29.10.2012

Tavaramakasiini yhdisti rautatien kaupunkiin

Makasiinin palo hävitti merkittävän palan Joensuuta. Joensuussa rautatie, joki ja kaupunki muodostivat poikkeuksellisen kokonaisuuden. Yhdessä ne vahvistivat kauppakaupungin leimaa. Tavaramakasiini oli solmukohta, kosketuspinta joka yhdisti rautatien tavaraliikenteen ja kaupungin. Samalla tavaramakasiini rakennuksena rajasi rautatien kaupungista ja Pielisjoesta. Joensuun kaupunki rakentuu kahden akselin perustalle. Lännestä itää kaupunkia halkoo kirkkojen välinen Kirkko- (Nikolain-) katu. Etelästä pohjoiseen kaupungin jakaa kaupungintalon ja Lyseon (Taidemuseon) sekä siitä edelleen jatkuvien julkisten rakennusten keskusakseli. Tätä akselia rakennettu tehty sata vuotta. Nykyisin se päättyy ruutukaavan taakse yliopiston rakennuksiin. Rautatieasema oli alunperin kaupunkialueen ulkopuolella ikään kuin väärällä puolella jokea, mutta kaupungin pääkatu johti suoraan asemalle. Joensuun asema rakennuksineen kertoi alkuperäisestä puukaupungista ja arkkitehtonisten arvojen kunnioituksesta. Asema ympäristöineen oli yksi Suomen arvokkaimmista rakennetuista kulttuuriympäristöistä. Karjalan radan Joensuun ja Sortavalan välisen rataosan työt aloitettiin tammikuun alussa 1892. Ratatyö toi Joensuuhun paljon työväkeä ja kaupunkiin perustettiin muun muassa väliaikainen sairastupa. Insinööri Oskar Immanuel Hjeltin johtama ratatyö valmistui toukokuussa 1894. Virallinen avaus suoritettiin marraskuussa samana vuonna, mutta hovisurun (tsaari Aleksanteri III kuolema) vuoksi ilman tavanomaisia juhlallisuuksia. Vapaapalokunnan torvisoittokunta oli sentään junaa vastassa ja seuraklubilla syötiin juhlapäivällinen. Joensuun rautatieasema oli kolmannen luokan asema, joten rakennukset noudattivat sen kokoluokan rakennuksille annettuja määräyksiä ja tyyppipiirustuksia. Rakennuksille oli ominaista symmetrisyys. Seinäpintoja jaettiin pilasterien avulla kenttiin. Pilasterin ovat seinään upotettuja tai seinästä ulkonevia pylväitä, joilla on usein pelkästään koristeellinen merkitys. Tyypillisiä aikakauden rakennuksissa olivat myös puuleikkauksin tehdyt koristeet. Joensuun tavaramakasiini tehtiin puusta kuten makasiinit yleensä. Makasiinin rakentamisessa olivat selvät säännökset. Ne oli sijoitettava 10-20 metrin päähän pääradasta. Säästäväisyys otettiin huomioon ja rakenteissa käytettiin mahdollisuuksien mukaan muun muassa hylättyjä kiskoja. Niitä saattoi olla esimerkiksi ikkuna- ja ovipalkkeina sekä kantavina rakenteina. Radan puolella oli katettu avara lastaussilta. Makasiinin auki työnnettävät ovet mitoitettiin sen ajan tavaravaunujen koon mukaan. Lankkusilta vei asemasillalta makasiiniin, jonka lattia oli 40 senttimetriä asemasiltaa korkeammalla. Tavaramakasiini tuulettui pohjalta, joten home- ja muita sienivaurioita ei päässyt syntymään. Makasiiniin sisällä oli erilaisia osastoja ja toimistotiloja. Yhdessä nurkassa oli vaaka ja sen vieressä vaakamestarin koppi. Makasiinin sisätiloja muutettiin moneen kertaan. Rakennukset oli suunniteltu jo alun perin siten, että muuttaminen oli mahdollista. Valtion rautatiet käytti alusta alkaen tunnettuja arkkitehteja. Rakennukset ratavartijoiden mökeistä, kellareista ja vedenottamoista aina suurimpiin asemarakennuksiin ja pääkonttoriin olivat tarkkaan harkittuja, ja ne istuivat hyvin niin keskenään kuin ympäristöönsä. Joensuussa rankennusten sijoitteluun vaikutti ennen muuta Pielisjoki. Joensuun rakennukset suunnitteli arkkitehti Knut Nylander. Hän oli oululaisen tervaporvarin poika ja hänen veljensä oli taidemaalari, vain 22 -vuotiaana itsensä ampunut Oskar Nylander. Oskar Nylanderin töistä tunnetuimmat ovat Kuopiossa maalattu J. V. Snellmanin muotokuva ja Limingan kirkon alttaritaulu Kristuksen kirkastus. Knut Nylander oli rautateiden rataosaston ensinmäisiä arkkitehteja. Hän piirsi Riihimäen-Pietarin rautatien III ja IV luokan asemien rakennukset ja suunnitteli tiettävästi Hämeenlinnan ja Toijalan, Tampereen ja Vaasan sekä Seinäjoen ja Oulun välisten rataosuuksien rakennukset. Joensuuhun aseman uusrenesanssisen päärakennus noudattelee Oulun aseman piirustuksia. Myös muissa rakennuksissa Nylander toisti aiempien suunnittelemiensa ratojen rakennuspiirustuksia. Nylander suunnitteli myös kirkkoja ja taloja. Rautatien valmistumisen jälkeen Pohjoisen Karjalan kunnat toivovat jokivarteen satamarataa, joka yhdistäisi maakunnan pohjoisosat rautatieverkkoon. Satama haluttiin Sirkkalanniemen taakse, nykyisen vaneritehtaan rantaan. Joensuun kaupungin johto oli tätä suunnitelmaa vastaan, sillä alue ei kuulunut kaupunkiin, ja näin satamasta olisi tullut vapaasatama ilman kaupungille tulevalle satamamaksuja. Satama ja sinne johtava satamarata rakennettiin siksi aseman eteläpuolelle Rantalan tilan maille, josta pakkolunastettiin kaupungille maata. Rautatieasemalta rakennettiin 1896 joen rantaan 850 metriä pitkä satamarata, ja sitä varten tehtiin 75 metriä pitkä satamalaituri. Joensuu hyötyi näin Ylä-Karjalan kaupasta. Samaa hyötyä kaupunki oli saanut Pielisjoen kanavoinnista. Kanavat tehtiin alunperin niin kapeiksi, että Joensuuhun saakka purjehtineet valtamerialukset eivät kanavista mahtuneet, vaan lastit oli purettava ja kuljetettava pienimmillä aluksilla Pielisjokea pohjoiseen. Ismo Björn

