Yks’ pikku juttu vaan – maailma ja ihminen

Kaikkeen sitä mieleni jääkin kiinni viikonloppuaamuna onnellisia puutarhatöitä odottaessa. Uusimmassa Talouselämässä Suomen pankin johtaja Erkki Liikanen varoitti, että Suomen talouskasvu nojaa liikaa yksilöiden velkaantumiseen. Minä muistin heti keskustelun, joka käytiin Labour Netin seminaarissa Joensuussa 15.-16.5.2012. Pohdimme, mitä on nuorten elämänhallinta. Tanja Kuronen kommentoi, että nuorten elämänhallinnalla tarkoitetaan lähinnä heidän kykyään olla ottamatta pikalainoja, mutta tämä on mahdotonta, koska yhteiskunta huutaa heille kokoajan: ”Kuluta. Kuluta!” Elämänhallinnassa ei usein olekaan kyse töistä tai työn puutteesta, sillä nuoret tekevät paljon erilaisia töitä vapaa-ajallaan. Noita töitä vain ei tunnusteta oikeiksi yhteiskunnallisesti tuottaviksi töiksi tai talouskasvua tuoviksi töiksi. Nuorilla on puute rahasta, jolla he voisivat vastata yhteiskunnallisten rakenteiden heille asettamiin odotuksiin. Liikasen kommenttikin kertoo siitä, että voimme olla huolissamme ilmiöstä. Nojautuuko talouskasvu arvontuotantoon vai velkaantumiseen?

Niinpä aloin analysoida asiaa. Onko talouskasvu vain sitä, kuinka paljon raha kiertää ja eli kuinka paljon sitä kulutetaan, vai onko kyse siitä, mikä on tuottavaa työtä? Onko mahdollista tarkastella työtä yhteiskunnallisesti ja muiden arvojen kuin taloudellisen arvontuotannon kautta? Työllä tuemme myös muita yhteiskunnallisia arvoja, kuten solidaarisuutta kanssaihmisiämme kohtaan ja moraalisia siteitä. Nyt kun sain tämän ajatuksen tähän paperille, tajuan, että minähän olen kirjoittanut jo yhden blogin. Myös mm. Yrittäjänaisten toimitusjohtaja Heli Järvinen nostaa esille blogissaan näkymättömän työn ja naisten aseman yhteiskunnassa. Hänen mielestään taloudellinen kriisi on muuttunut myös sosiaaliseksi kriisiksi.

Alkuviikosta kokoonnuimme jälleen Työverkon opiskelijoiden ja opettajien kanssa Tampereelle monitasomallinnuksen menetelmäkurssille. Siellä käsiini sattui 1990-luvun alun laman jälkimainingeissa kirjoitettu teos yhteiskunnallisesta rakennemuutoksesta. Timo Hämäläinen aloittaa kirjan siteeraamalla Parsonsia: ”On suuri virhe olettaa, että taloudellinen kehitys riippuu suuren rakennemuutoksen oloissa vain tehokkaampien tuotantotapojen löytämisestä. Taloudellisen kehityksen suurin este on yhteiskunnan arvojen ja institutionaalisten normien muutosten vastustus.” Tätä ajatusta voi kenties analysoida monella tavalla, mutta minulle sen sisältö tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, kuinka ns. vanhat arvot ovat nousemassa uudestaan ohjaamaan nuorten ihmisten ja nuorten aikuisten elämää. Puhumme familialismin uudesta noususta, kotiäitiyden uudesta arvostuksesta, kotitöiden arvostuksen kasvusta ja palkkatöiden ulkopuolella tehtävän työn merkityksestä. Isät alkavat ottaa entistä enemmän roolia myös kodeissa ja arkielämän järjestämisessä jne. Strategiaguru Gary Hamel puhuu työelämän arvopohjan muuttumisesta. Hänen mukaansa kyse on vastuunottamisesta omasta elämästään, valinnoistaan ja hyvinvoinnistaan. Miljoonien mahdollisuuksien kaoottisessa maailmassa kaikkea on tarjolla liikaa. Ympärillä olevaa maailmaa pystyy jäsentämään vain omalla kohdallaan. Omalle työlle ja elämälle haetaan merkitystä pienistä, lähellä olevista asioista. Siitä, että on sinut itsensä, työnsä ja elämänsä kanssa.

Tämä uudenlainen arvojärjestys ja myös toiminta noiden arvojen mukaisesti on ymmärrettävää siinä mielessä, että palkkatyö ja yksilön ura eivät enää kehity lineaarisesti elämän kulussa, vaan palkkatyö on pilkkoutunut pätkittäisiksi työskentelyjaksoiksi erilaisissa organisaatioissa. Myöskään uralla kehittyminen ei välttämättä ole mahdollista, vaan on otettava vastaan se työ, mikä eteen sattuu, vaikka se tarkoittaisi heikompaa palkkaa eikä minkäänlaista lupausta jatkosta. Toisaalta kuitenkaan näitä uusia arvoja ja niiden mukaisesti toimivia nuoria, nuoria aikuisia ja aikuisia ei taloudellinen eliitti tunnu ymmärtävän. Downsiftaajat tuomitaan itsekkäiksi ja ihmetellään, miksi nuoret aikuiset eivät enää halua kilpailla. Uhkana nähdään se, että ’väärillä’ arvoilla varustettujen ihmisten toiminnan kautta talouskasvu hidastuu tai pysähtyy. Talouskasvulle ja tuottavuudelle ei ole kuin yksi mahdollisuus ja se on palkkatyössä oleminen.

Vaikka ymmärrän, että Suomen valtiolle ja sen rahoittamiselle keskeistä on palkkatöistä saatavat vero-eurot ja myös palkkatyön tuottama lisäarvo, mutta samalla tulen väkisinkin pohtineeksi sitä, olisiko modernin palkkatyötä ja talouskasvua painottavan länsimaisen yhteiskunnan jälkeen nousemassa esiin uusi sosiaalinen yhteiskunta. Tämä olisi utopia, sellainen yhteiskunta, jossa ihmisyys ymmärretään myös muiden kuin taloudellisen tuottavuuden kautta.

Kun katson asiaa Parsonsin väitteen kautta, sanoisin, että nykyisessä rakennemuutoksessa kenties suurin taloudellisen kasvun este onkin vanhojen tuottavuutta painottavien ihmiskäsitysten ja instituutioiden vastustus nousevaa uutta arvopainotusta vastaan. Kenties, jos meitä sosiologeja olisi kuuleminen, ymmärtäisimmekin, että uudesta arvorakenteesta muodostuu tulevaisuuden talouden elpyminen. Onhan tästä jo merkkejä mm. sosiaalisen median tuottavuuden ja sen tuomien uusien innovaatioiden vuoksi, mutta tämän asian syvällinen ymmärtäminen ja hyväksyminen – tervetulleeksi toivottaminen, voisi sittenkin tuoda taloudellista kasvua yhteiskuntaamme nopeammin kuin muutoksen vastustaminen ja kieltäminen.

PS. Translation in english: One more little thing – the world of humanity In LabourNet Blog.