Duaali

Pohjoiskarjalainen pärjää. Hän pystyy puhumaan samaan lauseeseen, kuinka köyhä ja syrjäinen maakunta on, kuinka paljon se tarvitsee pärjätäkseen EU-tukea, ja jatkamaan silmää räpäyttämättä kuinka maakunta on edelläkävijä tiedonsiirrossa, laajakaistoissa, ja kuinka menestyneitä ja kansainvälisiä yrityksiä maakunnassa toimii. Pohjoiskarjalainen ylistää hidasta elämää ja kertoo heti perään, kuinka kovasti täällä on aina tehty työtä, kuinka työteliäitä ihmiset ovat. Pohjoiskarjalainen valittaa siitä, kuinka idän nousevat valtiot, erityisesti Kiina, nostavat malmien ja raaka-aineiden hintaa, ja kuinka tämä aiheuttaa vaikeuksia maakunnalle, ja seuraavana hän puhuu kuinka maakunnassa avataan uusia kaivoksia. Sitä hän ei kerro, että kaivosten avautuminen johtuu nimenomaan maailmanmarkkinoiden hinnan nousta. Pohjoiskarjalainen ylistää puhdasta luontoa ja raitista ilmaa, ja antaa samalla ulkomaiselle kaivosyhtiölle luvan kaivaa uraania keskeltä kaupunkia.

Onko Pohjois-Karjala todella yhä resurssiperiferiaa? Mitä on väki, joka vaatii saada kaikki luonnonvarat täysimääräiseen käyttöön lopputuloksesta piittaamatta. Panostetaanko Pohjois-Karjalassa köyhyyteen ja haetaan alikehittyneiden alueiden tukea ja leimaudutaan samalla köyhiksi, vai ollaanko menestyneitä, osa hyvinvoivaa Eurooppaa? Vastauksen voi lukea sanomalehti Karjalaisen pääkirjoituksesta 28.1.2010: Köyhyys on Pohjois-Karjalan valtti. EU-tuet ovat elinehto Itä-Suomen kehittämisessä. Pohjois-Karjalan maakuntahallituksen mukaan unionin laajeneminen ja budjetin kiristämisyritykset ovat vaara. On herännyt huoli, suoranainen pelko, että Pohjois-Karjala ei enää olisikaan köyhä. Pohjosi-Karjala saattaa menettää asemansa Euroopan unionin köyhänä alueena.

Puhunta on poliittista, mutta puhujan on oltava tietoinen siitä, mitä hän puhuu. Sen pitää olla toiminnan lähtökohta. Pohjois-Karjalan kehittämisessä kannattaa suvaita molemmat mahdollisuudet: kiivas työtahti ja hidas elämä, mutta tämä duaalimalli on tehtävä selväksi ja läpinäkyvästi. Entä mitä otetaan kehityksen tavoitteeksi? Hallitseeko Pohjois-Karjalaa kasvuhakuinen bisnesajattelu vai soveltuisiko tänne hajautetun toiminnan malli? Onko suuntana yltäkylläisyys, kohtuus vai tietoinen niukkuus?

Ismo Björn

Teknologiateollisuuden etsikkoaika

Shellin ja Nokian hallitusten puheenjohtaja Jorma Ollila kirjoitti Helsingin Sanomien juttusarjassa 23.1.2010 tulevaisuuden Suomesta otsikolla Palveluihin teollisen ytimen kautta. Ollilan mukaan ”..usein on mahdotonta olla kilpailukykyinen ilman ainakin osin globaalisti hajautettua tuotantoa, tutkimus- ja kehitysverkostoa ja muita keskeisiä toimintoja… Pidemmällä aikavälillä verkostoista tulee keskeisiä tiedonvaihdon ja oppimisen välineitä. Niiden ulkopuolelle jättäytyminen saattaa muodostua kohtalokkaaksi. Vaikka osa verkkojen jäsenistä onkin paikallisia, kaikkien on ajateltava globaalisti.”