7.9.2012

Lounaasta luoteeseen – konferenssikuulumisia Euroopan rajoilta

Matkustin kesällä Euroopan rajoilla, mutta talouskriisin ytimessä. Kävin heinä-elokuussa kahdessa kansainvälisessä konferenssissa: tietojenkäsittelytieteen ”IADIS Multiconference on Computer Science and Information Systems: ICT, Society and Human Beings 2012” sekä sosiologian ”26th Conference of the Nordic Sociological Association: Trust and Social Change”. Itse konferenssien tieteellinen anti oli kiinnostava ja molemmat kaupungit Lissabon ja Reykjavik ovat mahtavia turistikohteita. Sosiologimatkailijan kiinnostuksen herätti kuitenkin ennen kaikkea maiden talouden nykytila ja siihen reagoiminen.


Maailmanlaajuinen talouskriisi on koetellut sekä Islantia että Portugalia erityisen voimakkaasti. Vaikka syyt Islannin ja eteläisen Euroopan maiden talouksien romahtamiseen ovat osin erilaiset, mielenkiintoisia vertailuja maiden talouskriisien hoidosta voinee silti tehdä. Islanti oli yksi ensimmäisistä maista, johon talouden romahdus iski vuonna 2008. Islannilla on kuitenkin ollut jo aikaa toipua ja talous on lähtenyt uudestaan nousuun. Portugalin taloutta on autettu EU:n ja IMF:n tukipaketeilla, mutta maa rypee kriisissä edelleen eikä aallonpohjaa ole todennäköisesti vieläkään saavutettu. Portugalin työttömyys on tämän vuoden toisella neljänneksellä ollut euroajan pahin ja kivunnut jo 15 prosenttiin. Portugalissa 15 prosentin työttömyysaste merkitsee sitä, että 830 000 ihmistä on vailla työtä. Nuorten 15-24-vuotiaiden tilanne on Portugalissa, kuten muuallakin Etelä-Euroopassa, erityisen hankala ja heistä työttöminä on yli 36 prosenttia. Maan hallitus arvioi, että työttömyys kasvaa 15,5 prosenttiin tänä vuonna ja 15,9 prosenttiin vuonna 2013. Talous on supistunut tänä vuonna 1,2 prosenttia ja sen ennustetaan jatkavan kutistumistaan.

