Terveisiä täältä Universita De Valenciasta, Facultat d’Economiasta! Pidämme täällä hottia konferenssia taskulämpimästä aiheesta, nimittäin Euroopan taloudellisen tilanteen kriisistä ja työmarkkinoista. Joustavatko markkinat vai ihmiset?
Ennen kuin mitään ehti alkaa, minä ikävöin kotiin. Täällä on paljon ystäviä ja tuttuja, mutta silti tunsin oloni yksinäiseksi hotellissani ja kulkiessani Valencian historiallisessa keskustassa, siemaillessani Cafe con lecceä, (joka oli muuten aivan mielettömän hyvää). Osatekijä ikävässäni oli varmasti se, että laukkuni hävisi matkalla. Hieman ärtyisä virkailija yöllä vakuutti, että se tuodaan aivan pian. En ole vielä nähnyt laukkua. Ainakin juna- ja lentomatkailun palvelutaso on kriisissä. (Junassa yhdessä vaunussa ilmastointi ei pelannut…)
Arvatkaapa, mistä löysin lohtua ikävääni, viinistä, kenties sangriasta? Ei suinkaan, vaan ruokakaupasta. Hermostuneisuuteni ja hämmennykseni katosivat ja muuttuivat leveäksi hymyksi naamallani, kun löysin hammastahnaa ja muuta tarpeellista. Lisäksi kaupassa käyskenteli muita naisia rauhallisesti valiten päivän menuihinsa sopivia hedelmiä ja lihoja. Oloni oli huojentunut, olin päässyt omieni pariin.
Kotitalous on sama täällä kuin siellä, oli talouden kriisiä tai ei. Päivän ruoka täytyy jonkun tehdä. Tästä pääsenkin mukavasti juuri menossa olevaan prof. Paola Villan (University of Trento) esitelmään sukupuolten tasa-arvosta. Hän argumentoi, että Euroopan työllisyysstrategiassa on vuodesta 1997 lähtien tasa-arvon painoarvo hävinnyt ja siitä on tullut alakohta työllisyyden parantamisessa. Tässä tietenkin tullaan siihen, että kiinnitetäänkö huomiota työllisyysasteisiin huomioimatta sukupuolta. Jos näin käy, pitäisikö meidän tähdätä vaikka miesten täystyöllisyyteen, jolloin naiset olisivat kotona ja kokonaistyöllisyysaste olisi 50, kun se nyt (julk. 22.5.2010 Tilastokeskus) on Suomessa 68,6 % (miehillä 68,3 ja naisilla 69,00)?
Palaaminen kotirouvatalouteen, ei ole siis mahdollista, jos haluamme säilyttää eurooppalaisen sosiaalisen systeemin – vaikkakin silloin minäkin löytäisin lohtua eri puolilla Eurooppaa päivittäistavarakaupoista. Naisten panosta tarvitaan työmarkkinoilla, heidän taitojensa ja osaamisen hylkääminen on tehotonta toimintaa. Mutta samalla kuitenkin strategioissa ja politiikoissa hyväksytään syrjintä piilottamalla epätasa-arvoa, luomalla tasa-arvosta illuusioita, joka ei kestä tarkastelua.
Kiinnitetään työmarkkinat tiukemmin hoivaan ja myönnetään vihdoinkin, että yhteiskunnassa on monenlaista työtä, joka ei näy työllisyysastemittauksissa. Kuka tekee hoiva- ja kotityön, jos julkinen sektori ei pysty siihen taloudellisesti. Tätä kysyy Angelica Kuemmerling täällä torstai-iltapäivänä. (Raportoin siitä ehkä sitten.) Joustavatko ihmiset, muuttuvatko perherakenteet vai muuttuuko systeemi?
14.7.2010
9.6.2010
Perheenyhdistäminen hoivan näkökulmasta tarkasteltuna
Olen 2000-luvun ajan tutkinut arjen rakentumista hoivan kontekstissa. Matkaoppaanani eli ns. tutkimusaineistonani minulla on ollut venäläisten, Pohjois-Karjalassa asuvien, maahanmuuttajanaisten perhekäsityksistä koottu etnografinen haastatteluaineisto. Tutkimukseni kohteena ovat suomalaisen miehen kanssa parisuhteen solmineet maahanmuuttajanaiset.
