oli suurelta osin jätetty ukrainaksi venäjänkieliseen tekstiin ja vaikuttivat ylipitkiltä (taas oma-vieras –suhde), vaikkakin kauniilta jopa riimittämättömissä käännöksissä.
Ajattelin myös, että yhtä nautinnollista oli lukea Sofi Oksasen kirjoja (varsinkin Stalinin lehmiä, mutta Puhdistustakin). Omaelämäkerralliset Stalinin lehmät analysoivat nuoren naisen mieltä ja ruumista, on kirjoitettu minä-muodossa, ja kontekstina on monenlainen monikulttuurisuus – Suomen, Viron ja Neuvostoliiton ajallisissa ja maantieteellisissä risteymissä ja risteyksissä. Puhdistuksen tapahtumien tausta ja konteksti on maantieteellisesti sama, mutta kertoja ei enää puhu minä-muodossa ja ottaa itselleen ”tekijän”, ”luojan” muka objektiivisen aseman (tässä viittaan Donna Harawayhin, ja tästä mm. Jaan Kaplinski on Oksasta kritisoinut: hänellä ei ole omakohtaista kokemusta elämästä Neuvosto-Virossa, ja hän kuitenkin esiintyy ”totuuden” puhujana ja tuottajana). Kuitenkin juonessa voi nähdä samantyyppisen sukupuolten historian ja trauman miehitetyssä ja miehityksen jälkeisessä Virossa: neuvostoaika hajottaa ja hävittää oikeat kansalliset naiseuden ja mieheyden (Aliiden sisko Ingel joutuu karkotukseen ja tämän mies Hans virumaan toimettomana ja voimattomana talonsa komerossa). Jäljelle jääneet naiseus ja mieheys on alistettu: Aliide raiskaamalla ja häpäisemällä, tämän mies Martin tavallaan menettää mieheytensä alistumalla neuvostovallalle: kun aito kansallinen virolaismies Hans on komea, pitkä, rakastava, niin neuvostovallan palveluksessa oleva haisee hielle ja vanhalle ruumiille, hänen pallinsakin ovat veltot vanhan miehen roikkuvat pussit. Oksasella uusikin aika raiskaa naisen, joka neuvostoajasta ja karkotuksesta huolimatta on säilyttänyt oikean kansallisuutensa: karkotetun Ingelin tyttärentytär Zara (joka on kasvanut Vladivostokissa ja osaa eestiä) joutuu venäläismafian seksiorjaksi länteen. Kuitenkin kaksi vieraitten ryvettämää naista, vanha ja nuori, pystyvät ikään kuin uudelleensyntymään vanhassa sukutilassa Virossa, palaamaan juurilleen, hävittämään venäläismafiosot. Vaikka samalla sukutila palaa, nuori nainen jää kansalliselle alueelle, palaa juurilleen, vapautuu sorrolta, ja hänen elämällään on toivoa. Kansallinen Puhdistus toteutuu.

Zabuzhkon sankaritar ei puhdistaudu, vaan jää kantamaan traumansa. Kun Oksasen Zaran sukuelimiä vahingoittavat monet kansalliset vieraat, jotka päätteeksi hävitetään, Zabuzhkolla tämä on oma ”sielunveli”, eikä häntä voi hävittää. Kolonialismin trauma on paljon syvemmällä. Nainen ei voi muuta kuin rakastaa ”omia” miehiä. Oksana (Zabuzhko 2007, 147, suomennos OD) selittää amerikkalaiselle ystävättärelleen: ”Mitä voin vastata sinulle tähän, Donna? Että meitä ovat kasvattaneet miehet, joita on nussittu kaikin mahdollisin tavoin kaikkiin mahdollisiin kohtiin, sittemmin samanlaiset miehet ovat panneet meitä, ja että molemmissa tapauksissa he ovat tehneet meille sen, mitä muut, vieraat miehet ovat tehneet heille? Ja että me olemme hyväksyneet ja rakastaneet heitä sellaisina, kuin he olivat, koska olla hyväksymättä heitä tarkoitti ottaa niiden vieraiden puolen? Ja että meidän ainoa valintamme on ollut ja on edelleen siis – uhrin ja pyövelin välillä: ei-olemisen ja tappavan olemisen välillä?” Kolonisoitu kansa on kauttaaltaan raiskattu.

Projektin puitteissa olemme saaneet käyttöömme Vilnassa Eurooppalaisessa humanistisessa yliopistossa toimivasta CASE-verkostosta sen julkaisemat Перекрестки (Crossroads) –lehdet. Tämä tieteellinen aikakausjulkaisu julkaisee verkostoon kuuluvien tutkijoiden artikkeleita ja tarjoaa edustavan läpileikkauksen alueen tieteellisestä keskustelusta rajojen, nationalismin, identiteetin tutkimuksessa. Kun selailin vuoden 2004 lehden painosta, törmäsin Oksana Zabuzhkon artikkeliin Женщина-автор в колониальной культуре (Nainen-tekijä koloniaalisessa kulttuurissa). Tämä on hänen tekemänsä englanniksi pidetyn luennon käännös. Luento ja kirja ovat ilmestyneet samana vuonna, 1996. Artikkelissa hän selittää romaanin taustoittavaa ajatteluansa.