Ollilan viestiin on helppo yhtyä. Globalisaation ja teknisen kehityksen vaikutukset ulottuvat kaikkialle. Uudenlainen verkostoajattelu ja palvelujen integroiminen teollisuuden tuotantoon ovat keskeisiä ajatuksia myös Pohjois-Karjalan teknologiateollisuuden kehittämisohjelmassa, jota olen ollut laatimassa maakuntaliitolle yhteistyössä Josek Oy:n kanssa. Pohjois-Karjalan teknologiateollisuus kehittyi 2000-luvulla kokonaisuutena vahvasti kärkiyritysten (metallituoteteollisuus, metsäkoneteollisuus, muoviteollisuus) tuottaja- ja markkinointiverkostojen varassa. Erityisesti liikevaihto kasvoi nopeasti kone- ja laitevalmistuksessa, metallituotteiden valmistuksessa ja lääkintä- ja hienomekaanisten kojeiden valmistuksessa. Menestystuotteita ovat olleet muun muassa erilaiset muovituotteet, erityisesti metsänkorjuussa käytettävät koneet sekä erikoistuneet metallituotteet, kuten lukitustuotteet. Perlos Oyj:n matkapuhelinten kuorten tuotannon lakkauttaminen vuosina 2006 ja 2007 ennakoi tulevaa muutosta ja vuoden 2008 syksyllä alkanut syvä maailmantalouden taantuma asetti monen yrityksen kannattavuuden todelliselle koetukselle. Teknologiateollisuuden taantuma ennakoi uutta talousjärjestystä, jossa parhaiten menestyvät ne, jotka pystyvät sopeutumaan uuteen tilanteeseen ja hyödyntämään avautuvia uusia mahdollisuuksia toimialan menestystekijöiden määrittyessä uudelleen.

Pohjois-Karjalan teknologiateollisuuden eräs piirre on ollut sen alihankintapainotteisuus. Tämä heijastuu suhteellisen alhaisessa tutkimus- ja kehityspanostuksessa (joka on suhteessa liikevaihtoon vain alle puolet koko maan teknologiateollisuuden vastaavasta), investointien painottumisessa koneisiin ja laitteisiin sekä työntekijää kohden suhteellisen alhaisessa jalostusarvossa (erityisesti metalliteollisuudessa). Jatkossa kilpailukyky edellyttää yhä useamman yrityksen kohdalla muuntumista alihankintapainotteisesta tuotannosta ratkaisujen ja kokonaisuuksien toimittajiksi. Tulevaisuudessa on yhä vaikeampi pärjätä kilpailussa optimoimalla tuotantoa tai sen organisointia ensisijaisena strategisena pyrkimyksenä kustannusten minimointi.

Pohjois-Karjalan teknologiateollisuuden eri toimijoiden kannalta erityisen tärkeä kysymys on, miten tuote- ja valmistusteknologia-keskeisestä ajattelusta osataan astua uuteen palvelu- ja arvoketjuajatteluun. Tavoitteena tulee olla lisäarvon ja ratkaisujen tuottaminen asiakkaan tarpeisiin. Tuotteiden elinkaaren näkeminen kokonaisuutena tarjoaa kestävän kehityksen kannalta optimaalisia ratkaisuja. Lähtien asiakkaiden tai asiakastoimialojen tarpeista ja tulevaisuudennäkymistä onkin yhä vahvemmin panostettava innovaatiotoimintaan ja tuotekehitykseen ja pyrittävä luomaan uusia menestystuotteita. Monet muutostekijät, kuten globalisaation hallinta, ennakoinnin merkityksen lisääntyminen tai ympäristöarvojen korostuminen edellyttävät entisten toimintatapojen tehostamista tai luomaan kokonaan uusia toimintatapoja.

Haasteet ovat isot, mutta voimia yhdistämällä voidaan luoda uutta. Kuten Charles Sabel ja AnnaLee Saxenian ovat omassa raportissaan Suomen taloudesta todenneet, teknologian eturintamassa oleminen ei jatkossa enää välttämättä riitä, vaan yhä enemmän menestyksessä on kysymys oman ydinosaamisen yhdistämisestä toisten ydinosaamiseen. Pohjois-Karjalan teknologiateollisuudessakin tarvitaan 2010-luvulla verkostomaisen toiminnan uudelleen ajattelua, tuote- ja menetelmäkehitystä, osaamista ja innovaatiotoiminnan systemaattisuutta. Uudessa toimintamallissa tulevat korostumaan myös eri toimialojen väliset kytkennät ja toimintojen kansallinen ja kansainvälinen verkottuminen.

Karjalan tutkimuslaitos: strategiatyön pioneeri

Auvoisena muistoissamme hämärtyvä mennyt vuosituhat ei ollut kaikin ajoin tasaista taivalta sekään. Laman jälkimainingeissa etsittiin lihoiksi lyötäviksi sopivia yksiköitä puolentoista vuosikymmentä sitten Joensuun yliopistossa. Kuinka ollakaan, Karjalan tutkimuslaitos pääsi mukaan näihin keskusteluihin, ei lahtarin vaan potentiaalisen lahdattavan roolissa.