Lähtökohtani valmisteilla olevalle väitöskirjalleni oli alun perin ns. suomalaisen ja ns. venäläisen perhekulttuurin vertailu. Mitä pidemmälle tutkimukseni on edennyt, ja mitä enemmän olen haastateltavieni sanomisia analysoinut, sen selvemmin olen huomannut, ettei ole olemassa mitään yhtenäistä ns. suomalaista tai ns. venäläistä perhekulttuuria. Myös suomalainen uudempi perhetutkimuskirjallisuus kumoaa monia niitä stereotypioita, joilla suomalaista perhekulttuuria on totuttu argumentoimaan. Minna Salmi ja Johanna Lammi-Taskula (2004) ovat tutkimuksessaan kiistatta osoittaneet, että suomalaisissa perheissä isovanhemmat ovat kiistaton resurssi perheiden pikkulapsivaiheissa. Syyttä heidän työn ja perheen yhteensovittamistaan käsittelevä kirja ei ole otsikoitu ”Puhelin, mummo vai joustava työaika”?
Hoiva on yhteiskunnallinen resurssi ja prosessi, johon jokainen meistä osallistuu 1-3 kertaa elämänsä aikana (hoivaten joko/sekä lapsiaan, vanhempiaan, puolisoaan tai muuta samaa sukupolvea olevaa henkilöä) ja vielä varmemmin jokainen ottaa hoivaa vastaan vähintään kerran elämässään (lapsuudessa). Hoivassa, sen tuottamisessa ja organisoinnissa on aina kysymys myös resursoinnista, ja resurssien oikeudenmukaisesta jakamisesta – viime kädessä on kysymys työn jaosta perheen ja julkisen sektorin välillä. Hoivaa tuotetaan niin pikkulapsi- kuin ikääntymisvaiheessakin sekä perheissä että yhteiskunnallisesti.
Perheen määritelmät eivät ole kaikkialla samoja. Esimerkiksi venäläinen (ja neuvostoliittolainen) yhteiskuntajärjestys pohjautuu ajatukseen, jossa hoivaa tuotetaan perheen sisällä – perheen jäsenet, erityisesti vanhushoivassa, auttavat ja tukevat toisiaan. Tällainen työnjako hoivan organisoinnissa yhteiskunnan ja perheen kesken pätee moneen muuhunkin Euroopan maahan. Perheenjäsenet ovat tottuneet luottamaan toisiinsa elämänsä kriisitilanteissa ja ihmiset ovat hoivan kautta sitoutuneet toisiinsa hyvin monimutkaisilla ja vastavuoroisilla siteillä, joista tyypillisin on se, että aikuinen lapsi haluaa huolehtia ikääntyvästä vanhemmastaan tämän vanhetessa ja kuntonsa heiketessä. Venäjällä perhe ymmärretäänkin yleisesti niin sanottuna laajennettuna perheenä, jossa ylisukupolvisuus on läsnä jatkuvasti ja konkreettisesti.
Nykyisessä jälkinationalistisessa yhteiskuntamallissa, jossa ihmisten toimintaympäristöt valuvat ja venyvät entistä laajemmiksi noudattamatta sen kummemmin kansallisvaltioiden kuin minkään muunkaan muotoisten hallinnollisten yhdistelmien (EU) rajoja, yksilöiden arjen raamittaminen lainsäädännön yksisilmäisyyteen tuo mukanaan ongelmia niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmasta katsottuna. Samaan aikaan kun egyptiläinen tai venäläinen isoäiti menettää suomalaisten viranomaisten määritelmien ja lain tulkinnan vuoksi mahdollisuuden asua perheensä (lastensa ja lastenlastensa) kanssa uudessa kotimaassa, ainakin osa maahanmuuttajaperheistä menettää työn ja perheen yhteensovittamisen näkökulmasta olennaisen voimavaran ”mummoavun”. Koska hoiva on vastavuoroista, eivät ikääntyvät maahanmuuttajataustaiset isoäidit, ainakaan kaikissa tapauksissa, välttämättä ole vain viemässä suomalaisen yhteiskunnan hoivapalveluresursseja. Monissa maahanmuuttajaperheissä, joissa työn uudet prekaarit muodot ovat jopa tutumpia kuin ns. suomalaisissa perheissä, ”samaa huonetta asuva” ikääntyvä isovanhempi voi aidosti olla myös arjen hoivaresurssi. Kuten Salmi ja Lammi-Taskula (2004) toteavat niin tehdessään järjestelyjä työn ja perheen yhteensovittamiseksi lapsiperheet joutuvat turvautumaan niin kännykän kautta tuotettuun hoivaan, joustavaan työaikaan kuin isovanhemmilta saatavaan apuunkin – miksi siis maahanmuuttajataustaisilla perheillä ei olisi oikeutta tähän samaan hoivaresurssiin? Tai miksi heillä ei olisi oikeutta hoivata omia vanhempiaan itse kotonaan uudessa kotimaassaan Suomessa?