Järkeilyssään Zabuzhko käyttää nationalismille tyypilliset mielikuvat: äiti-synnyinmaa ja miesten ja naisten suhde siihen lapsina, puolisoina, valloittajina (joille maa näyttäytyy valloitettavana naisena). Zabuzhkon mukaan kolonisoitu kansa jakautuu selvästi sukupuolilinjojen mukaan. Naisen osa on helpompi: ”säilyttääkseen hänen kansallisen kunniansa naisen periaatteessa riittää sulkea täysin pois ne, jotka hän kokee valloittajina potentiaalisten seksikumppaneiden joukosta. (…) Sekä ”muille” että ”itselleen” hän on symbolisesti miehitettävä maa” (Zabuzhko 2004, 41, suomennos OD). Naiselle ”keittiö ja lastenhuone” jäävät aina mahdolliseksi varakentäksi. Ongelmana ovat ne naiset (ja heidän kuvansa kirjallisuudessa, katerinat), jotka hyväksyvät etnisesti toiset miehittäjänsä. Miesten kohtalo on monimutkaisempaa, mies ei voi vetäytyä perheeseen. Zabuzhkon sanoin ”riippuvaisen, ”toisluokkaisen” kansan miehen asema näyttäytyy paljon monimutkaisempana ja dramaattisempana. Kansallisen ja seksuaalisen yhtäläisyyden ongelma hänellä on paljon mutkaisempi kuin naisella jo senkin takia, että samaistuminen omaan maahan ei ole hänellä suoranaista, vaan on ”toisen sukupuolen” välittämä: se esiintyy hänelle Äitinä. Samanaikaisesti miehen suora integroituminen metropolin järjestämiin sosiaalisiin rakenteisiin, joiden tarkoituksena on valloittaa tätä Äitiä (esimerkiksi imperiumin armeija), jakaa hänen tietoisuudessaan Äidin kuvan – toisaalta Äidiksi ja toisaalta valloitetuksi (seksuaalisesti nöyryytetyksi) Naiseksi” (mts., 42). Nämä kaksi roolimallia vakiintuu ajan mittaan kolonisoidussa kulttuurissa. Zabuzhko luo myös miestyyppien luokittelun. Mies voi pitää maansa ”naiseutta” koskemattomana ja tällainen suhtautuminen vastaa ”kersantin”, palveluksessa olevan miehen roolimallia. Tässä mallissa mies haluaa palavasti palvella valloittajakansaan kuuluvaa mieskomentajaansa ja tämä halu on luonteeltaan homoseksuaalinen, sitä seuraa naisen pelko, nainen esiintyy vanhana noitana, julmana kaunottarena, salaperäisenä luontona. Toinen tyyppi on ”äpärä”, joka ilmentää pojan suhtautumista äitiin (ja naiseen ylipäänsä) kunniattomana, vieraalle antautuvana. Yhtenä tämän tyypin ulottuvuutena voi olla ”toisen etnisyyden geenivarantoa” palvelemaan ”omasta kansallisesta ruumiista irtautuneen” naisen ihannointi, mikä voi muodostaa kansallisen naiseuden mallin. Voimaton mieheys tekee vieraan valloittamasta naiseudesta, ja samalla valloittavasta voimasta fetissin. ”Siis joko ”kersantti” tai ”äpärä” – kolonisoidussa tietoisuudessa ”naiseus” miehelle on jotain lähtökohtaisesti syntistä, eikä tätä naista vasten hän muodostaa sukupuolensa (…), vaan ennen kaikkea ”vierasta” voitokasta mieheyttä vasten”. (Zabuzhko 2004, 45.)

On selvä, ettei kaunokirjallisia tekstejä pidä ottaa ”totuutena” tai jonkinlaisina dokumentteina. Kuitenkin niin romaanissaan kuin luennossa Zabuzhko luo mielikuvaa siitä, mitä on urkainalaisuus, minkälaista on ollut neuvostoaika – tuottaa tietoa. Feministinä hän osallistuu nyky-Ukrainan kansalliseen projektiin. Toisaalta tiedämme, että tilanne Ukrainassa on äärimmäisen ristiriitainen, ja tämä on vain yksi mielipide maan historiasta ja siitä, mitä kansallisuus on. Jopa naistutkimuksessa Ukrainassa on lukuisia koulukuntia, joista toiset osallistuvat kansallisen konstruointiin, ja toiset kritisoivat sitä (ks. Zhurzhenko 2008, 2011, Zherebkin 2007).

