Nyt maanantaina, kun on mahtava ilma, on hyvä pohtia sitä, ovatko työmarkkinat yksilöön nähden pakottava rakenne. Minusta ainakin tänään henkilökohtaisesti tuntui siltä, kun olisi mieluummin jäänyt kotiin nauttimaan aamusta.
Työmarkkinat on siitä mielenkiintoinen sosiaalinen instituutio, että ne läpäisevät melkein kaikki yksilön elämänalueet. Taloudellinen toimeentulo on riippuvaista osallistumisesta työmarkkinoiden toimintaan. On käytävä töissä, ryhdyttävä yrittäjäksi tai tehtävä pimeää työtä. Lasken nämä kaikki työmarkkinoiden piiriin kuuluvaksi, koska jokainen niistä ilmentää rakenteen eri puolia. Myös pimeä työ, koska se on seurausta työmarkkinoiden toimimattomuudesta. Kyse onkin usein siitä, kuinka pimeä työ saataisiin osaksi tätä systeemiä.
Toisaalta joku voi sanoa, että työelämän ulkopuolelle jättäytyminen tarkoittaa vapautusta työmarkkinoiden ohjailusta. Mielestäni näin ei kuitenkaan ole, sillä kaikki sosiaaliset tulosiirrot ovat kiinni työmarkkinoiden toiminnasta ja työssäkäyvien veronmaksusta. Perhevapaatkin on luokiteltavissa tietynlaisiksi ratkaisuiksi työmarkkinoilla. Työmarkkinoiden toimintaa ne ovat ainakin silloin, kun ratkaisu tehdään työmarkkinoiden toimimattomuuden pakosta – kun töitä ei ole tarjolla, kun töihin ei pääse. Voiko tämän valinnan sitten tehdä jonkun muun ehdon kuin työmarkkinoiden paineesta? Ehkä, mutta silti jää kysymys toimeentulosta.
Työmarkkinoiden vaatimukset läpäisevät myös koulutusinstituutiot. Siellähän vasta kasvatetaankin työmarkkinoille soveltuvaa porukkaa, ja lisäksi paineet vain kasvavat siihen, että koulutusalat vastaavat työmarkkinoiden tarpeisiin. Sairaspäivärahat on luotu vastaamaan työmarkkinoiden toiminnan tarpeisiin. Eläke liittyy työmarkkinoihin. Varhaiseläke, työkyvyttömyyseläke, vanhuuseläke – jokainen on riippuvainen työmarkkinoiden toiminnasta.
Ammatin kautta yksilö myös saa kuuluvuutta yhteisöön. Hänen sosiaalinen statuksensa määrittyy ammatin kautta. ”Oon rekkamies.” Siinä vasta kiteytyykin sosiaalinen luokka. Kuitenkin, rekkamiehellä on kaipuu vapauteen: ”tuhansia töitä, valvottuja öitä, viikkoja tiellä…” Ehkä hän on samalla vapaa liikkumaan. Gradussani metallimiehet pitivät omaa työtään vapaana – kun työpäivä päättyi, ei työnantaja istunut olkapäällä. Tutkijat pitävä omaa työtään vapaana, kun saa ajatella vapaasti. Yrittäjät ovat vapaita, koska ei ole työnantajaa. He saavat aivan vapaasti valita joko ahkera työskentely tai konkurssi. Maaviljelijät ovat sidottuja maahan, mutta onko vapaampaa kuin ajella traktorilla kirkkaan taivaan alla ja antaa ajatuksensa liitää.
Entäs sitten ne, jotka elävät omavaraistaloudessa. Onko sellaisia ihmisiä, onko se mahdollista? Niin rekkamies: mikä pitää miehen tiellä?
17.5.2010
12.5.2010
Hallinnon salajuoni
Yliopiston nykymenon vastustaminen on liian helppoa. Yliopistoperinteiden alasajo liian näkyvää. Talouselämän kilpailulakien tuonti yliopistoon liian julkista. Tutkimuksen keskittäminen vain yhteen painoalaan liian järjetöntä. Tutkimuksen puristaminen yhteen muottiin liian mieletöntä. Pelolla hallitseminen liian koomista. Kaiken takana on pakko olla takana jotain muuta. Koska luottamus johtajien viisauteen ja kaukonäköisyyteen on horjumaton, on hallinnolla oltava joku syvällinen tarkoitus. Yksi mahdollinen selitys on, että kaikista yliopistolaisista ollaan tekemässä merkkihenkilöitä, suurmiehiä ja -naisia.
Merkkihenkilöt ovat lähes aina olleet moraalisia suuruuksia, jotka ovat joutuneet taistelemaan vakaumuksensa puolesta, pitäneet oman päänsä ja saaneet lopulta tunnustuksen laajemman yhteisön nimissä. Urho Kekkonen samastui tarkoituksella mieheen, joka sauvoo koskea vastavirtaan.