Hoiva maksaa ja hoivassa on kysymys vastuun jaosta julkisen vallan ja perheiden kesken. Näin on myös maahanmuuttajaperheiden isovanhemmuuskysymyksissä. ”Maahanmuuttajamummoista” tulee kustannuksia yhteiskunnalle, mikäli he tarvitsevat julkisen vallan tuottamia hoivapalveluita. Mutta ”maahanmuuttajamummot” ovat myös absoluuttinen hoivaresurssi monikulttuurisissa (ja monilapsisissa) perheissä silloin kun julkisen vallan kautta tuotetut hoivapalvelut eivät kohtaa perheen arjessa. Toisaalta pikkulapsivaiheessa olevat maahanmuuttajaperheet saattavat jättää kokonaan käyttämättä niitä julkisen vallan kautta tuotettuja hoivapalveluita, joihin heillä olisi oikeus, silloin jos babuska tai teta voi huolehtia perheen lapsista vanhempien työssäkäynnin ajan.
Perheenyhdistämiset eivät siis ole pelkästään ”loose-loose” tilanne suomalaiselle yhteiskunnalle, parhaimmillaan ”maahanmuuttajamummot” ovat keskeinen hoivaresurssi, jonka kautta voidaan korvata perheiden hoivavajetta, jopa hoivaköyhyyttä – niissä tilanteissa, joissa julkisen vallan hoivapalvelut eivät kohtaa arjen haasteita esim. perheiden monilapsisuutta ja vanhempien prekaareja työuria.
Pirjo Pöllänen
Lähtökohtani valmisteilla olevalle väitöskirjalleni oli alun perin ns. suomalaisen ja ns. venäläisen perhekulttuurin vertailu. Mitä pidemmälle tutkimukseni on edennyt, ja mitä enemmän olen haastateltavieni sanomisia analysoinut, sen selvemmin olen huomannut, ettei ole olemassa mitään yhtenäistä ns. suomalaista tai ns. venäläistä perhekulttuuria. Myös suomalainen uudempi perhetutkimuskirjallisuus kumoaa monia niitä stereotypioita, joilla suomalaista perhekulttuuria on totuttu argumentoimaan. Minna Salmi ja Johanna Lammi-Taskula (2004) ovat tutkimuksessaan kiistatta osoittaneet, että suomalaisissa perheissä isovanhemmat ovat kiistaton resurssi perheiden pikkulapsivaiheissa. Syyttä heidän työn ja perheen yhteensovittamistaan käsittelevä kirja ei ole otsikoitu ”Puhelin, mummo vai joustava työaika”?
Hoiva on yhteiskunnallinen resurssi ja prosessi, johon jokainen meistä osallistuu 1-3 kertaa elämänsä aikana (hoivaten joko/sekä lapsiaan, vanhempiaan, puolisoaan tai muuta samaa sukupolvea olevaa henkilöä) ja vielä varmemmin jokainen ottaa hoivaa vastaan vähintään kerran elämässään (lapsuudessa). Hoivassa, sen tuottamisessa ja organisoinnissa on aina kysymys myös resursoinnista, ja resurssien oikeudenmukaisesta jakamisesta – viime kädessä on kysymys työn jaosta perheen ja julkisen sektorin välillä. Hoivaa tuotetaan niin pikkulapsi- kuin ikääntymisvaiheessakin sekä perheissä että yhteiskunnallisesti.
Perheen määritelmät eivät ole kaikkialla samoja. Esimerkiksi venäläinen (ja neuvostoliittolainen) yhteiskuntajärjestys pohjautuu ajatukseen, jossa hoivaa tuotetaan perheen sisällä – perheen jäsenet, erityisesti vanhushoivassa, auttavat ja tukevat toisiaan. Tällainen työnjako hoivan organisoinnissa yhteiskunnan ja perheen kesken pätee moneen muuhunkin Euroopan maahan. Perheenjäsenet ovat tottuneet luottamaan toisiinsa elämänsä kriisitilanteissa ja ihmiset ovat hoivan kautta sitoutuneet toisiinsa hyvin monimutkaisilla ja vastavuoroisilla siteillä, joista tyypillisin on se, että aikuinen lapsi haluaa huolehtia ikääntyvästä vanhemmastaan tämän vanhetessa ja kuntonsa heiketessä. Venäjällä perhe ymmärretäänkin yleisesti niin sanottuna laajennettuna perheenä, jossa ylisukupolvisuus on läsnä jatkuvasti ja konkreettisesti.