Silti tätä puheenvuoroa on pidettävä merkityksellisenä. Oksana Zabuzhko (samoin kuin Sofi Oksanen) on maansa kansallisen kirjallisuuden keulahahmoja. Hybriidisyyttä, sekoitusta, ylirajaisuutta, transnationaalisuutta tutkivana ja fyysisesti elävänä minusta heidän kansallisuutta ja sukupuolta koskeva ajatusmaailmansa tuntuu kovin kaavamaiselta ja yksinkertaistavalta. Tämä ei kuitenkaan vähennä näiden perinteisten nationalististen kaavojen kykyä vedota tunteisiin, yhä edelleen myötäelää jakoa ”omiin” ja ”vieraisiin”. Oireellista on myös, että sentyyppiset jaot ovat äärimmäistä elämän yksinkertaistamista ja vääristämistä. Jaan Kaplinski (http://jaankaplinski.blogspot.com/2010/08/sofi-oksanen-and-stalin-award.html) mielestäni syystä sanoo Oksasen teoksen edustavan ideologis-myyttistä kirjallisuutta, joka menestyi niin neuvostojärjestelmässä kuin nykyäänkin. Sentyylisten kirjojen menestys kertoo myös, missä ideologisissa järjestelmissä elämme nyt.

Olga Davydova

Torialus- ja virranpäällysparkki

Sata vuotta sitten, vuonna 1910 joensuulaisia kehotettiin hävittämään kaupungin vesialueille nousseet Saimaan norpat. Sanomalehdessä kirjoitettiin, kuinka“Pyhäselän hylkeet” uhkasivat kaupunkilaisten kalastusta. Ne oli tapettava. Samaan aikaan Joensuun kaupunki piti tarkkaa huolta Ilosaaresta. Saaren lehtomaista luonto ei saanut vahingoittaa, puita ei saanut kaataa, ja kaikkien saarelle nousseiden rakennusten tuli olla kunnossa. Saarta ympäröivät kalapadotkin oli purettava luontokuvaa rumentamasta. Ilosaari, aiemmalta nimeltään Koskisaari, oli ollut kaupunkilaisten olohuone kaupungin perustamisesta 1848 alkaen. Koskisaarelle rakennettiin jo vuonna 1855 huvimaja ja keilarata. Saaren nimi muuttui Lystsaareksi ja edelleen Ilosaareksi. Viereiseen Niskasaareen oli kolme vuotta aiemmin kohonnut valtion viljamakasiini, myöhemmin Pielisjoen linnaksi muutettu tiilinen rakennus. Pieni Kaluvirta erotti saaret toisistaan.

Nyt vuonna 2011 Saimaan norppa on suojeltu, mutta Ilosaari ei. Kaupunki suunnittelee sulkevansa Ilo- ja Niskasaaren erottavan Kaluvirran putkeen. Toisena vaihtoehto on hävittää puro kokonaan ajamalla se täyteen soraa. Perusteena käytettään kaupunkilaisten laiskuutta. Autot on saatava saareen. Puroluonnolle ja Ilosaaren perinteelle ei arvoa anneta.

Ilosaarta on toki muokattu moneen kertaan, esimerkiksi saaren edustalla ollut Verkkosaari on pengerretty kiinni Ilosaareen. Ilosaaren laguunia (1948) edelsivät uimapaikkoina Ilosaaren saunayhtiön kylpylaitos höyrykaappeineen ja suihkuineen 1878. Seuraava uimalaitos hyppytorneineen ja lastenaltaineen valmistui 1907. Saarelle rakennettiin tanssilava vuonna 1895 ja raittiusravintola “Huvila” seuraavana vuonna. Rakennuksen suunnitteli arkkitehti Emil Gustafsson. Kaikki rakentaminen tehtiin luonto huomioiden.

Raittius ei ravintolaa elättänyt, sillä vedenjuonti ei kaupunkilaisia kiinnostanut. Heti, kun virallinen raittiusinto antoi perää, hankittiin ravintolaan anniskeluoikeudet. Autoja eikä edes kaikkia kaupunkilaisia saareen haluttu. Ravintolan hinnat nostettiin sen verran korkeaksi, että “räyhäävät juopot alemmista kansankerroksista” onnistuttiin pitämään poissa. Parkkitilaa ei kukaan kaivannut.