Yliopistolaisille on annettu esikuva, jota seurata. UKK oli suurmies, joka osasi historian opetukset. Oman päänsä pitämistä, valtaapitävien kritiikkiä ja moraalista suuruutta odotetaan kaikilta UEFfäläisiltä. Yliopiston johto = opetusministeriö/OECD haluaa ilmiselvästi palauttaa yliopiston sen kreikkalaisille juurille, mutta ei talouden sekasorron vaan aatteen tasolla. Edessä on paluu antiikkiin. Moraalinen tendenssi oli läsnä jo Plutarkhosin kuuluisien kreikkalaisten ja roomalaisten elämäkerroissa. Plutarkhos asetti kuvaamiensa henkilöidensä elämän ja teot lukijoiden esikuviksi ja huonot ominaisuudet ja rikokset varoituksiksi. Plutarkhosin oppeja seurasivat niin Napoleon kuin Kekkonen.
Yliopistolaiset eivät voi olla lampaita, jotka nöyrästi seuraavat paimenen sauvaa ja hakevat häneltä hädässään turvaa. Suuntaa ei ole, eikä apua tule. Yliopistolaisten on oltava muuleja. Niissä on aasin itsepäisyyttä ja sitkeyttä, hevosen uljuutta ja voimaa. Muuli kantaa taakkansa, mutta oman päänsä mukaan. Muulit eivät voi lisääntyä. Tämä miellyttää OECD:tä, opetusministeriötä ja yliopiston hallintoa. Aikaa myöten yliopistolaiset loppuvat ja tilalle saadaan ulkomailta uudet tutkijat.
Ismo Björn
Merkkihenkilöt ovat lähes aina olleet moraalisia suuruuksia, jotka ovat joutuneet taistelemaan vakaumuksensa puolesta, pitäneet oman päänsä ja saaneet lopulta tunnustuksen laajemman yhteisön nimissä. Urho Kekkonen samastui tarkoituksella mieheen, joka sauvoo koskea vastavirtaan.
Yliopistolaisille on annettu esikuva, jota seurata. UKK oli suurmies, joka osasi historian opetukset. Oman päänsä pitämistä, valtaapitävien kritiikkiä ja moraalista suuruutta odotetaan kaikilta UEFfäläisiltä. Yliopiston johto = opetusministeriö/OECD haluaa ilmiselvästi palauttaa yliopiston sen kreikkalaisille juurille, mutta ei talouden sekasorron vaan aatteen tasolla. Edessä on paluu antiikkiin. Moraalinen tendenssi oli läsnä jo Plutarkhosin kuuluisien kreikkalaisten ja roomalaisten elämäkerroissa. Plutarkhos asetti kuvaamiensa henkilöidensä elämän ja teot lukijoiden esikuviksi ja huonot ominaisuudet ja rikokset varoituksiksi. Plutarkhosin oppeja seurasivat niin Napoleon kuin Kekkonen.
Yliopistolaiset eivät voi olla lampaita, jotka nöyrästi seuraavat paimenen sauvaa ja hakevat häneltä hädässään turvaa. Suuntaa ei ole, eikä apua tule. Yliopistolaisten on oltava muuleja. Niissä on aasin itsepäisyyttä ja sitkeyttä, hevosen uljuutta ja voimaa. Muuli kantaa taakkansa, mutta oman päänsä mukaan. Muulit eivät voi lisääntyä. Tämä miellyttää OECD:tä, opetusministeriötä ja yliopiston hallintoa. Aikaa myöten yliopistolaiset loppuvat ja tilalle saadaan ulkomailta uudet tutkijat.
Ismo Björn
11.5.2010
Käräyttäjät
Sain käsiini Aamulehdessä 22.4. ilmestyneen hilpeän kirjoituksen, jossa yleisen historian dosentti Pekka Masonen pohti kaikille historiantutkijoille ja -opiskelijoille tuttua ilmiötä: historian ammattilaisen vahingoniloista käräyttämistä siitä, ettei tämä onneton tiedä vaikkapa 13. divisioonan rykmenttien ryhmittelyä talvisodassa tai kuten Masosen omien opiskeluaikojen tapauksessa, Edwin Linkomiehen hallituksen sisäministeriä: "sälli on viittä vaille historian maisteri eikä tiedä edes Linkomiehen hallituksen kokoonpanoa!"
Niinpä. Allekirjoittaneen tapauksessa riesana on vielä hataranpuoleinen numero- ja nimimuisti. Kammoksuinkin pitkään tilanteita, joissa maallikot innostuvat pohtimaan historian tapahtumia. Ennemmin tai myöhemmin joku keksi kääntyä puoleeni riemastuen, että "sinähän tämän tiedät, kun historioitsija olet". Mutta kun en tiennyt. Usein joku muu tiesi, ja sitten oli taas riemu katossa.