Nykyisessä jälkinationalistisessa yhteiskuntamallissa, jossa ihmisten toimintaympäristöt valuvat ja venyvät entistä laajemmiksi noudattamatta sen kummemmin kansallisvaltioiden kuin minkään muunkaan muotoisten hallinnollisten yhdistelmien (EU) rajoja, yksilöiden arjen raamittaminen lainsäädännön yksisilmäisyyteen tuo mukanaan ongelmia niin yksilön kuin yhteiskunnankin näkökulmasta katsottuna. Samaan aikaan kun egyptiläinen tai venäläinen isoäiti menettää suomalaisten viranomaisten määritelmien ja lain tulkinnan vuoksi mahdollisuuden asua perheensä (lastensa ja lastenlastensa) kanssa uudessa kotimaassa, ainakin osa maahanmuuttajaperheistä menettää työn ja perheen yhteensovittamisen näkökulmasta olennaisen voimavaran ”mummoavun”. Koska hoiva on vastavuoroista, eivät ikääntyvät maahanmuuttajataustaiset isoäidit, ainakaan kaikissa tapauksissa, välttämättä ole vain viemässä suomalaisen yhteiskunnan hoivapalveluresursseja. Monissa maahanmuuttajaperheissä, joissa työn uudet prekaarit muodot ovat jopa tutumpia kuin ns. suomalaisissa perheissä, ”samaa huonetta asuva” ikääntyvä isovanhempi voi aidosti olla myös arjen hoivaresurssi. Kuten Salmi ja Lammi-Taskula (2004) toteavat niin tehdessään järjestelyjä työn ja perheen yhteensovittamiseksi lapsiperheet joutuvat turvautumaan niin kännykän kautta tuotettuun hoivaan, joustavaan työaikaan kuin isovanhemmilta saatavaan apuunkin – miksi siis maahanmuuttajataustaisilla perheillä ei olisi oikeutta tähän samaan hoivaresurssiin? Tai miksi heillä ei olisi oikeutta hoivata omia vanhempiaan itse kotonaan uudessa kotimaassaan Suomessa?
Hoiva maksaa ja hoivassa on kysymys vastuun jaosta julkisen vallan ja perheiden kesken. Näin on myös maahanmuuttajaperheiden isovanhemmuuskysymyksissä. ”Maahanmuuttajamummoista” tulee kustannuksia yhteiskunnalle, mikäli he tarvitsevat julkisen vallan tuottamia hoivapalveluita. Mutta ”maahanmuuttajamummot” ovat myös absoluuttinen hoivaresurssi monikulttuurisissa (ja monilapsisissa) perheissä silloin kun julkisen vallan kautta tuotetut hoivapalvelut eivät kohtaa perheen arjessa. Toisaalta pikkulapsivaiheessa olevat maahanmuuttajaperheet saattavat jättää kokonaan käyttämättä niitä julkisen vallan kautta tuotettuja hoivapalveluita, joihin heillä olisi oikeus, silloin jos babuska tai teta voi huolehtia perheen lapsista vanhempien työssäkäynnin ajan.
Perheenyhdistämiset eivät siis ole pelkästään ”loose-loose” tilanne suomalaiselle yhteiskunnalle, parhaimmillaan ”maahanmuuttajamummot” ovat keskeinen hoivaresurssi, jonka kautta voidaan korvata perheiden hoivavajetta, jopa hoivaköyhyyttä – niissä tilanteissa, joissa julkisen vallan hoivapalvelut eivät kohtaa arjen haasteita esim. perheiden monilapsisuutta ja vanhempien prekaareja työuria.
Pirjo Pöllänen
8.6.2010
Kesäilta
Tänään olisi hyvä päivä kutsua naisporukka kasaan. Kylpeä, laittaa päälle hamonen ja kihartaa hiukset. Suihkauttaa parfyymipilvi leijumaan ympärilleen. Sitten lähdettäisiin kruisailemaan kunnon Autolla, sillä vanhalla Amerikan raudalla – tumman sininen, tehosteet kromia, penkit viininpunaista samettia ja niin pehmeät että sinne uppoaa kuin vaaleanpunaiseen pumpuli-uneen. Karauttaisimme tanssilavan (Liperi tai Lemmenlava) pihaan. Pihalle kääntyessä kuski painaisi kaasusta muutaman ylimääräisen kerran ja moottori jytisisi niin, että paikallaolijoiden päät kääntyvät. Sepeli rapisee autonrenkaiden alla. Avaisimme auton ovet ja ojentaisimme ilta-auringossa säihkyvät silkkisukkien peittämät sääret ja korkeat korot (mielellään punaiset kengät!) auton ovesta. Odotus. Mitä tapahtuu säärien jälkeen?
Oletteko testanneet tätä koskaan? Meillä oli suvun naisten kanssa tapana tehdä tällaista kerran kesässä. Tanssireissun kohokohta oli aina tuo pihaan ajaminen. Sen jälkeen olikin hiljaista pidemmän aikaa, kunnes ilta eteni ja muutkin kuin vakitanssittajat uskalsivat hakea. Se ei ollut enää hohdokasta.