Ilosaari oli pala luontoa keskellä Joensuuta. Huvila uudistettiin vuonna 1907. Siihen rakennettiin näkötorni. Sellaista oli toivottu, jotta matkailijat pääsisivät ihailemaan joki- ja kaupunkinäkymiä. Veikko Jalava ehdotti sotavuosien jälkeen Ilosaarta kansallispuistoksi. Sinne piti hänen mukaansa rakentaa kalevalainen pirtti ja runonlaulajapatsas. Saarelle nousi Karjalan talo. Sen suunnitteli viipurilainen arkkitehti Einari Teräsvirta, Hän tunsi saaren hyvin, sillä hän oli suunnitellut Ilosaaren uimalan. Teräsvirta oli tutustunut karjalaiseen arkkitehtuuriin, ja tätä oppia hän sanojensa mukaan käytti Karjalan talon suunnittelun pohjana. Keskeiset lähtökohdat olivat maasto, käyttö ja karjalainen ulkoasu. Ilosaaren luonto oli tärkeä vaikuttaja ja saaren lehtomaisuus, Pielisjoki ja Kaluvirta vaikuttivat niin talon sijaintiin kuin muotoon.

Karjalan ei vastaa kansallisromanttista käsitystä karjalaisesta talosta. Talo on aikakautensa tyylipuhdas edustaja, 1950-luvun julkisten tilojen arkkitehtuurin näyte, joka istuu saaren luontoon. Talosta on etsittävä karjalaisuutena pidettyjä piirteitä, ja kun etsii, niin löytää: talossa käytettiin pohjoiskarjalaista puuta, katossa on pitkät räystäät, ravintolan edustalla (oli) liuskekivinen terassi ja näkymät joelle. Sisätilat ovat useassa tasossa.

Joensuun kaupungin suunnitelmat ovat humoristisia. Kun torinaluspysäköinti ei ole saanut kannatusta, on uutena ideana noussut virranpäällyspysäköinti. Kaluvirran peittäminen ei varmaan ratkaise parkkiongelmaa. Eiköhän peitetä saman tien koko joki kanavaa lukuun ottamatta. Samanlaista joutomaata Pielisjoki on kuin Kaluvirta?

Ismo Björn

Hallintaa vai palvelua?

Julkinen hallinto parantaa palveluaan. Jatkuvasti kehitetään uusia menetelmiä ja palvelumalleja, joilla saataisiin työllistämiseen, sosiaali- ja terveyspalveluihin, koulutukseen, liikenteeseen jne. uutta tehokkuutta ja vaikuttavuutta. Tämä onkin järkevää, eihän ole viisasta tuhlata vähiä resursseja toimimattomiin tai tarpeettomiin palveluihin.

Olen seurannut tätä jatkuvaa paranemista ja tehostumista 2000-luvulla tekemällä arviointitutkimusta julkisen hallinnon kehittämishankkeista. Arvioinnissa on ollut omat hankaluutensa, mutta selkeimmin esille nousee huoli siitä, minkälaista julkista palvelua me haluamme Suomen hyvinvointivaltiossa. Vaikka uusia toimintamalleja on luotu ja paljon hyviä palvelukokonaisuuksia on luotu kansalaisille, samalla nämä hienot saavutukset herättävät ihmetystä. Kansalaisten kannalta kysymys on siitä, kuka meitä hallitsee ja millä oikeutuksella.

Palvelu antaakin erilaisen näkökulman julkiseen valtaan. Palvelua tarjotaan asiakkaille, mutta mielestäni olisi keskeistä kysyä, mitä hallintaa ja vallankäyttöä palvelu sisältää ja voiko tuota hallintaa harjoittaa joku muu kuin virkamies. Helpoin tämä on ymmärtää esimerkiksi työllistämispalveluissa – niihin sisältyy paljon asiakkaiden oikeusturva kysymyksiä. Ongelmien ilmaantuessa kansalaisen oikeusturvan kannalta olisi myös keskeistä ymmärtää, kuka on vastuussa? Uudet palvelutuotteet toteutetaan verkostoissa, joita hallitaan erilaisten tulostavoitteiden avulla. Tällainen hallinta tai vastuun jakautuminen ei kuitenkaan luo selkeitä seurattavissa olevia ketjuja. Voiko julkinen viranomainen vastata toisessa organisaatiossa tehdyistä päätöksistä?

Byrokratia kuulostaakin jo kirosanalta. Siitä täytyy pyristellä irti. Kaikki haluavat jättää turhan paperin pyörittelyn. Mutta byrokratialla oli ja on omat hyvätkin puolensa. Se kehittyi yhteiskuntien modernisoituessa turvaamaan kansalaisia valtion (joka oli ennen demokratiaa yksinvaltaisuutta) mielivaltaa vastaan. Byrokratia on systeemi, jossa kansalaiset itse säätelevät heihin käytettyä valtaa vaaleilla valittujen edustajien välityksellä. Byrokratia on kokoelma viranomaisia sääteleviä ohjeita ja lakeja, jotka rajoittavat sitä, kuinka virkamies voi pompotella kansalaisia.