Tuossa vaiheessa käynnistettiin tutkimuslaitoksen strategiatyö. Kukaan ei siihen käskenyt, ei enemmälti kannustanutkaan. Tuloksena oli tutkijoiden oma analyysi pyrkimyksistään, ja samalla yliopiston päättäjät vakuuttanut perustelu sille, että tällä laitoksella on perusteltu paikkansa maailmassa ja ehkä maakunnassakin. Strategiaprosessi on jatkunut siitä saakka. Sen tuorein tulos on viime vuodelta; laitoksen toimintakenttä ryhmitellään nyt kolmena painoalana – ja lisämausteena on Spatia.

Minun tuntumani on, että strategiatyöstä on ollut tälle laitokselle ja meille tutkijoille hyötyä. Usea meistä lienee sen myötä saanut paremmin tuntumaa siihen, mitä kaikkea täällä tehdään ja miten meistä itse kukin erikseen ja yhdessä näkee työnsä mielen ja määrän.

Ei ole suuri yllätys, että muutaman viikon ikäinen yliopisto on nyt käymässä ruotimaan edeltäjiensä perintöä. Viime vuoden strategia oli vasta inventaari. Alkamassa on uusi kierros, jonka agendasta saanemme näinä päivinä lisätietoa. Ohjeistuksen avainsanat eivät ole rohkaisevimmasta päästä: tiivistäminen saattaa luoda mielikuvan, että yhteinen vene vuotaa. Siitä saa niitä haluava synkistelyn sytykkeitä: onko kuormaa kevennettävä, kuka joutuu tilkkeeksi?

En osaa nähdä nykytilannetta näin karmein värein. Tämä laitos on ihan hyvissä voimissa, resursseiltaan riutumuksen tilasta vahvistettuna, kansainvälisesti kelvolliseksi arvioituna, toimintakäytännöiltään kohta sertifioituna. Tutkijajoukko on uudistunut, ja saattaa se plinnan pysähtyneistökin vielä yltyä älylliseen toimintaan. Laitos edustaa juuri sitä, mitä Itä-Suomen yliopisto huutaa perään: tutkimusta, monitieteisiä uusi avauksia, monikulttuurisuutta, paikallisen ja globaalin vuorovaikutusta. Ehkä me itse asiassa tarvitsemme vielä aimo annoksen strategiaharjoitusta, jotta osaamme tunnistaa itsemme?

Blogista apua sosiaaliseen ahdinkoon?!

Blogi on vaikea kirjoittamisen muoto, siinä tulisi pystyä olemaan hauska, ajankohtainen, kriittinen ja lempeä kaikkea samaan aikaan. Tämän blogi-tekstin kirjoittaminen on muodostunut minulle erityisen vaikeaksi, koska en oikein keksi vastausta miten tästä asiasta – nimittäin naisiin kohdistuvasta lähisuhdeväkivallasta – tulisi kirjoittaa? Asia on kuitenkin niin vaiettu ja niin tärkeä, että katsoin parhaaksi kirjoittaa – edes jotain.

Kirjoitin taannoin tähän blogiin tuohtumustani siitä, ettei uuden vuoden aaton kauppakeskus Sellon tapahtumista puhuttaessa ole otettu tarpeeksi esille sitä, mistä tapahtumissa itse asiassa on kyse – lähisuhdeväkivallasta. Helsingin Sanomissa Sellon tapahtumat ovat kuitenkin sittemmin herättäneet laajaa keskustelua ja uutisointia lähisuhdeväkivallasta. Keskustelua on herättänyt mm. Pertti Tötön (12.1.2010) kirjoitus Helsingin Sanomissa. Osa keskustelijoista, samoin minä, katsovat Tötön vähättelevän suomalaisen yhteiskunnan väkivaltaa. No mutta, tällä viikolla pomppasi – 19.1.2010 Töttö kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksessaan itsensä yhä syvemmälle suohon selittäessään, mitä hän itse asiassa tarkoitti – ja hänhän tarkoitti: ettei suomalaisen yhteiskunnan lähisuhdeväkivaltaongelma ole todellinen eikä sukupuolittunutkaan, lähinnä koulutettujen naisten yliherkän käytöksen seurausta ja naisjärjestöjen tapa kerjätä ja kerätä rahaa.