Islannin talouskriisi oli puolestaan yhden semiplenaryn aiheena Pohjoismaisessa sosiologikonferenssissa. Professori Stefán Ólafsson keskittyi omassa puheenvuorossaan Islannin selviämiseen talouskriisistä. Siteeraan tässä tekstissä Ólafssonin ajatuksia muistiinpanojeni varassa. Islannin talouden aallonpohja oli vuoden 2009 vuosineljänneksellä, jolloin talous supistui 8,2 prosenttia. Talouskasvu kääntyi plussan puolelle vuoden 2011 alussa, jolloin talouskasvu oli eurooppalaisittain huima 3,9 prosenttia. Islannissa onkin tehty ajan hengelle täysin poikkeuksellisia ratkaisuja. Kun Euroalueella on usein toisteltu, kuinka pankit ja sijoittajat on pelastettava veronmaksajien rahoilla, jotta kilpailukyky ja talouskasvu vahvistuvat, Islanti teki päinvastoin. Antoi piut paut pankeille ja laittoi pienet ihmiset pankkien edelle. Ja kuinkas siinä kävi?

Islannissa haluttiin tulonsiirroilla ja veropolitiikalla parantaa kaikkein huonoimmassa asemassa olevien asemaa ja vahvistaa pohjoismaista hyvinvointiyhteiskuntaa. Vasemmistohallitus nosti minimipalkkoja ja –eläkkeitä, veroja korotettiin vain ylemmissä tuloluokissa ja yksityisten ihmisten asuntolainojen korkojen verovähennysoikeutta kasvatettiin. Tulonsiirrot vähensivät säästötarpeita ja menoleikkauksia samalla, kun huonoiten toimeen tulevia suojattiin maailmantalouden heilahteluilta. Lopputuloksena alimmassa tuloluokassa käytettävissä olevat tulot laskivat kriisin aikana 9 prosenttia kun rikkaimman kymmenyksen tulot tippuivat 38 prosenttia. Vertailun vuoksi: hyvin toisenlaista talouspolitiikkaa harjoittaneen Irlannin (jonka talous on edelleen pahassa jamassa) köyhimmän kymmenyksen tulot laskivat 26 prosenttia samaan aikaan kuin rikkainpien tulot nousivat 8 prosenttia.

Kriisistä nousseen Islannin tuloerot ovat tasoittuneet, talous kasvaa ja työttömyys on alle viidessä prosentissa. Tahtoen tai tahtomattaan keynesiläiseen talouspolitiikkaan nojannut Islannin vasemmistohallitus sai kotimaisen kulutuksen pyörimään kriisin aikanakin. Kotitalouksien saamat verohelpotukset asuntolainojen korkoihin ovat kasvattaneet kulutuskykyä ja kuten tiedossa on, alimmissa tuloluokissa kertyvät varat käytetään yleensä suoraan kulutukseen. Tämä on lisännyt myös sijoittajien luottamusta maan talouteen eivätkä ulkomaalaiset sijoittajat paenneet maasta kuten aluksi pelättiin. Ehkä ihmisten pelastaminen onkin pankkien pelastamista kannattavampaa – myös taloudellisilla mittareilla.

Lounaassa menee siis huonosti, luoteessa jo paremmin. Mutta uutiset eivät ole olleet tänä kesänä järin hyviä kaakostakaan. Kreikan talous ja etenkin julkinen sektori ovat pelastustoimista huolimatta valtavissa vaikeuksissa. Voisiko Suomi EU:n koilliskulmalla pysyä taloudellisesti vakaammalla pohjalla? Ottamalla vaikka ajoissa oppia Islannista?

Harpa-musiikitalosta on tullut Islannin talouskriisin ja siitä selviytymisen symboli. Kunnianhimoisen ja kalliin talon rakennustyöt seisahtuivat kun sijoittajilta loppuivat rahat talouskriisin iskiessä. Islannin vasemmistohallitus päätti kuitenkin rakennuttaa talon valmiiksi julkisin varoin.


Noora Talsi

Konferenssimatkat ovat mahdollistaneet: Tieteen, teknologian ja innovaatioiden tutkijakoulu, Nordic Sociological Association, Westermarck-seura ja Karjalan tutkimuslaitos. IADIS-konferenssissa julkaistu artikkelini ”Technologies entering the home – The domestication of mundane technologies” palkittiin maininnalla ”Best Paper Award”.