Toisaalta kehittämisen myötä on päästy yli hallinnon eri sektoreiden välisistä raja-aidoista. On alettu toimia yhdessä yhteisten tavoitteiden eteen. Tämä yhteistyö on myös mahdollistanut asiakkaille laajempia valinnan mahdollisuuksia ja nopeampaa palvelua, kun kansalaisen ei tarvitse aina juosta luukulta luukulle. Yhteistyö sinänsä tehostaa toimintaa ja karsii päällekkäisyyksiä julkisesta hallinnosta.

Kehittäminen onkin kaksiteräinen miekka. Sillä tavoitellaan usein hyvä asioita ja yhteistyö on avannut byrokraattisia rajoja, mutta samalla julkinen palveluntuotanto on pirstaloitunut. Julkisenhallinnon rakenteen pirstaloituminen ei täten koske vain hallintoa vaan se liittyy laajempiin kokonaisuuksiin yhteiskunnan arvoperusteista ja ymmärrykseemme siitä, mitä ovat valtion ja julkisen vallan tehtäviä. Kenties hallinnon kehittämisessä on vanhan byrokratian hyvät puolet jääneet lapsipuolen asemaan. Kehittämisessä onkin tärkeä pitää mielessä, että byrokratian tehtävä oli myös suojella kansalaisia valtion ’mielivallalta’. Mikä rooli julkisella vallankäytöllä ja vastuulla on uudessa palveluntuotannossa? Pitäisikin käydä keskustelua siitä, minkälaista hyvinvointivaltiota haluamme rakentaa ja mikä taho (omaiset, viranomaiset vai yksityinen sektori) viimekädessä on se, jolle uskomme turvaverkkona toimimisen tärkeän tehtävän.

Näitä ajatuksia esittelen tarkemmin lisensiaatin tutkimuksessani "Yhteistyö ja julkinen palveluntuotanto". Pidämme Arja Kurvisen kanssa yleisölle avoimen luennon työn menettämisestä ja työllistämishankkeista Kuopiossa torstaina 26.5.2011 klo 15.00 - 16.30. Luento pidetään Itä-Suomen yliopiston Snellmania-rakennuksen (Yliopistonranta 1 E) salissa L22. Tilaisuuteen on vapaa pääsy ja se on maksuton.

Vaikutelmia työskentelystä Karjalan tutkimuslaitoksella

Я попала в Карельский институт благодаря проекту «Flexible ethnicities in current Karelia». Помимо прочего, это была моя первая поездка за границу. Я являюсь аспиранткой Карельского научного центра в Петрозаводске и изучаю социально-экономическое положение карельской крестьянки во второй половине 19 – начале 20 веков. Одной из задач этой поездки являлось составление общего впечатления о состоянии гендерных исследований в Финляндии в историческом ракурсе, ознакомиться с ведущими финскими работами в этой области. Хочу отметить, что это субъективное впечатление и, возможно, ситуация обстоит иначе. Тем полезнее будет вернуться на эту страничку через некоторое время. Кроме того, уровень финского языка и небольшой срок пребывания в городе не позволяют мне делать окончательные выводы. Только наблюдения и впечатления. Как мне показалось, внимание финских феминологов и гендеристов привлекает, прежде всего, методологические аспекты и гендерные процессы в современном обществе. В то время как на последней российской гендерной конференции (Череповец, 2010), ведущий специалист по женской и гендерной истории Н. Л. Пушкарева отметила нехватку историко-аналитических работ. Частично, это может быть объяснено тем, что интерес к women's study в России стал проявляться позже, чем в северных странах и историков интересует, прежде всего, сбор эмпирических данных.
Беседы с исследователями, которые непосредственно занимались или были знакомы с «женской» темой (Kaija Heikkinen, Ольга Давыдова, Tiina Kinnunen, Maria Lähteenmäki), позволили мне не потеряться в тематически разнообразных публикациях. Кроме того, как в самом Институте, так и Университете в целом очень дружелюбный коллектив, многие владеют русским языком, для многих он родной, что тоже облегчает работу. Кроме того, я смогла найти несколько интересных документов в областном и фольклорном архивах.
Меня привлекла доступность и открытость материала в библиотеке. Там же находится очень много изданий, прежде всего периодических, которые освещают современное положение женщин, ее права и роль, идентичность в современном обществе.
Хотела бы сказать отдельное «спасибо» Юрию Шикалову, который терпеливо отвечал на все мои вопросы в течение двух недель и благодаря которому состоялось мое знакомство со многими исследователями и городом.
Спасибо Карельскому институту и лично его директору Пекке Суутари за возможность работы в стенах Университета!
Юлия Литвин.