On totta, että historian opiskelua pidetään usein menneisyyden tapahtumien pänttäämisenä. Onhan siis kumma, jos vuosikausien puurtamisen jälkeen ei maailmanhistoria ole hallussa pienintäkin detaljia myöten! Historiaa myös harrastetaan paljon ja intohimoisesti, joten tietoviisaita ja itseoppineita asiantuntijoita riittää menneisyyden joka mutkalle (ja jokaisen historiantutkijan kiusaksi). Harvasta muusta tieteenalasta voi sanoa samaa.
Masonen vertaa kuitenkin kirjoituksessaan osuvasti historian opiskelua kielten opiskeluun: vieraan kielen kaikkia sanoja ei tarvitse opetella ulkoa, mutta yleisin sanasto ja kielioppi – historian tapauksessa laajempien kokonaisuuksien ja syy-yhteyksien hahmottaminen – on opittava hallitsemaan. Se on hidasta työtä. Nimet, vuosiluvut ja muut yksityiskohdat voi aina tarkistaa, mutta on osa ammattitaitoa tietää, mistä tarvittava tieto kulloinkin löytyy.
Merkki ammattitaidon ja etenkin ammatillisen itsetunnon kehittymisestä lienee sekin, että osaa kranaatinheitinkomppania X:n saappaannumeroita tivattaessa jo iloisesti todeta, ettei aavistustakaan, mutta voin yrittää tarkistaa asian, jos niin halutaan.
Se on aika vapauttavaa. Viran puolesta ei tarvitsekaan tietää kaikesta kaikkea (Masonen ei omien sanojensa mukaan tiedä vieläkään Linkomiehen hallituksen kokoonpanoa, ja on sentään dosentiksi päässyt).
Niinpä. Allekirjoittaneen tapauksessa riesana on vielä hataranpuoleinen numero- ja nimimuisti. Kammoksuinkin pitkään tilanteita, joissa maallikot innostuvat pohtimaan historian tapahtumia. Ennemmin tai myöhemmin joku keksi kääntyä puoleeni riemastuen, että "sinähän tämän tiedät, kun historioitsija olet". Mutta kun en tiennyt. Usein joku muu tiesi, ja sitten oli taas riemu katossa.
On totta, että historian opiskelua pidetään usein menneisyyden tapahtumien pänttäämisenä. Onhan siis kumma, jos vuosikausien puurtamisen jälkeen ei maailmanhistoria ole hallussa pienintäkin detaljia myöten! Historiaa myös harrastetaan paljon ja intohimoisesti, joten tietoviisaita ja itseoppineita asiantuntijoita riittää menneisyyden joka mutkalle (ja jokaisen historiantutkijan kiusaksi). Harvasta muusta tieteenalasta voi sanoa samaa.
Masonen vertaa kuitenkin kirjoituksessaan osuvasti historian opiskelua kielten opiskeluun: vieraan kielen kaikkia sanoja ei tarvitse opetella ulkoa, mutta yleisin sanasto ja kielioppi – historian tapauksessa laajempien kokonaisuuksien ja syy-yhteyksien hahmottaminen – on opittava hallitsemaan. Se on hidasta työtä. Nimet, vuosiluvut ja muut yksityiskohdat voi aina tarkistaa, mutta on osa ammattitaitoa tietää, mistä tarvittava tieto kulloinkin löytyy.
Merkki ammattitaidon ja etenkin ammatillisen itsetunnon kehittymisestä lienee sekin, että osaa kranaatinheitinkomppania X:n saappaannumeroita tivattaessa jo iloisesti todeta, ettei aavistustakaan, mutta voin yrittää tarkistaa asian, jos niin halutaan.
Se on aika vapauttavaa. Viran puolesta ei tarvitsekaan tietää kaikesta kaikkea (Masonen ei omien sanojensa mukaan tiedä vieläkään Linkomiehen hallituksen kokoonpanoa, ja on sentään dosentiksi päässyt).
29.4.2010
Kun taivas oli maanpäällä
Tuhkapilvi peitti Euroopan ja täytti mielemme hämmennyksellä. Kahvipöydässä ihmettelimme, miksi tuhkapilvi leijuu juuri Suomen yllä, kun muu Eurooppa oli jo vapautunut. Ehdotin, että kenties Suomi on kuin Aasi-Ihaa – tumma pilvi leijuu aina pään päällä.
Samoihin aikoihin kaivelin työhuoneessani talvella kansioon kertyneitä papereita. Joukkoon oli eksynyt myös muutama ystävänpäiväkortti, joita askartelimme kotona lasten kanssa. Käytimme tietenkin paljon kimalletta. Noh, itse asiassa nuorimmaiseni kaatoi tarkoituksella yhden purkillisen suoraan kortin päälle ja alkoi heitellä sitä muiden päälle. Nyt purkaessani kansiota pilvi kimalletta levisi työhuoneeseeni. Ihanaa! – ajattelin. Vaikka Suomen yllä olisikin tumma pilvi, minun työhuoneessani oli kimalteleva taivas.