Nyt tiedän hetkeen liittyvät sosiaaliset lait, mutta silloin se kaikki oli vaistonvaraista, täynnä tunnetta. Kaipaan sitä. Sanotaan, että tieto tuo valtaa, mutta noina hetkinä tiesin, miltä valta TUNTUU. Silloin saimme olla jotain muuta kuin arjessa puurtavia rättiväsyneitä naisia. Jos nyt tekisin saman, pohtisin oppimiani teorioita vallasta ja sukupuolesta, analysoisin ympäristöä. Se olisi minulle sosiaalinen koe.
Oletteko testanneet tätä koskaan? Meillä oli suvun naisten kanssa tapana tehdä tällaista kerran kesässä. Tanssireissun kohokohta oli aina tuo pihaan ajaminen. Sen jälkeen olikin hiljaista pidemmän aikaa, kunnes ilta eteni ja muutkin kuin vakitanssittajat uskalsivat hakea. Se ei ollut enää hohdokasta.
Nyt tiedän hetkeen liittyvät sosiaaliset lait, mutta silloin se kaikki oli vaistonvaraista, täynnä tunnetta. Kaipaan sitä. Sanotaan, että tieto tuo valtaa, mutta noina hetkinä tiesin, miltä valta TUNTUU. Silloin saimme olla jotain muuta kuin arjessa puurtavia rättiväsyneitä naisia. Jos nyt tekisin saman, pohtisin oppimiani teorioita vallasta ja sukupuolesta, analysoisin ympäristöä. Se olisi minulle sosiaalinen koe.
28.5.2010
Keväinen iltapäivä Lykynlammella vm. 2010
Neroja liikkeellä. Maapelin voittaja Arja ihailee tiluksiaan. Häviäjät sen kun rellestävät.
Leirinuotiolla. Kuvasta puuttuu matkanjohtaja dos. Björn.
Kyllä nyt jaksaa. Virkistysiltapäivä täytti tehtävänsä. Pelasimme seinäpenniä ja kaikkien raja-aluetutkijoiden omaa peliä: maata. Syötiin Arjan makkarat . Sauna oli lämmin ja lampi viileä. Kiitos kaikille osallistujille.
Ismo Björn
17.5.2010
Pakko painaa pitkää päivää
Nyt maanantaina, kun on mahtava ilma, on hyvä pohtia sitä, ovatko työmarkkinat yksilöön nähden pakottava rakenne. Minusta ainakin tänään henkilökohtaisesti tuntui siltä, kun olisi mieluummin jäänyt kotiin nauttimaan aamusta.
Työmarkkinat on siitä mielenkiintoinen sosiaalinen instituutio, että ne läpäisevät melkein kaikki yksilön elämänalueet. Taloudellinen toimeentulo on riippuvaista osallistumisesta työmarkkinoiden toimintaan. On käytävä töissä, ryhdyttävä yrittäjäksi tai tehtävä pimeää työtä. Lasken nämä kaikki työmarkkinoiden piiriin kuuluvaksi, koska jokainen niistä ilmentää rakenteen eri puolia. Myös pimeä työ, koska se on seurausta työmarkkinoiden toimimattomuudesta. Kyse onkin usein siitä, kuinka pimeä työ saataisiin osaksi tätä systeemiä.
Toisaalta joku voi sanoa, että työelämän ulkopuolelle jättäytyminen tarkoittaa vapautusta työmarkkinoiden ohjailusta. Mielestäni näin ei kuitenkaan ole, sillä kaikki sosiaaliset tulosiirrot ovat kiinni työmarkkinoiden toiminnasta ja työssäkäyvien veronmaksusta. Perhevapaatkin on luokiteltavissa tietynlaisiksi ratkaisuiksi työmarkkinoilla. Työmarkkinoiden toimintaa ne ovat ainakin silloin, kun ratkaisu tehdään työmarkkinoiden toimimattomuuden pakosta – kun töitä ei ole tarjolla, kun töihin ei pääse. Voiko tämän valinnan sitten tehdä jonkun muun ehdon kuin työmarkkinoiden paineesta? Ehkä, mutta silti jää kysymys toimeentulosta.
Työmarkkinoiden vaatimukset läpäisevät myös koulutusinstituutiot. Siellähän vasta kasvatetaankin työmarkkinoille soveltuvaa porukkaa, ja lisäksi paineet vain kasvavat siihen, että koulutusalat vastaavat työmarkkinoiden tarpeisiin. Sairaspäivärahat on luotu vastaamaan työmarkkinoiden toiminnan tarpeisiin. Eläke liittyy työmarkkinoihin. Varhaiseläke, työkyvyttömyyseläke, vanhuuseläke – jokainen on riippuvainen työmarkkinoiden toiminnasta.