Matkaraportti kansainväliseltä raja-alueiden kurssilta Słubicesta, Puolasta 4.-15.4.2011

Osallistuin huhtikuussa kuuden muun joensuulaisen maantieteen opiskelijan kanssa kolmatta ja viimeistä kertaa järjestettävälle kurssille nimeltä Small Scale European Integration through Cross-Border Cooperation (myöhemmin SEICOP). Sama kurssi on vuotta aiemmin järjestetty Joensuussa ja vuonna 2009 Landaussa, Saksassa. Kolmiosaisen kurssin rahoituksesta vastasi Erasmus Intensive Programme. Kurssilla keskityttiin käytännöllisiin raja-alue- ja ympäristökysymyksiin paikallisista asetelmista käsin. Samalle kurssille osallistui meidän suomalaisten lisäksi opiskelijoita Ranskasta, Saksasta ja Puolasta. Strasbourgista, Ranskasta tulleet opiskelijat olivat myös taustaltaan maantiedettä opiskelevia saksalaisten ja puolalaisten opiskelutaustan painottuessa ympäristötieteisiin sekä alue- ja kaupunkisuunnitteluun.
Kymmenpäiväinen SEICOP-kurssi järjestettiin tällä kertaa läntisen Puolan rajakaupungissa Słubicessa. Słubice on mielenkiintoinen tapaus, sillä sen naapurikaupunki sillan toisella puolella on Frankfurt (Oder) Saksassa. Minkäänlaista rajakontrollia siirryttäessä maasta toiseen ei varsinaisesti ole. Słubice ja Frankfurt (O) ovat yksi monista kaksoiskaupungeista, jotka sijaitsevat naapureina eri valtioissa. Tämä asetelma oli myös kurssin lähtökohta, siis huomioida kaupunkien asema ja keskittyä kaksoiskaupunkikysymyksiin. Vuoteen 1945 asti kaupungit kuuluivat yhteen ja kaupunki tunnettiin nimellä Dammvorstadt.
Varsinainen kurssiohjelmamme alkoi tiistaina 5. huhtikuuta Collegium Polonicumiin, kurssin päätukikohtaan sekä Słubiceen tutustumisella ja neljän maan opiskelijoiden esityksillä, jotka piti valmistella ennen matkaa. Toinen päivä kului pääasiassa kuunnellessa luentoja EU:n tulevaisuudesta, Słubicen ja Frankfurtin (O) yhteistyötoiminnasta, The Green Belt –projektista ja rajat ylittävistä kansallispuistoista.
Ensimmäinen ekskursio suuntautui seuraavana päivänä Eisenhüttenstadtiin. Kaupungin aikaisempi nimi oli vielä vuoteen 1961 asti Stalinstadt, joka viittasi kaupungin sosialistiseen taustaan. Eisenhüttenstadtiin rakennettiin 1950-luvulla terästehdas, josta tuli kaupungin tärkeä elinehto. Matka jatkui Gubiniin ja Gubeniin, toiseen kaksoiskaupunkiin Saksan ja Puolan rajalla. Kaupungit ovat hieman etelämpänä kuin Słubice ja Frankfurt (Oder), mutta sijaitsevat samalla lailla Oder-joen varrella. Myös Gubin ja Guben jakavat yhteisen historian, sillä Gubin oli osa Gubenia vuoteen 1945 asti. Saksan ja Puolan rajan uudelleenmäärittely vuonna 1945, toisen maailmansodan loputtua, ja maiden samankaltainen, toisiinsa linkittynyt historia selittää edelleenkin hieman kylmiä välejä puolalaisten ja saksalaisten kesken. Gubin/Guben-kaupunkien jälkeen muiden kurssilaisten matka jatkui Unescon maailmanperintökohteeseen Fürst-Pückler -puistoon Bad Muskauhun. Kuusi poliittisesti valveutunutta suomalaista päätti jättää puistomatkan väliin ja käydä antamassa ennakkoäänensä Berliinissä.
Seuraavana päivänä ekskursioteema jatkui. Ensimmäinen pysähdys oli kansallispuisto Wartassa, joka Puolassa tunnetaan lintuharrastajien matkakohteena. Puistossa voi lintukautena bongata lukemattomia, myös harvinaisempia, lintulajeja. Wartasta jatkoimme entiseen linnoituskaupunki Küstriniin, joka oli erittäin vaikuttava ja mielenkiintoinen reissukohde. Vanhoja talojen raunioita pystyi vertaamaan alkuperäiseen kaupunkiin, kun saimme nähdä rakennukset myös kuvina sekä kuulla kertomuksia alueen ja rakennusten historiasta. Katu- ja tieviitat keskellä lähes ei-mitään loivat sopivan kontrastin nykyiselle ja menneelle.
Viikonloppuna 9. ja 10. huhtikuuta vierailimme yliopistokaupunki Poznanissa, Puolassa ja Berliinissä. Poznanissa tutustuimme yliopistoon, pääasiassa maantieteen laitokseen, ja vanhaan kaupunkiin, joka oli erittäin viihtyisää ja kaunista aluetta. Sunnuntai Berliinissä oli Poznanin lailla helpompi päivä, sillä varsinaista uutta emme viikonloppuna oppineet. Kurssin jälkeen muutaman muun suomalaisen opiskelijan kanssa vietetty vapaaehtoinen viikonloppu Berliinissä avasi paremmin kaupungin surullisenkuuluisaa historiaa museokierrosten ja kaupungin jakautumiseen liittyvien kohteiden, kuten Checkpoint Charlien, muodossa.
Varsinainen kurssiraportin koostaminen alkoi seuraavalla ja viimeisellä viikolla. Kurssilaiset jaettiin kenttäryhmiin, joissa kerättiin materiaalia kenttäraporttia varten. Suurin osa ryhmistä teki haastatteluja sekä Puolan että Saksan puolella luonnollisesti puolaksi ja saksaksi. Ryhmien aiheet liittyivät ostoskäyttäytymiseen, hintavertailuun maiden välillä, ympäristökysymyksiin, nuorten paikkakokemuksiin, rajan ylitykseen sekä vertailevaan aiempaan tutkimukseen. Kurssin intensiivisuus tuntui varsinkin parina viimeisenä päivänä monen ryhmän analysoidessa haastatteluja ja kirjoittaessa raportteja yömyöhään. Etenkin raportin kirjoittamiseen ja tulosten analysointiin olisi toivonut huomattavasti enemmän aikaa, sillä raportin minimisivumäärä pakotti luomaan paljon diagrammeja kerätystä aineistosta varsinaisen tekstiosuuden jäädessä vähemmälle huomiolle.
Vaikka kurssin aikatauluun olisi toivonut hieman hiomista, oli se silti odotukset reilusti ylittävä. Parasta kymmenen päivän aikana oli ihaniin uusiin ihmisiin tutustuminen, kansainvälisen opiskelukokemuksen karttuminen ja melko erilaisessa opiskeluympäristössä toimiminen. Mielenkiintoiset kenttäolosuhteet asuntolan keittiössä todella vähine keittiötarvikkeineen pakottivat yllättävän luoviin ratkaisuihin esimerkiksi kananmunia paistettaessa (teflon-pannu ei ole kaikkialla itsestäänselvyys). Myös hanavesi osoittautui, kokeilun kautta, juomiseen sopivaksi teevedeksi, kunhan sitä muisti keittää tarpeeksi. Puolan halpa hintataso sai monet meistä syömään usein ravintoloissa. Lukuisat vaihtoehdot halvoissa ja hyvissä puolalaisissa oluissa tarkoitti myös jotain tekemistä tyhjille illoille. Muun muassa näillä eväillä kurssi oli hyvä päättää puolalaistyyliseen jäähyväisillalliseen. Haikeudella jäin kuitenkin kaipaamaan aivan mahtavia kurssilaisia sekä kurssin järjestäjiä.