Teemat: talous, talouspolitiikka, Islanti, Portugali, työttömyys

30.8.2012

Euroopan unionin itärajalla Virmajärvellä ja Narvassa


Virolainen matkaopas ilmoitti bussiseurueellemme elokuussa 2012, että lähestymme Narvaa, Euroopan unionin koillisinta pistettä. Suomalaiset ja varsinkin itäsuomalaiset olivat näreissään, koillisin pistehän on Ilomantissa ja tarkemmin Virmajärvellä. Rajan takana on molemmissa Venäjä, mutta raja on silti täysin erilainen. Virmajärveltä on kilometreittäin matkaa lähimpään asuttuun taloon, ja siellä puhutaan suomea. Narvassa asuu lähes 70 000 asukasta, ja heistä 96 prosenttia puhuu venäjää. Virmajärven toisella rannalla on peninkulmittain asumatonta erämaata. Narvajoen takana on Ivangorod, Jaanilinn, kuten virolaiset omana pitämäänsä kaupunkia kutsuvat. Suomessa et saa rajaa kuvata, ja on sinun seurattava rajavartijoiden määräyksiä kulkiessasi Virmajärvelle johtavaa kapeaa polkua, joka on erotettu muusta rajavyöhykkeestä. Narvassa voit vapaasti vaeltaa jokivartta Narva-Joesuuhun saakka ja ottaa valokuvia mielesi mukaan. Virmajärven polun varrella on keltaisia rajavyöhykekylttejä ja muita merkkejä, jotka muistuttavat rajasta. Narvassa rajavalvonta on huomaamatonta, ainoastaan jokisuulla on virolainen valvontatorni, mutta ilman minkäänlaisia merkkejä. Vironpuoleinen uimaranta jatkuu joen takana Venäjän puolella, jostain puiden välistä saattaa vilahtaa Venäjän vihreä-punainen rajapylväs. Narvajoella kulku näyttää olevan melkoisen vapaata. Kalastajia on molemmin puolin jokivartta. Virmajärvellä suomalaisten rajavyöhyke on muutaman kilometrin levyinen, ja Venäjän puolella rajavyöhykettä on monin kerroin.

Virmajärvelläkään et rajavartioita näe. Sotilaallisen rajan, betonin ja metallin tilalle on tullut huomaamatonta, aineetonta valvontaa. Virmajärveltä pohjoiseen kaartuva raja on eräs Euroopan vanhimpia. Se määrättiin Stolbovan rauhassa 1617 ja merkittiin maastoon vuonna 1621. Etelään kaartuva raja määrättiin toisen maailmansodan jälkeen. Suomalaisilla ei ole sen jälkeen ole aluevaatimuksia ollut. Narvassa on toisin. Luonnolliselta näyttävä jokiraja ei virolaisten mukaan sitä ole, vaan virolaisilla on edelleen toive saada Tarton rauhassa 1920 sille luovutettu Jaanilinn takaisin. Neuvostoliitto liitti Ivangorodin alueeseensa vuonna 1945. Valtiolliset, herruudesta kertovat symbolit ovat molemmilla rajoilla samankaltaisia. Viron puolella Narvan linnan pihalla seisoo Iivananlinnaan eli Ivangorodiin katsova V.I. Lenin.  Virmajärveä lähin Lenin taitaa olla Sortavalassa. Virmajärven rajalla seisoo puolestaan rotareiden paalu Rotary-merkkeineen. Narvassa on ruotsalaisten uudelleen vuonna 2000 pystyttämä leijona-patsas. Alkuperäinen vuonna 1938 paljastettu patsas tuhoutui toisen maailmansodan loppuvaiheissa kuten koko kaupunki. Ruotsin leijona julistaa Ruotsin voittoa 22.11.1700, jolloin kuningas Kaarle XX joukot kukistivat  herttua Charles Eugene de Groyn johtaman Venäjän armeijan. Lumisateessa käytyyn voitokkaaseen taisteluun ruotsalaiset johtanutta hidastempoista Narvan marssia soitetaan yhä Suomen, Ruotsin ja Viron sotilashautajaisissa. Narvan marssin mollisävelin saatettiin hautaan myös presidentit Urho Kekkonen ja Lennart Meri.

Virmajärveen ja Narvaan kuuluvat olennaisina toisen maailmasodan loppuvaiheiden suuret taistelut. Hattuvaaran taistelussa kesällä 1944 Erkki Raappanan johtamat, miesluvultaan vahvemmat, suomalaiset voittivat hyökkäävät venäläiset. Narvassa kesällä 1944 Johannes Freissnerin ja Felix Steinerin käskyttämät vähälukuisemmat saksalaiset voittivat Leonid Govorovin komentamat neuvostosotilaat. Aseveljet saivat viimeiset suuret torjuntavoittonsa. Hattuvaaran tienoo on täynnä suomalaisten joukko-osastojen pystyttämiä muistolaattoja. Narvassa sotamuistomerkkien joukossa on paljon hautoja, mutta jokivarresta löytyy myös neuvostopanssari, jonka tykki osoittaa länteen.