Ammatin kautta yksilö myös saa kuuluvuutta yhteisöön. Hänen sosiaalinen statuksensa määrittyy ammatin kautta. ”Oon rekkamies.” Siinä vasta kiteytyykin sosiaalinen luokka. Kuitenkin, rekkamiehellä on kaipuu vapauteen: ”tuhansia töitä, valvottuja öitä, viikkoja tiellä…” Ehkä hän on samalla vapaa liikkumaan. Gradussani metallimiehet pitivät omaa työtään vapaana – kun työpäivä päättyi, ei työnantaja istunut olkapäällä. Tutkijat pitävä omaa työtään vapaana, kun saa ajatella vapaasti. Yrittäjät ovat vapaita, koska ei ole työnantajaa. He saavat aivan vapaasti valita joko ahkera työskentely tai konkurssi. Maaviljelijät ovat sidottuja maahan, mutta onko vapaampaa kuin ajella traktorilla kirkkaan taivaan alla ja antaa ajatuksensa liitää.
Entäs sitten ne, jotka elävät omavaraistaloudessa. Onko sellaisia ihmisiä, onko se mahdollista? Niin rekkamies: mikä pitää miehen tiellä?
Työmarkkinat on siitä mielenkiintoinen sosiaalinen instituutio, että ne läpäisevät melkein kaikki yksilön elämänalueet. Taloudellinen toimeentulo on riippuvaista osallistumisesta työmarkkinoiden toimintaan. On käytävä töissä, ryhdyttävä yrittäjäksi tai tehtävä pimeää työtä. Lasken nämä kaikki työmarkkinoiden piiriin kuuluvaksi, koska jokainen niistä ilmentää rakenteen eri puolia. Myös pimeä työ, koska se on seurausta työmarkkinoiden toimimattomuudesta. Kyse onkin usein siitä, kuinka pimeä työ saataisiin osaksi tätä systeemiä.
Toisaalta joku voi sanoa, että työelämän ulkopuolelle jättäytyminen tarkoittaa vapautusta työmarkkinoiden ohjailusta. Mielestäni näin ei kuitenkaan ole, sillä kaikki sosiaaliset tulosiirrot ovat kiinni työmarkkinoiden toiminnasta ja työssäkäyvien veronmaksusta. Perhevapaatkin on luokiteltavissa tietynlaisiksi ratkaisuiksi työmarkkinoilla. Työmarkkinoiden toimintaa ne ovat ainakin silloin, kun ratkaisu tehdään työmarkkinoiden toimimattomuuden pakosta – kun töitä ei ole tarjolla, kun töihin ei pääse. Voiko tämän valinnan sitten tehdä jonkun muun ehdon kuin työmarkkinoiden paineesta? Ehkä, mutta silti jää kysymys toimeentulosta.
Työmarkkinoiden vaatimukset läpäisevät myös koulutusinstituutiot. Siellähän vasta kasvatetaankin työmarkkinoille soveltuvaa porukkaa, ja lisäksi paineet vain kasvavat siihen, että koulutusalat vastaavat työmarkkinoiden tarpeisiin. Sairaspäivärahat on luotu vastaamaan työmarkkinoiden toiminnan tarpeisiin. Eläke liittyy työmarkkinoihin. Varhaiseläke, työkyvyttömyyseläke, vanhuuseläke – jokainen on riippuvainen työmarkkinoiden toiminnasta.
Ammatin kautta yksilö myös saa kuuluvuutta yhteisöön. Hänen sosiaalinen statuksensa määrittyy ammatin kautta. ”Oon rekkamies.” Siinä vasta kiteytyykin sosiaalinen luokka. Kuitenkin, rekkamiehellä on kaipuu vapauteen: ”tuhansia töitä, valvottuja öitä, viikkoja tiellä…” Ehkä hän on samalla vapaa liikkumaan. Gradussani metallimiehet pitivät omaa työtään vapaana – kun työpäivä päättyi, ei työnantaja istunut olkapäällä. Tutkijat pitävä omaa työtään vapaana, kun saa ajatella vapaasti. Yrittäjät ovat vapaita, koska ei ole työnantajaa. He saavat aivan vapaasti valita joko ahkera työskentely tai konkurssi. Maaviljelijät ovat sidottuja maahan, mutta onko vapaampaa kuin ajella traktorilla kirkkaan taivaan alla ja antaa ajatuksensa liitää.
Entäs sitten ne, jotka elävät omavaraistaloudessa. Onko sellaisia ihmisiä, onko se mahdollista? Niin rekkamies: mikä pitää miehen tiellä?
12.5.2010
Hallinnon salajuoni
Yliopiston nykymenon vastustaminen on liian helppoa. Yliopistoperinteiden alasajo liian näkyvää. Talouselämän kilpailulakien tuonti yliopistoon liian julkista. Tutkimuksen keskittäminen vain yhteen painoalaan liian järjetöntä. Tutkimuksen puristaminen yhteen muottiin liian mieletöntä. Pelolla hallitseminen liian koomista. Kaiken takana on pakko olla takana jotain muuta. Koska luottamus johtajien viisauteen ja kaukonäköisyyteen on horjumaton, on hallinnolla oltava joku syvällinen tarkoitus. Yksi mahdollinen selitys on, että kaikista yliopistolaisista ollaan tekemässä merkkihenkilöitä, suurmiehiä ja -naisia.