Heidi Hiironen
Maantieteen opiskelija ja KTL:n harjoittelija

Luomu kiinnostaa - taas

Luomuun liittyvä keskustelu oli Suomessa pitkään melko hiljaista. Viime vuoden lopulla alkoi tapahtua. Suomen maabrändivaltuuskunnan loppuraportissa yhdeksi Suomen tehtäväksi esitettiin, että Suomen maataloudessa ryhdyttäisiin painottamaan luomutuotantoa huomattavasti nykyistä enemmän. Tavoitteena on, että vuoteen 2030 mennessä vähintään puolet tuotannosta olisi luomua. Valtuuskunnan puheenjohtajan, Jorma Ollilan, mukaan tämä on täysin mahdollista, mutta ei helppoa. Ollila ei ole vielä esittänyt, miten tavoitteeseen päästään.

Kun mahdollisuuksia mietitään, kannattaa lähteä liikkeelle perusasioista. Luomutuotannossa pyritään säästämään ympäristöä ja luonnonvaroja sekä tuottamaan ravitsemuksellisesti korkeatasoista ruokaa. Luomu on lakisääteistä elintarvikkeiden tuotantoa. Tämä tarkoittaa, että tuotantoehtojen noudattamista valvotaan tarkasti.

Luomun merkitykset ovat moninaiset ja vaihtelevat. Kansainvälisesti luomu on osa sitä keskustelua, jota käydään globaalin elintarvikejärjestelmän kehityksestä, ilmastonmuutoksesta ja ruokaturvasta. Erityisesti on pohdittu sitä, voisiko luomu olla ilmastonmuutosta hillitsevä tuotantotapa ja voisiko luomulla ruokkia maapallon alati kasvavaa väestöä. Vastaukset näihin isoihin kysymyksiin ovat auki. Ruoan tuottamiseen liittyvät skandaalit ja tehomaatalouden aiheuttamat, niin ympäristön tilaan kuin tuotantoeläinten kohteluun liittyvät ongelmat ovat lisänneet luomun kysyntää. Luomua pidetään turvallisena ruokana, siihen voi luottaa.