Näinkö tässä ns. sivistysvaltiossa nimeltä Suomi todella ajatellaan? Niin kuin naisjärjestöt ja feministitutkijat ovat vuosikausia tehneet töitä yrittäessään kuvailla, että kuten Tiina Soininen toi kommentissaan esiin, niin joka viides nainen Suomessa kohtaa elämänsä aikana lähisuhdeväkivaltaa ja naiselle vaarallisin tilanne elämässä on avio/avoero, koska silloin hän todennäköisemmin tulee puolisonsa surmaamaksi – niin ei vaan mene faktat jakeluun?! Sellon tapausta käsiteltäessä kiinnostavaksi yksityiskohdaksi on otettu se, kuinka uhri ja tekijä olivat ”lähentyneet” toisiaan ennen dramaattisia tapahtumia. Haloo!

Tämä on peruskuvio lähisuhdeväkivallassa. Uhkaillaan, alistetaan, viedään itsetunto ja sidotaan itseen – samanlaisia tarinoita (onneksi en monta) olen joutunut kohtaamaan omassa tutkimuksessani tutkiessani venäläisiä maahanmuuttajanaisia Pohjois-Karjalassa, joilla on parisuhde suomalaiseen mieheen. Ja kuten ymmärrämme, maahanmuuttajataustaiset henkilöt ovat avun saamisen kannalta kaikkein heikoimmissa asemissa, he eivät tunne suomalaisen yhteiskunnan auttamis- ja palvelujärjestelmiä, ja heitä suomalaisten miesten on kaikkein helpointa uhkailla ja kiristää. Tuoreet tilastot osoittavat, että lähisuhdeväkivalta on Suomessa suomalaisten – ei maahanmuuttaja / ulkomaalaisten – miesten tekemään. Suomessa tapahtuva lähisuhdeväkivalta on vain harvoin ulkomaalaistaustaisen miehen tekemää.

Olen miettinyt tämän blogin kirjoittamista jo aika monta päivää, en siksi, ettei asia olisi tärkeä – vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä turhauman vaiheessa en ole enää varma millä tavalla tälle keskeiselle yhteiskunnalliselle ongelmalle saisi näkyvyyttä, ja miten se menisi jakeluun? Ja valitettavasti pelkään, ettei tämä blogi-kirjoitus siinä paljoa auta. Toisin sanoen, onko mistään mitään hyötyä? Jotakin olisi tehtävä, mutta, mitä, missä ja milloin? Ei auta jos Tiina Soininen ja minä (samanmieliset) kirjoittelemme keskenämme ja taputamme kilvan toisiamme olkapäälle todeten, että kyllä asialle jotakin pitää tehdä ja hyvä kun otit puheeksi – asia pitäisi saada laajempaankin levitykseen!

Pirjo Pöllänen

Strategiasta ja tavoitteista

Itä-Suomen yliopisto on ensi töikseen kaivanut haudastaan vasta keväällä 2009 valmistellun strategian. Tällä kertaa painoaloja ja kehittämiskohteita on luvattu vähentää ja tiivistää. Samalla ajatuksena on rakentaa malli, joka ohjaa yliopiston rahoitusta jatkossa - onko kyse ruuvipuristimesta vai kannustimesta, sen saa jokainen päättää. Lisärahaa ei varmasti ole luvassa, joten jonkinlaista ohjailua tässä voi nähdä. Mihin siis pyritään?

Selkeitä mittareita on nykyisten keskustelujen perusteella tiedossa kolme: valmistuvat maisterit, valmistuvat tohtorit ja kansainväliset referee-artikkelit. Näistä ylivoimaisesti tärkein on tuo viimeksi mainittu kv-julkaiseminen. Maistereita näyttää tulevan sopivasti, tohtoreita on liiankin kanssa, joten resursseja eli työaikaa on siirrettävä kansainväliseen julkaisutoimintaan, yliopistolla tuumataan.

Laitoksilla mietitään nyt, mistä karsitaan jos jotain pitää lisätä? Osallistumista kansallisiin tiedeyhteisön rientoihin? Opettamista ja ohjausta? Hakemusten tekoa? Entä miten päästään uudenlaiseen työprosessiin, jonka loppupäässä olisi enemmän kansainvälistä toimintaa: tutkijavaihdon edistäminen, niiden viimeistelemättä jääneiden konferenssipapereiden julkaiseminen, hyvät suhteet kv-journaalien ihmisiin ja ajantasaiset tiedot niissä käytävästä keskustelusta. Kaikki myönteisiä ja motivoivia asioita.