Merkkihenkilöt ovat lähes aina olleet moraalisia suuruuksia, jotka ovat joutuneet taistelemaan vakaumuksensa puolesta, pitäneet oman päänsä ja saaneet lopulta tunnustuksen laajemman yhteisön nimissä. Urho Kekkonen samastui tarkoituksella mieheen, joka sauvoo koskea vastavirtaan.
Yliopistolaisille on annettu esikuva, jota seurata. UKK oli suurmies, joka osasi historian opetukset. Oman päänsä pitämistä, valtaapitävien kritiikkiä ja moraalista suuruutta odotetaan kaikilta UEFfäläisiltä. Yliopiston johto = opetusministeriö/OECD haluaa ilmiselvästi palauttaa yliopiston sen kreikkalaisille juurille, mutta ei talouden sekasorron vaan aatteen tasolla. Edessä on paluu antiikkiin. Moraalinen tendenssi oli läsnä jo Plutarkhosin kuuluisien kreikkalaisten ja roomalaisten elämäkerroissa. Plutarkhos asetti kuvaamiensa henkilöidensä elämän ja teot lukijoiden esikuviksi ja huonot ominaisuudet ja rikokset varoituksiksi. Plutarkhosin oppeja seurasivat niin Napoleon kuin Kekkonen.
Yliopistolaiset eivät voi olla lampaita, jotka nöyrästi seuraavat paimenen sauvaa ja hakevat häneltä hädässään turvaa. Suuntaa ei ole, eikä apua tule. Yliopistolaisten on oltava muuleja. Niissä on aasin itsepäisyyttä ja sitkeyttä, hevosen uljuutta ja voimaa. Muuli kantaa taakkansa, mutta oman päänsä mukaan. Muulit eivät voi lisääntyä. Tämä miellyttää OECD:tä, opetusministeriötä ja yliopiston hallintoa. Aikaa myöten yliopistolaiset loppuvat ja tilalle saadaan ulkomailta uudet tutkijat.
Ismo Björn
Merkkihenkilöt ovat lähes aina olleet moraalisia suuruuksia, jotka ovat joutuneet taistelemaan vakaumuksensa puolesta, pitäneet oman päänsä ja saaneet lopulta tunnustuksen laajemman yhteisön nimissä. Urho Kekkonen samastui tarkoituksella mieheen, joka sauvoo koskea vastavirtaan.
Yliopistolaisille on annettu esikuva, jota seurata. UKK oli suurmies, joka osasi historian opetukset. Oman päänsä pitämistä, valtaapitävien kritiikkiä ja moraalista suuruutta odotetaan kaikilta UEFfäläisiltä. Yliopiston johto = opetusministeriö/OECD haluaa ilmiselvästi palauttaa yliopiston sen kreikkalaisille juurille, mutta ei talouden sekasorron vaan aatteen tasolla. Edessä on paluu antiikkiin. Moraalinen tendenssi oli läsnä jo Plutarkhosin kuuluisien kreikkalaisten ja roomalaisten elämäkerroissa. Plutarkhos asetti kuvaamiensa henkilöidensä elämän ja teot lukijoiden esikuviksi ja huonot ominaisuudet ja rikokset varoituksiksi. Plutarkhosin oppeja seurasivat niin Napoleon kuin Kekkonen.
Yliopistolaiset eivät voi olla lampaita, jotka nöyrästi seuraavat paimenen sauvaa ja hakevat häneltä hädässään turvaa. Suuntaa ei ole, eikä apua tule. Yliopistolaisten on oltava muuleja. Niissä on aasin itsepäisyyttä ja sitkeyttä, hevosen uljuutta ja voimaa. Muuli kantaa taakkansa, mutta oman päänsä mukaan. Muulit eivät voi lisääntyä. Tämä miellyttää OECD:tä, opetusministeriötä ja yliopiston hallintoa. Aikaa myöten yliopistolaiset loppuvat ja tilalle saadaan ulkomailta uudet tutkijat.
Ismo Björn
11.5.2010
Käräyttäjät
Sain käsiini Aamulehdessä 22.4. ilmestyneen hilpeän kirjoituksen, jossa yleisen historian dosentti Pekka Masonen pohti kaikille historiantutkijoille ja -opiskelijoille tuttua ilmiötä: historian ammattilaisen vahingoniloista käräyttämistä siitä, ettei tämä onneton tiedä vaikkapa 13. divisioonan rykmenttien ryhmittelyä talvisodassa tai kuten Masosen omien opiskeluaikojen tapauksessa, Edwin Linkomiehen hallituksen sisäministeriä: "sälli on viittä vaille historian maisteri eikä tiedä edes Linkomiehen hallituksen kokoonpanoa!"