Narvalaiset ja Ivangorodin asukkaat pääsevät rajajoen yli niin sanotuilla harmailla passeilla. Venäjän puolen asukkaat pääsevät samalla Euroopan unionin alueelle. Raja on valikoiva. Venäjänpuolen asukkaiden liikkuminen Euroopan unionin alueella helpottuu, jos hankkii Narvasta asunnon. Kerrostalokaksion hinta liikkuu 10 000 euron tietämissä. Virmajärven kohdalta ei rajan yli ole tultu. Virmajärven metsäinen erämaaraja on samalla elintasoraja, Narvassa kaupunkien välissä kulkeva raja ei ole. Narva on Viron köyhin kaupunki, jota vaivaa paha työttömyys. Narvassa ovat Viron pahimmat huume-, hiv- ja rikostilastot.

Narvajoki on valjastettu sähköntuotantoon. Virolaisten kertoman mukaan Venäjä vie kaiken sähkön. Virmajärvi oli aikoinaan osa uittoverkostoa, ja vesistö on muokattu puun kuljetusta varten. Virmajärven vedet hyödynnetään ruotsalaisen Vattenfallin omistamassa Pamilon voimalaitoksessa muun Koitajoen vesistöalueen tavoin. Virmajärven alueen metsissä harjoitetaan metsätaloutta kuten Suomen raja-alueilla yleensä varsinaiseen rajaan saakka. Narvassa maanviljelyä ja puutarhojen pitoa on rajajokeen saakka.

Virmajärven ja Narvan rajat ovat kahden kansallisvaltion välinen raja ja samalla Euroopan unionin ja Venäjän välisiä rajoja. Niillä harjoitettava rajapolitiikka on myös kansainvälistä sotilaspolitiikkaa, jossa symboleilla on suuri merkitys. Narvassa se konkretisoituu kahtena toisiaan uhmaavina linnoina.

Ismo Björn

25.5.2012

Yks’ pikku juttu vaan – maailma ja ihminen

Kaikkeen sitä mieleni jääkin kiinni viikonloppuaamuna onnellisia puutarhatöitä odottaessa. Uusimmassa Talouselämässä Suomen pankin johtaja Erkki Liikanen varoitti, että Suomen talouskasvu nojaa liikaa yksilöiden velkaantumiseen. Minä muistin heti keskustelun, joka käytiin Labour Netin seminaarissa Joensuussa 15.-16.5.2012. Pohdimme, mitä on nuorten elämänhallinta. Tanja Kuronen kommentoi, että nuorten elämänhallinnalla tarkoitetaan lähinnä heidän kykyään olla ottamatta pikalainoja, mutta tämä on mahdotonta, koska yhteiskunta huutaa heille kokoajan: ”Kuluta. Kuluta!” Elämänhallinnassa ei usein olekaan kyse töistä tai työn puutteesta, sillä nuoret tekevät paljon erilaisia töitä vapaa-ajallaan. Noita töitä vain ei tunnusteta oikeiksi yhteiskunnallisesti tuottaviksi töiksi tai talouskasvua tuoviksi töiksi. Nuorilla on puute rahasta, jolla he voisivat vastata yhteiskunnallisten rakenteiden heille asettamiin odotuksiin. Liikasen kommenttikin kertoo siitä, että voimme olla huolissamme ilmiöstä. Nojautuuko talouskasvu arvontuotantoon vai velkaantumiseen?

Niinpä aloin analysoida asiaa. Onko talouskasvu vain sitä, kuinka paljon raha kiertää ja eli kuinka paljon sitä kulutetaan, vai onko kyse siitä, mikä on tuottavaa työtä? Onko mahdollista tarkastella työtä yhteiskunnallisesti ja muiden arvojen kuin taloudellisen arvontuotannon kautta? Työllä tuemme myös muita yhteiskunnallisia arvoja, kuten solidaarisuutta kanssaihmisiämme kohtaan ja moraalisia siteitä. Nyt kun sain tämän ajatuksen tähän paperille, tajuan, että minähän olen kirjoittanut jo yhden blogin. Myös mm. Yrittäjänaisten toimitusjohtaja Heli Järvinen nostaa esille blogissaan näkymättömän työn ja naisten aseman yhteiskunnassa. Hänen mielestään taloudellinen kriisi on muuttunut myös sosiaaliseksi kriisiksi.