Vai olisiko lyhin tie sittenkin omien julkaisujen perustaminen: netissä julkaistavia referee-tasoisia jurnaaleja varmaan polkaistaankin liikkeelle lähiaikoina runsaasti. En tiedä riittääkö kaikille lukijoita, mutta kirjoittajista ei ole puutetta.

Pekka Suutari

Työssä raataminen ei Suomessa kannata?

Onko työnteko turhaa? Minä en ole koskaan uskonut niin. Syynä voi olla taustani yrittäjäperheessä tai sitten suomalainen moraliteetti ja protestanttinen työn eetos (vrt. Kortteinen 1992: Kunnian kenttä). Itse kuitenkin ajattelen mieluummin, että kyllä se sitten joskus palkan maksaa, vaikka tällä hetkellä en uskalla edes katsoa pankkitilini saldoa.

Työ on nimittäin paljon muutakin kuin palkkatyötä. Kun ajattelee yhden ihmisen päivää, huomaa, että siellä tehdään palkka- ja vapaaehtoistyön lisäksi kotityötä, yhteisöllistä työtä (esim. kolaamalla naapurin vanhuksenkin kulkuväylä), harmaata tai pimeää työtä, henkistä työtä jne. Jos tämä kaikki palkkatyön ulkopuolella tehtävä työ ymmärrettäisiin taloudellisesti tuottavaksi tai sellaiseksi työksi, josta tulee maksaa palkkaa, mikä olisikaan tulokertymämme. Noh, selvästihän tämän tietysti huomaa, kun itse ilokseni ja harrastemielessä tuunaan käytettyjä lastenvaatteita – työ tuottaa ihan arvokasta tavaraa.

Työ myös merkitsee yhteiskunnassamme paljon muutakin kuin arvon tuotantoa. Työ muodostaa sosiaalisia rakenteita ja sen kautta tukee esimerkiksi yhteisön eettistä koodistoa. Työ on sosiaalisesti funktionaalista. Käsittelin ilmiötä artikkelissani kylätalkkareista (2009)*. Artikkelissa pohdin mikä merkitys perinteisellä naapuriavulla on kylien arjessa ja sosiaalisessa rakenteessa. Tulin siihen tulokseen, että itse asiassa tämän epävirallisen hoivan tai työn kautta on samalla ylläpidetty yhteyksiä naapureihin ja se on tuottanut läheisyyttä, tietyn sosiaalisen rakenteen kylille. Kylätalkkarius ei kuitenkaan vastannut samalla tavoin näihin sosiaalisuuden vaatimuksiin, koska sen toiminta perustui palkkioon, joka mitattiin rahassa. Raha ei tuottanut läheisyyttä.

Epävirallinen työ on siis aivan yhtä tärkeää kuin palkkatyö, vaikka siitä ei nähdäkään olevan mitään konkreettista palkkiota. Ja kaipaanko palkkiota tästä ”raatamisesta”? Noh, en halua palkkaa siitä, että auttelen naapurin vanhusta. On mukava, kun hän vastavuoroisesti vähän vahtii lapsiani. Olisi kuitenkin tärkeää, että tämän epävirallisen työn arvo ymmärrettäisiin muuallakin. Työ ei ole koko elämäni, mutta teen työtä, koska olen ihminen ja sosiaalinen olento. Ei raadeta eikä tapeta itseämme työllä!

*Maaseudun informaalista työstä formaalia työtä. Teoksessa (toim.) Koistinen, P.: Työn hiipuvat rajat. Tutkielmia palkkatyön, hoivan ja vapaaehtoistyön muuttuvista suhteista. Tilastokeskus. Tutkimuksia 251.

Vuoden vaihtuessa

Yleensä blogeilla on joku teema. On käsityöblogeja, matkailublogeja, muotiblogeja, laihdutusblogeja jne. Blogeja, joissa ihmiset kertovat mitä yksityisimpiä asioita omasta elämästään. KTL:n blogi ei ole teemablogi tässä perinteisessä mielessä. Karjalan tutkimuslaitoksella tutkimus on niin monipolvista, että se ei taivu yhden etiketin alle. Mikä tämän blogin kirjoituksia ja sen kirjoittajia, Karjalan tutkimuslaitoksen työntekijöitä sitten yhdistää?