Hyvää Vappua! Tehkää paljon saippuakuplia.
Samoihin aikoihin kaivelin työhuoneessani talvella kansioon kertyneitä papereita. Joukkoon oli eksynyt myös muutama ystävänpäiväkortti, joita askartelimme kotona lasten kanssa. Käytimme tietenkin paljon kimalletta. Noh, itse asiassa nuorimmaiseni kaatoi tarkoituksella yhden purkillisen suoraan kortin päälle ja alkoi heitellä sitä muiden päälle. Nyt purkaessani kansiota pilvi kimalletta levisi työhuoneeseeni. Ihanaa! – ajattelin. Vaikka Suomen yllä olisikin tumma pilvi, minun työhuoneessani oli kimalteleva taivas.
Hyvää Vappua! Tehkää paljon saippuakuplia.
21.4.2010
Huippututkimusta ja laajaa sivistyspohjaa?
Pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin on todettu tulleen tiensä päähän. Erityisen näkyväksi tämä on tullut 1990-luvun Suuren laman myötä terveys- ja sosiaalitoimen kohdalla (palveluita karsitaan ja palveluihin oikeutettujen määriä supistetaan). 1990-luvun laman jälkeen talouselämän muutokset, ja uudet taloustieteen opit ovat pureutuneet myös hyvinvointivaltion sivistyseetoksen uudelleen määrittelyyn. Tieteiden moninaisuus ja laaja-alaisuus, ei ole tässä uudelleenmäärittelyssä ollut tavoitteiden keskiössä. Euroopan unionin tavoitteisiin, myös koulutuspolitiikassa, on tietenkin myös Suomi sitoutunut. Tällä hetkellä koulutuspoliittisia ylirajaisia ja ylikansallisia tavoitteita viedään läpi suomalaisessa korkeakoulutuksessa. Uusi vuoden alusta realisoitunut yliopistolaki on tästä vain yksi esimerkki.
Sosiaalipolitiikan tutkijana ymmärrän, että hyvinvointivaltiolla on taloudelliset reunaehdot ja rajoitteensa, ja kun kerran muualtakin yhteiskunnasta hyvinvointivaltion pohjaa, palveluita ja universaaliuden periaatetta puretaan, niin tälle tietenkin on luonnollinen jatkumo se, että myös koulutuksen ja korkeakoulutuksen hinta-laatu-suhteeseen kiinnitetään huomiota – siis säästetään ja keskitetään. Tämän mantran me hyvinvointivaltion kasvatit ja sen kukoistuksen kokeneet 1970-luvulla syntyneet olemme oppineet toistamaan ja ”hiljaisesti hyväksymään” jo peruskoulua käydessämme.
Silti en voi olla huolestumatta siitä, miten yhteiskuntamme makaa ja lepää ja miten siellä elämäänsä harkitsevat ja järjestävät tulevat sukupolvet (esim. Suuren laman jälkeen syntyneet) elävät ja voivat aktiivivuosinaan tai eläkepäivinään? Miten tämä sitten liittyy yliopistouudistukseen ja sivistykseen. Kokemukseni siitä, miten yliopistolaki on kuluvan vuoden aikana lähtenyt realisoitumaan, on varsin synkkä ja pelottava, ennen kaikkea kehitys vaikuttaa ennakoimattomalta. Näyttäisi siltä, että uudessa korkeakoulupolitiikassa ei olekaan enää tavoitteena laaja-alainen väen tai sukupolvien sivistäminen ja ihmisten kannustaminen omien vahvuuksiensa löytämiseen ja kriittiseen, oma-aloitteiseen ja kehittävään ajatteluun. Pikemminkin tavoitteena on hyvällä hinta-laatu-suhteella tapahtuva ohjattu ennakointi. Eli jos 70 % tulevista ikäluokista tulee kouluttaa korkeakouluissa, niin onhan ymmärrettävää, että koulutuksen tehokkuuteen tulee kiinnittää huomiota. Liian pitkään ja laajasti itseään ja ajatteluaan kehittävät yksilöt eivät ole toivottuja, he eivät todennäköisesti ole tulevia huippututkijoita, koska käyttävät opiskelussaan turhaa aikaa, ja sitä kautta koulutuksen resursseja, itsensä kehittämiseen ja ehkä kehittyvät kriittisiksi ajattelijoiksi. Huippututkija on todennäköisesti henkilö, joka suorittaa tohtorin tutkinnon ja pari-kolme maisterin tutkintoa alle kolmekymppisenä. Ennakointia on puolestaan se, että jonkun tulee pystyä löytämään nämä huippulahjakkaat yksilöt tarpeeksi ajoissa, ja tietenkin ensimmäisenä, niin että huippututkija saa jo ”alusta” alkaen ohjausta oikeaan ajatteluun ja oikeille painopistealoille, eikä harhaile koulutuksen viidakossa päämäärättömästi löytääkseen lopulta oman osaamisensa ja kriittisen ajattelun.