Alkuviikosta kokoonnuimme jälleen Työverkon opiskelijoiden ja opettajien kanssa Tampereelle monitasomallinnuksen menetelmäkurssille. Siellä käsiini sattui 1990-luvun alun laman jälkimainingeissa kirjoitettu teos yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta. Timo Hämäläinen aloittaa kirjan siteeraamalla Parsonsia: ”On suuri virhe olettaa, että taloudellinen kehitys riippuu suuren rakennemuutoksen oloissa vain tehokkaampien tuotantotapojen löytämisestä. Taloudellisen kehityksen suurin este on yhteiskunnan arvojen ja institutionaalisten normien muutosten vastustus.” Tätä ajatusta voi kenties analysoida monella tavalla, mutta minulle sen sisältö tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, kuinka ns. vanhat arvot ovat nousemassa uudestaan ohjaamaan nuorten ihmisten ja nuorten aikuisten elämää. Puhumme familialismin uudesta noususta, kotiäitiyden uudesta arvostuksesta, kotitöiden arvostuksen kasvusta ja palkkatöiden ulkopuolella tehtävän työn merkityksestä. Isät alkavat ottaa entistä enemmän roolia myös kodeissa ja arkielämän järjestämisessä jne. Strategiaguru Gary Hamel puhuu työelämän arvopohjan muuttumisesta. Hänen mukaansa kyse on vastuunottamisesta omasta elämästään, valinnoistaan ja hyvinvoinnistaan. Miljoonien mahdollisuuksien kaoottisessa maailmassa kaikkea on tarjolla liikaa. Ympärillä olevaa maailmaa pystyy jäsentämään vain omalla kohdallaan. Omalle työlle ja elämälle haetaan merkitystä pienistä, lähellä olevista asioista. Siitä, että on sinut itsensä, työnsä ja elämänsä kanssa.

Tämä uudenlainen arvojärjestys ja myös toiminta noiden arvojen mukaisesti on ymmärrettävää siinä mielessä, että palkkatyö ja yksilön ura eivät enää kehity lineaarisesti elämän kulussa, vaan palkkatyö on pilkkoutunut pätkittäisiksi työskentelyjaksoiksi erilaisissa organisaatioissa. Myöskään uralla kehittyminen ei välttämättä ole mahdollista, vaan on otettava vastaan se työ, mikä eteen sattuu, vaikka se tarkoittaisi heikompaa palkkaa eikä minkäänlaista lupausta jatkosta. Toisaalta kuitenkaan näitä uusia arvoja ja niiden mukaisesti toimivia nuoria, nuoria aikuisia ja aikuisia ei taloudellinen eliitti tunnu ymmärtävän. Downsiftaajat tuomitaan itsekkäiksi ja ihmetellään, miksi nuoret aikuiset eivät enää halua kilpailla. Uhkana nähdään se, että ’väärillä’ arvoilla varustettujen ihmisten toiminnan kautta talouskasvu hidastuu tai pysähtyy. Talouskasvulle ja tuottavuudelle ei ole kuin yksi mahdollisuus ja se on palkkatyössä oleminen.

Vaikka ymmärrän, että Suomen valtiolle ja sen rahoittamiselle keskeistä on palkkatöistä saatavat vero-eurot ja myös palkkatyön tuottama lisäarvo, mutta samalla tulen väkisinkin pohtineeksi sitä, olisiko modernin palkkatyötä ja talouskasvua painottavan länsimaisen yhteiskunnan jälkeen nousemassa esiin uusi sosiaalinen yhteiskunta. Tämä olisi utopia, sellainen yhteiskunta, jossa ihmisyys ymmärretään myös muiden kuin taloudellisen tuottavuuden kautta.

Kun katson asiaa Parsonsin väitteen kautta, sanoisin, että nykyisessä rakennemuutoksessa kenties suurin taloudellisen kasvun este onkin vanhojen tuottavuutta painottavien ihmiskäsitysten ja instituutioiden vastustus nousevaa uutta arvopainotusta vastaan. Kenties, jos meitä sosiologeja olisi kuuleminen, ymmärtäisimmekin, että uudesta arvorakenteesta muodostuu tulevaisuuden talouden elpyminen. Onhan tästä jo merkkejä mm. sosiaalisen median tuottavuuden ja sen tuomien uusien innovaatioiden vuoksi, mutta tämän asian syvällinen ymmärtäminen ja hyväksyminen – tervetulleeksi toivottaminen, voisi sittenkin tuoda taloudellista kasvua yhteiskuntaamme nopeammin kuin muutoksen vastustaminen ja kieltäminen.

PS. Translation in english: One more little thing – the world of humanity In LabourNet Blog.