Karjalan tutkimuslaitoksella tehdään humanistista ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, mikä tarkoittaa sitä, että olemme kiinnostuneita ihmisistä, heidän yhteisöistään ja elinympäristöistään kulttuurisina, historiallisina, sosiaalisina ja poliittisina ilmiöinä. Viimeaikaisessa keskustelussa tällaisen humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tarve on kyseenalaistettu ja se on asetettu vastakkain ”kovien” tieteenalojen kanssa. Julkisuudessa on vaadittu panostamista innovaatiohin, teknologiaan ja luonnontieteisiin. Nämä on nähty strategisiksi aloiksi, joiden avulla suomalainen yhteiskunta voi taistella globalisaatiota ja ympäristöuhkia vastaan.

Pidän tieteenalojen luokittelua hyödyllisiin ja hyödyttömiin ennen kaikkea poliittisena, en rationaalisen järkeilyn kysymyksenä. Onhan yhteiskunnallisesti merkittävää, ei vain se, kuinka pitkään ihminen elää, vaan, millaista hänen elämänsä on. Tämä kysymys on yhteiskunta- ja humanististen tieteiden ytimessä.

Tutkijoita yhdistää myös kriittinen mielenlaatu. Kriittisyydellä en tarkoita pelkästään arvostelemista, virheiden etsimistä tai lähtökohtaisesti nuivaa suhtautumista kaikkeen uuteen ja erilaiseen, vaan tapaa tarkastella asioita toisin, katsoa itsestäänselvyyksien läpi ja huomata jotain sellaista, joka päivänpoliittisessa keskustelussa jää toissijaiseksi. Tällaisia huomioita ovat esimerkiksi se, että teknologiaa voidaan kehittää muutenkin kuin markkinoiden sanelemista lähtökohdista, maahanmuuttaja ei taivu suomalaiseksi tai venäläiseksi, vaan on omanlaisensa ihminen ja että hallinnon termit ja käytännöt eivät välttämättä istu tilanteisiin, joissa syrjäistä pohjoiskarjalaista todellisuutta kehitetään kestävään ja kilpailukykyiseen muottiin. Muun muassa näin ovat KTL:n tutkijat Seppo Roivas, Olga Davydova ja Ilkka Eisto väittäneet vuoden 2009 aikana.

Tutkimukselta vaaditaan yhteiskunnallista merkittävyyttä ja käytettävyyttä. Karjalan tutkimuslaitoksella tehtävällä tutkimuksella on annettavaa yhteiskunnalliselle keskustelulle ja poliittiselle päätöksenteolle. Tästä esimerkki on vastikään valmistunut tutkimus, joka pohtii työntekijän asemaa irtisanomistilanteessa ja ohjeistaa yrityksiä ja viranomaisia yksilöllisten ja joustavien toimintamuotojen rakentamiseen. Olemme myös olleet ylpeitä ”isosta, vaaleesta” eli Valtimon kunnan historiikista, jonka laitoksen tutkija Ismo Björn on kolme vuotta kestäneen työrupeaman jälkeen saanut valmiiksi.

Karjalan tutkimuslaitoksen blogin teema ei löydy yhdestä iskusanasta tai käsitteestä, vaan tarpeesta ymmärtää ihmistä, yhteiskuntaa ja luontoa tavalla joka huomioi erilaiset toimintaympäristöt, lähtökohdat, aikakaudet ja niihin kytkeytyvät politiikat. Tutkien hankittu elämänkokemus antaa meille mahdollisuuden kommentoida, joskus sydämenpalolla ja kärjekkäästikin, ympäröivää todellisuutta ja sen säröjä . Blogien maailma taas tarjoaa keskustelukumppaneita, joiden kanssa työstää ajatuksia eteenpäin.

Miksi asioista ei voi puhua niiden oikeilla nimillä?

Minua on koko tammikuun ajan suivaannuttanut uuden vuoden aaton Sellon tapahtumien jälkeinen keskustelu mediassa. Olen suu auki kuunnellut keskustelua, enkä ole varma olenko voinut uskoa korviani. Liekö kysymys ilmaisun vapaudesta, jota media (vai mikä taho?) kontrolloi, vai onko sittenkin niin, että joko minä tai ”suurin osa niistä muista” on niin tyhmiä, että emme pääse samalle aaltopituudelle. Yksinkertainen kysymykseni näet kuuluu, että miksi Sellon tapahtumat pitää yrittää vääntää joksikin muuksi kuin lähisuhdeväkivallan raaimmaksi mahdolliseksi muodoksi? Tapaus täytti raakuudessaan lähisuhdeväkivallan kaikki elementit: tekijä ja uhri(t) tunsivat toisensa, (ensimmäisenä) uhrina oli tekijän entinen kumppani, tekijä oli uhannut (ainakin ensimmäistä) uhriaan, joka oli hakenut ja saanut lähestymiskiellon tekijälle kotonaan ja työpaikallaan (ts. tekijällä oli lähestymiskielto uhrin kotiin ja työpaikalle).