Toistaiseksi ainut määritelmä, jonka olen huippututkijalle kuullut ääneen lausutun, ovat nämä kvantitatiiviset määreet siitä, minkä ikäisenä ”huippuyksilö” väittelee ja ehkä senkin, kuinka monessa maassa hän on tutkintojaan suorittanut. Korvaako määrä siis yksilötasolla ja rakenteiden tasolla laadun? Tuleeko Suomesta kansainvälinen innovaatioreservi sillä, että korkeakoulutettujen ja jatko-opinnot suorittaneiden määrää lisätään. Kiinnostaako ketään se, mitä opiskelijat oppivat, kuinka hyvin maisterit tuntevat kansallisen ja kansainvälisen toimintakenttänsä (esim. yhteiskunnan rakenteet, globalisaation haasteet, ympäristön muutokset, taloustieteen uudet opit). Katson, että vain yksilön ja rakenteiden näkökulmasta toteutetun laaja-alaisen sivistyksen leviäminen takaa myös tulevaisuudessa sen, että AIV:n ja Nokian kaltaisia ”innovaatiota” ja ”keksintöjä” pystytään Suomessa tuottamaan. Toisin sanoen siis oppijalle (opiskelijalle, tutkijalle jne.) pitää olla tarjolla mahdollisimman laajasti eri tieteenalojen opintoja ja mahdollisuus tarttua näihin tarjottuihin mahdollisuuksiin mahdollisimman laveasti. Ja näiden kautta itse kukin voi löytää omimman osaamisalansa ja näkökulmansa. Saattaa aluksi näyttää siltä, että on liian kallista maksaa opiskelijan ja tutkijan kuluja siihen, että hän keskittyy Wittgensteinin tractatukseen, mutta ilman sen tyyppistä tutkimusta ei myöskään uudet-nokiat saa kasvualustaa. Vai kuka sitten pystyy löytämään ne nuoret huippututkijat, joiden harteilla ”tulevaisuus lepää”? Penkkiurheilijana mieleeni on jäänyt mm. se, kuinka lahjakkaita olivat Toni Nieminen ja Pekka Suorsa, päinvastoin kuin Janne Ahonen. Silti häneen kai kuitenkin kannatti satsata resursseja?
Pirjo Pöllänen
Sosiaalipolitiikan tutkijana ymmärrän, että hyvinvointivaltiolla on taloudelliset reunaehdot ja rajoitteensa, ja kun kerran muualtakin yhteiskunnasta hyvinvointivaltion pohjaa, palveluita ja universaaliuden periaatetta puretaan, niin tälle tietenkin on luonnollinen jatkumo se, että myös koulutuksen ja korkeakoulutuksen hinta-laatu-suhteeseen kiinnitetään huomiota – siis säästetään ja keskitetään. Tämän mantran me hyvinvointivaltion kasvatit ja sen kukoistuksen kokeneet 1970-luvulla syntyneet olemme oppineet toistamaan ja ”hiljaisesti hyväksymään” jo peruskoulua käydessämme.
Silti en voi olla huolestumatta siitä, miten yhteiskuntamme makaa ja lepää ja miten siellä elämäänsä harkitsevat ja järjestävät tulevat sukupolvet (esim. Suuren laman jälkeen syntyneet) elävät ja voivat aktiivivuosinaan tai eläkepäivinään? Miten tämä sitten liittyy yliopistouudistukseen ja sivistykseen. Kokemukseni siitä, miten yliopistolaki on kuluvan vuoden aikana lähtenyt realisoitumaan, on varsin synkkä ja pelottava, ennen kaikkea kehitys vaikuttaa ennakoimattomalta. Näyttäisi siltä, että uudessa korkeakoulupolitiikassa ei olekaan enää tavoitteena laaja-alainen väen tai sukupolvien sivistäminen ja ihmisten kannustaminen omien vahvuuksiensa löytämiseen ja kriittiseen, oma-aloitteiseen ja kehittävään ajatteluun. Pikemminkin tavoitteena on hyvällä hinta-laatu-suhteella tapahtuva ohjattu ennakointi. Eli jos 70 % tulevista ikäluokista tulee kouluttaa korkeakouluissa, niin onhan ymmärrettävää, että koulutuksen tehokkuuteen tulee kiinnittää huomiota. Liian pitkään ja laajasti itseään ja ajatteluaan kehittävät yksilöt eivät ole toivottuja, he eivät todennäköisesti ole tulevia huippututkijoita, koska käyttävät opiskelussaan turhaa aikaa, ja sitä kautta koulutuksen resursseja, itsensä kehittämiseen ja ehkä kehittyvät kriittisiksi ajattelijoiksi. Huippututkija on todennäköisesti henkilö, joka suorittaa tohtorin tutkinnon ja pari-kolme maisterin tutkintoa alle kolmekymppisenä. Ennakointia on puolestaan se, että jonkun tulee pystyä löytämään nämä huippulahjakkaat yksilöt tarpeeksi ajoissa, ja tietenkin ensimmäisenä, niin että huippututkija saa jo ”alusta” alkaen ohjausta oikeaan ajatteluun ja oikeille painopistealoille, eikä harhaile koulutuksen viidakossa päämäärättömästi löytääkseen lopulta oman osaamisensa ja kriittisen ajattelun.