23.5.2012

New Governor in Russian Karelia: Alexander Hudilainen

Those of you who follow Russian news know already that Russian Karelia has a new Governor - Alexander Hudilainen. During the last 11 years he was the Head of the Gatchina Municipal Administration in the Leningrad region. In December 2011 he was elected to chair the Legislative Assembly of the region. His appointment to head Karelia has been met with skepticism in the Republic: his predecessor, Andrey Nelidov, whose work was considered unsatisfactory, also came from the Leningrad region. And there was the expectation that a new Governor should come from the ranks of Karelian elite. But Hudilainen has no links to Karelia, apart from the fact that during his childhood he spent summer vacations at his uncle's house in Segezha.

Hudilainen is an ethic Finn and knows Finnish well. His appointment can be read as a message from the Kremlin that now Moscow wants to encourage closer cooperation between Russian Karelia and Finland. If so, this move is very surprising, given that previously the policy has been quite the opposite. Yesterday, at a brief informal press-conference Hudilainen said literally: "The Republic has many useful things. I think it is necessary to use this potential in order to attract investors here. Finland is nearby. I think we can manage to agree with them so that big investors would come over here. I can give the example of the Gatchina municipality. Once I have managed to arrange a number of large investment projects there. One of them was the construction of a dairy factory, one of the most advanced in Europe. Its name is Galaktika [with participation of Valio, DZ]... But this project did not go easily. It took a lot of efforts to attract the investor. I had even to use my Finnish language skills. There is a lot in Karelia, which can be of interest for Finland. So we need to establish en efficient dialogue with them, it is necessary to work with investors." These words were said after Hudilainen met President Putin a day before...

However, I would not exaggerate "the Finnish connection". Just like Nelidov's appointment in 2010, the appointment of Hudilainen suggests that Kremlin is not really interested in Karelia. Otherwise, a more prominent figure would be appointed to head the Republic. The events rather suggest that Moscow wants a quiet Karelia. Given Hudilainen's background (i.e. 25 years of work in municipal administration), he is probably more capable of achieving this aim than Nelidov, who got involved in serious conflicts with members of Karelian elite.


10.5.2012

Young researchers’ seminar


Dear Prof. Pekka Suutari and our colleagues in Joensuu,
Thank you for the seminar which you’ve organized for the young scholars - researchers from the Karelian Research Center and from the University of Eastern Finland. We loved the seminar very much and really appreciate your kind regard and your attention and hospitality. We will have a really nice memory of the seminar and your wonderful city - Joensuu. Only three of the young Finnish researchers participated (Merja Sagulin, Maria Proskuriakova and Sanna-Riika Knuuttila), but their papers seemed to be very interesting and informative for us. Merja Sagulin's paper based on the materials of Daniel Defoe’s “Robinson Crusoe” was pretty close to the problem which I was talking about (the problem of adaptation of the foreign language and culture for the local, vernacular tradition). It was really useful to see the methods and approaches to the process of studying the text which Merja Sagulin presented in her paper. Sanna-Riika Knuuttila's paper on the problem of language revitalization caused a vivid, lively discussion from different points of view, especially concerning the status of Modern Karelian Language. The seminar has revealed that scientific traditions of Finland and Russia may have much in common and have some "points of crossing", i.e. the problems which are actual for both of the countries. That's why I think that the title proposed for the seminar ("new impetus") was a good one and it will be a really new impetus for the cultural studies, not just a reason for meeting and talking. I hope we will be able to arrange a similar seminar in Petrozavodsk and to invite young Finnish researchers to Russia.
Yours,
Alexander Petrov
Chair of the Young Researchers' Association 


Irina Potasheva, Alexandra Rodionova, Alexandr Petrov, Maria Kundozerova, Natalia Pellinen, Alexey Tarasov and Tatiana Khoroshun. Photo: Alexandra Rodionova.

….

New impetus in cultural research

Young researchers’ seminar

Karelian Research Centre (Institute of Language, Literature and History); Petrozavodsk.
University of Eastern Finland (Karelian Institute & Finnish Language and Cultural Research) Joensuu.

Location: UEF, Joensuu campus, Agora bulding AG 109.