Suomessa keskustelu luomusta on tiivistynyt kysynnän ja tarjonnan kohtaamattomuuteen. Elintarvikejärjestelmän keskeiset toimijat - alkutuottajat, jatkojalostajat, kauppa ja kuluttajat – ovat syytelleet toisiaan luomun heikosta menestyksestä. Lisäksi todetaan, että kaikki suomalainen maatalous on luomua.

Suomalainen luomu on kehittynyt vähän niin kuin vuorovesi. Kaksi kertaa on ollut huima nousu: kun luomuviljelyä alettiin tukea taloudellisesti ja kun Suomesta tuli EU:n jäsen. Kolmas nouseva aalto on odotuttanut itseään. Nyt se näyttää lähestyvän.

Vuoden 2010 loppupuolella uutisoitiin luomun vyöryvän kauppoihin. Kysyntä oli kasvanut ja valikoimat laajentuneet. Niin ikään viime vuoden lopulla perustettiin Luomualan organisointiryhmä, joka on nyt ehdottanut, että Suomeen pitäisi perustaa tulevan hallituskauden mittainen luomualankehittämis- ja kasvuohjelma. Hajanainen luomukenttä pitäisi eheyttää ja saada toimimaan yhdessä. Tätä tehtävää edistämään on perustettu Pro Luomu ry.

Sitra julkaisi parisen viikkoa sitten maaseutu – barometrin. Sen mukaan suomalaiset toivovat maaseudulta erityisesti luomu- ja lähiruoan parempaa saatavuutta (64 % vastaajista). Vastaajista 47 prosenttia uskoo näin myös olevan vuonna 2025. Nämä tulokset eivät ole yllättäviä. Suomalaisten kuluttajien kiinnostus luomua kohtaan on ollut korkealla jo pitkään.

Tilastojen perusteella suomalaisella luomulla menee melko hyvin. Luomupeltoala laajenee ja on yli 7 prosenttia pelloista. Luomutiloja on kuutisen prosenttia kaikista tiloista. Luvut ovat kansainvälisesti tarkasteltuna korkeita. Luomutilat ovat suuria; niiden keskikoko on yli 43 hehtaaria. Kun tarkastellaan luomun osuutta suomalaisesta päivittäistavarakaupasta, tilanne näyttää toisenlaiselta. Luomutuotteiden osuus on pysytellyt alle yhdessä prosentissa jo pitkään. Tässä olemme pahasti luomun kärkimaita jäljessä. Esimerkiksi Tanskassa osuus on 6 prosenttia ja Itävallassa reilut viisi prosenttia. Nyt jos koskaan näyttää siltä, että luku ylittää maagisen yhden prosentin rajan.

Tuore luomubarometri kertoo, että joka viides suomalainen ostaa luomua säännöllisesti vähintään kerran viikossa. Kun lisäksi lehdet uutisoivat, että luomulihan kysyntä on erittäin suurta, tilanne näyttää kiinnostavalta. Tutkijan näkökulmasta jopa herkulliselta.

Monen katse kääntyy kohti suomalaisia viljelijöitä. Luomutuottajia pitäisi olla enemmän, koska tarjonta ei vastaa kysyntää tässä huimassa nosteessa. Ennen joulua sähköpostissa kiersi erään suomalaisen ex-luomuviljelijän kirje, jossa hän kertoi millaista oli elämä luomuviljelijänä. Heidän tilansa tarkastettiin 10 vuoden aikana yli 80 kertaa! Viljelijä ei jaksanut enää epäilyjen kohteena olemista ja pisti tilan myyntiin. Kaikki luomutilat eivät ole yhtä tarkan valvonnan kohteena, mutta näitä tiloja on paljon. On surullista, jos luomun nykyinen noste lakastuisi viranomaisten epäluottamukseen. Auttaisiko asiaa, jos Ollila ärähtäisi?

Toisaalta kannattaa katsoa myös peiliin. Samaan aikaan kun suomalaiset selvitykset puhuvat luomun puolesta ja kuluttajien suuresta kiinnostuksesta, kasvaa tuontiruoan määrä.

Uunituoreen tiedotteen mukaan maabrändityöryhmä sai suomalaiset ottamaan luomun vakavasti ja siitä voi taas puhua lupaa kysymättä. Mutta onko taas kysymys vain hetkellisestä innostuksesta? Kiinnostuksen ja toiveiden sekä luomua puoltavien puheiden pitäisi muuttua todellisiksi teoiksi.

Tuija Mononen