Toistaiseksi ainut määritelmä, jonka olen huippututkijalle kuullut ääneen lausutun, ovat nämä kvantitatiiviset määreet siitä, minkä ikäisenä ”huippuyksilö” väittelee ja ehkä senkin, kuinka monessa maassa hän on tutkintojaan suorittanut. Korvaako määrä siis yksilötasolla ja rakenteiden tasolla laadun? Tuleeko Suomesta kansainvälinen innovaatioreservi sillä, että korkeakoulutettujen ja jatko-opinnot suorittaneiden määrää lisätään. Kiinnostaako ketään se, mitä opiskelijat oppivat, kuinka hyvin maisterit tuntevat kansallisen ja kansainvälisen toimintakenttänsä (esim. yhteiskunnan rakenteet, globalisaation haasteet, ympäristön muutokset, taloustieteen uudet opit). Katson, että vain yksilön ja rakenteiden näkökulmasta toteutetun laaja-alaisen sivistyksen leviäminen takaa myös tulevaisuudessa sen, että AIV:n ja Nokian kaltaisia ”innovaatiota” ja ”keksintöjä” pystytään Suomessa tuottamaan. Toisin sanoen siis oppijalle (opiskelijalle, tutkijalle jne.) pitää olla tarjolla mahdollisimman laajasti eri tieteenalojen opintoja ja mahdollisuus tarttua näihin tarjottuihin mahdollisuuksiin mahdollisimman laveasti. Ja näiden kautta itse kukin voi löytää omimman osaamisalansa ja näkökulmansa. Saattaa aluksi näyttää siltä, että on liian kallista maksaa opiskelijan ja tutkijan kuluja siihen, että hän keskittyy Wittgensteinin tractatukseen, mutta ilman sen tyyppistä tutkimusta ei myöskään uudet-nokiat saa kasvualustaa. Vai kuka sitten pystyy löytämään ne nuoret huippututkijat, joiden harteilla ”tulevaisuus lepää”? Penkkiurheilijana mieleeni on jäänyt mm. se, kuinka lahjakkaita olivat Toni Nieminen ja Pekka Suorsa, päinvastoin kuin Janne Ahonen. Silti häneen kai kuitenkin kannatti satsata resursseja?
Pirjo Pöllänen
9.4.2010
Järki ja tunteet
Yliopiston yt-neuvotteluista ilmoitettiin tiistaina. Olen siitä asti pohtinut, mitä kirjoittaisin asiasta blogissa. Mitä ihmettä minä ajattelen asiasta?
Ensimmäisenä tietenkin tulee mieleen nuo meidän oman laitoksen hallinto- ja tukipalveluhenkilöstön jäsenet. Ei heistä ketään voi karsia, kun he ovat muutenkin niin kiireisiä. Sitten tulee mieleen oma työni, jos joku heistä ei ole paikalla, omat työni hidastuvat huomattavasti. Joudun taistelemaan rahoitushakemusten täytön kanssa, joudun taistelemaan atk-laitteiden toimivuuden kanssa, en osaa sitä ja en osaa tuota. Kuka tietää, mistä ja mitä? Sitten taas palaan ajatuksissani tukemaan yt-neuvottelujen alla olevia ihmisiä.
Blogin kirjoittamiseen kaipaisin kuitenkin jotain jännitettä, jotain teoreettista näkökulmaa, joka puhkaisisi tämän paiseen. Lähestyn ajatusta irtisanomistutkimuksista, mutta en saa siitä otetta. Palaan takaisin yksilöihin ja heidän kokemuksiinsa irtisanomisesta – en löydä positiivisia puolia tästä ilmiöstä yksilöille. No joo, ’yliopiston talouden tervehdyttäminen’, mitä jargoniaa se on ja miksi. Voiko niin isot säästöt muka tulla pienipalkkaisesta tukihenkilöstöstä? Mistä muualta se säätö tai lisätulo voitaisiin hankkia? Kaipa sitä on mietitty paljon, mutta.