Niinpä. Allekirjoittaneen tapauksessa riesana on vielä hataranpuoleinen numero- ja nimimuisti. Kammoksuinkin pitkään tilanteita, joissa maallikot innostuvat pohtimaan historian tapahtumia. Ennemmin tai myöhemmin joku keksi kääntyä puoleeni riemastuen, että "sinähän tämän tiedät, kun historioitsija olet". Mutta kun en tiennyt. Usein joku muu tiesi, ja sitten oli taas riemu katossa.
On totta, että historian opiskelua pidetään usein menneisyyden tapahtumien pänttäämisenä. Onhan siis kumma, jos vuosikausien puurtamisen jälkeen ei maailmanhistoria ole hallussa pienintäkin detaljia myöten! Historiaa myös harrastetaan paljon ja intohimoisesti, joten tietoviisaita ja itseoppineita asiantuntijoita riittää menneisyyden joka mutkalle (ja jokaisen historiantutkijan kiusaksi). Harvasta muusta tieteenalasta voi sanoa samaa.
Masonen vertaa kuitenkin kirjoituksessaan osuvasti historian opiskelua kielten opiskeluun: vieraan kielen kaikkia sanoja ei tarvitse opetella ulkoa, mutta yleisin sanasto ja kielioppi – historian tapauksessa laajempien kokonaisuuksien ja syy-yhteyksien hahmottaminen – on opittava hallitsemaan. Se on hidasta työtä. Nimet, vuosiluvut ja muut yksityiskohdat voi aina tarkistaa, mutta on osa ammattitaitoa tietää, mistä tarvittava tieto kulloinkin löytyy.
Merkki ammattitaidon ja etenkin ammatillisen itsetunnon kehittymisestä lienee sekin, että osaa kranaatinheitinkomppania X:n saappaannumeroita tivattaessa jo iloisesti todeta, ettei aavistustakaan, mutta voin yrittää tarkistaa asian, jos niin halutaan.
Se on aika vapauttavaa. Viran puolesta ei tarvitsekaan tietää kaikesta kaikkea (Masonen ei omien sanojensa mukaan tiedä vieläkään Linkomiehen hallituksen kokoonpanoa, ja on sentään dosentiksi päässyt).
Niinpä. Allekirjoittaneen tapauksessa riesana on vielä hataranpuoleinen numero- ja nimimuisti. Kammoksuinkin pitkään tilanteita, joissa maallikot innostuvat pohtimaan historian tapahtumia. Ennemmin tai myöhemmin joku keksi kääntyä puoleeni riemastuen, että "sinähän tämän tiedät, kun historioitsija olet". Mutta kun en tiennyt. Usein joku muu tiesi, ja sitten oli taas riemu katossa.
On totta, että historian opiskelua pidetään usein menneisyyden tapahtumien pänttäämisenä. Onhan siis kumma, jos vuosikausien puurtamisen jälkeen ei maailmanhistoria ole hallussa pienintäkin detaljia myöten! Historiaa myös harrastetaan paljon ja intohimoisesti, joten tietoviisaita ja itseoppineita asiantuntijoita riittää menneisyyden joka mutkalle (ja jokaisen historiantutkijan kiusaksi). Harvasta muusta tieteenalasta voi sanoa samaa.
Masonen vertaa kuitenkin kirjoituksessaan osuvasti historian opiskelua kielten opiskeluun: vieraan kielen kaikkia sanoja ei tarvitse opetella ulkoa, mutta yleisin sanasto ja kielioppi – historian tapauksessa laajempien kokonaisuuksien ja syy-yhteyksien hahmottaminen – on opittava hallitsemaan. Se on hidasta työtä. Nimet, vuosiluvut ja muut yksityiskohdat voi aina tarkistaa, mutta on osa ammattitaitoa tietää, mistä tarvittava tieto kulloinkin löytyy.
Merkki ammattitaidon ja etenkin ammatillisen itsetunnon kehittymisestä lienee sekin, että osaa kranaatinheitinkomppania X:n saappaannumeroita tivattaessa jo iloisesti todeta, ettei aavistustakaan, mutta voin yrittää tarkistaa asian, jos niin halutaan.
Se on aika vapauttavaa. Viran puolesta ei tarvitsekaan tietää kaikesta kaikkea (Masonen ei omien sanojensa mukaan tiedä vieläkään Linkomiehen hallituksen kokoonpanoa, ja on sentään dosentiksi päässyt).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)