Friday 4 May 2012

I Session 12.15
chair Pekka Suutari

Aleksandr Petrov
Russian Religious Verses: the Transformations of the Christian Text in the Folk Tradition
Merja Sagulin
Research Perspectives on Literary Adaptations.
Maria Kundozerova
The Birth of an Island in Karelian Epic Poems
Maria Proskuryakova
Russian Fortresses and Garrisons in Old Finland in the 1710‑1740s.
Alexey Tarasov
Workshop Site Fofanovo XIII: Evidences for “Mass-Production” of Stone Axes in Eneolithic Karelia

coffee break

II Session 14.15
chair Samuli Hägg

Natalia Pellinen
Linguistic and Mythological Space of Karelian Lullabies
Sanna-Riikka Knuuttila
On thesis
Alexandra Rodionova
From the Semantics of Space to the Semantics of the Cause (on the Material of Karelian Language)
Irina Potasheva & Tatiana Khoroshun
Archeological Ceramics: Introduction, Methods and Results of Research

Closing the seminar 16.00

9.5.2012

Venäjän vapain mies


Osallistuin eilen Ari Matikaisen ohjaaman elokuvan Russian Libertine – Venäjän vapain mies ennakkonäytökseen ja sen jälkeen järjestettyyn paneelikeskusteluun yhdessä elokuvan ohjaajan, tuottajan sekä kollegani Joni Virkkusen kanssa.

Elokuva kertoo Venäjän yhteiskunnallisesta kehityksestä kirjailija Viktor Jerofejevin (s. 1947) elämäntarinan kautta. Jerofejev on jo vuosikymmenten ajan kritisoinut neuvostojärjestelmää ja Venäjää ja ajautunut vastahankaan ”puhdasta venäläisyyttä” puolustavien voimien kanssa. Tämä on tarkoittanut rajoituksia hänen kirjalliselle toiminnalleen sekä henkilökohtaista väkivallan uhkaa. Toisaalta Jerofejev on saanut tilaa mediassa. Hän juontaa omaa kirjallisuusaiheista TV-ohjelmaa ja radio-ohjelmaa Eho Moskvy-kanavalla.  
  
Elokuvan päähahmoksi Jerofejev valikoitui myös erikoislaatuisen elämäntarinansa vuoksi.  Hänen vanhempansa, jotka toimivat Neuvostoliiton aikaan ulkoministeriön eri tehtävissä, joutuivat 1970-luvulla puolueen ja osin myös läheistensä hylkäämiksi poikansa kirjallisen toiminnan vuoksi. Myös Viktor Jerofejevin nuorempi veli on tunnettu kulttuuripersoona Venäjällä. Toimiessaan vallanpitäjiä ja sensuuria kyseenalaistavien taidenäyttelyn kuraattorina hänkin on joutunut järjestelmän hampaisiin.

Elokuvan viipyilevä kerronta ja huolella valitut kaupunkimaisemat, yhdistettynä dokumentaarisempaan tapaan kuvata viime vaalien aikaisia mielenosoituksia tekevät elokuvasta moniulotteisen ja monella tapaa kiinnostavan. Ohjaajan päätös keskittyä Jerofejevin persoonaan ja ajatteluun, sen sijaan, että elokuvaan olisi otettu mukaan laaja joukko ajattelijoita Venäjän politiikan eri kentiltä on ymmärrettävä ja perusteltu. Se tuo elokuvaan inhimillisen jännitteen ja yhdistää yleisen ja yksityisen kokemuksen toisiinsa.   

Toisaalta tämä ratkaisu rajaa elokuvan esittämiä poliittisia vaihtoehtoja ja skenaarioita, joita Venäjän tulevaisuudelle on hahmoteltu. Puolustaessaan porvarillisia arvoja, korostaessaan modernisaation sekä luovuuden tärkeyttä ja puhuessaan Putinista Venäjän ainoana vaihtoehtona verenvuodatukselle ja kaaokselle Jerofejev ei itse asiassa asetu nykyhallintoa vastaan, vaan sen puolelle.  Toisinajattelua on etsittävä jostain muualta kuin Jerofejevin puheenvuoroista. Tämä ei vähennä elokuvan ansioita, mutta on hyvä pitää mielessä sitä arvioitaessa.

Ohjaaja oli tehnyt joko tietoisen tai tiedostamattoman valinnan kehystäessään päähenkilönsä kauniilla vastakkaisen sukupuolen edustajilla. Nämä Jerofejevin naiset olivat kuitenkin varsin hiljaa koko elokuvan ajan. Kauniit ja edustavat naiset ympäröivät myös monia muita Venäjällä menestyviä miehiä. Jäin miettimään, mitä ja millaista kerrottavaa heillä olisi niistä hetkistä, kun kamerat suljetaan ja julkisuus muuttuu yksityiseksi tilaksi. Ehkä seuraavaksi on aika kuulla myös naisnäkökulmaa Venäjään.

Venäjän vapain mies –elokuva ei kerro vain Venäjästä, vaan se kommentoi myös laajemmin eurooppalaista kehitystä, niitä pelkoja ja toiveita, joita ajassamme esiintyy. Paneelin osallistujien tavoin toivon moniäänisen keskustelun Venäjästä jatkuvan niin kansainvälisesti kuin venäläisten omaa ääntä kuunnellen.