- Ajatukseni katkeaa jälleen ja pongahdan käsittelemästäni möykystä taas kauemmas. Se on kumia ja väistelee ajatuksiani. -
Toisaalta mieleeni palaa paperimiesten solidaarisuus vuosia sitten, kun paperitehtaiden siivoojat meinattiin ulkoistaa. Paperiteollisuuden nykyisen kurjimuksen kyllä tunnemme nyt, mutta silloin tuo tuki tuntui uskomattomalta, jopa kadehdittavalta. Kaverista pidettiin huolta. Mutta ei nykyisin – tämähän on talouden sanelemaa. - Ajatukseni menettää taas otteensa, mutta pakotan itseni jatkamaan. – Onko se talous, joka aiheuttaa minun mieleeni tämän möykyn? En tunne sitä, en tiedä talouden realiteetteja ja jään siten tunteideni valtaan. Onko tässä järki vastaan tunteet?
Haluan yhdistää tunteeni järkeeni. Haluaisin löytää tien, jossa nämä kaksi kulkevan käsikädessä toisiaan tukien.
Työyhteisömme puolesta
Tiina Soininen
Ensimmäisenä tietenkin tulee mieleen nuo meidän oman laitoksen hallinto- ja tukipalveluhenkilöstön jäsenet. Ei heistä ketään voi karsia, kun he ovat muutenkin niin kiireisiä. Sitten tulee mieleen oma työni, jos joku heistä ei ole paikalla, omat työni hidastuvat huomattavasti. Joudun taistelemaan rahoitushakemusten täytön kanssa, joudun taistelemaan atk-laitteiden toimivuuden kanssa, en osaa sitä ja en osaa tuota. Kuka tietää, mistä ja mitä? Sitten taas palaan ajatuksissani tukemaan yt-neuvottelujen alla olevia ihmisiä.
Blogin kirjoittamiseen kaipaisin kuitenkin jotain jännitettä, jotain teoreettista näkökulmaa, joka puhkaisisi tämän paiseen. Lähestyn ajatusta irtisanomistutkimuksista, mutta en saa siitä otetta. Palaan takaisin yksilöihin ja heidän kokemuksiinsa irtisanomisesta – en löydä positiivisia puolia tästä ilmiöstä yksilöille. No joo, ’yliopiston talouden tervehdyttäminen’, mitä jargoniaa se on ja miksi. Voiko niin isot säästöt muka tulla pienipalkkaisesta tukihenkilöstöstä? Mistä muualta se säätö tai lisätulo voitaisiin hankkia? Kaipa sitä on mietitty paljon, mutta.
- Ajatukseni katkeaa jälleen ja pongahdan käsittelemästäni möykystä taas kauemmas. Se on kumia ja väistelee ajatuksiani. -
Toisaalta mieleeni palaa paperimiesten solidaarisuus vuosia sitten, kun paperitehtaiden siivoojat meinattiin ulkoistaa. Paperiteollisuuden nykyisen kurjimuksen kyllä tunnemme nyt, mutta silloin tuo tuki tuntui uskomattomalta, jopa kadehdittavalta. Kaverista pidettiin huolta. Mutta ei nykyisin – tämähän on talouden sanelemaa. - Ajatukseni menettää taas otteensa, mutta pakotan itseni jatkamaan. – Onko se talous, joka aiheuttaa minun mieleeni tämän möykyn? En tunne sitä, en tiedä talouden realiteetteja ja jään siten tunteideni valtaan. Onko tässä järki vastaan tunteet?
Haluan yhdistää tunteeni järkeeni. Haluaisin löytää tien, jossa nämä kaksi kulkevan käsikädessä toisiaan tukien.
Työyhteisömme puolesta
Tiina Soininen
1.4.2010
Ei lisäydinvoimalle, jaa uusiutuvalle
Energiapolitiikan tulevien vuosikymmenten – jopa tulevan vuosisadan – linjapäätös on käsillä tänä keväänä, kun hallituksen esitys ydinvoimaluvista tulee eduskunnan päätettäväksi. Eri yhteyksissä – etenkin poliitikkojen haastatteluissa - kuulee sanottavan, että lisäydinvoimasta päättäminen ja uusiutuvan energian kehittäminen ovat toisistaan riippumattomia asioita. Eihän asia näin voi olla, kun energian tarve kotimaassa ja kehittämisresurssit ovat kuitenkin rajalliset.