Kuitenkin tämän tapauksen julkisessa / media-käsittelyssä esiin on nostettu tekijän ulkomaalaisuus. Keskusteluissa avainteemoina on pidetty kysymyksen asetteluja siitä 1) millaiseksi uusi aselainsäädäntö pitää luoda sekä 2) pitääkö ulkomaalaisten maasta karkotusta helpottaa? Ensimmäisellä kysymyksellä epäilemättä onkin merkitystä tämän asian kanssa (aseet ja väkivalta kuuluvat yhteen), MUTTA miten ulkomaalaisuus itsestäänselvästi liittyy lähisuhdeväkivaltaan? Sillä kuten Frank Johansson (Amnesty Internationalin toiminnanjohtaja) kirjoittaa ansiokkaassa mielipidekirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 11.1.2010, niin ”karkotuskysymyksen esille nostaminen vahvistaa inhottavan populistisella tavalla rasistista ja ulkomaalaisvihamielistä ilmapiiriä”. Ja kuten Johansson jatkaa, niin maahanmuuttajaa on helppo pitää keppihevosena, maahanmuuttajan ”aiheuttamien ongelmien” taakse on helppo kätkeä todelliset ja vakavat sosiaaliset ongelmat tässä tapauksessa raaka miesten naisiin kohdistama lähisuhdeväkivalta.

Sellon tapaus on näkemykseni mukaan valitettava esimerkki ainakin kahden takapajuisen ajattelutavan yhä laajemmalle ja syvemmälle leviämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa: miesten naisiin kohdistaman lähisuhdeväkivallan yleisyyden ja raakuuden kiistämisestä ja toisaalta niin sanotun maahanmuuttokriittisen ajattelun legitimoitumisesta. Molemmat ongelmat ovat erittäin vakavia ja kuuluisivat tulla käsitellyksi paljon monisanaisemmin kuin mitä tällainen lyhyt blogi-kirjoitus antaa myöden (ja mihin edes asiantuntemukseni riittää). Lähisuhdeväkivalta keskustelun häivyttäminen yleisen väkivaltakeskustelun alle, jossa lähisuhdeväkivallan sukupuolittuneisuus ja väkivallan erityinen muoto (esim. väkivallan tekijä on uhrin läheinen ja sen seuraukset uhrin itsetunnolle) kiistetään, tulee esille sen tapaisissa kirjoituksissa, jonka esimerkiksi professori Pertti Töttö esitti Helsingin Sanomissa 12.1.2010, hänen lopputulemansa mukaan ”Suomi on siis melko vaarallinen maa miehille”.

No entäs, mitä se maahanmuuttokriittisyys on? Taannoin ilmestyi Suvi Keskisen, Anna Rastaan ja Salla Tuorin toimittama kirja ”En ole rasisti, mutta … Maahanmuutosta, monikulttuurisuudesta ja kritiikistä.” Kirjan artikkelit pureutuvat läpikäymään maahanmuuttokriittisyyttä ja sitä, mitä sillä tarkoitetaan. Kirjan mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa yhä laajemmalle levinnyt maahanmuuttokriittisyys on sitä samaa, johon maan kärkipoliitikoistakin useammat ovat uuden vuoden aaton valitettavien tapahtumien seurauksena ottaneet kantaa – mitä olisi tehtävissä, että maahanmuuttajien Suomessa oleskeluoikeutta voisi rajoittaa, miten rajoittaa ulkomaalaisten määrää Suomessa ja millaisia maahanmuuttajia Suomeen halutaan? Keskustelussa ei nosteta esiin esimerkiksi sellaisia sosiaalisia kysymyksiä, kuin kaupunkisuunnittelu tai maassa jo elävien maahanmuuttajien integroiminen suomalaisille työmarkkinoille? Toki tämänkin tyyppistä keskustelua Suomessa käydään (erityisesti alan tutkijoiden keskuudessa), mutta miksi median esiin nostama maahanmuuttajakriittinen keskustelu on esimerkiksi Sellon tapauksen yhteydessä peittänyt alleen sen tosiasian, että Selon tapahtumat olivat lähisuhdeväkivaltaa sen kaikkein kauheimmassa muodossaan? En voi kuin suivaantuneena aukoa suutani ja yrittää saada henkeä, ja kysyä, että kenen etu ja intressi on, ettei asioista puhuta niiden oikeilla nimillä?