Kestävän energiapolitiikan tulee mielestäni laaja-alaisesti tukea suomalaista työllisyyttä, perustua kotimaisiin raaka-aineisiin ja turvata kansallista huoltovarmuutta. Näitä piirteitä on vaikea löytää uraanienergiasta. Itse asiassa ydinenergian lisäämistä voidaan pitää jopa ydinenergialain vastaisena, joka edellyttää sen edistävän yhteiskunnan kokonaisetua. Nyt se palvelisi vain joidenkin teollisten toimijoiden ja energian tuottajien taloudellisia intressejä – ydinsähköstähän on kaavailtu vientituotetta. Koko kansakunnan kannalta olisi hyödyllisempää suunnata voimavarat energiatehokkuuden edistämiseen, energian säästöön ja uusiutuvien energiamuotojen kehitysharppausten edistämiseen.
Käynnissä oleva vuosikymmen voidaan nähdä eräänlaisena uusiutuvan energian etsikkoaikana. Lähtökohdat vahvalle kehitykselle ovat hyvät, mutta yhtenä merkittävänä uhkatekijänä voidaan nähdä ydinenergiaan liittyvät suunnitelmat. Tähänkin asti uusiutuvan energian kehittämisen jarruna on ollut valtiovallan hapuileva politiikka – selkeät, päämäärätietoiset ja pitkäjänteiset linjaukset alan kehittämiseksi ovat puuttuneet. Sen vuoksi monella uusiutuvan energian osa-alueella olemme jääneet jälkeen esimerkiksi Ruotsista, Itävallasta ja Saksasta. Näissä erilaisin tukitoimin on ensin luotu vahvat uusiutuvan energian kotimarkkinat, mikä on synnyttänyt vankan pohjan alan tutkimus- ja kehitystoiminnalle sekä viennille. Ydinvoiman lisärakentaminen ja tässä vaiheessa myönteiset lupapäätökset olisi valtiovallalta selkeä signaali energiantuotannon kehityssuunnasta ja väistämättä veisi uskottavuutta uusiutuvan energian tavoitteilta.
Lisäydinvoimalle ei ole mitään tarvetta nyt eikä lähitulevaisuudessa. Nykyinen ydinenergian tuotantokapasiteetti on käytössä vielä pitkään ja rakenteilla oleva Olkiluodin yksikkö – joskus valmistuessaan - tuo merkittävän kapasiteettilisäyksen. Nyt on selkeästi uusiutuvan ja kotimaisen energian kasvun aika. Toivottavasti kansamme edustajilta löytyy viisautta antaa sille tähän mahdollisuus.
Pasi Saukkonen
Kestävän energiapolitiikan tulee mielestäni laaja-alaisesti tukea suomalaista työllisyyttä, perustua kotimaisiin raaka-aineisiin ja turvata kansallista huoltovarmuutta. Näitä piirteitä on vaikea löytää uraanienergiasta. Itse asiassa ydinenergian lisäämistä voidaan pitää jopa ydinenergialain vastaisena, joka edellyttää sen edistävän yhteiskunnan kokonaisetua. Nyt se palvelisi vain joidenkin teollisten toimijoiden ja energian tuottajien taloudellisia intressejä – ydinsähköstähän on kaavailtu vientituotetta. Koko kansakunnan kannalta olisi hyödyllisempää suunnata voimavarat energiatehokkuuden edistämiseen, energian säästöön ja uusiutuvien energiamuotojen kehitysharppausten edistämiseen.
Käynnissä oleva vuosikymmen voidaan nähdä eräänlaisena uusiutuvan energian etsikkoaikana. Lähtökohdat vahvalle kehitykselle ovat hyvät, mutta yhtenä merkittävänä uhkatekijänä voidaan nähdä ydinenergiaan liittyvät suunnitelmat. Tähänkin asti uusiutuvan energian kehittämisen jarruna on ollut valtiovallan hapuileva politiikka – selkeät, päämäärätietoiset ja pitkäjänteiset linjaukset alan kehittämiseksi ovat puuttuneet. Sen vuoksi monella uusiutuvan energian osa-alueella olemme jääneet jälkeen esimerkiksi Ruotsista, Itävallasta ja Saksasta. Näissä erilaisin tukitoimin on ensin luotu vahvat uusiutuvan energian kotimarkkinat, mikä on synnyttänyt vankan pohjan alan tutkimus- ja kehitystoiminnalle sekä viennille. Ydinvoiman lisärakentaminen ja tässä vaiheessa myönteiset lupapäätökset olisi valtiovallalta selkeä signaali energiantuotannon kehityssuunnasta ja väistämättä veisi uskottavuutta uusiutuvan energian tavoitteilta.
Lisäydinvoimalle ei ole mitään tarvetta nyt eikä lähitulevaisuudessa. Nykyinen ydinenergian tuotantokapasiteetti on käytössä vielä pitkään ja rakenteilla oleva Olkiluodin yksikkö – joskus valmistuessaan - tuo merkittävän kapasiteettilisäyksen. Nyt on selkeästi uusiutuvan ja kotimaisen energian kasvun aika. Toivottavasti kansamme edustajilta löytyy viisautta antaa sille tähän mahdollisuus.
Pasi Saukkonen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)