Pirjo Pöllänen

Ne saivat minut verkkoonsa!

Osallistuin tässä hieman ennen joulua Uusi julkinen hallinto koulutuksessa –seminaariin. Esittelin siellä menossa olevaa tutkielmaani arviointitutkimuksesta julkisessa hallinnossa. Perustelin osallistumistani kyseiseen seminaariin (enhän toki ole koulutuksen tutkija) sillä, että tutkimukseni tulokset näyttävät osoittavan julkisen hallinnon muuttuvan verkostoiksi, joissa ei enää sektoreita tunneta. Täten koulutuskin sektorina hälvenee vähitellen ja muuttuu esimerkiksi nuorten elämänala –projekteiksi, jotka yhdistävät koulutuksen, harrastukset, sosiaaliset ja terveysongelmat sekä liikennekäyttäytymisen, ja kaiken muunkin nuorten elämää koskettavan. Mietin vain miten hankala olisi elää maailmassa, joka koostuisikin yhdestä elämän kokonaisuudesta, eikä vain sektoreittain jaetuista elämän osista. Räjähtäisikö pääni, kun yrittäisin ymmärtää elämää kokonaisuutena? Sitä paitsi olen tutkija, joka analysoi ja pilkkoo kaikki ilmiöt osiinsa!

Noh, silmiini sattui samoihin aikoihin myös Kuopion yliopiston nuorisokasvatuksen professori Kirsi Pohjolan osuva kirjoitus Hesarin vieraskynässä. Hän pohti koulua ja nuoria. Nuoret ovat jo nyt verkostoituneet – kuilu nuorten mediakulttuurin ja koulun tekstinlukukäytäntöjen välillä on valtava. Mediakulttuurissa lapset ja nuoret ovat lisäksi toimijoita, valtiaita. Missä muussa yhteiskunnan osa-alueella nuoret saavat saman huomion kuin täällä netissä? He luovat omaa maailmaansa, kun meidän vanhusten yhteiskunta on niin monelta osin rajoituksilla suljettu. Koulussa kuitenkin oppilaat on sidottu fyysiseen kouluympäristöönsä. Kouluissa toivotaan, että nuoret eivät käyttäisi uutta informaatio tekniikkaa ’epäasiallisesti’ (musiikin kuuntelu, valokuvaus jne.) koulun tiloissa. Pohjola kuitenkin rohkeni ennustaa että jo 20 vuoden päästä koululaitos on muuttunut tiloiksi, jotka ovat samaan aikaan olemassa jossain fyysisesti, mutta myös ikä ja taitoluokkien mukaisesti virtuaalisina kokoonpanoina, joissa käsitellään ilmiöitä ja asioita kokonaisuuksina. Tämä vaatii hänen mukaansa vain opetuksen kehittäjiltä rohkeutta irtautua rakenteista.

Onko tämä verkostoituminen ja kokonaisvaltaisuus sitten vapautta ja tasa-arvoa? Toisaalta olen ainakin itsessäni huomannut, että rakenteet ovat tiukassa. Foucaultilainen sisäänrakennettu soveliaisuus ja itsesensuuri ovat läsnä kaikkialla. Ehkä ajattelun rajat tulevat vapaan tiedonvälityksen villiin viidakkoonkin. Miten pitkään ja miten vapaana täällä kirjoitellaankaan… Luoko nämä uudet jaot tasa-arvoa vain piilottavatko ne nämä rajat jonnekin tiedostetun ja tiedostamattoman raja-alueelle? Ja onko asioiden luokitteleminen, byrokratia ja hierarkiat sittenkin ihmisluonteelle tyypillisiä piirteitä?

Economic Monitoring of Northwest Russia: new reports

New reports of the Economic Monitoring Project have been recently published, they can be freely downloaded here: http://www.hse.fi/EN/cemat/projects/economicmonitoring/reports/2009 These reports describe economic and social developments in the first half of 2009. At this site you can also find our previous reports covering the period from 2000 till 2009. Each report describes one of the following regions of NW Russia: Murmansk, Russian Karelia, Leningrad oblast, St. Petersburg, Novgorod and Kaliningrad. In addition, there is a summary report. All the reports are available in Finnish, Russian and English.

I have co-authored the reports on Russian Karelia and the Leningrad and Novgorod regions.

Dima